kaameasti joka taholta ja kaiku kiiri yhä ylemmäksi herättäen siellä
toiset äänet, kunnes koko kuilu oli täynnä sekavaa melua ja karmivia
naurunhohotuksia, jotka taukosivat yhtä äkkiarvaamatta kuin olivat
alkaneetkin.
"Oi Jumalani!" kiljaisi Alphonse kauhusta suunniltaan.
"_Jumalani! Jumalani! Jumalani_!" vastasi heti tuo hirvittävä kaiku
ärjyen ja valittaen kaikissa mahdollisissa äänilajeissa.
"Tämähän on pirujen pesä", virkkoi Umslopogaas rauhallisesti. "Huomaan
sen kaikesta. Paikka on totisesti sen näköinenkin."
Koetin selittää hänelle, että melun aiheutti merkillisin ja
mieltäkiinnittävin kaiku mitä milloinkaan on kuultu, mutta hän ei
ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.
"Kaiun minä kyllä tunnen", sanoi hän. "Eräs sellainen asusti vastapäätä
majaani kotona Zulu-maassa ja intombit (tytöt) tapasivat ilakoida hänen
kanssaan, mutta se oli vain poikanen tähän verraten, jos tämä nyt
sitten on kaiku, mitä en kuitenkaan usko. Ei, ei -- pirut täällä
peliään pitävät, mutta niistä minä vähät välitän", lisäsi hän ottaen
tyynesti hyppysellisen nuuskaa. "Matkia meitä he kyllä osaavat, mutta
eivät voi puhua omasta aloitteestaan eivätkä uskalla näyttää
naamaansakaan." Hän vaikeni eikä näyttänyt enää kiinnittävän
vähintäkään huomiota sellaisiin raukkamaisiin vihollisiin.
Tämän jälkeen keskustelimme vain kuiskaten, sillä oli sietämätöntä
kuulla jokaisen sanansa kimpoilevan seinästä seinään lukemattomat
kerrat.
Kuiskauksemmekin aiheuttivat kuilussa salaperäisen hyminän, joka
haihtui vähitellen kuin pitkään huokaukseen. Kaiku on kylläkin
huvittava ja runollinenkin ilmiö, mutta tuossa kaameassa paikassa me
saimme siitä enemmän kuin tarpeeksemme.
Kotiuduttuamme hiukan rannan pyöreille kiville me aloimme hoidella
palohaavojamme. Öljyä oli juuri niin paljon kuin tarvitsimme lyhtyymme,
joten sitä ei liiennyt tähän tarkoitukseen, mutta joutsenista saamamme
rasva kävi aivan täydestä. Soviteltuamme tavaramme uudelleen kanoottiin
otimme eväät esille, ja lienee tarpeetonta sanoa, että meillä kaikilla
oli hiukaiseva nälkä. Olimme olleet tainnoksissa monta tuntia ja
kellojemme mukaan oli päivä jo puolessa.
Istuimme piiriin ja olimme pian täydessä syömisen touhussa. Kylmä
kauriinliha näytti maistuvan erinomaisesti ja kaikki purra jäyhäsivät
hartaan äänettömyyden vallitessa. Nälästänsä huolimatta en voinut
paljoakaan syödä, sillä tunsin itseni sangen sairaaksi ja heikoksi
viime yön kärsimysten jälkeen ja päätäni kivisti hirmuisesti. Ateria
oli todellakin merkillinen. Hämärä oli niin synkkä, että tuskin näki
käsiään ja löysi suuhunsa. Istuessani siinä jytystellen lihamurikkaa
satuin vilkaisemaan taakseni -- olin kuullut jotakin rapinaa -- ja näin
kivellä aivan selkäni takana suunnattoman suuren mustan kravun, joka
oli ainakin viisi kertaa tavallista suurempi.
Tällä peloittavan ja inhoittavan näköisellä eläimellä oli ulkonevat
tuijottavat silmät, hyvin pitkät, taipuisat jalat ja jättiläismäiset
kynnet. Seura ei minua lainkaan miellyttänyt ja joka taholta kivien
välistä ja kallioseinän halkeamista ilmestyi toisia tusinoittain.
Eväiden haju oli luultavasti houkutellut ne esiin piilopaikoistaan.
