rehellisempi kuin monet muut. Kauniimpaa on surmata mies kunniallisessa
taistelussa kuin imeä hänen sydänverensä petoksilla ja konnanjuonilla,
niinkuin te valkoihoiset teette. Monta miestä olen tappanut eikä
sellaista tulekaan, jota pelkäisin katsoa silmästä silmään, ja paljon
on minulla ollut ystäviä, joita mielelläni tahtoisin vielä kerran
tavata. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja jokainen viihtyy parhaiten
omassa maassaan ja omiensa luona. Vuoristohärkä kuolee ravintorikkaille
tasangoille jouduttuaan ja samoin on minunkin laitani, Macumazahn. Minä
olen karkea ja häikäilemätön, sen kyllä tiedän, mutta kuitenkin sinä
muistelet minua murehtien, kun olen mennyt luotasi ikuiseen yöhön
isäini luo, sillä sydämessäsi sinä rakastat minua, isäni Macumazahn,
vaikka olenkin vain koditon zulu-soturi -- heimon päällikkö, jolle
hänen kansansa ei yösijaakaan antaisi -- maastaan karkoitettu, onneton
kulkuri. Minäkin rakastan sinua, Macumazahn, sillä me olemme yhdessä
harmaantuneet, ja välillämme on side, joka ei näy, mutta joka on liian
vahva milloinkaan katketakseen", ja hän otti korvanlehteensä tehdystä
reiästä vanhan panoshylsyn -- nuuskarasian -- ja ojensi sen minulle
silmissään lämmin loiste.
Otin hyppysellisen koettaen salata liikutustani, sillä oli aivan totta,
että minä rakastin suuresti tätä vanhaa, verenhimoista zulu-soturia. En
oikein tiedä mikä hänessä viehätti minua. Ehkä se oli hänen aivan
yli-inhimillinen voimansa ja taitavuutensa tahi yksinkertaisesti vain
se, että hän oli niin erikoinen. Olen ollut paljon villien parissa,
mutta milloinkaan en ole tavannut toista hänen kaltaistaan. Hän oli
harvinaisen viisas ja kokenut, mutta kuitenkin vain suuri lapsi, ja
vaikka tuntuneekin naurettavalta, niin minun täytyy sanoa, että hänellä
oli "hellä sydän", kuten monesta julmasta intiaanipäälliköstäkin
kerrotaan. Niin, minä pidin hänestä paljon, vaikka en ajatellutkaan
sitä milloinkaan hänelle sanoa.
"Rakkautesi on aina erikoinen, sinä vanha susi", sanoin minä.
"Halkaisisit kalloni leukaan saakka, jos olisin tielläsi huomenna."
"Puhut aivan totta, Macumazahn. Sen tekisin, jos estäisit minua
täyttämästä velvollisuuteni. Mutta samassa kun iskuni olisi tehnyt
tehtävänsä, minä rakastaisin sinua jälleen. Sanohan, Macumazahn,
luuletko, että saamme vielä tapella täällä?" lisäsi hän rukoilevasti.
"Viime yön tapahtumista päättäen ovat kuningattaret riitaantuneet.
Eihän 'Yön tyttärellä' olisi muutoin ollut tikari mukanaan."
Minä myönsin hänen olevan oikeassa ja sanoin, että kuningattaret
riitelevät Incubusta.
"Niinkö?" huudahti hän tarttuen iloissaan käsivarteeni. "Sitten saamme
tapella yhtä varmasti kuin joet tulvivat sadeaikana, ja tapella
henkemme edestä. Voitto sodassa on naisille yhtä rakas kuin viimeinen
sana suunsoitossa, ja tapellessaan rakkautensa tähden he ovat yhtä
vaaralliset kuin haavoittunut puhveli. Näetkös, Macumazahn, asianlaita
on siten, että nainen ui vaikka veressä päämaalinsa saavuttaakseen.
Olen parikin kertaa nähnyt sen omin silmin. Ah, Macumazahn, tämän
kauniin kaupungin saamme vielä nähdä tulimerenä leimuavan ja kuulla
taistelun melskeen sen kaduilta. Kuljeskelemiseni ei ole sittenkään
ollut turha. Mitä luulet, mahtavatkohan tämän maan miehet osata
tapella?"
