tultua annoimme miehistölle luvan levähtää, ja pian pilkottivat
tuhannet vartiotulet harjanteen rinteillä. Vihollisen puolelta kuului
kauan epämääräistä melua, mutta vähitellen tuli sielläkin aivan
hiljaista.
Yö oli sangen rasittava. Meidän täytyi olla alati varuillamme ja
kiinnittää huomiomme tuhansiin seikkoihin, ja sitäpaitsi tahtoi
rohkeutemme väkisinkin lamaantua. Taistelu, jonka huomispäivä oli
näkevä, tuli olemaan niin kaamea, ettei pelottominkaan soturi voinut
sitä tyynesti ajatella. Ja tuon taistelun varassa oli kuitenkin kaikki.
Minun tuli oikein paha olla, kun ajattelin, että vain erään naisen
mustasukkaisuudesta ja kateudesta johtunut viha oli kaiken alku ja
juuri. Vain sentähden oli nämä mahtavat sotajoukot koottu taisteluun.
Ajatus oli yllättävä ja sai minut ihmettelemään, miten maailman
mahtavat oikeastaan käsittivät vastuunalaisuutensa. Olimme sangen
alakuloiset ja neuvottelimme myöhään yöhön. Vahdit kulkivat
edestakaisin ja töyhtökoristeiset päälliköt liikkuivat kuin aaveet
osastojensa vaiheilla.
Vihdoin oli kaikki valmista taistelun varalle ja minä heittäydyin
pitkäkseni, mutta en voinut nukkua. Huomispäivä peloitti minua -- sillä
eihän kukaan voinut sanoa, mitä se toisi mukanaan.
Auringon noustua alkoi molemmissa leireissä kuumeinen hyörinä, kun
joukot valmistautuivat taisteluun. Näky oli kaunis ja samalla
hirvittävä, ja vanha Umslopogaas katseli sitä tapparaansa nojaten
julmasti myhäillen.
"Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista, Macumazahn", huudahti hän.
"Kotimaassani käydyt taistelut ovat vain lastenleikkiä siihen verraten,
mitä nyt on tulossa. Luuletko, että he tosiaankin aikovat yrittää?"
"Voit olla huoletta, 'tikka'", sanoin minä surullisesti. "Kerrankin
saat nokkia tarpeeksesi."
Aika kului, mutta hyökkäystä ei vain tapahtunut. Joukko ratsuväkeä
tuli kyllä joen yli luultavasti asemiamme ja voimasuhteitamme
tarkastelemaan, mutta kun olimme päättäneet pysyä asemillamme miehiä
säästääksemme, emme välittäneet heistä. Aamiainen syötiin aseissa
seisten, ja sitten taas odotettiin, kunnes päivä oli kulunut puoleen.
Arvelimme soturien tappelevan paremmin täysin vatsoin, joten annoimme
heidän syödä päivällisenkin, mutta juuri kun he parhaillaan aterioivat,
kuului vihollisen oikealta sivustalta jymisevä huuto: "_Sorais!
Sorais_!" Sieppasin kaukoputken ja näin selvästi "Yön tyttären"
ratsastavan hitaasti rintamaa pitkin loistavan seurueen ympäröimänä.
Arvasimme ratkaisevan hetken pian koittavan ja olimme varuillamme ja
valmiit.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Äkkiä lähti kuin kanuunan suusta
kaksi ratsuväkiosastoa karkuuttamaan jokea kohti, mutta ennenkuin ne
ehtivät sinne saakka, sain minä käskyn lähettää viisituhatta miestä
vihollisen kimppuun tämän päästyä noin neljänsadan kyynärän päähän
linjoistamme. Curtis pelkäsi nimittäin, että keskusta joutuisi liian
paljon kärsimään, jos vihollisen ratsuväki saisi hyökätä täyttä
vauhtia sen kimppuun. Noudatin määräystä jääden itse paikoilleni
jäljelläolevine miehineni.
Minun täytyy sanoa, että noiden viidentuhannen ratsumiehen johtaja
ymmärsi tehtävänsä täydellisesti. Kiilan muotoon järjestäytyen kiiti
joukko täyttä laukkaa hyökkäävän vihollisen äärimmäistä sivustaa kohti,
mutta päästyään lähemmäksi se kaarsi äkkiä oikealle, ja ennenkuin
vihollinen kerkesi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, tunkeutui kiilan kärki
vastustamattomalla voimalla sen keskustaan. Vihollisen rivit
huojahtivat ja alkoivat murtua tuon jättiläiskiilan edessä, joka painui
yhä syvempään heittäen tieltään ratsumiehiä tuhansittain. Oli kuin
olisi katsellut laivan keulaa, jonka molemmin puolin vesi vaahdoten
kuohuu.
