kaksi paria. Toinen sulkee palatsin sisäänkäytävän ja toinen on
sijoitettu ulkomuuriin ja välillä on syvä vallihauta, joka on ainakin
neljänkymmenenviiden jalan levyinen. Vallihauta on täynnä vettä ja sen
yli päästään nostosiltaa myöten, joka ylösvedettynä sulkee
porttikäytävän kokonaan. Palatsi on silloin aivan valloittamaton.
Meidän tullessamme paikalle aukenivat toiset porttien puoliskot ja
mentyämme nostosillan yli me näimme edessämme kenties maailman
suurenmoisimman kadun. Se oli ainakin sadan jalan levyinen ja molemmin
puolin oli rivi uhkeita yksikerroksisia taloja, jotka olivat punertavaa
graniittia. Talot olivat aivan yhtäläiset ja säännöllisen välimatkan
päässä toisistaan, joten näköala oli aivan erilainen kuin Euroopassa,
jossa talot katujen varsilla on tungettu kiinni toisiinsa ja melkeinpä
toistensa sisäänkin. Katu, jonka toisessa päässä kohosi auringon
temppeli korkealla kunnaalla, oli noin penikulman pituinen ja sen
varrella asuivat maan mahtavimmat ylimykset, kuten myöhemmin kuulin.
Ihaillessamme siinä tuota kaunista näköalaa ilmestyi portille neljät
keveät ajopelit, joiden jokaisen eteen oli valjastettu kaksi valkoista
hevosta. Ajoneuvot olivat puusta ja kaksipyöräiset, ja noissa lujasti
raudoitetuissa pyörissä oli vain neljä kehrävartta. Edessä oli ajajalla
pieni istuin, jota ympäröi jonkinlainen suojus, ja takana oli kolme,
joista kaksi oli toisiaan vastapäätä, yksi kummallakin laidalla, ja
kolmas aivan ajajan takana, selkänoja hevosiin päin. Ajoneuvot olivat
kyllä kömpelöt, mutta eivät hetikään niin rumat kuin tästä kuvauksesta
päättäen luulisi.
Mutta jos ajopelit olivatkin hieman puutteelliset, niin hevosissa sen
sijaan ei ollut vähintäkään toivomisen varaa. Ne olivat suorastaan
kaiken arvostelun yläpuolella. Kooltaan ne eivät olleet suuria, mutta
hyvin vahvarakenteisia. Pää oli pieni, kaviot huomattavan suuret ja
koko ruumiinrakenne ilmaisi voimaa ja nopeutta. Olen usein koettanut
saada selville, mistä tämä hevosrotu mahtoi olla kotoisin, mutta sen
alkuperä on yhtä hämärä kuin omistajainkin.
Meille osoitettiin paikat kahdessa keskimmäisessä, sillä ensimmäiset ja
viimeiset ajoneuvot olivat täynnä sotureita. Minä ja Alphonse nousimme
toiseen ja Curtis, Good ja Umslopogaas toiseen, ja sitten lähdettiin.
Ilma vain vihelsi korvissamme. Jos matka on lyhyt, ei Zu-Vendis-maassa
milloinkaan ajeta juosten, vaan hevoset kiitävät täyttä laukkaa.
Heti kun olimme päässeet paikoillemme, huudahti ajaja jotakin, jolloin
hevoset lähtivät tuulen nopeudella taipaleelle, niin että henki oli
aivan salpautua. Minä olin koko ajan suuresti peloissani, tottumaton
kun olin sellaiseen kyytiin. Pelästynyt Alphonse piteli koko ajan
suonenvedontapaisesti istuimestaan kiinni ja tuijotti kauhistunein
katsein ympärilleen peläten jokaisen hetken olevan hänen viimeisensä.
Samassa hänen mieleensä juolahti kysyä, mihin meitä oikeastaan vietiin,
ja minä kerroin hänelle, että olimme matkalla uhripaikalle, jossa
meidät elävältä poltettaisiin. Olisittepa vain nähneet hänen kasvonsa,
kun hän tarrautui laitoihin kiinni huutaen surkeasti.
Mutta hurjannäköinen ajomiehemme vain hihkaisi eteenpäin nojautuen ja
Alphonsen haikeat valitushuudot hukkuivat nopeasti laukkaavien hevosten
kavioiden kopseeseen.