Curtis tuli samassa luoksemme ja hetkisen kuluttua saapui myös Good
paikalle, mutta aivan eri suunnalta, ollen hyvin kalpea ja masentuneen
näköinen. Hänet nähdessään Umslopogaas lopetti verenhimoiset puheensa
ja tervehti häntä.
"Ah, Bougwan", huudahti hän, "tervehdin sinua, suuri päällikkö! Olet
niin väsyneen näköinen. Eilinen metsästysretki oli varmaankin hyvin
rasittava", ja vastausta odottamatta hän jatkoi:
"Kuule, Bougwan, minä tahdon kertoa sinulle kertomuksen eräästä
naisesta, kertomuksen, joka on aivan tosi.
"Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta
nainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen
rakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi
omaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa.
Silloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä
kostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä:
'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen
vaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän
rakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti
kehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli
kaatunut, tuli hänen veljeltään sana: -- 'Miksi sinä vainoat minua?
Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua
rakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme
sotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja
tytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina
rakastanut?'
"Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin
tehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli
sitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua
nainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet
unhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi,
ettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli
paha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen
rakkautensa ei ollut kylmennyt.
"Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi
nainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä
majaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään
nainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja
pakeni pimeään yöhön.
"Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja
miehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä
mies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet
muistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän
on murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi
heidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken
pahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet.
"Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai
kuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla.
Hän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama
ja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea
loppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa
maassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi
kavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen
nimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu."
Vanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian
hän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi:
"Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule
nyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni -- tahdoton välikappale,
leikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät
rikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin
aivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen
kuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota
kuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli
lumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies
poikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan
kieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä
sydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä
selkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka.
Älä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on
minunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen
puhunut."
Good kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta
kun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että
me tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä,
masentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa
yöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy.
"Minun täytyy myöntää", sanoi hän katkerasti naurahtaen, "etten olisi
milloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle,
mihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän
saattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka
nöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli
täysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais
vahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin
vielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos
liittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi
minusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos
vielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin,
etten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni.
Tehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon
vain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi
teitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen", ja hän kääntyi mennäkseen.
"Odotahan hetkinen, vanha veikko", sanoi Curtis. "Minullakin on sinulle
hieman kerrottavaa." Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli
tapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona.
Isku oli musertava. Kenestä hyvänsä on tietysti vastenmielistä saada
tietää olleensa jonkun tunnottoman henkilön tahdoton välikappale, mutta
nyt oli isku kuten jo sanoin, kerrassaan musertava. Asianhaarat olivat
niin hirveät.
"Tiedättekö", sanoi Good sitten harvakseen, "että olette melkein
parantaneet minun rakkaudentautini", ja hän poistui huoaten. Olin
suuresti pahoillani hänen tähtensä.
Sinä päivänä oli kuningattarilla vastaanotto, jolloin lähetystöt
esittivät anomuksiaan, suunniteltiin uusia lakeja ja keskusteltiin
raha- ja muista valtakunnan asioista. Mennessämme valtaistuinsaliin
yhtyi Good meihin ollen peräti masentuneen näköinen.
Tullessamme perille istui Nyleptha jo valtaistuimellaan ympärillään
joukko neuvonantajia, hoviherroja, lakimiehiä ja pappeja,
kuten tavallisesti, mutta minä panin merkille, että hänen
henkivartijajoukkonsa oli tavallista monin kerroin vahvempi. Ilmassa
oli jännitystä, ja oli helppo huomata, kun katseli läsnäolevien
kasvoja, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota
asioiden käsittelyyn. Tieto kansalaissodan uhasta oli jo levinnyt
kaikkialle. Tervehdittyämme Nylepthaa me istuimme tavallisille
paikoillemme ja asioiden käsittely jatkui entiseen tapaan. Äkkiä kuului
palatsin portilta kiivas torventoitotus ja väkijoukko, joka oli sinne
kokoontunut seuraamaan tapahtumain kehitystä, alkoi huutaa: "Sorais!
Sorais!"
