vaikutus on hyvin tärkeä, etenkin kun on naisia saapuvilla, kuten äsken
oli laita", lisäsi hän. "Ainakin yhden joukostamme pitää olla
säädyllisesti puettu."
Emme sanoneet enää mitään, loisto oli meidät täydellisesti masentanut
ja me tunsimme itsemme niin pieniksi. Ihmettelimme vain miten
taitavasti Good oli osannut kaikki nämä kuukaudet salaisuutensa
säilyttää. Yhden ehdotuksen rohkenimme kuitenkin tehdä -- että hän
panisi teräspaitansa ihoa lähimmäksi. Hän pelkäsi puvun, joka oli nyt
levitetty auringon paisteeseen suoriutumaan, menettävän siinä
tapauksessa hienon mallinsa, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi tähän
varokeinoon. Hauskinta oli seurata Umslopogaasin kasvojen ilmeitä hänen
katsellessaan Goodin ihmeellistä muutosta, ja puvun loisto oli vallan
hurmannut Alphonse-paran. Kun Good oli vihdoinkin valmis, kaikki
kunniamerkit rinnassaan ja kuvasteli itseään järven tyynessä pinnassa,
ei tuo vanha zulu voinut enää vaieta.
"Bougwan! Bougwan!" sanoi hän, "minä olen aina pitänyt sinua pienenä
rumana miehenä, joka on lihava -- lihava kuin vanha lehmä vasikoimisen
aikaan, mutta nyt näen kokonaan erehtyneeni. Olet kuin pyrstöään
levittelevä sininärhi. Koreutesi häikäisee vanhat silmäni, Bougwan."
Good ei pitänyt siitä, että hänen lihavuuteensa kiinnitettiin huomiota,
mutta nyt ei puhe häntä lainkaan närkästyttänyt, sillä hän oli tällä
haavaa todellakin jotensakin hoikka. Monet kärsimykset olivat
karistaneet hänestä liiat lihat, joten Umslopogaasin tunnustus
miellytti häntä joka tapauksessa. Alphonse oli aivan haltioissaan zulun
sanat kuultuaan.
"Ah!" huudahti hän, "kuinka mainiosti puku sopii teille, herra. Olette
kerrassaan sotilaallisen näköinen ja rannalle päästyämme hurmaatte
kaikki naiset, saadaanpa nähdä. Teitä ihaillessani muistan elävästi
sankarillisen iso--".
Lopetimme tässä hänen muistelmansa.
Katsellessamme Goodin ihanuuksia valtasi meidät kilpailuhalu, ja me
aloimme kohennella asuamme parhaamme mukaan. Meillä oli jokaisella
jonkinlainen metsästyspuku, jotka olivat jokseenkin siistit, ja
puhdistettuamme niitä vielä sieltä täältä me puimme ne teräspaitojemme
päälle. Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen, ettei maailman
hienoinkaan puku kykene minua kaunistamaan, olen aina yhtä kumara ja
mitätön, mutta Curtiksen laita oli toisin. Hän oli aina yhtä komea ja
ryhdikäs, ja puettuaan nyt yllensä melkein uuden jahtipuvun
säärystimineen ja siroine kenkineen hän oli todellakin muhkea mies.
Alphonse seurasi esimerkkiä ja taivuttipa vielä suuret viiksensäkin
entistä mahtavampaan kaareen. Vanha Umslopogaaskin, joka ei juuri
välittänyt ruumistaan kaunistella, otti nyt hiukan öljyä lyhdystä
villatukkoon ja kirkasti päärenkaansa, joka oli hänen päällikköarvonsa
merkki, yhtä hohtavan kirkkaaksi kuin Goodin kiiltonahkasaappaat.
Sitten hän veti Curtiksen antaman teräspaidan päällensä, kiinnitti
"moochan" eli vyötäisverhon uumilleen, puhdisti hiukan Inkosi-kaasin
välkkyvää terää ja oli valmis kohtaamaan kenet hyvänsä.