Vihollisrintaman päät alkavat kiemurrella kuin haavoittuneet käärmeet
ja koettavat kiiruhtaa keskustan avuksi, mutta liian myöhään; kiila on
murtautunut läpi ja tuhansien katselijain hurratessa hajoitetaan
sivustat käden käänteessä. Miekat välähtelevät, voittajien huudot
kaikuvat yhä jymisevämmin ja satojen isännättömien hevosten kiitäessä
valtoimenaan sinne tänne alkavat jäljelläolevat viholliset pyrkiä
suinpäin omiensa luo kadoten rintaman taa, joka oli nyt alkanut yleisen
hyökkäyksen.
Viisisataa soturiamme oli kaatunut, mikä ei suinkaan ole paljon
taistelun tuimuuteen verraten, etenkin kun otetaan huomioon, että
vihollisen kahdeksastatuhannesta ratsumiehestä pelastui vain noin
viisituhatta. Väkeni peräytyi hyvässä järjestyksessä paikoilleen
rintamassa, ja minä näin, että vasemman sivustan ratsuväki teki samoin.
En tiedä miten heidän oli taistelussa käynyt, sillä huomioni oli
kiintynyt vain lähimpään ympäristööni, mutta siitä olen varma, että he
olivat myös tehneet parhaansa.
Nastan miekkamiehet, jotka olivat vihollisrintaman vasemmalla
sivustalla, olivat sillä aikaa rientäneet alhaalla koukertelevan pienen
joen poikki ja ryntäsivät juuri liehuvin lipuin ja välähtelevin miekoin
rinnettä ylös meitä kohti huutaen vuorotellen "Nasta" ja "Sorais".
Sain jälleen käskyn lähettää ratsuväkiosaston vihollisen kimppuun ja
koettaa samalla voimakkaalla ryntäyksellä torjua keskustaamme vastaan
suunnatun päähyökkäyksen. Tein työtä käskettyä ja toisiansa nopeasti
seuraavat hyökkäykset aiheuttivat viholliselle suuria tappioita.
Kannatti todellakin nähdä ratsuväkiosastojen kiitävän myrskyn
nopeudella rinnettä alas ja uppoavan elävien veisten lailla syvälle
vihollisen riveihin. Nastan vuoristorykmentit -olivat kärsineet enimmän
ja vahingosta viisastuneina ne eivät enää asettaneetkaan eheää rintamaa
ratsumiestemme kaikkimurtavia hyökkäyksiä vastaani vaan avasivat
rivinsä heittäytyen maahan ja käyttelivät miekkojaan hevosia vastaan,
joita he surmasivat siten sadoittain. Ratsastajista oli sitten helppo
selvitä, joten mieshukkamme alkoi äkkiä nopeasti kasvaa.
Kaikista ponnistuksistamme huolimatta tunkeutui vihollinen kuitenkin
yhä lähemmäksi ja ennen pitkää oli taistelu täydessä käynnissä Goodin
rintamaosalla. Samassa kajahti keskeltä ja vasemmalta sivustalta
jymisevä sotahuuto, joka ilmoitti, että sielläkin oli isketty yhteen.
Kohottauduin jalustimissani ja näky, jonka näin, oli sekä kaunis että
peloittava. Keihäät ja miekat salamoivat niin kauas kuin silmä kantoi
ja niiden muodostama säihkyvä vyö mutkaili ja huojui edestakaisin.
Nastan hurjat miekkamiehet iskivät kiukkuisesti Goodin keihäsmiesten
kimppuun, jotka seisoivat kolmessa uhkaavassa neliössä järkkymättöminä
kuin kalliot. Kerta toisensa perästä he kajauttivat sotahuutonsa ja
syöksyivät raivoisasti keihäsrivejä vastaan, mutta joka kerta heidät
lyötiin verissä päin takaisin.
Taistelu raivosi herkeämättä ja samalla raivolla neljä pitkää tuntia,
minkä ajan kuluttua olimme yhtä paljon menettäneet kuin voittaneetkin.