Pihalta kuului rattaiden ääntä ja hetkisen kuluttua lennähtivät suuret
oviverhot sivulle ja "Yön tytär" astui ylväästi huoneeseen. Eikä
suinkaan yksin. Hänen ympärillään parveili suuri joukko pappeja, ja
ylimmäinen pappi Agon, yllään loistavin viittansa, kulki hänen
edellään. Syy heidän läsnäoloonsa oli ilmeinen -- Sorais oli heidän
suojeluksessaan ja olisi ollut pyhyydenloukkaus koettaa vangita
hänet. Heidän takanaan oli joukko valtaherroja asemiehineen ja
seuralaisineen. Soraiksen asu osoitti selvästi, ettei hänen sanomansa
ollut rauhansanoma. Hänellä oli yllään kultasuomuksista tehty haarniska
ja päässään pieni kultainen kypäri. Kädessään hän heilutti kauniisti
muovailtua pientä hopeista keihästä. Ylpeästi kuin naarasleijona hän
astui salin poikki läsnäolevien väistyessä molemmin puolin ja
kaikkialla painuivat päät kunnioittavaan tervehdykseen. Pyhän kiven
luona hän pysähtyi ja nojaten kädellään kiveen hän huusi kaikuvalla
äänellä valtaistuimella istuvalle Nylepthalle:
"Tervehdin sinua, oi kuningatar!"
"Samoin tervehdin minäkin sinua, kuninkaallinen sisareni", vastasi
Nyleptha. "Tule lähemmäksi. Voit olla aivan turvallinen."
Sorais loi häneen röyhkeän katseen ja astui empimättä valtaistuimen
eteen.
"Yksi pyyntö, oi kuningatar!" huudahti hän.
"Puhu, sisareni. Mutta mitä pyydät minulta sinä, joka omistat puolet
kuningaskunnastamme?"
"Voit vastata erääseen kysymykseen. Aiotko ottaa puolisoksesi tuon
muukalaissuden jakaaksesi hänen kanssaan vuoteesi ja valtaistuimesi,
vai etkö?" ja hän viittasi Curtikseen hopeisella keihäällään.
Curtis hätkähti ja kääntyen Soraikseen hän sanoi matalalla äänellä:
"Eilen sinulla oli minulle kauniimpia nimiä, oi kuningatar, ellen
väärin muista."
Sorais puraisi huultaan ja karahti hehkuvan punaiseksi.
Huomattuaan, ettei asiaa käynyt enää salaaminen, vastasi Nyleptha
kysymykseen yhtä yllättävällä kuin vaikuttavallakin tavalla haluten
luultavasti samalla kokonaan masentaa syrjäytetyn kilpailijansa.
Nousten valtaistuimeltaan hän astui kaikessa kuninkaallisessa
loistossaan lemmittynsä luo ja irroittaen kultaisen käärmeen
käsivartensa ympäriltä hän käski Curtiksen polvistua. Tämä totteli
notkistaen toisen polvensa ja Nyleptha kietoi koristeen hänen
kaulaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi häntä "rakkaaksi herrakseen".
"Niinkuin näet", sanoi hän sisarelleen, kun läsnäolijoiden
hämmästyksen mutina oli vaiennut ja Curtis noussut seisoalleen, "on
käsivarsikoristeeni nyt 'suden' kaulassa merkiksi siitä, että hän on
oleva tästä hetkestä alkaen minun lähin suojelijani. Siinä on
vastaukseni sinulle ja seuralaisillesi, kuningatar Sorais. Älä pelkää",
sanoi hän sitten lemmitylleen suloisesti hymyillen, "vaikka ikeeni
kävisikin raskaaksi", ja hän osoitti kultaista käärmettä, jonka hän oli
kietonut lemmittynsä voimakkaan kaulan ympärille. "Se on puhdasta
kultaa eikä vahingoita sinua", ja kääntyen läsnäolijoiden puoleen hän
huusi kaikuvalla äänellä:
"Tässä teidän kaikkien nähden minä otan tämän muukalaisen puolisokseni
ja tämä kultainen käärme olkoon liittomme merkki. 'Yön tytär', te
ylimykset, papit ja kaikki, jotka olette tänne kokoontuneet, kuulkaa
sanani. Enkö saa vapaasti valita itselleni miehen, jota rakastan? Enhän
ole mikään kuningatar, ellen saa sitä tehdä. Silloinhan olen orja,
halvintakin halvempi. Hän on voittanut sydämeni, jota käteni,
valtaistuimeni ja kaikki, mitä minulla on, seuraavat. Hän on mahtava
mies, kauniimpi, väkevämpi ja viisaampi kuin täällä kukaan, ja vaikka
hän olisi kerjäläinen, niin rakastaisin häntä yhtä palavasti." Sitten
hän tarttui Curtiksen käteen ja katsoi rohkeasti ympärilleen.