Olimme nostaneet purjeen heti uintimme lopetettuamme ja olimme
pukeutumispuuhiemme kestäessä purjehtineet aika vauhtia rantaa tahi
oikeammin suuren joen suuta kohti. Noin puolitoista tuntia sen jälkeen
kuin vene oli poistunut luotamme me näimme äkkiä suuren joukon veneitä
lähtevän liikkeelle jokisuulta tahi satamasta meitä kohti. Eräässä
huomasin olevan kaksitoista paria airoja, mutta suurin osa lähestyi
purjehtien. Näimme pian kaukoputkellamme, että tuo suuri airojen
kuljettama vene oli sota-alus, koska sen miehistöllä oli jonkinlaiset
univormut ja korkealla keulakannella seisovalla vanhalla miehellä oli
miekka vyöllään. Tuo kunnianarvoisan näköinen vanhus oli ilmeisesti
veneen komentaja ja hänen muhkea valkoinen partansa heilui tuulessa.
Toisissa veneissä oli kaikesta päättäen vain uteliaisuuden paikalle
houkuttelemaa väkeä, jotka kiiruhtivat kepeissä veneissään meitä kohti
mahdollisimman nopeasti.
"Mitäs nyt!" huudahdin minä. "Mahtaakohan noilla olla paha mielessä?".
Kukaan ei voinut vastata kysymykseeni ja me olimme kaikki verraten
huolestuneet nähdessämme miekkamiehen sotaisen asun.
Samassa keksi Good lauman virtahevosia noin parin sadan kyynärän päässä
ja hänen mielestään oli sopiva keino osoittaa alkuasukkaille voimaamme
ampumalla jonkun laumasta, jos se vain kävisi päinsä. Kaikeksi
onnettomuudeksi tuntui hänen ehdotuksensa meistäkin sangen nerokkaalta
ja seuraavassa hetkessä meillä oli käsissämme suurireikäiset
rihlakkomme, joihin oli vielä muutamia panoksia jäljellä. Olimme
valmiit toimintaan. Eläimiä oli neljä, suuri uros, naaras ja kaksi
vasikkaa, ja ne sukeltelivat koko ajan melkein samassa paikassa eivätkä
näyttäneet meitä lainkaan huomaavankaan. Tämä ennenkuulumaton
välinpitämättömyys tuntui minusta sangen merkilliseltä, ja asioiden
näin ollen me lähestyimme vaikeuksitta. Kun lähestyvät veneet olivat
noin viidensadan kyynärän päässä, alkoi Curtis taistelun ampumalla
kuulansa toisen vasikan päähän. Se sattui aivan silmien väliin
murskaten jykevän otsan ja eläin katosi heti jättäen jälkeensä pitkän
verijuovan. Laukaus oli varmaankin heti surmannut sen. Samassa
laukaisin minä kiväärini naarasta kohti Goodin huolehtiessa vanhasta
suuresta uroksesta. Olin tähdännyt hyvin, mutta en osunut kuolettavaan
kohtaan, ja virtaheponi katosi pärskyen syvyyteen värjäten veden
ylt'ympäriinsä punaiseksi. Parin sekunnin kuluttua se näyttäytyi
jälleen raivoisasti päristellen ja silloin minä tyhjensin vasemman
piippuni suoraan sen päähän. Eläin kuoli heti ja vaipui syvyyteen.
Good, joka on kirotun huono pyssymies, päästi ensimmäisen laukauksensa
aivan harhaan ja toinenkin sipaisi vain hiukan otuksen vasenta poskea.