Edessämme sädehti ihmeellisessä loistossaan ja hämmästyttävässä
kauneudessaan auringon temppeli, zu-vendi-kansan ylpeys, joka on heille
sama kuin mitä Salomonin eli Herodeksen temppeli oli juutalaisille. Se
on sukupolvien uhrautuvan työn tulos ja oli vasta viisikymmentä vuotta
sitten täysin valmistunut. Mitään ei oltu säästetty ja tulos oli
todellakin ponnistusten ja uhrausten veroinen. Koko ei ole niin tavaton
-- maailmassa on suurempiakin rakennuksia -- mutta piirteiden
sopusointu, rakennustarpeiden laatu ja kalleus ja työ olivat kerrassaan
verrattomat.
Temppeli, joka on korkealla kukkulalla, on rakennettu auringonkukan
muotoon. Keskellä on valtava kupukattoinen halli, johon liittyy
kaksitoista kullekin vuoden eri kuukaudelle pyhitettyä sivurakennusta,
joissa on suurmiesten muistopatsaita. Suuri keskushalli on kolmesataa
jalkaa ympärimitaten ja kuvun kohdalta noin neljänsadan jalan korkuinen
ja siitä säteiden tavoin erkanevien sivurakennusten pituus on
sataviisikymmentä ja korkeus kolmesataa jalkaa, niin että ne liittyvät
keskushalliin aivan kuin auringonkukan terälehdet kukan korkeampaan
keskustaan. Keskusalttarista jokaisen sivurakennuksen päähän on siis
noin kolmesataa jalkaa ja koko rakennus on niin ollen kuusisataa jalkaa
läpimitaten.
Seinät ovat puhtainta valkoista marmoria, joka on hiottu
kuvastinkirkkaaksi, ja koko rakennus on Siintävän kaupungin punertavaan
graniittiin verraten kuin säihkyvä koriste tumman naisen otsalla. Kupu
ja sivurakennusten katot on katettu kokonaan kultalevyillä ja jokaisen
sivurakennuksen päädyn harjalla on kultainen, siivekäs olento pasuuna
kädessään. Kukin lukija kuvitelkoon mielessään ihmeellisen näyn, kun
auringon säteet heijastuvat noista kultaisista katoista välähtelevien
tulisäiläin lailla. On kuin tuhat häikäisevää valkeata palaisi
valkoisella marmorialustalla ja heijastus näkyy selvästi korkeimmille
vuorille sadankin penikulman päähän.
Näky on ihmeellinen, jonka vertaista ei maailmassa liene toista, ja
vaikutusta kohottaa vielä se, että temppelin ympärille on istutettu
sadanviidenkymmenen jalan levyinen vyöhyke uhkeita auringonkukkia,
jotka olivat juuri puhjenneet täyteen kukkaan.
Tämän ihmeellisen rakennuksen sisäänkäytävä oli pohjoispuolella kahden
sivurakennuksen välissä ja sen edessä oli pronssinen portti. Ovet
olivat marmorista ja koristetut kaunein vertauskuvallisin veistoksin ja
kultasilauksin. Sisäpuolella oli vielä toiset ovet, jotka oli laitettu
oviaukkoa peittämään, joka olisi muuten rumentanut seinien kimmeltävän
sileyden ja eheyden. Keskialttarin luota on näky kaunein mitä voi
kuvitellakaan. Olette aivan pyhäkön keskellä ja yllänne kaartuu
temppelin huimaavan korkea marmorinen kupu, jonka kauniit kaaret
muistuttavat hieman Lontoon Pyhän Paavalin kirkkoa. Kuvun korkeimmassa
huipussa on aukko, josta kirkas valo tulvii temppeliin valaisten
kultaisen alttarin. Itäisellä ja läntisellä seinällä on kaksi muuta
alttaria, joiden yläpuolelta tunkeutuva valo karkoittaa hämärän
kokonaan. Salaperäiset sivurakennukset aukenevat joka suuntaan ja
jokaista valaisee katosta tunkeutuva kirkas valonsäde. Niiden
hiljaisesta ja salaperäisestä hämärästä häämöttävät manalle menneiden
vainajien muistopatsaat.