Rakkautensa takia hän oli valmis uhraamaan ja kärsimään kaikki, ja
seisoessaan siinä lemmittynsä vieressä punastuvin poskin ja säihkyvin
silmin hän oli niin hurmaavan suloinen, että useimmat, jotka näkivät
kohtauksen, kohottivat raikuvan hurraahuudon hänen kunniakseen. Hänen
iskunsa oli rohkea, mutta se vaikutti, sillä ihmiset kunnioittavat
rohkeita tekoja, ja Zu-Vendis-maan asukkaat tunsivat myötätuntoa tuota
hentoa naista kohtaan, joka ei arkaillut panna kaikki alttiiksi
rakkautensa puolesta.
Väkijoukko hurrasi niin, että katto kajahteli, mutta Sorais seisoi
alaspainunein päin, sillä hän ei voinut kärsiä sisarensa riemuvoittoa,
joka erotti hänet ainiaaksi miehestä, jota hän oli toivonut omakseen.
Ja hänen kateutensa ja mustasukkaisuutensa olivat niin hirvittävät,
että hän vapisi kuin haavanlehti. Olen muistaakseni sanonut, että minun
mielestäni hänen kasvonsa muistuttivat tyynenä päilyvää merta, jonka
tyyneydessä kuitenkin aina piilee jotakin uhkaavaa. Nyt oli myrsky
päässyt valloilleen, ja sen raivo sekä kauhistutti että viehätti minua.
Ylevän kaunis nainen on vihansa hurjuudessa aina uljas näky, mutta
sellaista kauneutta ja raivoa en ole milloinkaan ennen nähnyt toistensa
yhteydessä, ja voin vain sanoa, että niiden vaikutus oli molempien
vertainen.
Hän kohotti raivosta kalpeat kasvonsa ja hänen salamoivien silmiensä
ympärillä oli purppuranpunaiset renkaat, ja kolmesti hän koetti puhua,
mutta ei saanut ääntään kuuluviin. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja
kohottaen hopeisen keihäänsä, jonka kärki välähti auringon valossa, hän
lausui äänellä, joka kuului tuon suuren huoneen jokaiseen sopukkaan:
"Luuletko sinä, Nyleptha, että minä, Sorais, Zu-Vendis-maan kuningatar,
aion sallia tuon halvan muukalaisen nousta isäni valtaistuimelle?
Luuletko sinä minun aikovan sallia, että isäni huone joutuu
sekasikiöiden omaksi? En konsanaan, niin kauan kuin sydämeni sykkii ja
minulla on keihäs, millä iskeä! Kuka yhtyy minuun? Kuka? Luovuta nyt
tuo muukalaissusi ja hänen seuralaisensa, jotka ovat tulleet tänne vain
saalistamaan, oikeuden haltuun. He ovat rikkoneet aurinkoa vastaan ja
saavat sovittaa syntinsä tulisessa pätsissä. Ellet täytä pyyntöäni,
niin julistan sinulle sodan -- verisen sodan! Minä sanon sinulle, että
rakkautesi maksaa sinulle kaikki kaupunkisi ja maa on punoittava
puoltajaisi verestä. Sinä yksin olet syyllinen ja kuolevien korina,
leskien valitukset ja orpojen itku on aina kaikuva korvissasi.
