maisemaa, jota etäisyydessä siintävän järven sininen ulappa rajoitti.
Portaat päättyivät puoliympyrän muotoiseen tasanteeseen, joka oli
hakattu vuoren seinämään ja josta lähti kolme käytävää eri suuntiin.
Kaksi vei tielle, joka kiersi jyrkänteen reunaa myöten palatsin ympäri
kaupunkiin ja jota satamassa työskentelevät kaupunkilaiset käyttivät.
Käytävät voitiin sulkea pronssisilla porteilla, ja tuo jyrkänteen
reunalla kiertelevä tie oli rakennettu siten, että muutamilla otteilla
sai osan siitä sortumaan, joten mikään vihollinen ei voinut käyttää
sitä hyväkseen.
Kolmannessa käytävässä oli kymmenen mustasta marmorista hakattua
porrasaskelmaa, jotka veivät palatsia suojaavan vallituksen aukolle.
Tämä vallitus oli myös ihmeellinen mestariteos. Se oli noin
neljänkymmenen jalan korkuinen ja rakennettu suunnattomista
graniittipaasista, jotka oli sovitettu siten, että seinä oli ulospäin
kupera, joten oli mahdotonta kiivetä ylös sitä myöten. Raskas puinen
ovi, jonka edessä oli pronssinen portti, oli suljettu, mutta aukesi
meidän lähestyessämme ja asestettu vartija ilmestyi näkyviin. Hänellä
oli kädessään pitkä keihäs ja miekka vyöllään. Rintaa ja selkää suojeli
virtahevosen nahasta taidokkaasti tehty haarniska ja vasemmassa
kädessään kantoi mies samasta sitkeästä nahasta tehtyä pientä pyöreätä
kilpeä. Huomiomme kiintyi heti hänen miekkaansa, joka oli aivan
samanlainen kuin minkä olimme nähneet herra Mackenzien luona, joka oli
saanut aseen tuolta onnettomalta kulkurilta. Tunsimme heti terän
kullalla kirjaillut leikkaukset, joten miesparka oli kuin olikin
puhunut totta.
Oppaamme sanoi heti tunnussanan, jonka kuultuaan vartija astui sivulle
päästäen meidät menemään. Tulimme palatsin pihaan, joka oli noin
neljänkymmenen neliökyynärän laajuinen ja täynnä kauniita pensaita ja
aistikkaasti sovitettuja kukkaisryhmiä. Monet lajit olivat minulle
aivan oudot. Tämän ihanan puutarhan läpi vei leveä käytävä, joka oli
laskettu rusennetuilla simpukankuorilla, korkealle, pyöreällä
holvikaarella kaunistetulle sisäänkäytävälle, joka oli raskaiden
verhojen sulkema, sillä palatsin sisällä ei ollut mitään ovia. Lyhyen
käytävän läpi kuljettuamme tulimme suureen korkeaan saliin, jonka
yksinkertaista ja samalla suurenmoista kauneutta emme voineet kyllin
ihmetellä.
Tämä sali eli halli oli, kuten myöhemmin mittasimme,
sadanviidenkymmenen jalan pituinen ja kahdeksankymmenen levyinen ja sen
veistoksilla koristeltu puinen katto muodosti kauniin holvin.
Kummallakin pitemmällä sivulla ja noin parinkymmenen jalan päässä
seinästä kannattivat kattoa solakat, mustasta marmorista hakatut
pylväät, joiden päädyt oli taiteellisesti muovailtu. Salin toisessa
päässä oli mainitsemani veistosryhmä, jonka kuningas Rademas oli tehnyt
portaiden rakennuksen muistoksi, ja sen hurmaava kauneus sai meidät
aina melkein sanattomiksi, milloin meillä oli vain aikaa ihailla sitä.