Hermojanne värähdyttää selittämätön kammo, samalla kun tuo suurenmoinen
näky melkein lumoaa teidät ikäänkuin katselisitte Kenian auringon
kultaamaa lumihuippua. Käännytte katsomaan kultaista keskialttaria,
jolla aina lepattaa vähäinen, kalpea liekki, vaikka ette sitä nyt
näekään. Alttari, joka on marmoria ja kokonaan kullalla katettu, on
noin kolmekymmentäkuusi jalkaa ympärimitaten ja neljä jalkaa korkea, ja
ylimpänä on jättiläismäistä liljaa muistuttava kukka, jonka suuret
terälehdet ovat kullasta. Kun auringonsäteet keskipäivällä valaisevat
alttarin, aukeaa kukka hetkeksi, jolloin siihen kätketty salaisuus
ilmestyy kaikkien nähtäväksi. Säteen kadottua sulkeutuu kukka
avautuakseen jälleen seuraavana päivänä auringon sitä hyväillessä.
Eikä siinä kaikki. Alttarin etelä- ja pohjoispuolella on puoliympyrässä
säännöllisin välimatkoin kymmenen kultaista enkeliä tahi siivellistä
naisolentoa. Ne seisovat alaspainunein päin kasvot siipien varjossa ja
koko asento ilmaisee syvintä kunnioitusta. Vielä on mainittava, ettei
lattia ole kauttaaltaan marmoria. Keskusalttarin itäpuolella ja
molempien sivualttareiden edessä oli lattia kiiltävästä kuparista.
Itäisellä ja läntisellä seinällä olevat alttarit olivat aivan
yhtäläiset, mutta paljon vaatimattomammat. Ne ovat myöskin kullasta ja
kaksi kultaista siivekästä olentoa seisoo niiden kummallakin puolella.
Niillä palava pyhä tuli ei saa milloinkaan sammua ja seinään niiden
yläpuolelle on marmoriin upotettu kaksi sädehtivää kultajuovaa, jotka
ovat kuin auringon säteet, ja niiden keskellä, jossa kolmannen säteen
pitäisi olla, on seinässä korkea ja kapea, ulospäin laajeneva aukko.
Nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat itäisestä aukosta
pyhättöön, koskettavat keskusalttarin kultaista kukkaa ja valaisevat
kirkkaasti läntisen alttarin. Auringon laskiessa viivähtävät sen
viimeiset säteet hetkisen itäisellä alttarilla ennenkuin yön tumma
verho kattaa maan. Paitsi näitä kolmea alttaria ei tuossa suuressa
huoneessa ole mitään muita esineitä tahi koristuksia, mikä minun
mielestäni vain kohottaa paikan suurenmoisuutta ja juhlallisuutta.
Semmoinen on tuo ihmeellinen ja kaunis rakennus lyhykäisesti kuvattuna,
jonka yksinkertaisuus vain kohottaa sen mahtavuutta. Kun minä vertaan
sitä Euroopan kirkkoarkkitehtien monenlaisiin ja joutavanpäiväisillä
koristeilla kaunistettuihin tuotteisiin, niin minun täytyy sanoa, että
meidän sangen korkealle kehittyneellä rakennustaiteellamme olisi
oppimista Zu-Vendis-maan suurilta mestareilta. Astuessani tuohon
pyhättöön ja katseltuani hetkisen ympärilleni minulta pääsi huudahdus,
että "täällähän tulisi kissakin uskonnolliseksi". Lause tuntunee
hyvinkin arkipäiväiseltä tässä yhteydessä, mutta ehkä se kuvaa
mielentilaani paremmin kuin mitkään muotokauniit purkaukset.
Erään papin johtama soturijoukko oli meitä vastassa temppelin portilla
ja meidät vietiin erääseen sivurakennukseen, jossa saimme olla ainakin
puolituntia. Pidimme lyhyen neuvottelun ja käsittäen olevamme suuressa
vaarassa me päätimme myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, jos vain
kimppuumme hyökättäisiin. Umslopogaas ilmoitti haluavansa mielihyvällä
koetella Inkosi-kaasin terää ylimmäisen papin Agonin kunnianarvoisaan
kalloon. Ilmeisesti oli jotakin erikoista tekeillä, sillä kuulimme
temppeliin virtaavan paljon kansaa ja meillä oli kaikilla aavistus,
että meillä oli päivän tapahtumissa tärkeä osa.
