Good oli koko ajan kuin seitsemännessä taivaassa eikä hän lainkaan

epäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän

räätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria

viikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan

zu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman

paraativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en

unohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän

jälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin

välttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia

vaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut

hyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas

ei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen

vyötäisilleen kietaistu vaate eli "moocha" oli kulunut rikki, teki hän

uuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja

juhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin.

Koko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin.

Seuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme

kolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat

olevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli

mukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja

välttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi

Umslopogaas, joka ei ollut "herroista" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut

opetella tuota "akkojen kieltä", ja kun opettaja meni hänen luoksensa

papereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän

suostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia

saidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän

kiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen

ystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas

olla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä.

Siten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän

meitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme.

Välistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi

marmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen

tarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja

välistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla.

Usein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa

ja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko

kuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli

Nyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua.

Haukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa

ja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä.

Tavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä

lintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan

ahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan

että se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan

seuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan

kohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein

katosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin

huvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja

salamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On

jännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita

liikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä

pienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden

lento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa

lintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana

pilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä

kiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen

antiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät

piilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka

iskee tasangolla kiitävän kauriin.

Välistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän

uljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa

kaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme

hyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset

puut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja

muhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat

ja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven

myrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta!

Miten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan;

tuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä

olevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon

päin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet.

Äitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se

oppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se

voi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien,

tapojen ja kaiken -- paitsi ihmisluonteen -- muuttuvan, kunnes vihdoin

päivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun

ja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa.

Ennenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava!

Iltaisin oli Curtiksella, Goodilla ja minulla tapana syödä illallista

kuningatarten luona -- ei kuitenkaan joka ilta, vaan noin kolme, neljä

kertaa viikossa, kun heillä oli tavallista vähemmän seuraa tahi

hallitustoimiltaan joutivat, ja minun täytyy sanoa, että nuo iltahetket

olivat verrattoman hauskat. Miten tosi onkaan sananlasku, että

ylhäisimmät henkilöt ovat myös ihmisinä aina yksinkertaisimmat ja

ystävällisimmät. Nylepthan vaatimaton käytös ja hänen vilpitön

huomaavaisuutensa vähäpätöisintäkin kohtaan olivat hänen suurin

viehätysvoimansa, ja hän oli todellakin vaatimattomin ja suloisin

nainen mitä milloinkaan olen tavannut. Tarvittaessa hänellä oli

kylläkin kuninkaallinen katsanto, ja intohimojen riehuessa hän oli

hillitön ja julma kuten villi-ihminen ainakin.

Minä en voi milloinkaan unhottaa tilaisuutta, jolloin minä ensi kerran

huomasin, että hän todellakin rakasti Curtista. Goodin heikkous

naisellista sukupuolta kohtaan saattoi kaikki ilmi. Kieliopintomme

olivat kestäneet jo kolme kuukautta, kun kapteeni Good yht'äkkiä

huomasi kyllästyneensä opettajiemme, noiden vanhojen, kunnianarvoisten

kirjanoppineiden yksitoikkoiseen seuraan. Sanomatta meille muille

sanaakaan hän alkoi eräänä kauniina päivänä selittää opettajalleen,

että voidaksemme täysin perehtyä johonkin vieraaseen kieleen täytyi

opettajien olla naisia -- nuoria naisia, lisäsi hän kaiken varalta.

Hänen kotimaassaan oli tapana panna kaikkein kauneimmat ja

viehättävimmät tytöt opettamaan muukalaista, joka sattuisi eksymään

heidän maahansa, j.n.e.

Kaiken tämän lörpötyksen nieli vanhus avoimin suin. Puheessa oli

järkeä, myönteli hän, sillä heidänkin vanhat viisaansa olivat

opettaneet, että kaiken kauniin katseleminen kirkastaa ymmärryksen

samoinkuin ilma ja aurinko vaikuttavat terveellisesti elimistöön. Oli

hyvin todennäköistä, että siten voisimme oppia zu-vendi-kielen hiukan

nopeammin. Naisethan ovat myös puheliaammat, joten meillä olisi hyvä

tilaisuus käytännöllisiinkin puheharjoituksiin. Kunpahan nyt vain

löydettäisiin sopivat ja kyllin kauniit opettajattaret, tuumaili vanhus

huolissaan.

