epäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän
räätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria
viikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan
zu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman
paraativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en
unohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän
jälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin
välttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia
vaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut
hyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas
ei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen
vyötäisilleen kietaistu vaate eli "moocha" oli kulunut rikki, teki hän
uuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja
juhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin.
Koko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin.
Seuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme
kolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat
olevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli
mukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja
välttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi
Umslopogaas, joka ei ollut "herroista" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut
opetella tuota "akkojen kieltä", ja kun opettaja meni hänen luoksensa
papereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän
suostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia
saidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän
kiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen
ystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas
olla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä.
Siten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän
meitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme.
Välistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi
marmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen
tarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja
välistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla.
Usein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa
ja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko
kuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli
Nyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua.
Haukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa
ja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä.
Tavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä
lintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan
ahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan
että se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan
seuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan
kohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein
katosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin
huvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja
salamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On
jännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita
liikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä
pienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden
lento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa
lintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana
pilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä
kiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen
antiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät
piilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka
iskee tasangolla kiitävän kauriin.
Välistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän
uljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa
kaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme
hyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset
puut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja
muhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat
ja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven
myrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta!
Miten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan;
tuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä
olevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon
päin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet.
Äitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se
oppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se
voi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien,
tapojen ja kaiken -- paitsi ihmisluonteen -- muuttuvan, kunnes vihdoin
päivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun
ja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa.
Ennenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava!
Iltaisin oli Curtiksella, Goodilla ja minulla tapana syödä illallista
kuningatarten luona -- ei kuitenkaan joka ilta, vaan noin kolme, neljä
kertaa viikossa, kun heillä oli tavallista vähemmän seuraa tahi
hallitustoimiltaan joutivat, ja minun täytyy sanoa, että nuo iltahetket
olivat verrattoman hauskat. Miten tosi onkaan sananlasku, että
ylhäisimmät henkilöt ovat myös ihmisinä aina yksinkertaisimmat ja
ystävällisimmät. Nylepthan vaatimaton käytös ja hänen vilpitön
huomaavaisuutensa vähäpätöisintäkin kohtaan olivat hänen suurin
viehätysvoimansa, ja hän oli todellakin vaatimattomin ja suloisin
nainen mitä milloinkaan olen tavannut. Tarvittaessa hänellä oli
kylläkin kuninkaallinen katsanto, ja intohimojen riehuessa hän oli
hillitön ja julma kuten villi-ihminen ainakin.
Minä en voi milloinkaan unhottaa tilaisuutta, jolloin minä ensi kerran
huomasin, että hän todellakin rakasti Curtista. Goodin heikkous
naisellista sukupuolta kohtaan saattoi kaikki ilmi. Kieliopintomme
olivat kestäneet jo kolme kuukautta, kun kapteeni Good yht'äkkiä
huomasi kyllästyneensä opettajiemme, noiden vanhojen, kunnianarvoisten
kirjanoppineiden yksitoikkoiseen seuraan. Sanomatta meille muille
sanaakaan hän alkoi eräänä kauniina päivänä selittää opettajalleen,
että voidaksemme täysin perehtyä johonkin vieraaseen kieleen täytyi
opettajien olla naisia -- nuoria naisia, lisäsi hän kaiken varalta.
Hänen kotimaassaan oli tapana panna kaikkein kauneimmat ja
viehättävimmät tytöt opettamaan muukalaista, joka sattuisi eksymään
heidän maahansa, j.n.e.
Kaiken tämän lörpötyksen nieli vanhus avoimin suin. Puheessa oli
järkeä, myönteli hän, sillä heidänkin vanhat viisaansa olivat
opettaneet, että kaiken kauniin katseleminen kirkastaa ymmärryksen
samoinkuin ilma ja aurinko vaikuttavat terveellisesti elimistöön. Oli
hyvin todennäköistä, että siten voisimme oppia zu-vendi-kielen hiukan
nopeammin. Naisethan ovat myös puheliaammat, joten meillä olisi hyvä
tilaisuus käytännöllisiinkin puheharjoituksiin. Kunpahan nyt vain
löydettäisiin sopivat ja kyllin kauniit opettajattaret, tuumaili vanhus
huolissaan.