Toisen laukauksen ammuttuani minä katsahdin ympärilleni ja huomasin,
että kansa, jonka keskuuteen olimme niin ihmeellisellä tavalla
joutuneet, ei tuntenut ampuma-aseita. Laukaustemme aiheuttama hämmästys
oli suunnaton. Toisista veneistä kohosi kauhun huuto, toiset kääntyivät
ympäri ja pyrkivät pakoon mahdollisimman sukkelaan ja tuo vanha
miekkamieskin näytti olevan sangen hämmästynyt ja levoton ja oli
pysähdyttänyt suuren veneensä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa
enempään tarkasteluun, sillä samassa näyttäytyi otus, jota Good oli
haavoittanut, noin neljänkymmenen kyynärän päässä kanootistamme
tuijottaen meihin raivoisasti. Päästimme yhteislaukauksen sitä kohti
osuen useaan eri kohtaan, ja eläin katosi jälleen näkyvistämme pahoin
haavoittuneena.
Katselijoissa alkoi uteliaisuus vähitellen voittaa pelon ja muutamat
veneet purjehtivat aivan meidän lähellemme. Mies ja nainen, jotka
olimme nähneet pari tuntia sitten, olivat heidän joukossaan ja heidän
veneensä tulla kiidätti aivan meidän viereemme. Samassa näyttäytyi
haavoittamamme otus jälleen noin kymmenen kyynärän päässä heidän
veneestään, jonka kimppuun se heti hyökkäsi peloittava kita avoinna.
Nainen huusi korviavihlovasti ja mies koetti ohjata sivulle
väistääkseen pedon päällekarkauksen, mutta onnistumatta. Seuraavassa
silmänräpäyksessä minä näin eläimen suunnattoman punaisen kidan aivan
veneen vieressä, jonka laitaan sen hohtavan valkoiset torahampaat
rusahtaen iskeytyivät repäisten siitä suuren kappaleen, jolloin vene
kaatui ja upposi heti siinäolijoiden jäädessä kokonaan veden varaan.
Ennenkuin ennätimme ajatellakaan heidän pelastamistaan, ilmestyi tuo
raivostunut eläin jälleen ja hyökkäsi nyt silmittömästi tyttöä kohti.
Minä nostin pyssyni ja juuri kun nuo hirvittävät leuat olivat
murskaamaisillaan tyttöraukan pään, laukaisin minä tarkkaan tähdäten
suoraan pedon punaiseen kurkkuun. Eläin pyörähti selälleen ja alkoi
päristellen kieppua ympäriinsä veren purskuessa sieraimista, mutta
ennenkuin se ehti tointua, lähetin minä toisen luodin aivan korvan
juureen, jolloin eläin kääntyi hitaasti selälleen ja upposi kuin kivi.
Pelastimme sitten tytön, joka oli aivan uuvuksissa ja kovasti
säikähtynyt, mutta muutoin aivan vahingoittumaton meidän suureksi
iloksemme. Hänen seuralaisensa oli uinut heimolaistensa luo, joiden
veneistä kuului hämmästyksen huudahduksia.
Heillä oli kaikesta päättäen parhaillaan kiihkeä neuvottelu, mitä oli
tehtävä. Antamatta heille aikaa pitempään keskusteluun, jonka tulos
saattoi käydä meille hyvin ikäväksi, me aloimme heti meloa heitä kohti.
Good seisoi keulassa nostellen kolmikolkkaista hattuaan kohteliaasti
joka taholle ja hymyili suloisinta hymyään. Useimmat veneet peräytyivät
meidän lähestyessämme toisten jäädessä paikoilleen, ja tuo suuri
sota-aluksen tapainen vene tuli meitä kohtaamaan. Pian olimme
vierekkäin ja minä näin selvästi, että tuo kunnianarvoisen näköinen
vanhus katseli meitä pelonsekaisella hämmästyksellä -- etenkin Good ja
Umslopogaas olivat herättäneet hänen ihmettelynsä. Hänen pukunsa oli
tehty valkoisesta liinavaatteesta ja päärmätty purppuralla, mutta
muutoin se oli samanlainen kuin miehellä, jonka olimme ensin nähneet.