Kahdesti oli vihollinen yrittänyt saartaa vasenta sivustaamme, mutta
onnistumatta, ja vimmatuista ponnistuksistaan huolimatta olivat
Nastankin miekkamiehet jättäneet vihdoin Goodin neliöt rauhaan, jotka
eivät olleet väistyneet tuumaakaan. Keskusta, jota Curtis esikuntineen
ja Umslopogaas johtivat, oli kärsinyt enimmän, mutta seisoi vielä
järkkymättä paikallaan, ja sama tunnustus on annettava vasemmallekin
sivustalle.
Hyökkäys laimeni vihdoin vähitellen ja Soraiksen joukot alkoivat
peräytyä. Minä luulin jo heidän kyllästyneen leikkiin, mutta huomasin
pian kokonaan erehtyneeni. Heidän ratsuväkensä jakautui nimittäin
verraten pieniin osastoihin, jotka karkuuttivat kimppuumme pitkin koko
rintamaa, ja niiden jäljessä syöksyi keihäs- ja miekkamiehiä
kymmenintuhansin rivejämme vastaan, jotka olivat jo melkoisesti
heikentyneet, Soraiksen itsensä johtaessa päähyökkäystä naarasleijonan
raivolla ja pelottomuudella.
Vihollinen lähestyi kuin lumivyöry -- Soraiksen kultainen kypäri
välähteli sen eturiveissä -- ja meidän ratsuväkemme vastahyökkäys ei
kyennyt rynnäkköä torjumaan. Nyt he olivat kimpussamme ja keskustamme
taipui kuin jousi ja olisi murtunut, ellei taakse sijoitettu
kymmenentuhannen miehen suuruinen varajoukko olisi heti syöksynyt sitä
tukemaan. Goodin neliöt huojahtivat taaksepäin kuin veneet nousuaallon
harjalla, ja kuumimpaan kohtaan joutunut hupeni heti puoleen, mutta
rynnäkkö oli liian tulinen voidakseen kestää kauan. Käännekohta tulikin
pian. Hetkinen tapeltiin aivan samassa paikassa, mutta sitten alkoi
taistelu vähitellen siirtyä Soraiksen leiriä kohti.
Nastan tuliset ja melkein voittamattomat vuoristolaiset alkoivat
myöskin uupua. Heidän tappionsa olivat suunnattomat, ja nähdessään,
etteivät he voineet vastustajilleen mitään, he menettivät lopulta
rohkeutensa ja kääntyivät pakoon. Goodin osastojen jäännökset
syöksyivät hurraten rinnettä alas heidän jälkeensä, jolloin
miekkamiehet kokoontuivat vielä kerran ja hyökkäsivät raivoisasti
takaa-ajajien kimppuun. Ensimmäinen neliö sortui käden käänteessä joka
taholta päälletunkevan vihollisen miekkoihin ja toinen, jonka keskellä
näin Goodin temmeltävän suurella hevosella ratsastaen, sekautui myös
pian raivoisaan taisteluun, jonka hurjat laineet nielivät pian
hänetkin.
Minut valtasi sanomaton hätä, ja taistelun kulkua kiinteästi seuraten
minä koetin saada selville, mihin hän oli joutunut. Äkkiä näin erään
kellertävän hevosen syöksyvän neliön jäljelläolevien rivien läpi ja
rientävän tiehensä satula tyhjänä ja suitset maata viistäen. Korkealla
hulmuavasta valkoisesta harjasta minä tunsin hevosen Goodin ratsuksi.
En epäröinyt enää, vaan uskoen itseni Jumalan huomaan minä annoin
ryntäyskäskyn ja karahutin noin viidentuhannen miehen kera suoraan
Nastan miekkamiesten kimppuun. Nähdessään meidän tulevan he kääntyivät
päin ja iskivät tuikeasti vastaan tahtomatta väistyä tuumaakaan.