Muutamat olivat jo aivan lähellä meitä. Katsoin kuin lumottuna tätä
merkillistä näkyä ja näin samassa suuren otuksen ojentavan peloittavat
kyntensä ja ottavan pahaa aavistamattoman Goodin takapuolesta sellaisen
otteen, että hän ponnahti ulvahtaen seisoalleen herättäen henkiin
kuilun kaikki kaiut.
Toinen, sangen kookas hirviö, iskeytyi Alphonsen jalkaan kiinni
aikomatta enää irtautuakaan, ja myrskyinen kohtaus seurasi, kuten
voitanee kuvitellakin. Umslopogaas ruhjoi tapparallaan kravun kilven,
jolloin eläin päästi merkillisen kitisevän äänen houkutellen paikalle
satoja muita heimolaisiaan, jotka huomatessaan kumppaninsa olevan
kuoleman kielissä hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin velkojat vararikon
tehneen velallisen pesälle. Suurilla saksillaan ne raastoivat uhrinsa
silmänräpäyksessä palasiksi ja näyttivät nauttivan ateriastaan.
Siepaten käteen aseen, joka sattui olemaan lähinnä, kiven tahi melan,
me kävimme noiden kummitusten kimppuun, joiden lukumäärä vain kasvoi.
Iskiessämme yhden vaarattomaksi syöksyivät toiset heti kaatuneen
toverinsa kimppuun omituisesti kitisten. Eikä siinä kylliksi. Milloin
vain tilaisuus tarjoutui nipistivät nuo paholaiset meitäkin --
totisesti tuntuvia nappauksia -- ja koettivat ryöstää eväämme. Eräs
suunnattoman suuri musta hirviö huomasi nylkemämme joutsenen ja kävi
siihen kiinni kuin riivattu. Muut seurasivat esimerkkiä ja kaamea ja
inhoittava näytelmä seurasi. Toinen riuhtoi sinne, toinen tänne ja
heittipä tiimellyksen kuumuudessa moni hyökkääjäkin henkensä joutuen
heti verenhimoisten toveriensa saaliiksi. Eläimistä lähtevä inhoittava
haju täytti ilman.
Näky oli niin hirveä ja kummitusmainen, ettei kukaan meistä voinut sitä
milloinkaan unhottaa. Kuilun synkkä, mieltä masentava hämärä ja
taukoamaton, moniääninen ja korviahuumaava kaiku loivat tuolle
inhoittavalle kohtaukselle kaamean ympäristön. Tuntunee oudolta, kun
sanon, että noissa vihamielisissä eläimissä oli jotakin yllättävän
inhimillistä. Oli kuin ihmisen kaikki pahat intohimot olisivat
kätkeytyneet noihin eläimiin ja päässeet yht'äkkiä valloilleen. Ne
olivat niin peloittavan rohkeita ja nerokkaita ja näyttivät kuin
olisivat osanneet _ajatella_. Näytelmä olisi sopinut aiheeksi vaikkapa
toiselle Danten "Infernolle", kuten Curtis sanoi.
"Lähtekäämme kiireimmän kaupalla tiehemme!" huudahti Good, "tahi meistä
ei ole pian riepuakaan jäljellä."
Noudatimme kehoitusta siekailematta. Työntäessämme kanootin
rantakiviltä oli eläimiä jo laumoittain senkin ympärillä koettaen
turhaan kiivetä sileitä laitoja myöten ylös. Voimakas tyrkkäys kiidätti
meidät pian keskijoelle ja tuo ateriamme jätteiden ääressä herkutteleva
ja tappeleva kaamea joukko häipyi nopeasti pimeään.
"Sanoinhan minä jo, että pirujen pesä tämä on, kuten itsekin näitte",
lausahti Umslopogaas rauhallisesti kuin asia olisi ollut päivän selvä,
ja eipä paljon puutu, etten yhdy hänen mielipiteeseensä.
Umslopogaasin huomautukset olivat hänen tapparansa tapaiset -- ne
sattuivat aina paikalleen.
"Mitäs nyt teemme?" kysyi Curtis.
"Mitäpä muuta kuin annamme virran viedä", vastasin minä. "Tottapahan
lopulta johonkin joudumme."