Good oli äänessä koko ajan, ja kun nuo kirjanoppineet vanhukset

poistuivat, lupasivat he viedä perille hänen pyyntönsä ja toteuttaa

hänen toiveensa, jos suinkin mahdollista. Tästä kaikesta me muut emme

tienneet mitään.

Kuvitelkaa siis hämmästystämme ja närkästystäni, kun me seuraavana

aamuna lukuhuoneeseen astuessamme kohtasimme siellä vanhojen

kunnianarvoisien opettajiemme asemesta kolme Milosiksen kauneinta

tyttöä -- mikä merkitsee sangen paljon --, jotka niiasivat meille

punastellen ja hymyillen ja sanoivat tulleensa ohjaamaan

kieliopinnoltamme. Silmäillessämme siinä hämmästyksissämme toinen

toistamme näki Good parhaaksi hiukan selittää asiaa ja pyysi anteeksi,

että hän oli unohtanut ilmoittaa meille muutoksesta. Opettajamme olivat

illalla poistuessaan sanoneet opintojemme menestykselle olevan

välttämätöntä, että opetuksen jatkaminen uskottaisiin naisellisen

sukupuolen huostaan. Minä olin liian hämmästynyt kyetäkseni puhumaan ja

nykäisin sentähden Curtista käsivarresta kuin neuvoa rukoillen.

"Minkäpä sille nyt enää mahtaa", murahti hän. "Neidit ovat jo täällä ja

loukkautuisivat kovin, jos käskisimme heidän poistua. On niin vaikea

käyttäytyä töykeästi, ja tytöt ovat kieltämättä hyvin näppärät, vai

mitä?"

Good oli jo alkanut tuntinsa ja valinnut opettajakseen kauneimman

joukosta, ja kun ei muu näyttänyt auttavan, alistuin minäkin syvään

huoaten kohtalooni. Sinä päivänä kävi kaikki oikein hyvin, sillä neidit

todellakin osasivat aineensa ja hymyilivät vain, kun vastasimme väärin

tahi teimme virheitä. Good oli harvinaisen tarkkaavainen ja Curtis

näytti syventyneen zu-vendi-kielen salaisuuksiin uudella innolla.

"Mitähän tästäkin vielä tulee?" huokasin minä kurkistaessani

kumppaneihini.

Seuraava päivä oli paljon hauskempi. Lukuisat kotimaatamme koskevat

kysymykset tekivät lukutyömme hyvin vaihtelevaksi ja me vastailimme

vointimme mukaan zu-vendi-kielellä. Minä kuulin Goodin vannovan

opettajattarelleen, että tämän kauneus loisti kuin aurinko Euroopan

impeihin verraten. Tyttö vastasi hiukan niskojaan nakaten, että

hän oli vain halpa opettajanainen eikä suinkaan "herrojen pilkattava".

Joka päivä lopetettiin lukeminen laululla, jota kuuntelin

suurella nautinnolla, sillä esitys oli hurmaavan luonnollinen ja

teeskentelemätön ja zu-vendi-kansan lemmenlaulut ovat liikuttavan

kauniit.

Kolmantena päivänä oltiin jo hyvin tuttavallisella kannalla. Good

kertoi jonkun vanhan rakkaustarinansa kauniille opettajalleen ja

molemmat olivat viimein niin liikutetut, että huokailivat kilpaa. Minä

keskustelin opettajani kanssa, joka oli kaunis, sinisilmäinen tyttö;

zu-vendi-kielellä kaikista asioista taivaan ja maan välillä lainkaan

huomaamatta, että hän vahti vain sopivaa tilaisuutta pistääkseen suuren

torakan minun niskaani. Curtis istui opettajineen muista erillään ja he

näyttivät kaikesta päättäen ottaneen käytäntöön herra Wackfordin

kuuluisan opetusjärjestelmän hiukan muutettuna. Neitonen lausui

pehmeästi sanan "käsi", ja Curtis tarttui hänen käsiinsä, sanan

"silmät", ja oppilas katsoi syvälle hänen tummiin silmiinsä, sanan

"huulet", ja -- mutta juuri silloin _minun_ nuori neitini pudotti

torakan kaulukseni alle ja juoksi nauraen luotani.

Minä en inhoa mitään niin kuin torakoita, ja kääntyen ympäri minä

sieppasin istuimelta tyynyn ja heitin sen ovelle pakenevaa tyttöä

kohti. Kuvailkaa siis kauhuani, kun ovi samassa aukeni ja _Nyleptha_

astui huoneeseen kaksi henkivartijaa mukanaan. Heittoa ei voinut

peruuttaa (tyyny pyyhkäisi kypärin toiselta soturilta), mutta minä

koetin olla mahdollisimman viattoman näköinen, niinkuin en olisi tyynyä

milloinkaan nähnytkään. Good lopetti huokailunsa ja alkoi hoilaten

lukea kirjaansa ja Curtis vihelsi pitkään nousten synkännököisenä

paikaltaan. Tyttöraukat olivat aivan sanattomat hämmästyksestä.

Entä Nyleptha! Hän pysähtyi ovelle karahtaen ensin hehkuvan punaiseksi

ja muuttui sitten kuolonkalpeaksi.

"Soturit", sanoi hän rauhallisesti, "surmatkaa tuo nainen", ja hän

osoitti tyttöä, joka oli opettanut Curtista.

Miehet kuulivat kyllä käskyn, mutta epäröivät.

"Totteletteko vai ette?" kysyi kuningatar jälleen yhtä kylmästi.

Silloin he lähestyivät tyttöä keihäät koholla. Curtis oli kuitenkin

ehtinyt toipua hämmästyksestään ja astui esiin huomatessaan, että

kohtaus oli muuttumaisillaan kaameaksi murhenäytelmäksi.

"Takaisin!" karjaisi hän vihaisesti asettuen säikähtyneen tytön eteen

ja jatkoi kuningattareen päin kääntyen:

"Hävetköön semmoinen hallitsija, joka tahtoo vuodattaa viatonta verta.

Tyttöä et tapa!"

"Sinulla on epäilemättä syysi, miksi koetat häntä puolustaa!" tiuskaisi

Nyleptha. "Ethän kunnian miehenä voisi muuta tehdäkään. Mutta minä

sanon, että hänen täytyy kuolla", ja hän polki pientä jalkaansa

suunniltaan raivosta.

"Hyvä on", vastasi Curtis; "sitten kuolen minä hänen kanssansa. Olen

nöyrin palvelijasi, oi kuningatar; tee minulle mitä ikinä tahdot", ja

kunnioittavasti kumartaen hän katseli kirkkailla silmillään

kuningatarta suoraan silmiin.

"Toivoisin voivani tappaa sinutkin", vastasi Nyleptha, "sillä sinä vain

pilkkaat minua", ja tuntien itsensä voitetuksi hän purskahti

hillittömään itkuun ja oli niin kuninkaallisen suloinen intohimoisessa

surussaan, että minulle, vanhalle miehelle, kävi kateeksi Curtis, joka

oli saanut kunnian tukea hänen majesteettiaan. Kaiken sen jälkeen mitä

juuri oli tapahtunut oli sangen omituista nähdä Curtiksen hellävaroin

pitelevän häntä, mikä seikka näytti juolahtaneen Nylepthankin mieleen,

koska hän riistäytyi yht'äkkiä irti ja riensi pois meidän jäädessä

ällistyneinä tuijottelemaan toisiimme.

Toinen henkivartija palasi kuitenkin pian ja ilmoitti, että tyttöjen

oli kuolemanrangaistuksen uhalla heti poistuttava kaupungista ja

pysyteltävä maaseudulla, missä tapauksessa heille ei mitään pahaa

tapahtuisi. He lähtivät heti erään heistä huomauttaessa tyynesti, että

minkäpä sille nyt mahtoi. Olihan kuitenkin hauskaa tietää, sanoi hän,

että heilläkin oli ollut kunnia opettaa meille hiukan zu-zendi-kansan

kaunista kieltä. Minun opettajani olikin erikoisen sievä tyttö, ja

unhottaen torakkajutun kokonaan minä annoin hänelle muistoksi kuuden

pennyn rahan, jota olin kauan pitänyt onnenrahanani. Entiset

kunnianarvoisat opettajamme ryhtyivät jälleen työhönsä, ja lienee

tarpeetonta sanoa, että muutos vieritti raskaan taakan sydämeltäni.

Kun me samana iltana pelosta vavisten saavuimme kuninkaalliseen

illallispöytään, ilmoitettiin meille, että Nyleptha oli mennyt makuulle

ankaran päänsäryn tähden. Tämä päänsärky kesti kolme päivää, mutta

neljäntenä iltana hän oli saapuvilla, ja ruokailuhuoneeseen

siirryttäessä hän ojensi suloisesti hymyillen kätensä Curtikselle

pyytäen hänet siten pöytäkumppanikseen. Ylläkerrottu pieni tapaus oli

kokonaan unhottunut. Nyleptha huomautti vain naurahtaen, että käynti

lukuhuoneessamme oli aiheuttanut hänen päänsärkynsä. Vakava

ahertamisemme kirjojen ääressä oli tehnyt häneen niin syvän

vaikutuksen, oletti hän.

Curtis vastasi kuivasti, että kuningatarkin oli hänen mielestään ollut

silloin tavallista vakavampi. Nyleptha ei sanonut siihen sanaakaan,

vaan loi häneen vain pikaisen läpitunkevan katseen, ja puhe siirtyi

muihin asioihin. Illallisen jälkeen Nyleptha piti kanssamme pienen

kuulustelun nähdäkseen mitä olimme oppineet ja sanoi olevansa tuloksiin

hyvin tyytyväinen. Ja aivan omasta aloitteestaan hän piti meille

samalla zu-vendi-kielestä pitkän esitelmän, joka oli todellakin hyvin

mielenkiintoinen.

Norsunluisessa tuolissaan istuen kuunteli Sorais hilpeätä

keskusteluamme ja sanoi välistä pari sanaa hymyillen nopeaa, omituista

hymyään, joka kirkasti hänen kasvonsa kuin salama tumman pilven. Hänen

tumma kauneutensa, joka kammotti minua, oli hurmannut lähellä istuvan

Goodin melkein kokonaan. Mutta minä huomasin, ettei hän välittänyt

Goodin ihailusta, vaan oli tyyneydestään huolimatta katkerasti

mustasukkainen sisarelleen Nylepthalle. _Hänkin_ rakasti Curtista, mikä

huomio täytti sydämeni murheella ja pelolla. Luonnollisesti en ollut

asiastani aivan varma, sillä ei ole niinkään helppoa päästä selvyyteen

hänen kaltaisensa ylhäisen ja ylpeän naisen sisimmistä tunteista,

mutta olin huomannut pari pientä seikkaa, joiden nojalla tein

johtopäätökseni. Vanha elefantinpyydystäjä tietää kuivasta ruohostakin,

mistäpäin tuuli puhaltaa.

Siten menivät toisetkin kolme kuukautta, joiden kuluessa opimme

tyydyttävästi hallitsemaan maan kieltä, joka olikin sangen helppoa

oppia. Ajan oloon me saavutimme kaikkein suosion, ylimystenkin,

ja meidän viisauttamme ylistettiin kaikkialla. Muistaakseni

olen jo sanonut, että Curtis opetti muutamille etevimmille

teollisuudenharjoittajille lasinvalmistustaidon, ja vanhan almanakan

avulla, joka oli mukanamme, me pidimme maan oppineille useita esitelmiä

tähtitaivaan salaisuuksista. Höyrykoneenkin ajatuksen onnistuimme

kokeiden avulla selittämään muutamille oppineille, joiden hämmästys oli

aivan rajaton.

Lopulta päättivät maan johtavat henkilöt, ettemme saaneet millään

muotoa poistua maasta, mikä olisi ollut mahdotonta, vaikka meillä olisi

ollut siihen lupakin. Monenlaiset kunnianosoitukset tulivat osaksemme

ja meidät nimitettiin kuningatarten henkivartijajoukon upseereiksi.

Meidät velvoitettiin asumaan palatsissa ja mielipidettämme kysyttiin

maan kaikissa asioissa.

Mutta kirkkaalta näyttävälle taivaallemme oli nousemassa suuri ja

uhkaava pilvi. Noista kovan onnen virtahevosista emme olleet tosin

kuulleet hiiskahdustakaan, mikä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Agonin

johtama mahtava papisto olisi unhottanut tekemämme pyhyydenloukkauksen.

Pappien vihamielisyys päinvastoin kasvoi päivä päivältä. Meidän

menestyksemme oli muuttanut heidän sokean uskonkiihkonsa hillittömäksi

kateudeksi, ja he himosivat kostoa. He olivat olleet siihen saakka maan

viisaat miehet, joita oli aina kohdeltu erikoisella taikauskoisella

kunnioituksella, mihin asiaintilaan meidän saapumisemme vaikutti sangen

häiritsevästi. Laveat tietomme ja monet ihmeelliset kokeemme

vaikuttivat sen, että Zu-Vendis-maan sivistyneimmät kansalaiset

alkoivat yleisesti vieroa papistoa, joka vieritti syyn meidän

niskoillemme ja oli päättänyt tuhota meidät.

Toinen välitön vaara uhkasi meitä sotamarski Nastan ja hänen

hengenheimolaistensa taholta. Nasta oli ollut jo monta vuotta Nylepthan

suosittu kosija ja oli, mikäli minä huomasin, päättänyt ajaa tahtonsa

perille kaikista vastuksista huolimatta. Meitä hän oli alusta alkaen

kohdellut töykeästi, ja hänen huonosti salattu vastenmielisyytensä

meitä kohtaan saattoi leimahtaa ilmituleen millä hetkellä hyvänsä.

Meidän saavuttuamme oli nimittäin kaikki muuttunut, tuo siveä Nyleptha

ei ollut enää häntä näkevinäänkään, ja syy oli helposti arvattavissa.

Raivoissaan Nasta rupesi liehittelemään Soraista, joka pysyi häntä

kohtaan kuitenkin jääkylmänä ja vain ivasi hänen huikentelevaisuuttaan.

Silloin hänen mieleensä johtui pohjoisen vuorisolan toisella puolen

olevat kolmekymmentätuhatta miekkamiestä, jotka olivat hänen käskystään

milloin hyvänsä valmiit naulaamaan päämme Milosiksen porttien päälle.

Mutta ensin hän päätti, kuten kuulimme, pyytää julkisesti Nylepthan

kättä kuningatarten viime vuoden aikana säätämien lakien

vahvistamistilaisuudessa, minkä hämmästyttävän uutisen Nyleptha

ilmoitti meille teeskennellyn huolettomasti, mutta hiukan

vavahtelevalla äänellä tuon tärkeän päivän edellisenä iltana.

Curtis puri huultaan ja koetti mahdollisimman hyvin salata

levottomuutensa.

"Ja minkä vastauksen suvaitsee kuningatar antaa tuolle mahtavalle

miehelle?" kysyin minä leikillisesti.

"Vastauksenko, Macumazahn?" (Zu-Vendi-maassa käytimme zulujen meille

antamia nimiä), sanoi hän kohottaen norsunluunvalkoisia hartioitaan.

"En todellakaan tiedä. Turvattoman naisraukan on vaikea tietää mitä

tehdä, kun kosijalla on kolmekymmentätuhatta soturia puolellaan", ja

pitkien silmäripsiensä alta hän katsahti Curtikseen.