Hakkasimme ja riehuimme kuin mielettömät, mutta vastustajien lukumäärä
ei näyttänyt lainkaan vähentyvän. Heitä parveili joka taholla ja iskien
miekoillaan hevostemme kintut poikki he selvenivät helposti
ratsastajastakin. Ratsuni kaatui heti ja oli aivan onnen sattuma, etten
ruhjoutunut kuoliaaksi hevosten jaloissa. Koetin huutaa miehilleni,
mutta teräksen kalskeessa ja taistelun hirmuisessa sekasorrossa ei
kukaan kuullut ääntäni, ja vihdoin minä huomasin joutuneeni neliön
jäljelläolevien soturien joukkoon, jotka olivat ryhmittyneet johtajansa
Goodin ympärille taistellen henkensä edestä. Kompastuin johonkin ja
katsahtaessani jalkoihini minä näin Goodin monokkelin. Hän oli saanut
iskun polveensa ja eräs roteva vihollinen kohotti juuri raskaan
miekkansa halkaistakseen hänen kallonsa. Iskin masai-puukkoni kahvaa
myöten soturin rintaan, mutta ennenkuin kerkesin väistää, sattui hänen
miekkansa hirveällä voimalla vasempaan kylkeeni. Teräspaita pelasti
henkeni, mutta tunsin saaneeni vaikean haavan. Päätäni alkoi huimata ja
minä vaivuin kätteni varaan polvilleni menettäen samassa tajuntani. En
tiedä miten kauan siten makasin, mutta kun tulin jälleen tuntoihini,
olivat Nastan miekkamiesjoukkojen vähäiset jäännökset peräytymässä joen
yli, ja Good seisoi vieressäni sydämellisesti hymyillen.
"Lähelläpä oli", huudahti hän; "mutta kaikkihan on hyvin, kun loppu on
hyvä."
Nyökkäsin myöntävästi, mutta en voinut sille mitään, että tunsin oman
kohtani sangen huonoksi. Olin pahasti haavoittunut.
Samassa näimme miten sivustoillemme sijoitetut pienemmät
ratsuväkiosastot ja niiden taakse asetetut varajoukot kiitivät
nuolen,nopeudella rinnettä alas ja iskivät tuulispään tavoin Soraiksen
hajoamistilaan joutuneiden sivustojen kimppuun. Hyökkäys ratkaisi
taistelun. Seuraavassa hetkessä alkoi vihollinen peräytyä hitaasti joen
toiselle puolen asettuen siellä uusiin asemiin. Olin onneksi ottanut
kaiken varalta oman mielihevoseni mukaani -- saman kiiltomustan
tamman, jonka Nyleptha oli minulle lahjoittanut, ja vihollisen
peräytymisestä seuranneella pienellä väliajalla eläin tuotiin
luokseni. Nousten satulaan minä huusin miehilleni ryntäyskäskyn ja
voitonriemuisesti hurraten lähti armeijamme vihdoin asemastaan, josta
se ei ollut koko päivänä askeltakaan väistynyt. Vihdoin oli meidänkin
vuoro hyökätä.
Riensimme eteenpäin kuolleiden ja kuolevien yli ja olimme juuri tulossa
jokirantaan, kun huomioni kiintyi äkkiä erääseen omituiseen
ratsastajaan, joka tuli vihollisen puolelta täyttä laukkaa meitä kohti.
Mies, jolla oli yllään Zu-Vendis-maan kenraalin täydellinen asu, oli
kietonut kätensä hurjasti laukkaavan hevosensa kaulaan ja koetti kaikin
voimin pysytellä satulassa. Tunsin hänet heti oudosta puvusta
huolimatta. Olin nähnyt vilahdukselta peloittavan suuret, mustat
viikset, ja tiesin heti, että mies oli Alphonse. Samassa hän oli
keskellämme eikä pysähtynyt ennenkuin joku tarttui hevosen suitsiin,
välttyen töintuskin joutumasta silpuksi hakatuksi. Hyökkäyksemme oli
juuri pysähtynyt hetkeksi soturiemme järjestäytyessä ylimenoa varten.
"Jumalan kiitos", läähätti hän pelosta aivan luonnottomalla äänellä,
"että tapasin teidät vielä kerran, herra. Ah, kuinka minä olenkaan
saanut kärsiä! Mutta te voitatte, herra, te voitatte; he pakenevat kuin
lampaat. Minulla on tärkeä uutinen, jota en saa millään muotoa unhottaa
teille sanoa. Huomenna aamun sarastaessa murhataan kuningatar Nyleptha
palatsissaan Milosiksessa. Hänen henkivartijansa hiipivät tiehensä ja
papit surmaavat hänet. He eivät aavistaneetkaan, että olin piiloutunut
erään lipun alle, ja minä kuulin kaikki."