Good oli äänessä koko ajan, ja kun nuo kirjanoppineet vanhukset
poistuivat, lupasivat he viedä perille hänen pyyntönsä ja toteuttaa
hänen toiveensa, jos suinkin mahdollista. Tästä kaikesta me muut emme
tienneet mitään.
Kuvitelkaa siis hämmästystämme ja närkästystäni, kun me seuraavana
aamuna lukuhuoneeseen astuessamme kohtasimme siellä vanhojen
kunnianarvoisien opettajiemme asemesta kolme Milosiksen kauneinta
tyttöä -- mikä merkitsee sangen paljon --, jotka niiasivat meille
punastellen ja hymyillen ja sanoivat tulleensa ohjaamaan
kieliopinnoltamme. Silmäillessämme siinä hämmästyksissämme toinen
toistamme näki Good parhaaksi hiukan selittää asiaa ja pyysi anteeksi,
että hän oli unohtanut ilmoittaa meille muutoksesta. Opettajamme olivat
illalla poistuessaan sanoneet opintojemme menestykselle olevan
välttämätöntä, että opetuksen jatkaminen uskottaisiin naisellisen
sukupuolen huostaan. Minä olin liian hämmästynyt kyetäkseni puhumaan ja
nykäisin sentähden Curtista käsivarresta kuin neuvoa rukoillen.
"Minkäpä sille nyt enää mahtaa", murahti hän. "Neidit ovat jo täällä ja
loukkautuisivat kovin, jos käskisimme heidän poistua. On niin vaikea
käyttäytyä töykeästi, ja tytöt ovat kieltämättä hyvin näppärät, vai
mitä?"
Good oli jo alkanut tuntinsa ja valinnut opettajakseen kauneimman
joukosta, ja kun ei muu näyttänyt auttavan, alistuin minäkin syvään
huoaten kohtalooni. Sinä päivänä kävi kaikki oikein hyvin, sillä neidit
todellakin osasivat aineensa ja hymyilivät vain, kun vastasimme väärin
tahi teimme virheitä. Good oli harvinaisen tarkkaavainen ja Curtis
näytti syventyneen zu-vendi-kielen salaisuuksiin uudella innolla.
"Mitähän tästäkin vielä tulee?" huokasin minä kurkistaessani
kumppaneihini.
Seuraava päivä oli paljon hauskempi. Lukuisat kotimaatamme koskevat
kysymykset tekivät lukutyömme hyvin vaihtelevaksi ja me vastailimme
vointimme mukaan zu-vendi-kielellä. Minä kuulin Goodin vannovan
opettajattarelleen, että tämän kauneus loisti kuin aurinko Euroopan
impeihin verraten. Tyttö vastasi hiukan niskojaan nakaten, että
hän oli vain halpa opettajanainen eikä suinkaan "herrojen pilkattava".
Joka päivä lopetettiin lukeminen laululla, jota kuuntelin
suurella nautinnolla, sillä esitys oli hurmaavan luonnollinen ja
teeskentelemätön ja zu-vendi-kansan lemmenlaulut ovat liikuttavan
kauniit.
Kolmantena päivänä oltiin jo hyvin tuttavallisella kannalla. Good
kertoi jonkun vanhan rakkaustarinansa kauniille opettajalleen ja
molemmat olivat viimein niin liikutetut, että huokailivat kilpaa. Minä
keskustelin opettajani kanssa, joka oli kaunis, sinisilmäinen tyttö;
zu-vendi-kielellä kaikista asioista taivaan ja maan välillä lainkaan
huomaamatta, että hän vahti vain sopivaa tilaisuutta pistääkseen suuren
torakan minun niskaani. Curtis istui opettajineen muista erillään ja he
näyttivät kaikesta päättäen ottaneen käytäntöön herra Wackfordin
kuuluisan opetusjärjestelmän hiukan muutettuna. Neitonen lausui
pehmeästi sanan "käsi", ja Curtis tarttui hänen käsiinsä, sanan
"silmät", ja oppilas katsoi syvälle hänen tummiin silmiinsä, sanan
"huulet", ja -- mutta juuri silloin _minun_ nuori neitini pudotti
torakan kaulukseni alle ja juoksi nauraen luotani.