Koko iltapäivän matkasimme siten kapean kaistaleen sinistä taivasta
siintäessä korkealla yläpuolellamme. Kuilun pohjassa oli niin hämärä,
ettei voinut huomata milloin päivä oikeastaan muuttui yöksi. Mutta
taivaan juova tummeni vähitellen, kunnes Good kiinnitti huomiomme
ylhäällä tuikkivaan yksinäiseen tähtöseen, jota katselimme suurella
hartaudella muun työn puutteessa. Äkkiä tähti katosi, hämärä muuttui
synkäksi pimeydeksi ja veden tuttu pauhu täytti ilman.
"Jälleen maan alla", sanoin minä tuskaisesti ja kohotin lyhdyn
korkealle. Ei ollut epäilemistäkään -- luolan katto näkyi selvästi.
Kuilu oli päättynyt ja käytävä oli jälleen alkanut. Pitkän pitkä yö oli
edessämme, jonka kauhuja en koeta kuvaillakaan. Keskiyön vaiheilla
törmäsi kanoottimme keskellä jokea vedenpinnassa olevaan kallioon ollen
vähällä kaatua, mutta aivan viime tingassa pääsimme irti ja matkamme
jatkui taas entiseen totuttuun tapaan.
Tunnit kuluivat vähitellen. Curtis, Good ja Alphonse olivat
nukahtaneet, lopen väsyneet kun olivat, Umslopogaas istui keulassa
sauvoin kädessään ja minä ohjasin parhaani mukaan. Kello kolmen ajoissa
huomasin, että virran nopeus oli huomattavasti kiihtynyt. Samassa
kuulin Umslopogaasin huudahtavan, kuilusta kuului katkeavain oksain
ritinää ja minusta tuntui kuin kanootti olisi puskenut riippuvien
pensasten tahi köynnösten läpi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyväili
suloinen tuulen henkäys kasvojani ja minä tiesin meidän vihdoin
päässeen selville vesille tuosta kamalasta tunnelista. Sanon: tiesin,
sillä nähdä en voinut, kun ympärillämme oli pilkko pimeä, niinkuin on
tavallista juuri ennen auringon nousua. Iloani se seikka ei kuitenkaan
voinut hillitä. Olihan peloittava matkamme tuolla maanalaisella joella
päättynyt, mistä emme voineet olla kyllin kiitolliset, sillä
kamalampaan paikkaan emme olisi enää voineet joutua. Odottelin
mahdollisimman kärsivällisesti päivän koittoa ja hengitin syvin
siemauksin yön suloista ilmaa.
XI.
SIINTÄVÄ KAUPUNKI.
Umslopogaas paneutui myöskin nukkumaan, mutta minun silmistäni oli uni
kokonaan kaikonnut. Tahdoin nähdä auringon nousevan. Noin tunnin verran
odotettuani alkoi itäinen taivaanranta vähitellen vaaleta ja
vedenpinnalla leijaileva tiheä sumu alkoi liikehtiä vielä tuskin
huomattavassa aamutuulessa kuin suunnaton aavearmeija. Oli kuin
vetehisen väki olisi lähtenyt liikkeelle nousevaa päivää tervehtimään.
Kajastus taivaanrannassa muuttui yhä punaisemmaksi ja äkkiä levisi idän
taivaalle sädehtivä hohde, joka laajeni nopeasti, punasi pilvet,
kultasi kaukaa siintävät vuorten huiput, kiiti harjanteelta toiselle ja
saattoi sanan kaikkialle taivaan majesteetin lähestymisestä. Kultaiset,
kimmeltävät portit aukenivat vähitellen ja vihdoin ilmestyi aurinko
kaikessa häikäisevässä loistossaan muuttaen hämärän yön kirkkaaksi
päiväksi.
Yllämme kaartui sininen taivas ja vedenpinnalla aaltoileva tiheä usva,
joka esti minua näkemästä kauemmaksi ympärillemme, haihtui pian yhä
korkeammalle kohoavan auringon kirkkaiden säteiden tieltä jakautuen
tuhansiin hattaroihin, jotka muistuttivat jättiläismäisiä ilmassa
leijailevia pumpulitukkoja. Hetkisen kuluttua hälvenivät nekin
olemattomiin ja minä huomasin keinuvamme avaran ulapan sinisellä
selällä, jonka toista rantaa ei näkynytkään. Noin kymmenen penikulman
päässä takanamme näkyi silmänkantamattomiin ulottuva äkkijyrkkä
vuoriselänne, jonka läpi tuo maanalainen joki oli epäilemättä meidät
tälle järvelle kiidättänyt. Asianlaita olikin siten, kuten myöhemmin
sain selville, ja tuon salaperäisen virran nopeudesta saa jonkinlaisen
käsityksen, kun ajatellaan, ettei kanoottimme vauhti ollut vieläkään
kokonaan pysähtynyt. Katsellessani siinä ympärilleni tein minä tahi
oikeammin Umslopogaas, joka heräsi samassa, toisenkin hyvin yllättävän
ja tärisyttävän huomion.