"Mitä?" huudahdin minä kauhun valtaamana; "mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Sitä, mitä sanon, herra. Nasta-piru lähti viime yönä sopimaan asiasta
arkkipiispa Agonin kanssa. Poistuessaan avaavat vartijat pienen portin,
josta päästään suurille portaille, ja Nasta ja Agon pappeineen hiipivät
sisään ja murhaavat kuningattaren."
"Tule kanssani", sanoin minä, ja käskien lähimmän upseerin huolehtia
päällikkyydestä minä tartuin Alphonsen hevosen suitsiin ja lennätin
täyttä laukkaa paikalle, jossa tiesin Curtiksen olevan, jos hän vielä
oli elossa. Matkaa oli noin neljännespenikulma ja ruumiskasojen yli ja
verilammikoiden halki syöksyen me kiidimme eteenpäin, kunnes minä
tunsin jo edempää Curtiksen mahtavan vartalon. Hän ratsasti valkoisella
oriilla, jonka Nyleptha oli antanut hänelle jäähyväisIahjaksi, ja
kaikki korkeimmat upseerit olivat hänen ympärillään.
Juuri kun saavuimme perille alkoivat joukot jälleen liikehtiä
eteenpäin. Verinen side oli kiedottu Curtiksen pään ympäri, mutta minä
näin, että hänen katseensa oli kirkkaampi ja terävämpi kuin milloinkaan
ennen. Vanha Umslopogaas seisoi hänen vieressään veriseen tapparaansa
nojaten ja oli aivan terveen ja vahingoittumattoman näköinen.
"Onko jotakin hullusti, Quatermain!" huudahti Curtis minut nähtyään.
"Kaikki", vastasin minä. "Nylepthan henki on vaarassa, ja ellemme keksi
jotakin keinoa, murhataan hänet huomenna aamun sarastaessa. Alphonse
tässä, joka on päässyt pakoon Soraiksen luota, on kuullut kaikki", ja
minä kerroin nopeasti mitä olin kuullut ranskalaiselta.
Veri pakeni Curtiksen kasvoilta ja hän vavahti kuin olisi saanut tuiman
iskun.
"Aamun sarastaessa", änkytti hän. "Nyt on jo ilta ja päivä koittaa jo
ennen neljää ja me olemme melkein sadan penikulman päässä -- yhdeksän
tunnin matka. Mitä on tehtävä?"
Päähäni pälkähti eräs tuuma. "Onko hevosesi voimissaan?" kysyin minä.
"Kyllä. Nousin juuri satulaan, sillä oma hevoseni kaatui äsken. Tämä on
vain syönyt koko ajan."
"Niin on minunkin. Hyppää alas ja anna Umslopogaasin nousta satulaan.
Hän ratsastaa hyvin, ja kun oikein kiiruhdamme, ehdimme Milosikseen
ennen auringonnousua. Ellemme, niin sillehän emme mitään mahda. Ei, ei;
sinä et voi nyt poistua täältä. Poissaolosi huomattaisiin ja voisi
vaikuttaa onnettomasti taistelun ratkaisuun. Emme ole vielä läheskään
voittaneet. Soturit voisivat ajatella, että olet paennut. Sukkelaan
nyt."
Samassa hän oli alhaalla ja Umslopogaas hyppäsi käskystäni tyhjään
satulaan.
"Hyvästi siis", sanoin minä. "Lähetä tunnin kuluttua tuhat ratsumiestä
varahevosten kera meidän jälkeemme, jos suinkin mahdollista, ja lähetä
joku kenraaleistasi oikeaa sivustaa johtamaan ja selitä poissaoloni
syy."
"Koetahan tehdä parastasi pelastaaksesi Nyleptha, Quatermain?" sanoi
hän murtuneella äänellä.
"Siihen voit luottaa. Mene nyt; jäätpä muutoin pian jälkeen."
Hän katsahti meihin ja lähti sitten seurueensa kanssa täyttä laukkaa
joukkojensa luo, jotka parhaillaan kahlasivat kaatuneiden verestä
punoittavan joen yli.
Huudahdin ratsulleni ja me kiidimme Umslopogaasin kanssa tielle kuin
jousesta nuolet, ja pian olimme jättäneet taaksemme kaatuneiden
ruumiilla peitetyn tantereen, veren hajun ja taistelun melskeen, joka
heikkeni vähitellen muistuttaen viimeiseltä etäisen meren pauhua.
XXI.
HURJA RATSASTUS.
Viimeisellä kunnaalla pysähdyimme hetkeksi hevosiamme puhalluttamaan ja
käännyimme vielä kerran katsomaan alhaalla laaksossa riehuvaa
taistelua.
"Me voitamme, Macumazahn", sanoi vanha Umslopogaas, joka oli heti
selvillä tilanteesta. "Katso, Yön tyttären joukot peräytyvät joka
taholla ja hänen soturinsa ovat jo uuvuksissa. Mikä vahinko, että ilta
on jo kulunut näin pitkälle. Pian tulee aivan pimeä ja rykmenttimme
eivät voi lähteä pakenevaa vihollista takaa-ajamaan", ja hän pudisti
huolestuneesti päätään. "Mutta", lisäsi hän, "luultavasti eivät
Soraiksen soturit haluakaan tapella. Ah, kylläpä kannatti elää näin
vanhaksi. Paljon olen sotia käynyt, mutta tämänmoista en ole vielä
eläissäni nähnyt."
Seuraavassa hetkessä olimme jälleen matkalla ja vieretysten
ratsastaessamme minä selitin hänelle juurta jaksain matkamme
tarkoituksen ja tehtävämme laadun, niin että taistelussa kaatuneiden ja
haavoittuneiden urhojemme veri oli vuotanut turhaan, ellemme pääsisi
ajoissa perille.
"Melkein sata penikulmaa eikä muita hevosia kuin nämä, ja perillä
pitäisi olla ennen auringonnousua", sanoi hän harvakseen. "Mutta
koettaa täytyy, Macumazahn, ja ehkä ehdimme parahiksi halkaisemaan
tuon vanhan Agon-taikurin kallon. Hänhän tahtoi kerran polttaa meidät
elävältä, tuo vanha sademestari, eikö niin? Ja nyt hän asettelee
surmansanojaan äitini Nylepthan pään menoksi, vai mitä? Voi jumaliste
sentään. Niin totta kuin minua haukutaan 'tikaksi' minä halkaisen hänen
päänsä partaa myöten. Vannon sen Chakan pään nimeen"; ja hän heristi
uhkaavasti tapparaansa.
Ilta pimeni sukkelaan, mutta onneksi oli tie hyvä ja myöhemmin tuli
kirkas kuutamo. Harjanteiden yli ja tasankojen poikki me kiidimme
verrattomilla ratsuillamme ja penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti
taaksemme. Yön hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin laukkaavien
hevostemme kavioiden kopse kivisellä tiellä ja silloin tällöin jonkun
nälkiintyneen koiran valittava ulvonta jostakin autioksi jääneestä
kylästä tien varrella.
Emme puhuneet mitään, vaan kyyristyimme melkein ratsujemme kaulan
tasalle ja annoimme noiden jalojen eläinten rientää. Valkoisella
hevosella ratsastava vanha Umslopogaas teki kalpeassa kuutamossa
entistä julmemman vaikutuksen, ja katsoessani häntä johtui mieleeni
monta tarua salaperäisistä öisistä haaveratsastajista. Vähän väliä hän
nosti tuimia kasvojaan ja tähysteli eteenpäin. Huomatessaan jotakin
erikoista hän viittasi tapparallaan sinnepäin.
Siten ratsastimme monta tuntia kertaakaan pysähtymättä tahi
levähtämättä, mutta vihdoin alkoi hevoseni osoittaa selviä uupumisen
oireita. Kello lähenteli kahtatoista ja matkastamme ei ollut enää
puoltakaan jäljellä. Olimme pari päivää sitten olleet yötä eräällä
harjanteella, jossa oli kirkas lähde, ja minä sanoin Umslopogaasille,
että aioin pysähtyä kymmeneksi minuutiksi lähteelle levähtämään.
Pääsimme pian perille ja laskeusimme satulasta -- Umslopogaas nosti
minut maahan, sillä olin haavani takia niin heikko ja jäykistynyt, että
pääsin töin tuskin liikkeelle. Hevosemme seisoivat paikoillaan
höyryävin kyljin ja lepuuttivat huohottaen kutakin jalkaa vuorotellen,
hien juostessa melkein norosenaan.
Jätin Umslopogaasin pitämään hevosia ja hoipertelin lähteelle. Olin
päivällisen jälkeen saanut vain kulauksen viiniä taistelun alkaessa,
joten minua vaivasi polttava jano, mutta olin liian väsynyt voidakseni
olla nälkäinen. Join pitkin siemauksin ja huuhdottuani pääni ja käteni
palasin hevosten luo ja päästin Umslopogaasin juomaan. Sitten annoimme
hevosten juoda pari siemausta -- ei enemmän, mikä oli sangen vaikea
tehtävä, sillä eläinparat eivät tahtoneet millään muotoa lähteä veden
luota.
Pari minuuttia oli vielä jäljellä ja sillä ajalla minä tarkastin
hevoset ja koetin oikoa jäykistyneitä jäseniäni kävelemällä
edestakaisin. Uljas tammani oli ilmeisesti hyvin väsynyt, se seisoi pää
riipuksissa ja silmät melkein ummessa. Mutta Päivänsäde -- Nylepthan
jalo ratsu, jonka oikeutta myöten pitäisi saada syödä kultaseimestä,
oli vielä verraten hyvässä kunnossa, vaikka sillä oli ollut raskaampi
taakkakin kannettavanaan. Väsynythän sekin oli, mutta katse oli kirkas
ja vireä, ja kaunismuotoinen pää ylhäällä se katseli eteenpäin pimeään
aivankuin tahtoen sanoa, että vaikka kaikki muut uupuisivat tielle,
niin minun voimani riittävät vielä noille neljällekymmenelleviidelle
penikulmalle, jotka ovat jäljellä. Umslopogaas auttoi minut sitten
satulaani ja hypättyään omaansa jalustimia liikauttamattakaan -- hän
kun oli semmoinen notkea metsäläinen -- me jatkoimme matkaamme, ensin
hitaammin, mutta sitten yhä vinhemmin.
Kuljettuamme noin kymmenen penikulmaa alkoi tie vähitellen kohota
nousten välistä hyvin jyrkästikin ja minun musta tammaparkani oli
kolmesti sortua sille taipaleelle. Mutta harjanteen laelle päästyä se
näytti jälleen reipastuvan ja lähti pitkin koneellisin askelin
kiitämään rinnettä alas raskaasti huohottaen. Noin neljä penikulmaa
ratsastimme siten nopeammin kuin konsanaan koko matkalla, mutta minä
tiesin, että tämä oli viimeinen ponnistus, ja olinkin oikeassa. Uupunut
hevoseni alkoi äkkiä kompastella, ja aavistaen mitä oli tulossa minä
irroitin jalkani jalustimista. Askeleet olivat jo hoipertelevat ja kun
olimme päässeet noin kolmesataa kyynärää, nousi hevoseni äkkiä kahdelle
jalalle ja suistui sitten pää edellä tantereeseen. Varoin joutumasta
alle ja hilauduin seisoalleni, jolloin eläinparka kohotti päätään ja
katsoi minuun sanomattoman tuskallisesti. Kumarruin viimeisen kerran
hyväilemään uskollista ystävääni, mutta samassa se antoi valittavasti
äännähtäen päänsä vaipua ja jäi liikkumattomana makaamaan. Uljas
ratsuni oli kuollut -- sen sydän oli pakahtunut.
Katsoin Umslopogaasiin kykenemättä sanomaan sanaakaan. Olin melkein
suunniltani epätoivosta, sillä Milosikseen oli vielä parikymmentä
penikulmaa ja hevosta ei ollut mistään saatavissa. Mitä oli tehtävä?
Sanaakaan sanomatta hyppäsi Umslopogaas maahan ja nosti minut satulaan.
"Entä sinä?" kysyin minä.
"Minä juoksen", vastasi hän tarttuen jalustimeen.
Niin lähdimme, ja matkamme sujui melkein yhtä nopeasti kuin ennenkin.
Mikä nautinto olikaan istua Päivänsäteen satulassa. Se juoksi pitkin,
joustavin askelin ja tuo jäntevä zulu seurasi sitä kuin varjo. Oli
todellakin ihmeellistä nähdä vanhan Umslopogaasin juoksua. Askel oli
omituisen kevyt, melkeinpä liukuva, ja hengitys kävi tasaisesti hieman
raollaan olevien huulten välistä, sieraimet olivat levällään kuin
laukkaavalla hevosella, ja katse oli teroitettu tiukasti eteenpäin.
Penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme ja aina viiden
penikulman päässä pysähdyimme hengähtämään.