Minä en inhoa mitään niin kuin torakoita, ja kääntyen ympäri minä
sieppasin istuimelta tyynyn ja heitin sen ovelle pakenevaa tyttöä
kohti. Kuvailkaa siis kauhuani, kun ovi samassa aukeni ja _Nyleptha_
astui huoneeseen kaksi henkivartijaa mukanaan. Heittoa ei voinut
peruuttaa (tyyny pyyhkäisi kypärin toiselta soturilta), mutta minä
koetin olla mahdollisimman viattoman näköinen, niinkuin en olisi tyynyä
milloinkaan nähnytkään. Good lopetti huokailunsa ja alkoi hoilaten
lukea kirjaansa ja Curtis vihelsi pitkään nousten synkännököisenä
paikaltaan. Tyttöraukat olivat aivan sanattomat hämmästyksestä.
Entä Nyleptha! Hän pysähtyi ovelle karahtaen ensin hehkuvan punaiseksi
ja muuttui sitten kuolonkalpeaksi.
"Soturit", sanoi hän rauhallisesti, "surmatkaa tuo nainen", ja hän
osoitti tyttöä, joka oli opettanut Curtista.
Miehet kuulivat kyllä käskyn, mutta epäröivät.
"Totteletteko vai ette?" kysyi kuningatar jälleen yhtä kylmästi.
Silloin he lähestyivät tyttöä keihäät koholla. Curtis oli kuitenkin
ehtinyt toipua hämmästyksestään ja astui esiin huomatessaan, että
kohtaus oli muuttumaisillaan kaameaksi murhenäytelmäksi.
"Takaisin!" karjaisi hän vihaisesti asettuen säikähtyneen tytön eteen
ja jatkoi kuningattareen päin kääntyen:
"Hävetköön semmoinen hallitsija, joka tahtoo vuodattaa viatonta verta.
Tyttöä et tapa!"
"Sinulla on epäilemättä syysi, miksi koetat häntä puolustaa!" tiuskaisi
Nyleptha. "Ethän kunnian miehenä voisi muuta tehdäkään. Mutta minä
sanon, että hänen täytyy kuolla", ja hän polki pientä jalkaansa
suunniltaan raivosta.
"Hyvä on", vastasi Curtis; "sitten kuolen minä hänen kanssansa. Olen
nöyrin palvelijasi, oi kuningatar; tee minulle mitä ikinä tahdot", ja
kunnioittavasti kumartaen hän katseli kirkkailla silmillään
kuningatarta suoraan silmiin.
"Toivoisin voivani tappaa sinutkin", vastasi Nyleptha, "sillä sinä vain
pilkkaat minua", ja tuntien itsensä voitetuksi hän purskahti
hillittömään itkuun ja oli niin kuninkaallisen suloinen intohimoisessa
surussaan, että minulle, vanhalle miehelle, kävi kateeksi Curtis, joka
oli saanut kunnian tukea hänen majesteettiaan. Kaiken sen jälkeen mitä
juuri oli tapahtunut oli sangen omituista nähdä Curtiksen hellävaroin
pitelevän häntä, mikä seikka näytti juolahtaneen Nylepthankin mieleen,
koska hän riistäytyi yht'äkkiä irti ja riensi pois meidän jäädessä
ällistyneinä tuijottelemaan toisiimme.