Samalla voin sanoa, että joka päivä uhrataan auringolle polttouhrina
joku eläin, viljaa tahi hedelmiä. Juhlameno tapahtuu puolipäivän
aikaan, jolloin aurinko valaisee keskusalttarin, ja kun Zu-Vendis-maa
on jotakuinkin päiväntasaajan lähellä, sattuu tuo hetki jokseenkin
kello kahdentoista vaiheille. Tänään piti uhritoimituksen tapahtua
minun laskujeni mukaan kahdeksan minuuttia yli kaksitoista.
Lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri
viittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman
arvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät,
ja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän
kansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes
vilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat
kansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli
Zu-Vendis-maassa nähty.
Ilmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia,
ja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen
kiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen
valonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti
eteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari
eteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän
alttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti
kansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä
joukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät
kultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi
ystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki
muut olivat paljain päin.
Seisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan
tietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen
huminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan
käsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin
joka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja
Soraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin
tyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten.
Äkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko
alkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien
kuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla.
Heidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä,
joista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti
viidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni
minä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset
oikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa.
Jälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten
minun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut
jotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan,
jolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen
sivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen
tarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta.
Katsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani --
kuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara.
Seisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin
minä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että
peräytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti
marmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille
ja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän
varovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden
huomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä.
Katsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin
huomattavalla nyökkäyksellä.
Agonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti
vaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin
rävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän
kohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin
sanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon
kunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken
hiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta
aukkoa:
"_Oi aurinko, laskeudu alttarillesi_!"
Vielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä.
Häikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin
tulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet
alkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli
paloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko
seurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä
toiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen.
Pyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon
valossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan
alttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa
puhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi,
huudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: "_Me uhraamme
sinulle, oi aurinko_!"
Katsahdin jälleen Nylepthaan ja näin hänen tuijottavan kuparilattiaan
meidän edessämme.
"Varuillanne!" huudahdin minä äänekkäästi ja näin samassa Agonin
kumartuvan eteenpäin ja koskettavan alttariin. Punertava valo leimahti
temppeliin punaten kaikkein kasvot ja ylhäältä kuului kuin syvä
huokaus. Nyleptha kumartui eteenpäin ja painoi aivan kuin
tahtomattaan kädet silmilleen Soraiksen kääntyessä sanomaan jotakin
henkivartijajoukon päällikölle. Samassa kuului heikkoa ritinää ja
kuparilattia, jonka rajalla seisoimme, vaipui äkkiä syvyyteen.
Edessämme ammotti melkein äkkijyrkkä, sileäseinäinen marmorikäytävä,
joka päättyi alttarin kohdalla leimuavaan hirvittävään tulipätsiin,
jonka kuumuus olisi kyennyt raudankin sulattamaan.
Hypähdimme kauhusta huudahtaen edemmäksi, mutta Alphonse oli niin
kauhun lamauttama, että hän olisi suistunut pätsiin, ellei Curtis olisi
aivan viime hetkellä saanut häntä niskasta kiinni.
Syntyi hirmuinen hälinä ja me neljä asetuimme selitysten Alphonsen
yrittäessä epätoivon hurjuudella päästä piiloon meidän jalkojemme
turviin. Meiltä oli kyllä viety kaikki aseet palatsista lähtiessämme,
mutta revolverimme olimme kätkeneet vaatteiden alle, niin ettei kukaan
niitä huomannut. Umslopogaas ei ollut myöskään luopunut tapparastaan,
jota hän nyt pyöritteli päänsä yläpuolella kiljaisten zulusoturien
uhmailevan sotahuudon, niin että marmoriseinät kajahtelivat. Papit
tointuivat kuitenkin pian hämmästyksestään ja vetäen kaapujensa alta
pitkät miekat he kävivät raivoisasti kimppuumme. Ei ollut muuta neuvoa
kuin tapella. Kiskaisin vyöstäni revolverin ja ensimmäinen hyökkääjä --
eräs pitkä ja roteva pappi -- kaatui heti lävistetyin rinnoin suoraan
aukkoon ja liukui hirmuisesti rääkkyen tulipätsiin, joka oli meitä
varten kuumennettu.