Ryhmä, jonka henkilöt ovat valkoista ja jalusta mustaa marmoria, on
noin kaksi kertaa luonnollista kokoa suurempi ja esittää sikeästi
nukkuvaa kaunisvartaloista nuorukaista, jonka kasvojen piirteet ovat
kauniit ja jalot. Toinen käsivarsi tukee päätä, pitkän, kiharan tukan
varjostaessa kasvoja, ja toinen käsivarsi on huolettomasti valahtanut
vuoteen laidalle. Pitkään huntuun kietoutunut naisellinen olento, jonka
sulo saa katselijan melkein pidättämään henkeään, seisoo vuoteen
vieressä ja nojaa hiukan eteenpäin kumartuen kädellään nukkuvan otsaan.
Enkelimäinen hymy väikkyy valkoisen hengettären kasvoilla, joilla
samalla kuvastuu jumalallinen voima ja rakkaus. Lumouksen vaikutus
alkaa vähitellen näkyä ja nuorukaisen väsyneet piirteet ikäänkuin
kirkastuvat. Miten sattuvasti ja liikuttavasti taiteilija onkaan saanut
tämän esiin! Voi aivan selvästi nähdä, miten innoituksen tuli syttyy
uudelleen nuorukaisen epätoivon synkistämässä sydämessä, josta pimeys
häviää kuin yön synkkyys nousevan auringon tieltä. Ryhmä on
kuvanveistotaiteen loistavimpia saavutuksia ja jumalallisen mestarin
kädestä lähtenyt.
Kaikkialla mustien marmoripylväiden välissä oli veistokuvia, toiset
vertauksellisia ja toiset entisiä kuninkaita ja kuningattaria tahi
valtakunnan merkkimiehiä esittäviä, mutta ei ainoakaan ollut meidän
mielestämme kuvaamani ryhmän vertainen, vaikka useimmat olivatkin tuon
suuren taiteilijan ja rakentajan, kuningas Rademaksen, käsialaa.
Keskellä lattiaa oli musta lapsentuolin kokoinen marmorilohkare, joka
ulkomuodoltaankin muistutti mainittua esinettä. Tämä marmorilohkare
oli, kuten myöhemmin kuulimme, tämän merkillisen kansan pyhä kivi,
jolle maan hallitsijat panivat kätensä kruunauksen jälkeen ja vannoivat
auringon nimeen huolehtivansa valtakunnan turvallisuudesta ja
noudattavansa sen lakeja ja perinnäistapoja. Kivi oli ilmeisesti hyvin
vanha, niinkuin kaikki muutkin kivet, ja sen syrjissä oli syviä uria,
joiden Curtis sanoi osoittavan, että kivi oli jolloinkin kaukaisessa
muinaisuudessa ollut jäätikköjen rautaisessa syleilyssä. Kiveen, jonka
maan asukkaat uskoivat pudonneen taivaasta, liittyi merkillinen
ennustus. Sen särkyminen merkitsi nimittäin valtakunnan joutumista
muukalaisen kuninkaan hallittavaksi. Kivi oli kuitenkin hyvin lujan
näköinen, joten maan nykyinen hallitsijasuku ja perintöruhtinaat
saattoivat olla aivan rauhassa ja huoletta.
Salin toisessa päässä oli kallisarvoisilla matoilla verhottu koroke,
jolla oli kaksi valkoista nojatuolia vieretysten. Nämä valtaistuimet
olivat puhtainta kultaa ja niiden istuimet oli päällystetty
purppurakankaalla. Kimmeltävien sädekimppujen ympäröimät taidokkaasti
taotut aurinkoa esittävät tunnusmerkit koristivat kummankin tuolin
selkänojaa, ja lepäävät leijonat, joiden silmät olivat säihkyvästä
topaasista, olivat astinlautoina.
Valo tunkeutui huoneeseen korkealle sijoitetuista lukuisista,
pienistä ikkunareijistä, jotka muistuttivat vanhan ajan linnoitusten
ampuma-aukkoja. Ikkunat olivat lasittomat, mikä aine oli ilmeisesti
tuntematon tässä maassa.