Toinen henkivartija palasi kuitenkin pian ja ilmoitti, että tyttöjen
oli kuolemanrangaistuksen uhalla heti poistuttava kaupungista ja
pysyteltävä maaseudulla, missä tapauksessa heille ei mitään pahaa
tapahtuisi. He lähtivät heti erään heistä huomauttaessa tyynesti, että
minkäpä sille nyt mahtoi. Olihan kuitenkin hauskaa tietää, sanoi hän,
että heilläkin oli ollut kunnia opettaa meille hiukan zu-zendi-kansan
kaunista kieltä. Minun opettajani olikin erikoisen sievä tyttö, ja
unhottaen torakkajutun kokonaan minä annoin hänelle muistoksi kuuden
pennyn rahan, jota olin kauan pitänyt onnenrahanani. Entiset
kunnianarvoisat opettajamme ryhtyivät jälleen työhönsä, ja lienee
tarpeetonta sanoa, että muutos vieritti raskaan taakan sydämeltäni.
Kun me samana iltana pelosta vavisten saavuimme kuninkaalliseen
illallispöytään, ilmoitettiin meille, että Nyleptha oli mennyt makuulle
ankaran päänsäryn tähden. Tämä päänsärky kesti kolme päivää, mutta
neljäntenä iltana hän oli saapuvilla, ja ruokailuhuoneeseen
siirryttäessä hän ojensi suloisesti hymyillen kätensä Curtikselle
pyytäen hänet siten pöytäkumppanikseen. Ylläkerrottu pieni tapaus oli
kokonaan unhottunut. Nyleptha huomautti vain naurahtaen, että käynti
lukuhuoneessamme oli aiheuttanut hänen päänsärkynsä. Vakava
ahertamisemme kirjojen ääressä oli tehnyt häneen niin syvän
vaikutuksen, oletti hän.
Curtis vastasi kuivasti, että kuningatarkin oli hänen mielestään ollut
silloin tavallista vakavampi. Nyleptha ei sanonut siihen sanaakaan,
vaan loi häneen vain pikaisen läpitunkevan katseen, ja puhe siirtyi
muihin asioihin. Illallisen jälkeen Nyleptha piti kanssamme pienen
kuulustelun nähdäkseen mitä olimme oppineet ja sanoi olevansa tuloksiin
hyvin tyytyväinen. Ja aivan omasta aloitteestaan hän piti meille
samalla zu-vendi-kielestä pitkän esitelmän, joka oli todellakin hyvin
mielenkiintoinen.
Norsunluisessa tuolissaan istuen kuunteli Sorais hilpeätä
keskusteluamme ja sanoi välistä pari sanaa hymyillen nopeaa, omituista
hymyään, joka kirkasti hänen kasvonsa kuin salama tumman pilven. Hänen
tumma kauneutensa, joka kammotti minua, oli hurmannut lähellä istuvan
Goodin melkein kokonaan. Mutta minä huomasin, ettei hän välittänyt
Goodin ihailusta, vaan oli tyyneydestään huolimatta katkerasti
mustasukkainen sisarelleen Nylepthalle. _Hänkin_ rakasti Curtista, mikä
huomio täytti sydämeni murheella ja pelolla. Luonnollisesti en ollut
asiastani aivan varma, sillä ei ole niinkään helppoa päästä selvyyteen
hänen kaltaisensa ylhäisen ja ylpeän naisen sisimmistä tunteista,
mutta olin huomannut pari pientä seikkaa, joiden nojalla tein
johtopäätökseni. Vanha elefantinpyydystäjä tietää kuivasta ruohostakin,
mistäpäin tuuli puhaltaa.
Siten menivät toisetkin kolme kuukautta, joiden kuluessa opimme
tyydyttävästi hallitsemaan maan kieltä, joka olikin sangen helppoa
oppia. Ajan oloon me saavutimme kaikkein suosion, ylimystenkin,
ja meidän viisauttamme ylistettiin kaikkialla. Muistaakseni
olen jo sanonut, että Curtis opetti muutamille etevimmille
teollisuudenharjoittajille lasinvalmistustaidon, ja vanhan almanakan
avulla, joka oli mukanamme, me pidimme maan oppineille useita esitelmiä
tähtitaivaan salaisuuksista. Höyrykoneenkin ajatuksen onnistuimme
kokeiden avulla selittämään muutamille oppineille, joiden hämmästys oli
aivan rajaton.