Vyötäisille kietaistu lyhykäinen hame oli samaa ruskeata kangasta ja
oikeassa käsivarressa ja vasemmassa pohkeessa olevat renkaat olivat
myös aivan yhtäläiset. Soutajat olivat alastomat vyötäisiä myöten, eikä
heillä ollutkaan muuta verhoa kuin tuo lyhyt hame uumillaan.
Good tervehti vanhusta äärimmäisen kohteliaasti tiedustellen samalla
puhtaimmalla englannin kielellä hänen vointiaan. Vanhus vastasi
tervehdykseen panemalla kaksi oikean käden sormea huulilleen ja sanoi
jotakin tuolla pehmeästi sointuvalla kielellä, jota ensimmäinenkin
haastattelijamme oli käyttänyt. Päänpuhdistuksella meidän täytyi tehdä
tiettäväksi, ettemme ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan. Etenkin
Alphonse, jolla oli synnynnäiset taipumukset kohteliaisuuteen, teki
liikkeen niin sirosti ja huomaavaisesti, ettei äänettömyytemme olisi
voinut loukata ketään. Seurasi painostava hiljaisuus, kunnes minä,
ollen hirvittävän nälkäinen, päätin kiinnittää vanhuksen huomion tähän
vakavaan tosiasiaan. Viittasin peukalolla suuhuni ja hieroin vatsaani.
Vanhus ymmärsi heti merkkikieleni ja alkoi innokkaasti viittoa rantaa
tahi satamaa kohti. Samassa heitti eräs hänen miehiään köyden
kanoottiimme näyttäen käsillään, että meidän piti sitoa se keulaan
kiinni, minkä heti teimmekin. Soutajat panivat aironsa liikkeelle ja
pian olimme matkalla jokisuuta kohti niin että kokka kohisi toisten
veneiden seuratessa nopeasti jäljessämme.
Parinkymmenen minuutin kuluttua saavuttiin sataman suulle jossa oli
meitä vastaanottamassa lukematon joukko veneitä väkeä kukkuroillaan, ja
me totesimme heti, että tämän tuntemattoman maan asukkaat olivat kaikki
hyvin yhdennäköiset. Ihon väri oli yleensä hyvin tumma, mutta lukuisia
poikkeuksiakin huomasimme. Näin paljon naisia, joiden hipiä oli aivan
hämmästyttävän valkoinen ja tukka vaalean kellertävä. Joki teki samassa
jyrkän polvekkeen ja meiltä kaikilta pääsi ihastuksen huudahdus
nähdessämme ensi kerran tuon hurmaavan kauniin ja suurenmoisen paikan,
jonka nimi oli Milosis eli "Siintävä kaupunki", kuten myöhemmin saimme
kuulla. (_Mi_ merkitsee kaupunki ja _losis_ etäinen, siintävä.)
Noin viidensadan kyynärän päässä jokirannasta kohosi omituinen ainakin
parinsadan jalan korkuinen äkkijyrkkä graniittiseinämä, joka oli
epäilemättä joen muinainen ranta. Ojittamalla ja patoamalla saatua
matalaa pengermää jyrkänteen ja joen välissä käytettiin nyt moninaisiin
tarkoituksiin. Siinä oli veistämöitä, laivavalkamia, leveitä kivettyjä
teitä ja hedelmällisiä puutarhoja, jotka tekivät näköalan viehättävän
kauniiksi.
Tuon taampana kohoavan äkkijyrkän kallion reunalla oli mahtava palatsi,
joka oli tehty samasta graniitista, mistä perustuskin oli, ja
rakennettu neliön muotoon, jonka satamanpuoleinen sivu oli jätetty
avonaiseksi. Sen sulki taidokkaasti tehty luja graniittimuuri, jonka
keskivaiheilla oli pieni portti. Hiukan myöhemmin kuulimme, että tuo
upea rakennus oli kuningattaren tahi oikeammin kuningatarten palatsi,
jonka takana kaupunki vähitellen kohosi päättyen viimein hohtavan
valkoisesta marmorista tehtyyn rakennukseen, jonka kultaisen kupukaton
olimme nähneet välkkyvän sumupilven yläpuolella kirkkaassa
aamuauringossa.