Näin yksityiskohtaiseen tarkasteluun meillä oli vasta myöhemmin
tilaisuus, sillä astuessamme nyt tähän upeaan ja mahtavaan saliin
kiintyi meidän huomiomme heti muihin seikkoihin. Tyhjien valtaistuinten
eteen, joiden oikealla ja vasemmalla puolen oli rivi puisia
nojatuoleja, oli kokoontunut tiheä joukko miehiä. Toiset, joilla oli
lumivalkoiset, monenlaisilla koruompeluksilla koristetut ihokkaat ja
kullalla kirjaillut miekat vyöllä, istahtivat toinen toisensa jälkeen
nojatuoleihin, joiden jokaisen takana seisoi ryhmä palvelijoita. Nuo
miehet olivat kaikesta päättäen hyvin korkea-arvoisia henkilöitä.
Valtaistuimista hiukan vasemmalle istui muista erillään kuusi miestä,
joiden vaateparsi oli aivan erilainen kuin toisten. Tavallisen ihokkaan
asemesta oli miehillä yllään maahan saakka ulottuva lumivalkoinen väljä
viitta, johon oli rinnan kohdalle neulottu samanlainen auringon kuva
kuin valtaistuimissakin oli. Vyötäisille oli kietaistu kultainen vyö,
jonka verraten alhaalle ulottuvissa päissä roikkui soikeat kultalaatat,
jotka miesten liikahdellessa välähtelevät auringon valossa. He olivat
kaikki ikämiehiä ja hyvin arvokkaan ja ankaran näköisiä rinnalle
ulottuvine pitkine partoineen.
Huomiomme kiintyi heti erääseen heistä, joka oli kaikesta päättäen
joukon johtaja eikä näyttänyt suvaitsevan vähintäkään vastustelua. Hän
oli hyvin vanha -- lähenteli luultavasti kahdeksaakymmentä --,
huomattavan kookas ja hänen pitkä valkoinen partansa ulottui aivan
vyötäisille saakka. Kasvonpiirteet olivat terävät, nenä kyömy ja
harmaiden silmien katse jäätävän kylmä. Kaikki muut läsnäolijat olivat
paljain päin, mutta hänellä oli päässään kultakirjauksien kokonaan
peittämä pyöreä myssy, mistä päättelimme miehen olevan niitä maan
mahtavimpia. Pian saimmekin tietää, että vanhus oli Agon, valtakunnan
ylimmäinen pappi.
Lähestyessämme nousivat kaikki ja kumartuivat kunnioittavan
kohteliaasti nostaen tervehdykseksi kaksi sormea huulille. Palvelijat
toivat istuimia ja Umslopogaasin ja Alphonsen jäädessä seisomaan
taaksemme me istahdimme valtaistuinten eteen syvän hiljaisuuden
vallitessa.
Tuskin olimme ehtineet katsahtaakaan ympärillemme, kun jostakin
käytävästä oikealta kuului kimeä torven toitahdus, johon vasemmalta
heti vastattiin. Oikean puolisen valtaistuimen eteen astui mies, joka
norsunluista sauvaa heiluttaen lausui kaikuvalla äänellä muutamia
sanoja, joista viimeinen oli _Nyleptha_, kerraten lauseen kolmesti.
Toisen valtaistuimen eteen astui samanlainen airut ja lausui samat
sanat, vain sillä erotuksella, että viimeinen sana oli _Sorais_. Hänkin
toisti sanottavansa kolme kertaa. Sitten alkoi kuulua etäältä
asestettujen miesten astuntaa ja hetkisen kuluttua marssi sisään
nelisenkymmentä keihäin ja miekoin asestettua, loistavapukuista
henkivartijaa, jotka asettuivat valtaistuinten molemmin puolin laskien
keihäidensä raudoitetut päät helähtäen hallin marmorilattiaan. Jälleen
kuului torvien toitotusta ja Zu-Vendis-maan molemmat kuningattaret
tulivat sisään kumpikin eri taholta seurassaan kuusi nuorta tyttöä
kaikkein läsnäolijoiden noustessa heitä tervehtimään.