Viitaten eteenpäin hän kiinnitti huomioni erääseen veden pinnassa
kelluvaan vaaleahkoon esineeseen, joka oli hyvin omituisen näköinen.
Parilla melanvetäisyllä kiidätin kanoottimme lähemmäksi, jolloin
huomasimme, että esine oli kasvot alaspäin kelluva miehen ruumis. Asia
oli jo sinänsä kyllin vakava, mutta voitteko kuvitella kauhuani, kun
tunsin hukkuneen, jonka Umslopogaas käänsi melallaan selälleen,
onnettomaksi palvelijaraukaksemme, jonka maanalainen virta oli vienyt
mukanaan pari päivää sitten. Tuijotin kauhusta sanatonna miehen
kasvoihin. En ollut erehtynyt; hän se oli eikä kukaan muu. Mies, jonka
luulin ainiaaksi kadonneen, oli seurannut meitä koko ajan kaamealla
matkallamme. Hän oli hirveän näköinen ja oli lukuisista merkeistä
päättäen ollut sangen lähellä tulipatsasta -- toinen käsivarsi oli
aivan kokoonkäpertynyt ja tukka oli kokonaan irtautunut. Sanomaton
epätoivo, joka oli kuvastunut miesparan kasvoilla hänen kadotessaan
virran pyörteeseen, näkyi niissä vielä nytkin.
Näky oli todellakin järkyttävä ja vaikutti minuun tärisyttävästi,
sairas ja heikko kun olin kaikkien kokemiemme kauhujen jälkeen.
Iloitsin sentähden sydämestäni, kun ruumis alkoi äkkiä upota häipyen
pian näkyvistämme järven sinisen kuulakkaan syvyyteen. Tuntui kuin se
olisi odottanut tuloamme ja poistui tehtävänsä täytettyään.
Luonnollinen syy oli tietysti se, että ruumista kannattaneet kaasut
pääsivät vapaasti haihtumaan käännettyämme sen selälleen. Pinnalle
kohonneet ilmakuplat särkyivät pian ja sininen ulappa päilyi kaikkialla
yhtä tyynenä ja sileänä aamuauringon paisteessa. Palvelijaparkamme oli
löytänyt hautansa.
"Minkätähden tuo mies oikeastaan meitä seuraili?" ihmetteli
Umslopogaas, joka oli mietteisiinsä vaipuneena katsellut ruumiin
vajoamista. "Taitaapa olla huono enne meille molemmille, Macumazahn",
lisäsi hän lyhyesti naurahtaen.
Käännyin vihaisesti häneen päin, sillä minä en voi sietää tuommoisia
joutavuuksia, ja jos joku semmoisiin uskoo, niin pitäköön uskonsa omana
tietonaan älköönkä sitä toisille tyrkyttäkö. Inhoan henkilöitä, jotka
aina keksivät toisen varalle kaikenlaisia vastenmielisiä enteitä uskoen
niihin järkkymättömästi ja jotka eivät tiedä kuinka varhain nousta
ehtiäkseen höystämään aamiaisenne jonkun teitä koskevan ihmeellisen
unennäön seikkaperäisellä selostuksella.