Tätä rakennusta lukuunottamatta oli koko kaupunki rakennettu
punertavasta graniitista. Talot oli sijoitettu säännöllisiin neliöihin,
joiden välissä leveät, hyvinlasketut kadut risteilivät, ja olivat talot
kaikki yksikerroksisia. Kauniit istutukset ja lukemattomat pienet
puutarhat talojen ympärillä tekivät verrattoman hauskan vaikutuksen
tuossa punaisen graniitin yksitoikkoisuudessa. Kuningatarten palatsista
lähti noin penikulman pituinen tavattoman leveä tie, joka näytti
päättyvän kukkulan tasaiselle laelle, jolla tuo hohtavan valkoinen,
kultakattoinen rakennus kohosi.
Mutta aivan silmäimme edessä oli Milosis-kaupungin suurin ihme, sen
ylpeys ja kunnia -- palatsista matalalle rantapengermälle vievät
portaat, joiden suurenmoista kauneutta katselimme melkein
hengittämättä. Portaat olivat ylhäältä kuudenkymmenenviiden
jalan levyiset, kuten myöhemmin mittasin, ja niissä oli
satakaksikymmentäviisi kolmen jalan levyistä askelmaa. Keskivaiheilla
oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen tasanne, jossa portaat
jakautuivat kahtia ja päättyivät vihdoin kauniin kanavan reunalle, joka
oli johdettu joesta kallioseinämän juurelle. Vain yksi ainoa suunnaton
graniittikaari kannatti noita merkillisiä portaita, niin että tuo
keskellä oleva tasanne oli rakennettu juuri kaaren yläpuolelle. Tähän
tasannetta kannattavaan mahtavaan kaareen nojautui hiukan pienempi
apukaari, joka kannatti portaiden yläosaa ja jonka kaltaista emme ole
ennemmin emmekä myöhemminkään milloinkaan nähneet. Sen ihmeellinen
kauneus voitti herkimmänkin mielikuvituksen. Kaari oli viidensadan
viidenkymmenen jalan pituinen ja sen korkea keskikohta näytti vain
heikosti hipaisevan portaiden yläosan keskikohtaa toisen pään
nojautuessa punertavan graniittiseinän tukevaan perustaan.
Tämä porraskäytävä mahtavine tukikaarineen oli semmoinen taideteos,
että kuka hyvänsä olisi voinut olla ylpeä sen monumentaalisesta
suurenmoisuudesta ja hämmästyttävästä kauneudesta. Sillä oli oma
tarinansakin, jonka myöhemmin kuulin.
Portaiden rakentaminen oli aloitettu jo hämärässä muinaisuudessa ja oli
keskeytynyt neljä eri kertaa, kun ei ollut ketään niin taitavaa miestä,
joka olisi kyennyt työn lopettamaan, ja niin ollen saivat portaat olla
keskentekoisina neljättäsataa vuotta. Kuninkaan tytär oli luvattu
puolisoksi miehelle, joka rohkenisi ryhtyä työhön ja kykenisi
taideteoksen täydentämään. Ellei hän onnistuisi, heitettäisiin hänet
armotta jyrkänteestä alas, johon hän oli luvannut portaat sommitella
voimatta lupaustaan täyttää. Vuosisadat kuluivat eikä kukaan rohjennut
ilmoittaa olevansa halukas yrittämään, kunnes vihdoin eräs uljas
nuorukainen, Rademas nimeltään, joka oli taiteilija ja rakentaja
Jumalan armosta, ilmoitti ryhtyvänsä työhön ja tekevänsä portaat
valmiiksi. Työn piti valmistua viidessä vuodessa ja hänelle annettiin
rajattomasti työmiehiä ja rakennustarpeita. Kannattava kaari sortui
kolme kertaa ja viimeisen onnettomuuden tapahduttua päätti Rademas
tehdä itsemurhan, sillä hän oli huomannut menestyksen mahdottomaksi.