Olen nähnyt eläissäni kauniitakin naisia, enkä juuri kömmähdy
nähdessäni kauniit kasvot, mutta nyt minä hämmästyin aivan
onnettomaksi. On turhaa koettaakaan kuvata näiden sisaruskuningatarten
hurmaavaa kauneutta ja viehättävää suloutta. He olivat molemmat nuoria
-- ehkä noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisiä -- ja solakan
ryhdikkäitä. Toinen, Nyleptha, oli hämmästyttävän vaalea; hänen oikea
olkapäänsä ja käsivartensa, jotka olivat maan tavan mukaan paljaat,
olivat hänen valkoista, neuloksilla kirjailtua vaippaansakin
valkoisemmat, ja hänen kasvonsa olivat niin kauniit ja suloiset, että
niitä oli mahdoton unhottaa ne kerran nähtyään. Hänen kiharainen
tukkansa välähteli kuin sula kulta varjostaen norsunluunvalkoista otsaa
ja kauniisti kaartuvat tummat kulmakarvat suojasivat syvänsinisiä
säihkyviä silmiä, joiden katse oli ylhäisen lempeä. Suu oli kuin
Cupidon kaari ja huulien hymy sanoin kuvaamattoman suloinen. Se
kirkasti hänen kasvonsa kuin hopeinen hohde ruusuisen pilven reunan.
Mitään jalokiviä en nähnyt, mutta kaulassa, käsivarressa ja pohkeessa
oli kultarenkaat kuten muillakin, mutta käärmeen muotoiset. Vaatteet
olivat puhtainta ja hienointa liinakangasta ja koristetut runsain
kultaompelein ja aurinkoa esittävin kirjauksin.
Hänen kaksoissisarensa, Sorais, oli tumma kaunotar. Tukka oli kihara
kuten sisarellakin, mutta sysimusta ja aaltoili raskain kiehkuroin
olkapäille saakka. Pitkien ripsien varjostamat tummat silmät olivat
suuret ja loistavat ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy, joka oli
mielestäni enemmän julma kuin viehättävä. Iho oli tumma, melkein
kellertävä, ja kasvojen ilme oli ylhäisen rauhallinen, jopa kylmäkin.
Mitä intohimoja mahtoikaan tuo tyyni ilme kätkeä, ajattelin minä, ja
minkälainen mahtoikaan se myrsky olla, kun ne kerran riehahtavat
valloilleen. Hänen kasvonsa muistuttivat valtamerta, jonka
kauneimmassakin sinessä on peloittavaa voimaa ja jonka tyyneydessä aina
piilee myrskyn uhka. Hänen vartalonsa oli yhtä täydellisen kaunis kuin
hänen sisarensakin, mutta hiukan täyteläisempi, ja puku oli aivan
samanlainen.
Kun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun
tunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta
arvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista -- näkö, sulous,
naisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin -- ja minusta
tuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden
kirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily
olisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka
uskollisia alamaisia.
Mutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten
naiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien
katsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa
sivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä
mielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa
ukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät
ilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan
tervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja
kuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen
hunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka
ja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa
auringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää
taustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän
katseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi
myöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan
toisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän
nopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän
taas vähitellen.
Katsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten.
"Vai sillä tavalla", ajattelin minä, "nytpä saammekin katsoa eteemme,
sillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista."
Ja minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on
verrattava salamaan -- molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa
onnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet
valtaistuimilleen -- koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia
-- ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki
läsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin.
Oppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin,
astui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja
pelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän
alkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten
meidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen
hämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten
olimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan
yliluonnollinen.
Miehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin
myös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä,
etteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului
närkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan
aivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä
hämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme
viittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty.
Selvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon
palvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä.
He kyllä surmaavat niitä itsekin -- määrättyinä aikoina niitä tapetaan
tuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä -- mutta se ei
estä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui
juuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina
sataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli
kyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut
arvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus.
Kun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen
vanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän
oli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään
Agon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli
meihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos
olisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun
jumalansa lepyttämiseksi.
Kuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla
äänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten
puhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello.
Sanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän
puolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun
puetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen
ilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten
myöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun
Curtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli
punastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut
hänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli
puristunut nyrkkiin.
Kiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin
sanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais
häntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja
kasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen
kaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta
Nyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja
hänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin
säestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään
kumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista
paitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui
yhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä.
Kun kaikki olivat poistuneet, kumartui Nyleptha meihin päin ja ilmaisi
suloisesti hymyillen liikkein ja sanoin haluavansa kiihkeästi saada
tietää, mistä me oikein tulimme. Selitys oli vaikea, mutta minäpä
keksin keinon. Otin taskustani muistikirjan ja piirsin siihen
mahdollisimman hyvin järven ja tuon maanalaisen joen kartan, ja
saatuani piirroksen valmiiksi minä astuin esiin ja ojensin kyhäykseni
hänelle. Hän ymmärsi selitykseni heti ja taputti iloissaan käsiään.
Sorais katseli myöskin karttaani ja asianlaita näytti selviävän
hänellekin.
Sitten Nyleptha otti kynäni ja tutkittuaan sitä hetkisen lapsellisen
uteliaasti hän piirsi sarjan kuvia, joista ensimmäinen esitti häntä
itseään toivottamassa tervetulleeksi mieshenkilöä, joka oli
erehdyttävästi Curtiksen näköinen. Toinen kuva esitti kuolevaa
virtahevosta ja rannalla seisovaa henkilöä, joka kauhuissaan kohotti
kätensä taivasta kohti. Näimme heti, että mies oli Agon, ylimmäinen
pappi. Kolmannessa kuvassa oli kaamea tulirovio, johon sama Agon työnsi
meitä peloittavalla hangolla.
Tämä kuva sai minut kauhistumaan, mutta minä tyynnyin hieman, kun hän
suloisesti nyökäten piirsi vielä yhden, joka esitti kahta naista, jotka
miekka kädessä suojelivat erästä miestä. Mies oli jälleen ihmeellisesti
Curtiksen näköinen ja toinen nainen oli Nyleptha itse ja toinen hänen
sisarensa Sorais. Tämä oli koko ajan tarkastellut meitä -- etenkin
Curtista -- sangen tutkivasti ja nyökkäsi nyt meille rohkaisevasti
osoittaen siten olevansa yhtä mieltä sisarensa kanssa. Nyleptha nousi
ja ilmoitti kädenliikkeillä, että heidän täytyi poistua, mikä uutinen
sai Curtiksen sangen murheellisen näköiseksi. Häntä lohduttaakseen --
niin ainakin luulen -- Nyleptha piirsi nousevan auringon kuvan, joka
merkitsi, että me kohtaisimme heidät jälleen seuraavana päivänä, ja
nyökäyttäen päätään hän ojensi kätensä Curtikselle, joka suuteli sitä
kunnioittavasti. Sorais, jota Good oli tarkastellut herkeämättä koko
"haastattelun" ajan, ojensi kätensä hänelle, mutta katseli koko ajan
Curtista. Olen iloinen sanoessani, etten joutunut lainkaan osalliseksi
näistä kohteliaisuuksista. _Minulle_ ei kumpikaan ojentanut kättään
suudeltavaksi.
Sitten Nyleptha kääntyi erään sotilaan puoleen, joka kaikesta päättäen
oli henkivartijajoukon johtaja, ja antoi hänelle muutamia lyhyitä ja
täsmällisiä määräyksiä, minkä tehtyään hän poistui nyökäten meille
hymyillen ja samalla hieman keimailevastikin. Sorais ja suurin osa
vartiostoa seurasivat häntä.