Hyökkäys pysähtyi, ja minä en tiedä, oliko siihen syynä kaatuneen
hätähuudot, suurireikäisen pistoolin hirvittävä pamaus vai laukauksen
salamannopea vaikutus. Ennenkuin he jälleen ehtivät tointua,
huusi Sorais jotakin ja silmänräpäyksessä oli kuningatarten
henkivartijajoukko ympäröinyt meidät. Papit epäröivät vielä ja
kansanjoukko oli kuin säikähtynyt lammaslauma, joka ei ymmärrä mitään
eikä kykene mihinkään.
Pätsiin suistuneen papin valitukset vaimenivat vähitellen ja syvä
hiljaisuus seurasi äskeistä mellakkaa.
Ylimmäinen pappi Agon kääntyi silloin meihin päin ja hänen kasvonsa
olivat kuin pirun kasvot.
"Antakaa uhrin tapahtua, älkääkä häiritkö pyhää toimitusta!" huusi hän
kuningattarille raivoisasti. "Tahdotteko te, Zu-Vendis-maan
hallitsijat, suojella näitä pahantekijöitä? Eikö jumalaamme ole jo
tarpeeksi loukattu? Eivätkö auringolle pyhitetyt eläimet ole kuolleet
ja eivätkö nämä kirotut muukalaiset, jotka ilmestyivät maahamme kuin
taivaasta pudoten kenenkään tietämättä mistä ja ketä he oikein ovat,
surmanneet noituudellaan yhden auringon pyhän palvelijan? Varokaa, oi
kuningattaret, loukkaamasta jumalan pyhää majesteettia ja älkää
häväiskö hänen alttarinsa kunniaa! On voimia, jotka ovat teitä
mahtavammat, ja lakeja, jotka ovat teidän lakienne yläpuolella. Varokaa
nostamasta kättänne niitä vastaan! Älkää estäkö uhritoimitusta, oi
kuningattaret!"
"Puhut totta, oi Agon, ja puhut sydämesi kyllyydestä", vastasi Sorais
syvällä, sointuvalla äänellään, jossa oli aina hieman pilkallinen sävy,
"mutta kuitenkin olet väärässä. Juuri sinä olet jumalallesi
uppiniskainen ja kohotat jumalattoman kätesi häntä vastaan. Keskipäivän
uhrihan on jo toimitettu ja tällä kerralla vaati aurinko uhrikseen
yhden pappisi."
Tätä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksikaan ja kansanjoukko yhtyi heti
kuningattareen.
"Ajattelehan hiukan, oi Agon. Ketä ovat nämä miehet? He ovat
muukalaisia, jotka tavattiin järvellä. Kuka oli heidät sinne opastanut
ja mistä he sinne pääsivät? Onko minulla mitään takeita, etteivät he
ole auringon palvelijoita yhtä hyvin kuin sinäkin? Tämäkö on
vierasvaraisuuttasi: heittää tuleen vieraat, jotka sattumalta maahamme
joutuvat? Häpeä, Agon, häpeä! Eikö meidän pidä olla ystävälliset
vieraille ja muukalaisille ja kohdella heitä hyvin? Eikö meidän pidä
sitoa heidän haavansa, valmistaa heille pehmoiset vuoteet ja ruokkia
heitä hyvin? Sehän on vieraanvaraisuutta, joka on sitäpaitsi laissamme
säädetty. Kuinka olet puolestasi tätä lakia noudattanut, Agon? Tulisen
pätsin tarjoat näille muukalaisille vuoteeksi ja savuun tukehtumisen
ruoaksi. Minä sanon vielä kerran: häpeä, Agon, häpeä!"
Hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt
kansanjoukkoon, ja kun mieliala näytti olevan hänelle suosiollinen,
huudahti hän käskevästi:
"Tietä! Tietä kuningattarille ja heidän turvateilleen, sanon minä!"
"Jospa minä teenkin vastarintaa, oi kuningatar?" sähähti Agon
hampaidensa välistä.
"Silloin raivatkoot henkivartijani meille tien", kuului kylmä vastaus.
"Paikka on pyhä, mutta turvattimme viemme täältä vaikkapa pappiesi
ruumiiden yli, jos niin tarvitaan."