Epätoivoisen päätöksensä hän oli aikonut toimeenpanna varhain
seuraavana aamuna auringon noustessa.
Yöllä hän näki ihmeellisen unen. Eräs ihmeen ihana nainen tuli hänen
luoksensa, siveli lempeästi hänen otsaansa ja kuin leimauksessa näki
Rademas työnsä valmiina ja miten hänen oli meneteltävä voittaakseen
kaikki vaikeudet, jotka olivat näyttäneet aivan mahdottomilta
ratkaista. Hän heräsi samassa ja piirsi heti näyn muistiinsa alkaen
työn vielä kerran, mutta aivan eri tavalla kuin ennen. Ja viidennen
vuoden viimeisenä päivänä hän saatteli morsiamensa, tuon ihanan
kuninkaantyttären, portaita ylös palatsiin.
Hänestä tuli vihdoin kuningas ja hänestä polveutuu Zu-Vendis-maan
nykyinen hallitsijasuku, jota nimitetäänkin "Suuren porraskäytävän
suvuksi". Nimi osoittaa, että äly ja kestävyys ovat portaat, jotka
vievät maineen ja kunnian kukkuloille. Ikuistaakseen ihmeellisen unensa
valmisti Rademas valkoisesta marmorista ihanan veistoryhmän, joka
esittää häntä itseään hetkellä, jolloin hengetär koskettaa hänen
otsaansa. Taideteos sijoitettiin palatsin suureen eteishalliin, jossa
se on vielä tänäkin päivänä.
Semmoinen on Milosis-kaupunki ja semmoinen sen ihmeellinen
porraskäytävä. Sen monet taideteokset saavat ihmislapsen usein
muistamaan oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja katsellessani tuota
kaupunkia minusta tuntui aina kuin se olisi ollut jossakin kaukana
kaiken maallisen pikkumaisuuden yläpuolella. Nimi "Siintävä kaupunki"
on ehkä johtunutkin tuosta tunteesta, jonka sen monet ihanat
taideteokset jokaisessa katselijassa herättävät. Myrskypälvien
kokoontuessa sen yläpuolelle käy se niin synkän ja uhkaavan näköiseksi,
että luulisi katselevansa jonkun runoilijan kiihoittuneiden aivojen
mielikuvituksen tuotetta eikä monen sukupolven ajalla tehdyn
kärsivällisen työn tulosta. Sellainen on Milosis, Siintävä kaupunki,
loivasti kohoavan vuoren kylkeen hakattu ja maailman levottomuudelta
erämaan hiljaisuuteen kätketty.
XII.
SISARUSKUNINGATTARET.
Suuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden
juurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus
nousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä
valinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi -- ampuma-aseet
veimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin
uteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä
töllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea
huulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi
viimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen
poistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että
olin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti
todellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan,
sillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen
omistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin
kättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan.
Suuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille
ja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin
säilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus
luultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja
levottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että
tavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään,
että ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja
saatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian
huomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli
valmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä
varten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut
kehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu.
Oli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta,
monenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista
viiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli
erittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen.
Maukas ateria virkisti meitä sanomattomasti, ja noustuamme pöydästä
parinkymmenen minuutin kuluttua tunsimme olevamme kuin uudet miehet.
Hirveiden kärsimystemme jälkeen olimmekin mitä kipeimmin ravinnon ja
levon tarpeessa, ja olihan jo siunattu asia, että olimme saaneet
hiukaisevan nälkämme tyydytetyksi. Kaksi viehättävää tyttöä palveli
meitä huomaavaisesti koko aterian ajan ollen näöltään ja ulkoasultaan
yhtä hurmaavat kuin tyttö, jonka olimme kohdanneet järvellä.
Kummallakin oli polviin saakka ulottuva valkoinen paidan tapainen hame
ja ruskeahko vaippa, joka oli kiedottu niin, että oikea olkapää ja
käsivarsi jäivät paljaiksi. Puku oli, kuten myöhemmin totesin, yleinen
kansallispuku, ikivanhan ja järkkymättömän tavan säätämä. Jos hame oli
aivan valkoinen, oli henkilö naimaton, ja punainen raita alareunassa
merkitsi, että henkilö oli naimisissa ja ensimmäinen tahi
"laillistettu" vaimo. Aaltoileva punainen raita oli ylimalkaan
naimisissa olevan naisen merkki, ja musta raita tiesi, että henkilö oli
leski.
Vaippa eli "kaf", niinkuin he sanoivat, oli myöskin erivärinen aina
kantajan arvon mukaan, ja sen pää oli koristettu monella eri tavalla.
Miesten vaatetuksen laita oli samoin. Ihokas oli kaikilla samanlainen,
kankaan laatu vain vaihteli kunkin arvon ja varallisuuden mukaan.
Jokaisella miehellä ja naisella oli sitäpaitsi oikean käsivarren ja
vasemman pohkeen ympärillä paksu kultainen rengas, joka oli kuin jokin
kansallisuuden tunnusmerkki. Ylhäisemmillä arvohenkilöillä oli vielä
kaulan ympärillä taidokkaasti tehty kultaketju ja minä huomasin, että
oppaanammekin oli sellainen.
Tuo kunnianarvoinen vanhus pysytteli aterioidessamme taampana ja
katseli meitä kysyvin ja ihmettelevin silmäyksin. Ampuma-aseemme
näkyivät herättävän hänessä pelonsekaista kunnioitusta, jota hän koetti
arvolleen sopimattomana mahdollisimman hyvin salata. Syötyämme hän
kumarsi syvään Goodille, jota hän kaikesta päättäen piti tuon loistavan
puvun tähden joukkomme johtajana, ja vei meidät jälleen noiden
mahtavien portaiden juurelle. Pysähdyimme hetkiseksi ihailemaan kahta
suunnattoman suurta mustasta marmorista veistettyä leijonaa, jotka
koristivat leveiden suojakaiteiden päätyjä ja jotka oli kerrassaan
mestarillisesti tehty. Kerrottiinkin, että itse Rademas, portaiden
mainehikas rakentaja, oli ne hakannut. Näistä ja monista muista hänen
tekemistään taideteoksista päättäen, joita myöhemmin usein ihailimme,
oli hän ollut maailman suurimpia kuvanveistäjiä.
Sitten aloimme nousta portaita ylös ja minua melkein värisytti
katsellessani niiden huimaavaan korkeuteen. Vuosisatoja ne ovat
uhmanneet ajan hävitystä ja minä olen varma, että vielä
vuosituhansienkin kuluttua tulevat sukupolvet ihailevat niiden
suurenmoista kauneutta, ellei maanjäristys niitä maahan jaoita.
Umslopogaaskin, joka pitää kunnia-asianaan olla milloinkaan
hämmästymättä, mikä on hänen mielestään miehen arvolle aivan
sopimatonta, joutui nyt aivan ymmälle ja kysyi, "oliko silta ihmisten
vai pirujen rakentama". Piruilla hän tarkoitti ylimalkaan kaikkea
yliluonnollista. Alphonse-raukan rohkeus oli jälleen lamassa. Portaiden
huimaava korkeus sai tuon kerkeäkielisen ranskalaisen kauhistumaan ja
kalisevin hampain hän toisti vähän väliä, että tämä "rakennustaidon
ihmenäyte oli kylläkin suurenmoinen, niin, aivan yllättävä, mutta häntä
epäilytti, mahtoivatko _kaiteet kestää_."