Kuningatarten mentyä tuli upseeri, jota Nyleptha oli puhutellut,
luoksemme ja vei meidät monien käytävien läpi suureen matoilla ja
kallisarvoisilla seinäverhoilla ylellisesti sisustettuun huoneeseen,
jota korkeasta katosta riippuvat, kirkkaasti palavat, pronssiset lamput
valaisivat, sillä oli jo hämärä. Ympärillä oli sarja pienempiä
huoneita, jotka annettiin käytettäväksemme, ja huolehdittuaan kaikesta,
mitä tarvitsimme, poistui upseeri kunnioittavasti kumartaen. Suuren
huoneen keskellä oli pöytä, jolle oli katettu runsas ateria. Hedelmiä
oli monta lajia ja kallisarvoisista kullalla silatuista
norsunluumaljoista juotiin hienoa viiniä, jota valppaat mies- ja
naispalvelijat kaatelivat saviruukuista. Kaiken lisäksi oli pöytä
kaunistettu ihanasti tuoksuvilla kukilla, joita mielihyvällä
katselimme, ja jostakin edempää kantautuivat kuuluviimme luutun
hopeanheleät näppäykset.
Olimme sanalla sanoen joutuneet maalliseen paratiisiin, jonka ihanuutta
vain tuon inhoittavan ylimmäisen papin uhkaus häiritsi. Hänhän tahtoi
polttaa meidät elävältä. Mutta olimme niin väsyneet matkan rasitusten
jälkeen, ettemme jaksaneet tehdä mitään suunnitelmia, kun ylellinen
ateria oli syöty, ilmoitimme me haluavamme mennä levolle. Meille
osoitettiin kullekin oma huone, mutta me sijoituimme kahteen, minä ja
Good toiseen ja Curtis ja Alphonse toiseen, sillä me emme halunneet
olla kaukana toisistamme. Kaikkien yllätysten varalta asettui
Umslopogaas vielä tapparoineen suureen huoneeseen, makuusuojiimme
johtavien, raskailla verhoilla suljettujen sisäänkäytävien lähelle, ja
vietti siellä koko yön. Mielestämme oli turvallisinta nukkua
teräspaidat yllämme ja muut vaatteet riisuttuamme me heittäysimme
mataloille, mukaville vuoteille pehmoisten silkkipeitteiden alle.
Olin juuri torkahtamaisillani, kun Good havahdutti minut.
"Toden totta, Quatermain", sanoi hän, "oletko milloinkaan nähnyt
semmoisia silmiä?"
"Silmiä!" haukottelin minä; "mitä ihmeen silmiä?"
"Kuningattaren tietysti! Soraiksen, tahi mikä hänen nimensä nyt on."
"En tullut niitä sen tarkemmin katsoneeksi", haukottelin minä, "mutta
mitäpä vikaa niissä olisi", ja jälleen minä torkahdin.
Parin minuutin kuluttua minut taas herätettiin.
"Kuulehan, Quatermain", sanoi ääni.
"No mitä nyt?" vastasin minä kiukkuisesti.
"Näitkös nilkkoja? Toden totta --"
Mutta mittani oli nyt täysi. Haparoin käteeni saappaan ja heitin sen
ääntä kohti ja sadattelusta päättäen osui heittoni hyvin. Hetkisen
kuluttu oli kaikki hiljaa ja minä vaivuin sikeään uneen. En tiedä,
mahtoiko Good nukkua vai haaveiliko hän aamuun saakka Soraiksen
suloista. Enkä välitäkään tietää.
XIII.
ZU-VENDI-KANSA.
Esirippu verhotkoon hetkiseksi kertomukseni tapaukset, jonka
päähenkilöt ovat vaipuneet unen helmoihin, paitsi ehkä Nyleptha, jonka
runollisuuteen taipuvainen lukija voi kuvitella lepäävän valveilla
kuninkaallisessa vuoteessaan ja ajattelevan muukalaisia, joiden
kaltaisia ei ole milloinkaan ennen hänen valtakunnassaan nähty. Hän
ehkä ihmetteli mistä he tulivat, minkälainen heidän menneisyytensä
mahtoi olla ja saattoiko häntä verrata heidän tuntemattoman kotimaansa
naisiin. Koska en ole itse lainkaan runollinen, käytän minä tätä
sopivaa tilaisuutta hyväkseni kertoakseni myöhemmin saamieni tietojen
nojalla yhtä ja toista kansasta, jonka keskuuteen ihmeellinen sattuma
oli meidät saattanut.