Agon kalpeni raivosta. Hän katsahti kansanjoukkoon miettien ilmeisesti,
kannattaisiko pyytää apua siltä taholta, mutta huomasi heti, että
yleinen mielipide oli aivan häntä vastaan. Zu-Vendis-maan asukkaat ovat
hyvin uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, ja vaikka he olivatkin meitä
kohtaan hyvin närkästyneet virtahevosten surmaamisen takia, eivät he
olleet lainkaan mielissään, että ainoat todelliset ja elävät
muukalaiset, mitä he olivat milloinkaan nähneet, tuomittiin heti tulen
ruoaksi. Sitenhän ei meistä saataisi tietää tämän taivaallista ja
salaisuutemme olisimme vieneet mukanamme. Agon huomasi tämän ja epäröi,
jolloin Nyleptha puuttui asiaan ensi kerran.
"Ajattelehan toki, Agon", lausui hän suloisella äänellään, "että nämä
miehet voivat olla myöskin auringon palvelijoita, kuten sisareni sanoo.
Itse he eivät voi puhua puolestaan, sillä heidän kielensä ovat
kahleissa. Odottakaamme kunnes he ovat oppineet kielemme. Eihän ketään
voida kuulematta tuomita. Kun nämä miehet osaavat puhua puolestaan,
niin silloinhan sopii viedä heidät oikeuden eteen!"
Nyt oli kunniallinen peräytyminen mahdollinen ja tuo vanha
kostonhimoinen pappi käytti tilaisuutta hyväkseen, vaikkakin
vastenmielisesti.
"Tapahtukoon niin, oi kuningattaret", vastasi hän. "Menkööt miehet
rauhassa ja puhukoot sitten puolestaan, kun ovat oppineet kielemme.
Tahdon nöyrästi rukoilla tässä alttarin edessä, ettei maatamme
rangaistaisi ruttotaudeilla tämän pyhyyden loukkauksen johdosta."
Kansanjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja hetkisen kuluttua astelimme
temppelistä henkivartijajoukon keskellä. Käsitimme täydellisesti, miten
vaikea oli ollut saada meidät pelastetuksi Zu-Vendis-maan papiston
julmasta otteesta, papiston, jonka rinnalla kuningattaretkin olivat
melkeinpä voimattomat. Meidät olisi surmattu jo eilispäivänä, mutta
suurin ponnistuksin saivat kuningattaret tuomion muutetuksi. He
koettivat voittaa mahdollisimman paljon aikaa ja olivat vihdoin olleet
myöntyvinään siihen, että meidät uhrattaisiin auringolle seuraavana
päivänä, missä tilaisuudessa he olivat päättäneet meidät pelastaa
hinnalla millä hyvänsä.
XV.
SORAIKSEN LAULU.
Selvittyämme kunnialla Agonista ja hänen papeistaan me palasimme
asuntoomme palatsissa ja voimme hyvin. Molemmat kuningattaret,
ylimykset ja kansalaiset osoittivat meille kilvan kunniaa ja antoivat
meille paljon kalliita lahjoja. Tuo ikävä virtahevosjuttu unhottui pian
kokonaan, mikä oli mielestämme sangen hauskaa, ja joka päivä kävi
luonamme lähetystöjä ja yksityisiä henkilöitä katsomassa pyssyjämme,
vaatteitamme, teräspaitojamme ja tieteellisiä koneitamme, varsinkin
kellojamme, jotka herättivät suurta ihastusta. Tulimme pian niin
tunnetuiksi, että muutamat ylhäiset nuorukaiset alkoivat jäljitellä
pukujamme, etenkin Curtiksen jahtitakkia.
Eräänä päivänä odotti jälleen eräs lähetystö pääsyä luoksemme ja Good
pukeutui kuten tavallisesti täyteen loistoonsa tilaisuutta varten. Tämä
lähetystö oli kuitenkin hiukan erilainen kuin ennen luonamme käyneet.
Miehet olivat pieniä, vaatimattoman näköisiä ja aivan liioitellun
kohteliaita, melkeinpä orjallisen palvelevaisia, ja heidän huomionsa
näytti pääasiallisesti kiintyneen Goodin univormuun, josta he tekivät
lukuisia muistiinpanoja.