"Valtaistuimesi menetät, Nyleptha, ja sinut syöstään suuren
porraskäytävän ylimmältä askelmalta rannan kiville, koska olet
tahrannut sukumme kunnian. Ja teille, muukalaiset, minä sanon, että
teidät verhotaan kultaan ja ripustetaan elävinä temppelin harjalle
varoitukseksi ja esimerkiksi niille, jotka epäilevät sanojani. Sinut,
Bougwan, tahdon säästää, jos jätät toverisi ja seuraat minua" ("siitä
ei tule mitään", huudahti Good englannin kielellä ja pudisti
tarmokkaasti päätään), "mutta sinulle, Incubu, olen suunnitellut
tavallista harvinaisemman kuoleman. Mutta siitä ehdimme myöhemminkin
puhua." Hän vaikeni henkäisten syvään, sillä raivo oli aivan
tukahduttaa hänet, ja väkijoukosta alkoi kuulua kauhistuksen ja osaksi
ihailunkin huudahduksia. Sitten lausui Nyleptha kylmästi ja
arvokkaasti:
"Käyttäytyisin arvolleni ja asemalleni kovin sopimattomasti, jos
puhuisin niinkuin sinä olet puhunut ja uhkailisin kuten sinä olet
uhkaillut. Jos tahdot sotia, niin olen valmis, ja vaikka käteni
näyttävätkin hennoilta, olet pian tunteva niiden rautaisen otteen, kun
joudut sotajoukkoinesi niiden puristukseen. Minä en pelkää sinua,
Sorais! Olen pahoillani, kun saatat sellaisen koettelemuksen
kansallemme ja itsellesi, mutta omasta puolestani sanon suoraan, etten
sinua pelkää. Eilen sinä, minun sisareni, koetit viekoitella lemmittyni
ja kihlattuni, jota nyt nimität muukalaissudeksi, omaksesi (salissa
syntyi tavaton hälinä) ja viime yönä -- kerrottiin minulle juuri äsken
-- hiivit sinä kuin käärme makuuhuoneeseeni murhataksesi minut
nukkuessani, mutta --"
"Se ei ole totta!" huudahti Agon seuralaisineen.
"Se on totta", sanoin minä ja otin esiin tikarin katkenneen kärjen.
"Missä on tämän kahva, oi Sorais?"
"Se on totta!" huudahti Goodkin, joka oli viimein päättänyt toimia
kunnon miehen lailla. "Minä yllätin kuningatar Soraiksen sisarensa
makuuhuoneessa ja hänen tikarinsa taittui minun rintaani vasten."
"Kuka on puolellani?" huudahti Sorais ravistaen hopeista keihästään,
sillä hän näki, että yleinen mielipide alkoi kääntyä häntä vastaan.
"Jätätkö minut todellakin, Bougwan?" lisäsi hän kääntyen Goodin
puoleen, joka seisoi hänen lähellään. "Sinä heikkouskoinen raukka,
herrakseni ja tämän maan kuninkaaksi olisit voinut tulla,, jos olisit
minua urhoollisesti palvellut, mutta toivottoman rakkautesi aiheuttama
iankaikkinen epätoivo on nyt oleva uskottomuutesi palkka! Sinut minä
ainakin kiedon kahleisiin, jotka eivät hevillä katkea.
"Sota! Sota! Sota!" huusi hän. "Käsi tällä pyhällä kivellä, jonka
särkymisen sanotaan ennustavan zu-vendi-kansan joutumista muukalaisen
ikeen alle, minä julistan sodan elämästä ja kuolemasta! Ken seuraa
Soraista, yön tytärtä, voittoon ja kunniaan?"
Huoneessa syntyi sanoinkuvaamaton sekasorto, ja monet läsnäolijat
kiiruhtivat yhtymään Soraiksen seurueeseen, josta muutamia tuli meidän
puolellemme. Edellisten joukossa oli eräs Nylepthan henkivartioston
aliupseerikin, joka äkkiä syöksyi ovelle Soraiksen poislähtöä tekevien
soturien joukkoon, mutta Umslopogaas, joka oli tarkoin seurannut
tapausten kulkua, huomasi heti, että jos mies pääsisi menemään,
seuraisivat kaikki muut soturit hänen esimerkkiään, ja hän hyökkäsi
miehen kimppuun, joka iski häntä miekallaan. Zulu kavahti takaisin
raivoisasti karjahtaen ja antoi samassa hirveällä tapparallaan
vastustajalleen salamannopean iskun, joka tappoi miehen heti. Raskaasti
korahtaen hän kaatui marmorilattialle. Sota oli niittänyt ensimmäisen
uhrinsa.