Lopulta päättivät maan johtavat henkilöt, ettemme saaneet millään
muotoa poistua maasta, mikä olisi ollut mahdotonta, vaikka meillä olisi
ollut siihen lupakin. Monenlaiset kunnianosoitukset tulivat osaksemme
ja meidät nimitettiin kuningatarten henkivartijajoukon upseereiksi.
Meidät velvoitettiin asumaan palatsissa ja mielipidettämme kysyttiin
maan kaikissa asioissa.
Mutta kirkkaalta näyttävälle taivaallemme oli nousemassa suuri ja
uhkaava pilvi. Noista kovan onnen virtahevosista emme olleet tosin
kuulleet hiiskahdustakaan, mikä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Agonin
johtama mahtava papisto olisi unhottanut tekemämme pyhyydenloukkauksen.
Pappien vihamielisyys päinvastoin kasvoi päivä päivältä. Meidän
menestyksemme oli muuttanut heidän sokean uskonkiihkonsa hillittömäksi
kateudeksi, ja he himosivat kostoa. He olivat olleet siihen saakka maan
viisaat miehet, joita oli aina kohdeltu erikoisella taikauskoisella
kunnioituksella, mihin asiaintilaan meidän saapumisemme vaikutti sangen
häiritsevästi. Laveat tietomme ja monet ihmeelliset kokeemme
vaikuttivat sen, että Zu-Vendis-maan sivistyneimmät kansalaiset
alkoivat yleisesti vieroa papistoa, joka vieritti syyn meidän
niskoillemme ja oli päättänyt tuhota meidät.
Toinen välitön vaara uhkasi meitä sotamarski Nastan ja hänen
hengenheimolaistensa taholta. Nasta oli ollut jo monta vuotta Nylepthan
suosittu kosija ja oli, mikäli minä huomasin, päättänyt ajaa tahtonsa
perille kaikista vastuksista huolimatta. Meitä hän oli alusta alkaen
kohdellut töykeästi, ja hänen huonosti salattu vastenmielisyytensä
meitä kohtaan saattoi leimahtaa ilmituleen millä hetkellä hyvänsä.
Meidän saavuttuamme oli nimittäin kaikki muuttunut, tuo siveä Nyleptha
ei ollut enää häntä näkevinäänkään, ja syy oli helposti arvattavissa.
Raivoissaan Nasta rupesi liehittelemään Soraista, joka pysyi häntä
kohtaan kuitenkin jääkylmänä ja vain ivasi hänen huikentelevaisuuttaan.
Silloin hänen mieleensä johtui pohjoisen vuorisolan toisella puolen
olevat kolmekymmentätuhatta miekkamiestä, jotka olivat hänen käskystään
milloin hyvänsä valmiit naulaamaan päämme Milosiksen porttien päälle.
Mutta ensin hän päätti, kuten kuulimme, pyytää julkisesti Nylepthan
kättä kuningatarten viime vuoden aikana säätämien lakien
vahvistamistilaisuudessa, minkä hämmästyttävän uutisen Nyleptha
ilmoitti meille teeskennellyn huolettomasti, mutta hiukan
vavahtelevalla äänellä tuon tärkeän päivän edellisenä iltana.
Curtis puri huultaan ja koetti mahdollisimman hyvin salata
levottomuutensa.
"Ja minkä vastauksen suvaitsee kuningatar antaa tuolle mahtavalle
miehelle?" kysyin minä leikillisesti.
"Vastauksenko, Macumazahn?" (Zu-Vendi-maassa käytimme zulujen meille
antamia nimiä), sanoi hän kohottaen norsunluunvalkoisia hartioitaan.
"En todellakaan tiedä. Turvattoman naisraukan on vaikea tietää mitä
tehdä, kun kosijalla on kolmekymmentätuhatta soturia puolellaan", ja
pitkien silmäripsiensä alta hän katsahti Curtikseen.
