tahtoo, niin pappi on täällä ja alttari on tuolla", ja hän osoitti
käytävää, joka vei pieneen yksityiskappeliin. "Herrani tahto on
minunkin tahtoni. Viikon kuluttua sinun täytyy lähteä sotaan joukkojani
johtamaan ja sodassa miehet -- välistä kaatuvat. Sentähden tahtoisin
minä omistaa sinut kokonaan nämä muutamat päivät, vaikkapa vain
muistonkaan tähden", ja suuret kyyneleet alkoivat vieriä hänen
suloisista silmistään kuin kirkkaat kastehelmet.
"Voihan niinkin käydä", jatkoi hän, "että menetän kruununi ja sen
mukana henkenikin. Sorais on vaarallinen ja katkera vihollinen, joka ei
säästä meitä kumpaakaan, jos hän voittaa, ja eihän kukaan voi sanoa,
niitä tulevaisuus mukanaan tuopi. Onni on harvinainen lintu, joka
lentää nopeasti ja kauas ja häipyy pian näkyvistämme. Sentähden meidän
täytyy koettaa saada se viihtymään luonamme hetkinen, jos se sattumalta
kädellemme istahtaisi. Poimikaamme siis onnemme kukka, ennenkuin
auringon helle sen kuihduttaa, sillä huomenna se voi olla myöhäistä, ja
älkäämme laiminlyökö hetkeäkään tuntemattoman tulevaisuuden tähden", ja
kohottaen suloiset kasvonsa hän katsoi hymyillen lemmittyynsä.
Omituinen mustasukkaisuuden tunne kouristi jälleen sydäntäni ja minä
käännyin poispäin. Heille oli aina aivan yhdentekevää, olinko läsnä vai
en, ja luultavasti he ajattelivat, että olin vanha hupakko, josta ei
tarvinnut välittää sitä eikä tätä, ja uskon heidän Olleenkin oikeassa.
Menin omalle puolellemme ja istahdin ikkunan ääreen miettimään
tilannetta yleensä. Vanha Umslopogaas istui ulkopuolella teroittaen
tapparaansa kuin nokkaansa hiova korppikotka.
Noin tunnin kuluttua syöksyi Curtis huoneeseen ja selitti kiihtyneesti
ja säteilevin silmin, että hän tahtoi Goodin, minun ja Umslopogaasinkin
olemaan läsnä avioliittonsa vahvistustilaisuudessa. Suostuimme tietysti
mielihyvällä ja menimme yhtä kyytiä kappeliin, jossa Agon jo odotti
meitä. Hän oli hyvin synkän näköinen, kuten ylimmäisen papin sopiikin,
ja pian ilmenikin, ettei hän ollut oikein tahtonut mukautua Nylepthan
mielipiteisiin. Hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt vihkimystä
toimittamasta eikä aikonut myöskään sallia kenenkään muunkaan papin
sitä tehdä, mutta silloin oli Nyleptha vihastunut ja sanonut, että hän,
kuningatar, oli pappein päämies, jota täytyi totella. Kun hän kerran
tahtoi mennä naimisiin, niin siinä ei ollut kenelläkään mitään
mutisemista ja Agonin täytyi vihkiä hänet tahtoipa tahi ei! Kun hän oli
vielä vastustellut, oli Nyleptha sanonut:
"No hyvä. Ylimmäistä pappia en voi mestata, koska se olisi vastoin
lakia, enkä voi häntä vangitakaan, koska se aiheuttaisi koko
valtakunnassa sellaisen metelin, että tähdetkin putoaisivat taivaalta,
mutta minä _voin_ jättää hänet katselemaan tätä auringon alttaria,
koska se kuuluu hänen tehtäviinsä. Ellet vihi minua, oi Agon, niin saat
jäädä tähän alttarin eteen ruoatta ja juomatta asiaa miettimään."
Nyt sattui niin, että Agon oli kiiruhtanut Soraiksen mukaan ehtimättä
syödä aamiaista, ja ollen siis jo jotensakin nälissään hän oli
myöntynyt heti, mutta oli sanonut myös olevansa vapaa kaikesta
vastuunalaisuudesta.
Sitten oli Nyleptha mennyt pukeutumaan ja hetkisen kuluttua hän
saapuikin kahden kamarineitosensa seurassa yllään lumivalkoinen puku
ilman mitään koristeita, mikä näyttää olevan tapa kaikissa maissa
tällaisissa tilaisuuksissa.
Punastuen ja alaspainunein päin hän tervehti Curtista notkistaen syvään
polviaan ja vei hänet sitten alttarin eteen ja lausui harvakseen ja
kirkkaalla äänellä seuraavat sanat:
"Vannotko auringon nimeen, ettet ota toista vaimoa, ellen minä pane
kättäni hänen päänsä päälle ja toivota häntä tervetulleeksi?"
"Minä vannon", vastasi Curtis ja lisäsi englannin kielellä: "Yksi on
minulle aivan kylliksi."
Agon, joka oli siihen saakka kyrännyt eräässä nurkassa alttarin
lähellä, astui nyt esiin ja mutisi jotakin partaansa sellaista kyytiä,
että vaivoin erotin sanat. Hän rukoili aurinkoa siunaamaan liiton ja
tekemään sen hedelmälliseksi. Huomasin Nylepthan kuuntelevan
tarkkaavasti joka sanaa, sillä hän pelkäsi Agonin tekevän sen kepposen,
että hän toimittaisi avioerotoimituksen vihkimisen asemesta lukemalla
rukouksen takaperin. Rukouksen loputtua kysyttiin kummaltakin erikseen,
tahtoivatko he ottaa toisensa aviopuolisoiksi, ja vastattuaan
myöntävästi he suutelivat toisiaan alttarin edessä ja toimitus oli
päättynyt maan menojen mukaan. Mutta minusta tuntui vielä jotakin
puuttuvan, ja ottaen taskustani pienen rukouskirjani, jota tapaan lukea
öisin valvoessani, minä astuin esiin. Lahjoitin kirjan jo kauan sitten
Harry-pojalleni, jonka kuoltua se joutui jälleen haltuuni, ja nyt se on
aina mukanani.
"Curtis", sanoin minä, "en ole pappi enkä tiedä, onko teko, jonka aion
tehdä, edes luvallinen -- laillinen se ei ole -- mutta jos sinulla ja
kuningattarella ei ole mitään sitä vastaan, niin lukisin teille
mielelläni Englannin vihkimäkaavan. Otat nyt tärkeän askeleen ja minun
mielestäni sinun pitäisi pyhittää liittosi omaan uskontoosi kuuluvalla
tavalla sikäli kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista."
"Olen itsekin sitä ajatellut", sanoi hän, "ja minä pyydän, että tekisit
minulle sen palveluksen. Tuntuu kuin en olisi vielä naimisissakaan."
Tulkitsin pyyntöni Nylepthalle, joka myöntyi heti täysin ymmärtäen
miehensä toivomuksen saada avioliitolleen kotimaansa tapojen mukaisen
vahvistuksen. Luettuani kaavan he lausuivat saneluni mukaan
Zu-Vendis-maan kielellä sanat: "Minä Henry Curtis otan sinut,
Nyleptha", ja "Minä Nyleptha otan sintit, Henry Curtis", j.n.e. Sitten
otti Curtis sormestaan sileän kultasormuksen, ja kun hän oli pujottanut
sen Nylepthan sormeen, luin minä loppusanat siunauksineen. Sormus oli
Curtiksen äidin vihkimäsormus ja minä en voinut olla ajattelematta,
miten hämmästynyt tuo yorkshireläinen rouva olisi mahtanutkaan olla,
jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen vihkimäsormuksensa joutuisi
joskus tekemään saman palveluksen eräälle Zu-Vendis-maan
kuningattarelle.
Minun toimittamani juhlameno pani Agonin kärsivällisyyden kovalle
koetukselle. Hän ymmärsi heti, että toimitus oli uskonnollista laatua,
ja johdatti epäilemättä hänen mieleensä nuo yhdeksänkymmentäviisi
uutta uskontoa, jotka eivät suoneet hänelle yön lepoa eikä päivän
rauhaa. Luonnollisesti hän näki minussa kilpailevan ylimmäisen papin ja
alkoi vihata minua entistä katkerammin. Kun vihdoin olimme valmiit, oli
hän aivan räjähtämäisillään närkästyksestä, ja minä tiesin meidän
voivan odottaa hänen puoleltaan mitä hyvänsä.
Good, minä ja Umslopogaas poistuimme sitten hiljaa ja jätimme
onnellisen parin kahden kesken. Olimme kaikki sangen alakuloiset.
Avioliitothan ovat onnellisia ja ilahduttavia tapahtumia, mutta minun
kokemukseni mukaan niillä on aina melkeinpä liian mullistava vaikutus,
paitsi silloin, kun syvä ja molemminpuolinen rakkaus on niiden
perustus. Avioliiton aiheuttamat uudet siteet katkaisevat monet vanhat,
ja tuossa juhlallisessa toimituksessa on mielestäni aina jotakin
surullista.
Curtis on maailman kunnollisin mies ja uskollisin ystävä, mutta
kappelissa toimitetun vaatimattoman juhlamenon jälkeen hän ei ole enää
aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on valloittanut hänet kokonaan; hän
ei osaa enää puhuakaan muusta kuin Nylepthasta ja me, hänen vanhat
ystävänsä, olemme joutuneet ehdottomasti toiselle sijalle. Niinhän
"vanhojen ystävien" aina käy, kun mies menee naimisiin, ja nuorikot
valvovat huolellisesti, ettei säännöstä poiketa. Curtis julmistuisi,
jos tahtoisimme väittää hänestä jotakin sellaista, mutta asianlaita
on kuitenkin niin. Hän ei ole aivan entisensä kaltainen.
Nyleptha on hyvin suloinen ja viehättävä, mutta minä luulen hänen
ilmoittaneen Curtikselle kyllin selvästi, ettei hän ole valinnut
elämänkumppanikseen seuruetta Quatermain, Good & kumpp., vaan
ainoastaan hänet. Mutta mitäpä tämä murjottaminen hyödyttää? Kaikkihan
on niinkuin ollakin pitää, minkä jokainen aviovaimo olisi valmis
todistamaan, ja minä olen itsekäs ja kateellinen vanha hupakko.
Tultuamme omalle puolellemme tyhjensin minä Goodin kanssa ruukullisen
vanhaa zu-vendis-viiniä aikamme kuluksi, ja juuri kun olimme päässeet
parhaaseen tarinoimisen alkuun, astui eräs palvelijamme huoneeseen ja
kertoi uutisen, joka antoi meille melkoisesti ajattelemisen aihetta.
Muistettanee, että Alphonsen ja Umslopogaasin välit olivat hyvin
kireät. Viimeinen yhteentörmäys oli kärjistänyt tilanteen äärimmilleen,
ja naarmujaan hoitaessaan Alphonse hautoi kostoa. Valtavaa
mielenkuohuaan tyynnyttääkseen hän oli sitten lähtenyt kävelylle, ja
selostuksesta ilmeni, että hän oli mennyt auringon temppelin ohi
suoraan erääseen kauniiseen puistoon kaupungin ulkopuolella.
Kuljeksittuaan siellä hetkisen hän oli lähtenyt paluumatkalle ja oli
kaupungin portilla kohdannut Soraiksen seurueineen. Hänet nähtyään oli
Sorais pysäyttänyt hevosensa ja kutsunut hänet luoksensa, ja hän oli
tietysti noudattanut kuningattaren kehoitusta sillä seurauksella, että
soturit olivat käyneet häneen käsiksi ja paiskanneet hänet rattaille.
Sitten oli seurue lähtenyt heti liikkeelle vieden mukanaan Alphonsen,
joka "oli parkunut surkeasti."
Olin hyvin hämmästynyt enkä voinut ensin käsittää, minkätähden Sorais
oli vienyt tuon pienen ranskalais-raukan mukanaan. Eihän hänellä voinut
olla mitään hyötyä antaa henkilön, joka oli vain palvelija, kärsiä
meidän tähtemme. Hän ei voinut olla niin halpamainen, eikä sellainen
menettely olisi ollut hänen luonteensa mukainen. Mietiskelin asiaa joka
taholta, ja vihdoin eräs mahdollisuus juolahti mieleeni. Me kolme
olimme nimittäin suuressa kunniassa Zu-Vendis-maassa, koska olimme
ensimmäiset muukalaiset, mitä milloinkaan oli nähty ja koska
viisautemme oli asukasten mielestä aivan yliluonnollinen. Soraiksen
katkerat sanat "muukalaissusista" ja "muukalaishyeenoista" olivat kyllä
saavuttaneet suurta vastakaikua ylimysten ja pappein keskuudessa, mutta
suuri yleisö ei välittänyt niistä sen enempää.
Vanhojen ateenalaisten tavoin halasi zu-vendi-kansakin aina jotakin
uutta, ja me olimme saavuttaneet kansan suosion juuri sentähden, että
olimme muukalaisia, joita ei oltu maassa ennen nähty. Curtiksen muhkea
olemus teki myöskin syvän vaikutuksen, sillä Zu-Vendis-maan asukkaat
aivan jumaloivat kaikkea kaunista. Kaduilla ja kauppapaikoissa
sanottiinkin yksimielisesti, ettei maassa ollut ketään Curtiksen
vertaista kokoon ja näköön nähden, ja koska maassa oli kuningatar,
jonka kanssa ei kukaan voinut kauneudessa kilpailla, paitsi ehkä hänen
sisarensa Sorais, niin oli aurinko valinnut hänelle puolison, joka
oli hänen vertaisensa. Olihan siis luonnollista, että heidän
kuningattarensa otti miehen, jonka itse maailmoiden hallitsija oli
hänelle valinnut.
Pian ilmenikin, että meillä oli odottamattoman paljon kannattajia, eikä
kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Sorais. Sentähden hän ei ollut
puhunut pohjoisissa maakunnissa, missä hänen mahtavimmat puoluelaisensa
asustivat, sanaakaan Nylepthan naimapuuhista, vaan oli selittänyt
riidan johtuneen aivan toisista syistä. Maassa, jossa oli käyty niin
monta kansalaissotaa, oli helppo löytää jokin vanha ja ratkaisematon
riidanaihe, joka sai vanhat vihat leimahtamaan milloin hyvänsä
ilmiliekkiin. Soraiksen esittämät syyt olivat tehneetkin toivotun
vaikutuksen, mutta menestys olisi ollut moninkertainen, jos joku meistä
olisi ollut hänen mukanaan. Silloin hän olisi voinut sanoa kaikelle
kansalle, että tämä oikeuttarakastava kuuluisa muukalainen oli
liittynyt häneen, koska hänen asiansa oli oikea.
Tämä oli epäilemättä pääsyy, miksi hän koetti kaikin mokomin houkutella
Goodin puolelleen heittääkseen hänet sitten oman onnensa varaan, kun
hänestä ei ollut enää mitään hyötyä, ja kun Good tuli ajoissa
järkiinsä, käytti Sorais sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja vei mukanaan
Alphonsen, joka hieman muistutti Goodia, vaikka olikin vähän pienempi
ja hennompi, aikoen epäilemättä julistaa kaikkialla, että hän oli itse
suuri Bougwan, joka oli tullut häntä auttamaan. Kun sanoin Goodille
tämän mielipiteeni, kauhistui hän sanomattomasti.
"Mitä!" huudahti hän; "luuletko todellakin, että tuo pieni lurjus
pannaan minua edustamaan? Miksi minun pitikään joutua tähän kirottuun
maahan! Maineenihan on iäksi pilattu."
Käsitin täydellisesti hänen harminsa ja koetin lohdutella häntä
parhaani mukaan. Onhan todellakin mitä kiusallisinta tietää tulevansa
tunnetuksi kaikkialla vieraassa maassa jonkun heittiömäisen pelkurin
hahmossa.
Sinä iltana aterioimme kuten sanoin Goodin kanssa kahden kesken, ja
huolimatta siitä että olimme olleet läsnä rakkaan ystävämme
vihkiäisissä, oli meidät vallannut täydellinen hautajaistunnelma.
Meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet Curtiksen hautajaisissa.
Seuraavana aamuna alkoi työ entistä vauhdikkaammin. Nylepthan pari
päivää sitten lähettämien käskyjen ja ilmoitusten vaikutus alkoi jo
näkyä, ja kaupunkiin tulvi lakkaamatta asestettuja miesjoukkoja.
Nylepthaa ja Curtista näimme lähipäivinä vain aniharvoin, kuten
jokainen voinee arvatakin, mutta minä ja Good työskentelimme
päivät päästään aamusta iltaan saakka. Nylepthalle uskollisten
sotapäälliköiden kanssa neuvottelimme joka päivä sotasuunnitelmista,
järjestelimme muonituskysymykset, annoimme ohjeita ja määräyksiä ja
toimitimme satoja asioita. Miehiä tuli ja meni ja Milosikseen johtavat
tiet olivat täynnä ylimysten joukkoja, jotka olivat maan kaukaisilta
ääriltäkin kokoontuneet Nylepthan lippujen alle.
Parin päivän kuluttua meille jo selveni, että meillä oli
käytettävänämme noin neljäkymmentätuhatta jalkamiestä ja
parikymmentätuhatta ratsumiestä; siis armeija, joka ei ollut suinkaan
vähäpätöinen, mutta joka oli vastustajan voimiin verraten kuitenkin
sangen pieni.
Vakoojamme ilmoittivat, että puolet vakinaisesta sotaväestä oli
liittynyt Soraikseen, jota myös kaikki pohjoiset maakunnat kannattivat.
Hän oli asettunut, kuten olen jo kertonut, erääseen vahvasti
linnoitettuun kaupunkiin nimeltä M'Arstuna, Milosiksesta pohjoiseen, ja
Nasta oli matkalla hänen luokseen kahdenkymmenenviidentuhannen
vuoristolaisen kera, jotka ovat Zu-Vendis-maan parhaat soturit. Toinen
mahtava ylimys nimeltä Belusha oli tuonut hänelle kaksitoistatuhatta
hyvin varustettua ratsumiestä, niin että Soraiksen armeijaan kuului
todennäköisesti lopulta noin satatuhatta miestä kaiken kaikkiaan.
Pian ilmoitettiinkin, että Sorais suunnitteli hyökkäystä suoraan
Milosiksen kimppuun ja oli uhannut hävittää autioiksi valtaamansa
alueet. Neuvoteltiin, oliko parasta lähteä häntä vastaan ja ryhtyä
taisteluun vai odotella hänen tuloaan kaupungin muurien turvissa. Kun
meidän mielipidettämme kysyttiin, vaadimme minä ja Good epäröimättä,
että oli hyökättävä häntä vastaan, sillä jos sulkeutuisimme
kaupunkiin, hyökkäystä odottamaan, voitaisiin toimettomuutemme tulkita
aiheutuneen pelosta. Etenkin tällaisissa tapauksissa on tärkeätä, kun
vähäpätöisetkin seikat voivat kääntää miesten mielen, että toimitaan
mahdollisimman paljon. Into laimenee ja häviääkin pian, jos
toimettomina ja noloina odotetaan tapahtumien kehitystä. Sentähden oli
mielestämme parempi hyökätä kuin odottaa, kunnes vihollinen raastaisi
meidät turvapaikastamme kuin mäyrän kolostaan.
Curtis ja Nyleptha yhtyivät meihin ja ratkaisevassa neuvottelussa
pantiin Nylepthan eteen suuri kartta, jota hän katseli kauan ja
miettivästi. M'Arstunan ja Milosiksen välillä oli noin yhdeksänkymmenen
penikulman päässä Milosiksesta parin penikulman levyinen vuoriharjanne,
jonka poikki päästiin erästä solaa myöten, jota metsäiset,
jotensakin korkeat rinteet reunustivat, ja jos sola suljettiin, oli
vihollisarmeijan mahdoton edetä, sillä se ei voinut kiivetä
kuormastoineen rinteitä ylös, jotka olivat joukkojemme miehittämät.
Nylepthalla oli erinomaisen tarkka huomiokyky, ja niinpä hänen
huomionsa kiintyikin heti aivankuin vaistomaisesti tuohon
vuoriharjanteeseen. Katseltuaan karttaa hetkisen hän osoitti vuorisolaa
ja sanoi miehensä puoleen kääntyen voitonvarmasti:
"Tuossa sinä kohtaat Soraiksen ja tuhoat hänen joukkonsa perinpohjin.
Paikka on verraton."
Mutta Curtis oli hyvin vakavan näköinen eikä puhunut mitään.
XX.
TAISTELU VUORISOLASSA.
Kolmantena aamuna neuvottelun jälkeen Curtis ja minä lähdimme. Meillä
oli mukanamme vain pieni vartiosto, sillä joukot olivat lähteneet
liikkeelle edellisenä yönä jättäen Siintävän kaupungin tyhjäksi ja
autioksi. Nylepthan henkivartiostoa lukuunottamatta oli kaupunkiin
jäänyt vain noin tuhat soturia, jotka syystä tahi toisesta eivät olleet
voineet seurata pääjoukon mukana. Tarvitsimme miehemme mahdollisimman
tarkoin, ja kun Milosis oli sanalla sanoen valloittamaton ja vihollinen
oli edessäpäin, katsoimme voivamme jättää kaupungin niin tyhjäksi.
Good ja Umslopogaas olivat menneet armeijan mukana. Nyleptha saatteli
meitä kaupungin porteille ratsastaen valkoisella hevosella, jonka nimi
oli Päivänsäde ja jonka sanottiin olevan Zu-Vendis-maan nopeimman ja
kestävimmän hevosen. Hänen kasvonsa olivat surulliset, mutta kyyneleitä
ei hänen suloisissa silmissään näkynyt. Saattoi kyllä huomata, että hän
oli hiljattain itkenyt, mutta nyt hän koetti urhoollisesti salata eron
aiheuttaman tuskan. Portilla hän pysäytti ratsunsa ja sanoi meille
jäähyväiset. Edellisenä päivänä hän oli katsastanut ja pitänyt
upseereille ja sotureille niin tulisen ja luottamusta uhkuvan puheen,
etteivät myrskyisät ja innostuneet suosionosoitukset olleet tahtoneet
tauotakaan. Sama innostus näytti nytkin vallanneen hänet.
"Hyvästi, Macumazahn!" sanoi hän. "Minä luotan neuvokkuuteesi ja olen
varma, että teet voitavasi pelastaaksesi meidät Soraiksen kynsistä."
Kumarsin ja sanoin, että sodan melske kauhistutti minua. Valitin myös
pelkääväni menettäväni henkeni, jolloin hän naurahti ja kääntyi
Curtikseen päin.
"Hyvästi, rakkaani", sanoi hän. "Palaa voittajana ja kuninkaana tahi
soturiesi keihäillä leväten." [Zu-Vendis-maassa on tapana, että
kaatuneet upseerit kannetaan kotiin keihäistä valmistetuilla paareilla.
-- A.Q.]
Curtis ei vastannut mitään, vaan käänsi hevosensa porttia kohti;
hänellä oli luultavasti jotakin kurkussa. Onhan kyllä raskasta näin
erota, kun on vasta viikon ollut naimisissa.
"Tässä", jatkoi Nyleptha, "minä toivotan sinut tervetulleeksi, kun
riemusaatossa palaat luokseni. Hyvästi siis, rakkaani, ja sinä myös,
Macumazahn!"
Lähdimme liikkeelle, mutta kun hetkisen kuluttua katsahdimme taaksemme,
oli Nyleptha hevosineen vielä samassa paikassa ja katseli jälkeemme
kädellään silmiään varjostaen. Sitten hän häipyi tien mutkan taa, mutta
ratsastettuamme vain penikulman verran kuulimme jonkun tulevan täyttä
laukkaa jäljessämme. Käännyimme katsomaan, ja näimme erään soturin
kiidättävän meitä kohti taluttaen suitsista Päivänsädettä -- Nylepthan
ratsua.
"Kuningatar lähettää valkoisen oriinsa jäähyväislahjaksi herralleen
Incubulle ja käskee minun sanoa isännälleni, että se on tämän maan
nopein ja kestävin hevonen", selitti soturi kumartaen syvään
satulassaan.
Curtis ei tahtonut ensin ottaa hevosta vastaan sanoen, että eläin oli
liian hyvä soturin ratsuksi, mutta peläten Nylepthan muutoin
loukkaantuvan minä sain hänet vihdoin myöntymään. Kun hätämme oli
suurimmillaan, teki tuo jalo eläin meille korvaamattoman palveluksen.
Kun jäljestäpäin tapahtumia muistelee, tuntuu aivan kummalliselta, että
näöltään aivan mitättömät ja merkityksettömät seikat voivat osoittautua
niin tärkeiksi. Välistä täytyy väkisinkin ajatella, että kaikki on
edeltäpäin määrätty.
Me otimme siis hevosen, joka oli niin kaunis ja muhkea, että oli
nautinto sitä katsella, ja Curtiksen lähetettyä soturin mukana
sydämellisimmät kiitoksensa ja terveisensä lahjan antajalle me
jatkoimme matkaamme.
Puolen päivän aikaan saavutimme jälkijoukot ja Curtis otti nyt
muodollisestikin ylipäällikkyyden haltuunsa. Suuri vastuunalaisuus
painosti häntä, mutta kuningattaren määräykset olivat selvät.
Jatkoimme etenemistämme kohtaamatta mitään vastustusta ja ketään
näkemättä, sillä tien varrella olevien kaupunkien ja kylien asukkaat
olivat paenneet peläten muutoin joutuvansa vihollisarmeijoiden väliin
ja murskautuvansa kuin jyvät myllyssä.
Neljännen päivän iltana olimme parin penikulman päässä mainitusta
vuoriharjanteesta, ja tiedustelijamme ilmoittivat, että Sorais tuli
nopeasti meitä vastaan. Hänen joukkonsa olivat harjanteen toisella
puolen noin kymmen penikulman päässä.
Sentähden lähetimme jo ennen päivänkoittoa viisisataa ratsumiestä
miehittämään solaa, jossa he melkein heti joutuivat taisteluun yhtä
monen vihollisen kanssa. Meikäläisiä kaatui kahakassa kolmekymmentä,
mutta apujoukkomme ehdittyä paikalle pakenivat Soraiksen soturit vieden
kaatuneet ja haavoittuneet toverinsa mukanaan.
Armeijamme pääjoukko saapui perille päivällisen aikaan, ja minun täytyy
sanoa, ettei Nyleptha ollut erehtynyt. Ylivoimaista vihollista vastaan
taistellessa oli paikka kerrassaan verraton.
Edessämme oli korkea metsäinen harjanne, jonka meidän puoleinen rinne
oli jotenkin jyrkkä toisen viettäessä loivasti kaitaiseen jokeen, jonka
takana kohosi toinen metsäinen harjanne. Tie kiemurteli ensimmäisen
harjanteen yli jokilaaksoon, josta se pääsi jokea seuraten toisen
harjanteen takana olevalle tasangolle.
Edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa seuraten sijoitti Curtis
kuudenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijansa ensimmäiselle
harjanteelle seuraavasti. Keskustan muodosti kaksikymmentätuhatta
haarniskoitua jalkasoturia aseinaan keihäät ja miekat ja virtahevosen
nahasta tehdyt kilvet, ja heidän takanaan oli viisituhatta keveämmin
asestettua jalkasoturia ja kolmetuhatta ratsumiestä heitä tukemassa.
Keskustan molemmin puolin oli seitsemäntuhatta ratsumiestä ja
kummallakin sivustalla vielä seitsemäntuhatta viisisataa keihäsmiestä.
Rintama oli kaiken kaikkiaan parin penikulman pituinen ja Curtis oli
ylin johtaja. Oikea sivusta oli Goodin hallussa ja keskustan ja oikean
sivustan väliin sijoitettu ratsuväki oli uskottu minulle. Muita
osastoja johtivat niiden omat päälliköt.
Olimme tuskin ehtineet asettua asemiimme, kun Soraiksen sankat joukot
alkoivat parveilla vastapäisellä harjanteella, noin penikulman päässä
meistä. Keihäiden kärjet välähtelivät ja maa aivan tärisi hänen
joukkojensa astunnasta. Oli ilmeistä, etteivät tiedustelijamme olleet
liioitelleet; ylivoima oli ainakin kolminkertainen. Luulimme ensin,
että hän aikoi hyökätä heti, kun hänen sivustoilleen asetettu ratsuväki
teki muutamia uhkaavia liikkeitä, mutta nähtävästi hän malttoi mielensä
eikä sinä päivänä vielä syntynyt taistelua. Hänen rintamansa oli
pääpiirteissään samanlainen kuin meidänkin, mutta hänen apu- ja
tukijoukkonsa olivat paljon suuremmat.
Oikeaa sivustaamme vastassa, siis Soraiksen vasemmalla sivustalla, oli
joukko tummaa ja hurjannäköistä väkeä, joilla oli aseinaan vain miekat
ja kilvet. Minulle ilmoitettiin, että nuo oudonnäköiset soturit olivat
juuri noita Nastan villejä vuoristolaisia.
"Good", sanoin minä miehet nähtyäni, "sinulla on huomenna kuumat
paikat, hitto vie, kun nuo pojat hyökkäävät!"