"Sulkekaa portit!" karjaisin minä toivoen saavamme Soraiksen vangiksi,
mitä pyhyydenloukkausta en lainkaan epäröinyt tehdä. Mutta käsky tuli
liian myöhään, sillä hänen henkivartijansa olivat jo ehtineet sinne, ja
seuraavassa hetkessä kuului ulkoa hurjasti laukkaavien hevosten
kavioiden kopse ja rattaiden räikinä. Mukanaan melkein puolet
läsnäolleista oli Sorais pian tuulispään nopeudella matkalla Siintävän
kaupungin halki M'Arstunaan vievälle tielle. M'Arstuna oli pieni
linnoitus noin sadankolmenkymmenen penikulman päässä Milosiksesta, ja
hänen päämajansa oli siellä.
Tämän jälkeen muuttui kaupunki sotaleiriksi ja kaduilla kajahteli
taukoamatta taisteluun valmistuvien joukko-osastojen tahdikas astunta.
Kaikkialla työskenneltiin kuumeisella kiireellä ja vanha Umslopogaas
istui jälleen pitkät tovit jossakin pihannurkkauksessa hioen
hätäilemättä Inkosi-kaasin kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä
kuin partaveitsi.
XIX.
HARVINAINEN VIHKIMÄTILAISUUS.
Eräs tärkeä henkilö, joka kaikesta päättäen oli Soraiksen mahtavin
liittolainen ja koko kapinayrityksen johtava sielu, ei kuitenkaan
ehtinyt päästä ulos ennen porttien sulkemista. Tuo henkilö oli
ylimmäinen pappi Agon. Hän ei voinut milloinkaan unhottaa tuota
virtahevosjuttua ja oli vannonut tekevänsä kaikkensa tuhotakseen meidät
perinpohjin. Hän tiesi myös, että meillä oli oma uskontomme, ja odotti
kauhulla joka päivä hetkeä, jolloin alkaisimme tyrkyttää sitä
Zu-Vendis-maan asukkaille. Kerran hän kysyi minulta, oliko
kotimaassani mitään uskontoa, ja minä vastasin, että siellä on niitä
yhdeksänkymmentäviisi, ellen väärin muista. Hän hämmästyi niin, että
olisi voinut höyhenellä survaista hänet nurin. Minua tuo ylimmäinen
pappi aivan säälitti, sillä eihän ole suinkaan helppoa olla suuren
valtakunnan arvossapidetyn uskonnon päämies, jota uhkasi alituinen
vaara yhdeksänkymmenenviiden uuden uskonnon taholta.
Kuultuamme, ettei Agon ollut päässyt pakoon, neuvottelimme Nyleptha,
Curtis ja minä, mille kannalle asettuisimme häneen nähden. Minä vaadin
ehdottomasti hänen vangitsemistaan, mutta Nyleptha ravisti päätään ja
sanoi, ettei se käynyt päinsä. Sellainen teko vain vahingoittaisi
asiaamme. "Ah!" lisäsi hän polkien jalkaansa, "jos minä voitan ja saan
vallan käsiini, niin minä muserran nuo papit ja lopetan kerta kaikkiaan
heidän salaisen vehkeilynsä." Toivoin vain, että vanha Agon olisi
kuullut nuo sanat. Hän olisi ehkä hieman säikähtänyt.
"Olkoon niin", sanoi Curtis vihdoin. "Ellemme vangitse häntä, niin
lienee selvintä päästää hänet menemään. Täällä hänestä ei kuitenkaan
ole mitään hyötyä."
Nyleptha katsahti häneen omituisesti ja sanoi kuivasti:
"Niinkö luulet, ystäväni?"
"Minun mielestäni", sanoi Curtis, "ei hänen pidättämisestään ole
todellakaan mitään hyötyä."
Nyleptha katsoi häneen vaieten ja hänen katseensa oli omituisen ujo ja
samalla rukoileva. Vihdoin Curtis ymmärsi.
"Suo minulle anteeksi, Nyleptha", lausui hän hiljaa. "Tarkoitatko, että
tahdot vielä nytkin mennä kanssani naimisiin?"