Samassa nousimme pöydästä siirtyäksemme toiseen huoneeseen.
"Quatermain, kuulehan", kuiskasi Curtis minulle. "En ole milloinkaan
puhunut asiasta, mutta luultavasti olet arvannut tunteeni. Minä
rakastan Nylepthaa, enkä totisesti tiedä mitä minun on nyt tehtävä."
Olin onneksi jo pohtinut kysymystä ja kykenin siis antamaan hänelle
neuvon, joka mielestäni oli viisain.
"Sinun täytyy puhua Nylepthalle jo tänä iltana", sanoin minä.
"Nyt tahi ei milloinkaan. Mene hänen luoksensa ja kuiskaa, että tahdot
puhutella häntä keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona suuressa
vastaanottosalissa. Minä vahdin, ettei kukaan asiaton pääse teitä
häiritsemään. Nyt tahi ei milloinkaan, Curtis."
Menimme toiseen huoneeseen, jossa Nyleptha istui käsiinsä nojaten
suloisilla kasvoillaan alakuloinen ilme. Sorais keskusteli hillittyyn
tapaansa Goodin kanssa.
Aika kului vitkalleen ja neljännestunnin kuluttua minä tiesin
kuningatarten poistuvan. Curtis ei ollut vielä voinut sanoa
sanottavaansa, sillä kuningattaria ei ollut helppo tavata yksin, vaikka
olimmekin alituisesti heidän seurassaan. Vaivasin päätäni koko ajan ja
vihdoin keksinkin keinon.
"Eikö kuningatar suvaitsisi laulaa palvelijoilleen?" sanoin minä
kumartaen syvään Soraiksen edessä. "Laula meille, oi Yön tytär
(Soraiksen lempinimi), sillä me olemme niin alakuloiset tänä iltana."
"Minun lauluni eivät ilahduta murheellista mieltä, Macumazahn", vastasi
hän, "mutta jos teitä huvittaa, niin voinhan minä laulaa laulun", ja
nousten paikaltaan hän astui pöydälle asetetun sitran tapaisen
soittokoneen ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.
Hetkisen vaitiolon jälkeen hän alkoi kauniilla täyteläisellä äänellään
laulaa laulua, jonka sanat ja sävel olivat niin liikuttavat, että
kuulijan sydän melkein seisahtui. Jokainen säe henki hylätyn katkeraa
surua ja epätoivoa.
"Nyt, Curtis", kuiskasin minä, kun Sorais aloitti toisen värssyn.
"Nyleptha", kuulin minä hänen sanovan, sillä olin niin jännityksessä,
että olisin kuullut heikommankin kuiskauksen Soraiksen laulusta
huolimatta -- "Nyleptha, minun täytyy saada puhua kanssasi tänä iltana.
Minä rukoilen, salli sen tapahtua."
"Miten se voisi käydä päinsä?" vastasi Nyleptha. "Me kuningattaret emme
ole kuten muut ihmiset. Meillä on aina vahdit ympärillämme."
"Minä odotan sinua keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona. Tiedän
tunnussanan. Macumazahn ja zulu vahtivat, ettei kukaan voi yllättää
meitä. Oi tule, kuningattareni, älä kiellä."
"Eihän sellainen sovi", mutisi hän, "ja huomenna --"
Samassa alkoi laulun sävel hiljentyä vaietakseen pian kokonaan ja
Sorais kääntyi hitaasti ympäri.
"Minä tulen", kuiskasi Nyleptha kiireesti, "mutta muista, ettet jätä
minua pulaan, jos henkesi on sinulle rakas."
XVI.
PATSAAN LUONA.
Oli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus.
Curtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien
läpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto
pysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme
vapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli
oikeus liikkua vapaasti missä halusimme.
Pääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon
suuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli
marmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen
mieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat
katsomaan entisiä olinpaikkojaan.
Kirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia
mustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja
hänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon.
Asetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan
edempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma
vartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään.
Odotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria
vasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti
minut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat
olisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia.