mennyt jonnekin sisareni Nylepthan asioille. Sinähän olet hänen oikea
kätensä ja minä pidän hyvistä ja uskollisista palvelijoista.'
"Kumarsin syvään ja vastasin tulleeni kuulemaan kuningattaren käskyä.
"'Aivan oikein. Tahdon hiukan puhella kanssasi. Mutta ole niin hyvä ja
istu, sillä minua väsyttää katsoa niin korkealle', ja hän siirtyi
hiukan viitaten viereensä ja kääntyi minuun päin sohvan päätyyn
nojaten.
"'Osoitatte minulle liian suurta kunniaa', vastasin minä. 'Enhän ole
vertaisenne, oi kuningatar!'
"'Pyysin sinua istumaan', sanoi hän.
"Noudatin kehoitusta ja hän alkoi katsella minua noilla tummilla
silmillään. Mustassa tukassaan hänellä oli valkea kukka, jonka heteitä
koetin hädissäni laskea, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli kuin
ruumiillistunut kauneus ja puhui hyvin harvakseen matalalla äänellä
katsellen minua koko ajan. En tiedä, oliko se hänen tenhoava katseensa
vai hänen hiuksiensa tuoksu, joka vaikutti minuun, mutta lopulta olin
aivan herpaantunut. Vihdoin hän nousi.
"'Incubu', sanoi hän, 'himoatko voimaa ja valtaa?'
"Vastasin, että otaksuin kaikilla miehillä olevan semmoisen himon.
"'Sitä olet saapa', sanoi hän. 'Entä rakastatko kauneutta?'
"Siihen minä vastasin, että olin hyvin mielistynyt kuvanveisto-,
rakennus- ja muihin sellaisiin taiteisiin. Hermoni olivat jo niin
jännitetyt, että vapisin kuin haavanlehti, ja minä tunsin jotakin
kamalaa olevan tulossa. Mutta hän piti minua kuin lumouksen vallassa,
jolle en voinut mitään. Vastaukselleni hän rypisti kulmiaan ja vaikeni
hetkeksi.
"'Incubu', virkkoi hän vihdoin, 'tahtoisitko olla kuningas? Kuule,
tahtoisitko olla kuningas? Näetkös, muukalainen, minä aion tehdä sinut
Zu-Vendis-maan kuninkaaksi ja Soraiksen, yön tyttären, herraksi. Vaiti!
ja kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Sydämeni salaisuuksia en ole
kellekään näin avannut, mutta sinä olet muukalainen, jolle minä voin
kaikki uskoa tietäen hyvin miten vaikea sinun olisi ollut tunteistasi
minulle puhua. Katso, herrani Incubu, kruununi on jalkaisi juuressa ja
sen mukana saat naisen, jota monet ovat omakseen toivoneet. Vastaa nyt,
minun valittuni, ja vastaa sanoilla, jotka hyväilevät korviani'.
"'Oi Sorais', sanoin minä, 'älä puhu noin, minä rukoilen sinua' --
minulla ei näet ollut aikaa valita sanojani -- 'sillä sinä pyydät
mahdottomia. Minä olen kihloissa sisaresi Nylepthan kanssa ja häntä
vain minä rakastan.'
"Huomasin heti sanoneeni jotakin kamalaa ja katsahdin ylös nähdäkseni
sanojeni vaikutuksen. Hän kavahti seisoalleen salamoivin silmin ja
hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Sanojani seurasi kaamea
hiljaisuus. Kerran hän katsahti pöydälle, jossa oli tikari, ja sitten
minuun niinkuin hän olisi aikonut heti surmata minut ja vihdoin hän
lausui yhden ainoan sanan:
"'_Mene_!'
"Minä lähdin ja olin iloinen päästessäni hänen luotaan ja tässä olen.
Anna minulle vielä kulaus viiniä, vanha veikko, ja sano, mitä minun nyt
on tehtävä."
Pudistin päätäni, sillä asia oli todellakin vakava. Mieleeni muistuivat
sanat, ettei helvetin lieskakaan ole niin raivoisa kuin loukattu
nainen, etenkin kun nainen on kuningatar ja Soraiksen kaltainen.