Samassa nousimme pöydästä siirtyäksemme toiseen huoneeseen.

"Quatermain, kuulehan", kuiskasi Curtis minulle. "En ole milloinkaan

puhunut asiasta, mutta luultavasti olet arvannut tunteeni. Minä

rakastan Nylepthaa, enkä totisesti tiedä mitä minun on nyt tehtävä."

Olin onneksi jo pohtinut kysymystä ja kykenin siis antamaan hänelle

neuvon, joka mielestäni oli viisain.

"Sinun täytyy puhua Nylepthalle jo tänä iltana", sanoin minä.

"Nyt tahi ei milloinkaan. Mene hänen luoksensa ja kuiskaa, että tahdot

puhutella häntä keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona suuressa

vastaanottosalissa. Minä vahdin, ettei kukaan asiaton pääse teitä

häiritsemään. Nyt tahi ei milloinkaan, Curtis."

Menimme toiseen huoneeseen, jossa Nyleptha istui käsiinsä nojaten

suloisilla kasvoillaan alakuloinen ilme. Sorais keskusteli hillittyyn

tapaansa Goodin kanssa.

Aika kului vitkalleen ja neljännestunnin kuluttua minä tiesin

kuningatarten poistuvan. Curtis ei ollut vielä voinut sanoa

sanottavaansa, sillä kuningattaria ei ollut helppo tavata yksin, vaikka

olimmekin alituisesti heidän seurassaan. Vaivasin päätäni koko ajan ja

vihdoin keksinkin keinon.

"Eikö kuningatar suvaitsisi laulaa palvelijoilleen?" sanoin minä

kumartaen syvään Soraiksen edessä. "Laula meille, oi Yön tytär

(Soraiksen lempinimi), sillä me olemme niin alakuloiset tänä iltana."

"Minun lauluni eivät ilahduta murheellista mieltä, Macumazahn", vastasi

hän, "mutta jos teitä huvittaa, niin voinhan minä laulaa laulun", ja

nousten paikaltaan hän astui pöydälle asetetun sitran tapaisen

soittokoneen ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.

Hetkisen vaitiolon jälkeen hän alkoi kauniilla täyteläisellä äänellään

laulaa laulua, jonka sanat ja sävel olivat niin liikuttavat, että

kuulijan sydän melkein seisahtui. Jokainen säe henki hylätyn katkeraa

surua ja epätoivoa.

"Nyt, Curtis", kuiskasin minä, kun Sorais aloitti toisen värssyn.

"Nyleptha", kuulin minä hänen sanovan, sillä olin niin jännityksessä,

että olisin kuullut heikommankin kuiskauksen Soraiksen laulusta

huolimatta -- "Nyleptha, minun täytyy saada puhua kanssasi tänä iltana.

Minä rukoilen, salli sen tapahtua."

"Miten se voisi käydä päinsä?" vastasi Nyleptha. "Me kuningattaret emme

ole kuten muut ihmiset. Meillä on aina vahdit ympärillämme."

"Minä odotan sinua keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona. Tiedän

tunnussanan. Macumazahn ja zulu vahtivat, ettei kukaan voi yllättää

meitä. Oi tule, kuningattareni, älä kiellä."

"Eihän sellainen sovi", mutisi hän, "ja huomenna --"

Samassa alkoi laulun sävel hiljentyä vaietakseen pian kokonaan ja

Sorais kääntyi hitaasti ympäri.

"Minä tulen", kuiskasi Nyleptha kiireesti, "mutta muista, ettet jätä

minua pulaan, jos henkesi on sinulle rakas."

XVI.

PATSAAN LUONA.

Oli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus.

Curtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien

läpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto

pysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme

vapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli

oikeus liikkua vapaasti missä halusimme.

Pääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon

suuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli

marmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen

mieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat

katsomaan entisiä olinpaikkojaan.

Kirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia

mustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja

hänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon.

Asetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan

edempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma

vartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään.

Odotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria

vasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti

minut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat

olisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia.

Salattu maa: Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa · 第 15 / 23 段