Pelkäsin pahinta ja olin levoton henkilökohtaisen turvallisuutemmekin
takia.
"Asiasta on heti ilmoitettava Nylepthalle", vastasin minä, "ja on ehkä
parasta, että minä menen hänen puheilleen, sillä sinun kertomustasi hän
voisi epäillä."
"Kuka on tänä iltana hänen henkivartijainsa päällikkö?" jatkoin minä.
"Good."
"No hyvä, Nylepthalle ei voi vielä mitään pahaa tapahtua. Älä ole
lainkaan hämmästyneen näköinen. Minä olen varma, ettei Sorais vääjää
mitään. Asiasta täytynee luultavasti ilmoittaa Goodille."
"Mahtaakohan olla tarpeellista!" huokaisi Curtis. "Hänhän on korvia
myöten rakastunut Soraikseen, joten se olisi kova isku miesparalle."
"Niinpä kylläkin. Ehdimmehän puhua hänelle asiasta myöhemminkin. Minä
voin panna pääni pantiksi, että Sorais liittyy nyt Nastaan, joka
väijyy pohjoisessa, ja tässä syttyy sota, jonka vertaista ei ole
Zu-Vendis-maassa vielä nähty. Katsos tuonne", ja minä osoitin kahta
hovilähettiä, jotka samassa ilmestyivät Soraiksen puolelta. "Noilla
miehillä on tärkeitä uutisia."
Siepaten kaukoputken käteeni minä riensin Curtiksen kanssa pieneen
näkötorniin, joka oli huoneidemme yhteydessä, ja aloin tarkastella
ympäristöä. Toinen lähetti kiiruhti temppeliä kohti mennen epäilemättä
ylimmäisen papin Agonin puheille, mutta toista en nähnyt. Hetkisen
kuluttua minä kuitenkin keksin erään ratsastajan, joka karkuutti täyttä
laukkaa kaupungin pohjoista porttia kohti. Katselin miestä tarkemmin ja
tunsin hänet pian toiseksi lähetiksi.
"Sorais on todellakin tarmokas nainen", sanoin minä. "Hän toimii heti
ja aikoo iskeä äkkiä ja lujasti. Olet loukannut häntä, poikaseni, ja
monen miehen veri on vuotava, ennenkuin tahra on huuhdottu pois. Sinua
hän säälii kaikista vähimmän, jos hän vain saa sinut kynsiinsä. Minä
menen nyt Nylepthan luo. Ole sinä täällä, vanha veikko, ja koeta
tyyntyä, sillä minä voin sanoa sinulle, ettet ole milloinkaan tarvinnut
mielenmalttiasi enemmän kuin nyt. Olen eläissäni ollut monessa liemessä
mukana enkä luule nytkään erehtyväni."
Pääsin heti kuningattaren puheille. Hän odotteli Curtista eikä ollut
juuri mielissään nähdessään minun mahonginruskeat kasvoni lemmittynsä
uljaiden piirteiden asemesta.
"Mikä herraani vaivaa, Macumazahn", kysyi hän, "kun hän ei tule
luokseni? Onko hän sairas?"
Sanoin hänen voivan hyvin ja kerroin sitten muitta mutkitta asiani
alusta loppuun saakka. Nyleptha raivostui aivan suunniltaan ja oli
vihassaan entistä suloisempi.
"Kuinka sinä uskallat tulla kertomaan minulle sellaista", tiuskaisi
hän. "Se on valhe, että minun herrani rakastaa sisartani Soraista."
"Anna minulle anteeksi, oi kuningatar", vastasin minä nöyrästi, "mutta
niin en sanonut. Minä kerroin, että Sorais rakastaa lemmittyäsi."
"Älä siinä turhia saivartele, niinkuin se ei olisi aivan sama asia.
Toinen antaa ja toinen ottaa ja molemmat ovat yhtä syylliset. Kuinka
minä vihaan sinua, Sorais. Mutta Sorais on kuningatar ja sisareni eikä
hän olisi voinut langeta niin syvälle, ellei ystäväsi olisi
viekoitellut häntä. Ah, kuinka kavalia miehet ovatkaan! Runoilija on
aivan oikeassa sanoessaan, että mies on kuin käärme, jonka paljas
kosketuskin on myrkyllinen ja jota ei kukaan voi pidellä."
"Huomautus on erinomainen, oi kuningatar", sanoin minä, "mutta minusta
tuntuu kuin olisit lukenut väärin runoilijan sanat. Nyleptha, sinä
tiedät aivan hyvin, ettei puheissasi ole vähintäkään perää, eikä nyt
ole aika hassutella."
"Kuinka sinä uskallat! Kuinka sinä uskallat!" huusi hän polkien
jalkaansa. "Onko minun petollinen herrani lähettänyt sinut loukkaamaan
minuakin? Mikä sinä luulet olevasi, muukalainen, että tohdit puhua
tällä tavoin minulle, kuningattarelle? Kuinka sinä uskallat?"
"Tohdin kuin tohdinkin. Aika, jonka tuhlaat hyödyttömään ja
järjettömään vihaasi voi maksaa sinulle kruunusi ja meille kaikille
henkemme. Soraiksen ratsastajat ovat jo hälyyttämässä miehiä aseisiin.
Kolmessa päivässä on Nasta koonnut soturinsa ja hänen sotahuutonsa
kajahtaa pohjoisissa maakunnissa kuin raivostuneen leijonan ärjyntä.
Yön tyttärellä on suloinen ääni eikä hän ole laulujaan turhaan
laulanut. Hänen sotalippunsa hulmuaa pian kaikilla selänteillä
pohjoisessa, ja niiden alle kerääntyy sotureita kuin pilveä. Puolet
armeijaa noudattaa hänen sotahuutoaan ja jokaisessa kaupungissa ja
kylässä kiihoittavat papit kansan muukalaisia vastaan ja todistavat
hänen asiansa puolesta taistelemisen olevan jokaisen pyhän
velvollisuuden. Olen puhunut, oi kuningatar!"
Nyleptha oli nyt aivan rauhallinen ja mustasukkaisuuden kohtauksen
ohimentyä hän oli jälleen tarmokas ja kylmästi harkitseva hallitsija.
"Puhut järkevästi, Macumazahn. Suo anteeksi tyhmyyteni. Mikä mahtava
kuningatar minä olisinkaan, ellei minulla olisi sydäntä. Olla sydämetön
on sama kuin voittaa koko maailma. Intohimo on kuin salama, joka
yhdistää maan taivaaseen, mutta joka häikäisee ja tappaa!
"Sinä uskot Soraiksen ryhtyvän sotaan minua vastaan. Olkoon niin. Minua
hän ei kuitenkaan voita, sillä minullahan on ystäväni ja puoltajani.
Niitä on paljon, jotka huutavat 'Nyleptha! Nyleptha', kun minun viirini
kohoavat torneihin ja linnojen muureille, ja jo tänä iltana minun
sanomatuleni leimahtavat vuorelta toisella kutsuen väkeni koolle. Minä
muserran hänet ja hajoitan hänen sotajoukkonsa. Ikuinen yö on oleva
Soraiksen, yön tyttären, kohtalo. Ojenna nyt minulle tuo pergamentti ja
hanhensulka ja käske vahtiupseeri tänne. Hän on luotettava mies. Kas
niin."
Minä tein niinkuin hän käski, ja vanha rauhallisen näköinen soturi,
nimeltä Kara, astui sisään syvään kumartaen.
"Miehitä kaikki sisareni Soraiksen, Zu-Vendis-maan kuningattaren,
asunnon sisäänkäytävät ja älä laske ketään sisään tahi ulos", lausui
Nyleptha. "Laiminlyönnistä vastaat hengelläsi. Tässä on valtakirjasi",
ja hän ojensi pergamentin upseerille.
"Kuningattaren käsky on toteutuva", vastasi mies hieman hätkähtäen ja
poistui.
Sitten Nyleptha lähetti sanan Curtikselle, joka saapui heti hyvin
onnettoman näköisenä. Luulin toisen edellistä hirmuisemman
mustasukkaisuuden myrskyn ryöpsähtävän valloilleen, mutta erehdyin.
Naisväen tiet ovat totisesti ihmeelliset. Hän nyökkäsi Curtikselle
ystävällisesti ja sanoi tahtovansa kuulla hänen mielipidettään hyvin
tärkeissä asioissa. Soraiksesta ja luulotellusta uskottomuudesta ei
puhuttu sanaakaan, mutta minusta näytti, ettei asia ollut vielä
unhottunut. Nyleptha oli luultavasti päättänyt selvittää sen seikan
Curtiksen kansaa kahden kesken.
Heti Curtiksen tultua palasi upseeri ilmoittamaan, että _Sorais oli
poistunut palatsista_. Hän oli sanonut menevänsä temppeliin rukoilemaan
ja viettämään yön hurskaissa mietteissä alttarin edessä, kuten
Zu-Vendis-maan ylhäiset naiset välistä tapasivat tehdä. Katsahdimme
merkitsevästi toisiimme. Lintu oli lentänyt tiehensä ja ensimmäinen
isku oli tullut hyvin pian. Aloimme toimia.
Luotettavimmat kenraalit haettiin saapuville, ja kun heille oli
selitetty tilannetta niin paljon kuin katsottiin tarpeelliseksi, heille
annettiin tiukat määräykset käskeä heti mahdollisimman tarkoin väkensä
koolle. Mahtavimmat ylimykset, joihin Nyleptha tiesi voivansa luottaa,
kutsuttiin myöskin neuvotteluun, ja monet heistä lähtivät heti
etäisimpiin maakuntiin kokoamaan joukkojaan. Sinetöidyt määräykset
lähetettiin etäisimpien kaupunkien päälliköille ja sanansaattajien
käskettiin rientää yötä päivää.
Työskentelimme kuumeisella kiireellä koko illan muutamien luotettavien
kirjurien avulla, ja Nyleptha toimi sellaisella tarmolla ja
mielenmaltilla, että minä aivan hämmästyin. Kello oli kahdeksan, kun
palasimme asuntoomme. Siellä kuulimme Alphonselta, joka oli sangen
närkästynyt päivälliseltä poissaolomme tähden -- hän oli ryhtynyt
jälleen toimeensa -- että Good oli palannut metsästysretkeltään ja
mennyt vahtivuorolleen. Koska portille oli pantu moninkertainen vahti
eikä vaaraa tarvinnut heti pelätä, katsoimme olevan tarpeetonta mennä
hänelle kertomaan mitään koko jutusta. Kylläpähän hän ehti sen
huomennakin kuulla. Keskustelimme vielä hetkisen illan tapahtumista ja
menimme sitten levolle ollaksemme täysissä voimissamme tarpeen
vaatiessa.
Mutta ennenkuin nukahdimme, johtui Curtiksen mieleen pyytää vanhaa
Umslopogaasia viettämään yönsä Nylephtan huoneiden läheisyydessä.
Umslopogaas tunsi palatsin tarkoin ja sai kuningattaren käskystä kulkea
vapaasti kaikkialla, milloin häntä vain halutti. Zulujen tavoin hän
rakasti yöllä kuljeskelemista, ja hänen nähtiinkin usein hiiviskelevän
palatsin väljissä suojissa keskiyön hiljaisina hetkinä. Mitään
kysymättä hän heitti tapparan olalleen ja häipyi äänettömästi kuin aave
hämärään käytävään.
Olin mielestäni nukkunut vain muutamia minuutteja, kun äkkiä heräsin
tuntien, että joku katseli minua tutkivasti. Totesin hämmästyneenä,
että ulkona alkoi aamu sarastaa, ja kumman levottomuuden valtaamana
minä nousin äkkiä istumaan. Vuoteeni jalkopäässä seisoi Umslopogaas ja
aamun harmaassa hämyssä hän oli tavallista julmemman ja peloittavamman
näköinen.
"Oletko ollut jo kauan luonani?" kysyin minä kuivasti, sillä semmoinen
herääminen ei oikein miellyttänyt minua.
"Noin puoli tuntia, Macumazahn. Minulla on sinulle tärkeää asiaa."
"Puhu", sanoin minä unhottaen tykkänään häirityn uneni.
"Illalla menin Valkoisen kuningattaren luo, kuten oli käskettykin, ja
kätkeysin suureen huoneeseen, joka on kuningattaren makuuhuoneen
vieressä, erään pylvään taakse. Bougwan oli etuhuoneessa ja oviverhojen
ulkopuolella seisoi vahtisoturi. Voidakseni täyttää tehtäväni
kunnollisesti minun täytyi päästä sisään kummankaan huomaamatta, mikä
onnistuikin sangen hyvin. Hiivin kuin varjo heidän taitsensa. Olin
seisonut piilopaikassani jo monta tuntia, kun äkkiä näin erään tumman
olennon liukuvan äänettömästi minua kohti. Tuo salaperäinen ilmiö oli
nainen, jolla oli tikari kädessään. Toinen olento, jota nainen ei
huomannut, hiipi hänen jäljessään ja katsottuani tarkemmin minä näin,
että se oli Bougwan. Hän oli riisunut kengät ja niin lihavaksi mieheksi
hän hiipi oikein hyvin. Kun nainen oli kohdallani, näin minä selvästi
hänen kasvonsa tähtien himmeässä valossa."
"Kuka se oli?" kysyin minä kärsimättömästi.
"'Yön tytär', Macumazahn. Hänellä on totisesti sattuva nimi. Seisoin
hiljaa ja odotin, kunnes Bougwan oli myös hiipinyt ohitseni, jolloin
minä lähdin heidän jälkeensä, ja niin me hiivimme äänettömästi toinen
toisemme jäljessä Valkoisen kuningattaren makuuhuonetta kohti. 'Yön
tytär' edellä, sitten Bougwan ja viimeksi minä, eikä 'Yön tytär'
tiennyt mitään Bougwanista eikä Bougwan minusta.
"Vihdoin nainen saapui Valkoisen kuningattaren oviverhojen luo, joita
hän äänettömästi raotti luiskahtaen sisäpuolelle notkeasti kuin käärme
ja Bougwan ja minä seurasimme. Kuningattaren vuode oli huoneen toisessa
päässä ja hän nukkui sikeästi. Kuulin selvästi hänen hengityksensä ja
hänen valkoinen käsivartensa hohti silkkipeitteellä kuin lumi
kuihtuneella ruohikolla. 'Yön tytär' kumartui matalaksi ja alkoi ryömiä
vuodetta kohti pitkä tikari koholla, _näin_, ja hän oli niin syventynyt
suunnitelmansa toteuttamiseen, ettei hän ajatellutkaan katsoa
taaksensa.
"Kun hän oli jo aivan vuoteen lähellä tarttui Bougwan äkkiä hänen
käteensä, jolloin hän kääntyi meihin päin hätäisesti henkäisten. Näin
tikarin välähtävän ja kuulin iskun sattuvan, ja ellei Bougwanilla olisi
ollut rautanahka yllänsä, niin ei tiedä miten hänen olisi käynytkään.
Nyt hänkin tunsi naisen ja kavahti hämmästyneenä takaisin kykenemättä
sanomaan halaistua sanaa. Nainen oli yhtä hämmästynyt, mutta tointui
pian ja pannen sormen huulilleen, _näin_, hän hiipi huoneesta Bougwanin
seuratessa. Hänen viittansa lieve aivan hipaisi käsivarttani, eikä
paljon puuttunut, etten antanut Inkosi-kaasin heilahtaa.
"Etuhuoneessa hän alkoi kuiskailla Bougwanille ja rukoili häneltä
jotakin väännellen käsiään _näin_. En tiedä mitä he puhuivat, mutta
näin, että Bougwan ravisti aina vähän väliä päätään ja sanoi:'ei, ei,
ei!' Minusta näytti aivan kuin hän olisi aikonut kutsua vahdin
paikalle, mutta samassa 'Yön tytär' vaikeni ja alkoi katsella häntä
suurilla noidan silmillään, ja minä näin, että hänen kauneutensa lumosi
Bougwanin. Hän ojensi kätensä, jota Bougwan suuteli, ja juuri kun minä
aioin astua esiin vangitakseni hänet, sillä minä näin, että Bougwanista
oli tullut akka, joka ei osannut enää erottaa oikeaa väärästä, katosi
hän jäljettömiin."
"Katosi!" huudahdin minä.
"Niinkuin kummitus. Bougwan seisoi paikallaan tuijottaen seinään kuin
unissakävijä ja poistui sitten hitaasti. Hetkisen odotettuani hiivin
minäkin tieheni."
"Oletko ihan varma, Umslopogaas", sanoin minä, "ettet ole nähnyt vain
unta?"
Vastauksen asemesta hän avasi vasemman kätensä ja näytti minulle parin
tuuman pituisen hienoimmasta teräksestä tehdyn tikarin katkenneen
kärjen.
"Otin tämän valkoisen kuningattaren huoneesta, jossa se taittui
Bougwanin rintaa vasten", virkkoi hän rauhallisesti.
Pukeuduin kiireesti ja menin sitten Umslopogaasin kanssa Curtiksen luo,
jossa hän toisti kertomuksensa sanasta sanaan.
"Taivas varjelkoon!" huudahti Curtis zulun vaiettua; "täällä minä vain
olen unia vedellyt Nylepthan ollessa tähteni sellaisessa hirveässä
vaarassa. Mikä hirviö tuo Sorais onkaan! Olisi ollut hänelle aivan
omiaan saada maistaa Umslopogaasin tapparaa."
"Puhut oikein, Incubu", lausui zulu, "ja voit olla varma, että olisin
iskenyt ennen häntä. Odotin vain ratkaisevaa hetkeä."
En sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta
tuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen
joutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin
oikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä... Kerrottuaan seikkailunsa
Umslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä
tapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka
ei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan
päästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen
sijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden
tuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen
pauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen
heikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan.
"Kuulehan, hyvä mies", sanoin minä vihdoin; "ajattelehan asiaa hiukan
tarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin
hänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan,
vaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman
kauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut
Soraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas
luovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja
vihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta,
ennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi."
Hän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli
puhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän
on aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä.
Vaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut
kieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin
luonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut
kaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen
siten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären
valtoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen
sokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa
kohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun
hänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa
nojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä
itsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien
mitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi -- kysymys oli todellakin
pulmallinen -- alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin
ja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi
jälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta.
Kiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn.
Pikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen
Umslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri
kun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi
suinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin
okaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa
tyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen
sätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin minä juosten paikalle. "Aiotko tappaa
miehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!"
Pahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen
nilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että
luulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja
kaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä.
Täyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan
en voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi.
Vihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan
Umslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi
sankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun
ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän "janosi kostoa". Totuus
tuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin
aamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla
jossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona
Zulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi
suuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli
Alphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää
hänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja
sekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin
huomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan
huomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä
merkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä
tehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia.
Umslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys
alkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän
keksi "puhvelihiehon" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla
tavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta
niinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi
luullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä
ryhtyä kujeilemaan tuon "mustan herrasmiehen" kustannuksella.
Tapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden,
että sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja
pestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan
että kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen
mielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin
häpeäväni hänen käytöstään.
"Ah, Macumazahn", sanoi hän, "älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka
ei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt
ainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin.
En kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen
voimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi
rasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja
haukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen
arvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en
ole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja
minä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta
enää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää", ja hän kohotti
kirveensä katsellen sitä surumielin.
"Siinäkö surusi?" sanoin minä. "Tyydyttämätön verenhimoko on tehnyt
sinut sairaaksi, ja 'tikkako' kaipaa puuta? Ja sinun iälläsi! Häpeä nyt
toki, Umslopogaas."