Toiset heräsivät samassa ja minä nielin kiukkuni nähdessäni heidän
rajattoman ilonsa, kun olimme päässeet hengissä tuolta kaamealta joelta
ja saimme vielä kerran ihailla sinistä taivasta. Seurasi vilkas
neuvottelu, mitä nyt oli tehtävä. Koska olimme hirvittävän nälkäiset
eikä meillä ollut enää juuri mitään syötävää, kun nuo jättiläiskravut
olivat ryöstäneet melkein kaikki eväämme, päätimme pyrkiä lähimmälle
rannalle. Mutta siinäpä olikin pulma. Me emme tienneet suuntiakaan,
missäpäin lähin ranta mahtoi olla, lukuunottamatta tuota äkkijyrkkää
vuoriselännettä, jonka läpi olimme tulla puskeneet tuon maanalaisen
virran lennättäminä. Kaikkialla edessämme kimmelsi rannaton sininen
ulappa. Huomiomme kiintyi vihdoin suuriin vesilintuparviin, joita alkoi
ilmestyä vasemmalta käsin, ja me päättelimme niiden tulevan rannalta
viettämään päivän järven siintävällä selällä. Käänsimme kanoottimme ja
aloimme vinhasti meloa sinnepäin, josta linnut tulivat. Aamutuuli
kiihtyi kiihtymistään ja pian oli meillä mitä parhain purjetuuli, joka
oli kaikeksi onneksi aivan myötäinen. Kyhäsimme sauvoimesta maston ja
peitteestä purjeen ja laskettelimme hyvää vauhtia myötätuuleen. Kun
purje oli saatu pysymään, kävimme eväidemme jäännösten kimppuun, joimme
järven raikasta vettä palan painoksi viritimme piippumme ja odottelimme
rauhallisesti, mitä tuleman piti.
Purjehdittuamme noin tunnin verran huudahti Good, joka tarkasteli
kaukoputkellaan taivaanrantaa, että hän näki maata edessäpäin, ja
otaksui veden muuttuneesta väristä päättäen meidän olevan jonkun joen
läheisyydessä. Katselimme hänen ilmoittamaansa suuntaan ja hetkisen
kuluttua ilmestyi aamusumusta kuin mahtava kultainen kupukatto, jonka
hohtavasta pinnasta auringon säteet heijastuivat säihkyvinä kimppuina.
Tuntui kuin olisin katsellut Lontoon Pyhän Paavalin tuomiokirkon
kupolia. Siinä ihmetellessämme, mitä maailmassa tämä oikein mahtoi
merkitä, ilmoitti Good tehneensä vieläkin merkillisemmän huomion. Hän
väitti nimittäin pienen purjeveneen lähestyvän.
Tämä uutinen, jonka todenperäisyyden pian omin silmin totesimme, sai
meidät suuresti hämmästymään. Seikka, että tämän tuntemattoman järven
ympärillä asustavat alkuasukkaat tunsivat purjehdustaidon, oli
mielestämme jonkinlaisen sivistyksen merkki, ja me odotimme
jännityksellä veneen lähestymistä. Pian näimme, että purjehtija tahi
purjehtijat olivat myös huomanneet meidät, sillä vene oli ohjattu
tuuleen ja keinui hetkisen paikallaan ikäänkuin epäröiden. Sitten se
äkkiä kääntyi ja lähestyi nopeasti, tullen kymmenessä minuutissa noin
sadan kyynärän päähän meistä. Näimme, ettei alus ollut yhdestä puusta
koverrettu kanootti, vaan pikemmin eurooppalaismalliin laudoista tehty
vene, jonka purje oli harvinaisen suuri veneen kokoon verraten.
Huomiomme kiintyi kuitenkin pian purjehtijoihin, joihin jäimme
tuijottamaan hämmästyksestä sanattomina. Heitä oli kaksi, mies ja
nainen, ja _he olivat melkein yhtä valkoiset kuin mekin_.
Katselimme toisiimme aivan ymmällämme luullen erehtyneemme, mutta ei;
olimme nähneet aivan oikein. He olivat molemmat tummatukkaisia ja
kasvojen väri muistutti espanjalaisia tahi italialaisia. Olin koko
ikäni kuullut huhuja eräästä tuntemattomasta valkoisesta kansasta,
jonka piti asustaa tämän laajan tutkimattoman alueen ylänkömaissa, ja
olin aina himoinnut päästä salaisuuden perille. Nyt näin omin silmin,
että huhut olivat puhuneet totta. Me olimme löytäneet tuon kansan ja
riemuissamme me puristelimme toistemme käsiä onnitellen toisiamme
tutkimusmatkamme odottamattoman menestyksen johdosta, josta saimme
kiittää vain salaperäistä ja merkillistä sattumaa. Minua halutti
melkein hihkaista ilosta ajatellessani, että meidän oli suotu päästä
tämän ihmeellisen salaisuuden perille. Tuo vanha roomalainen oli
totisesti oikeassa kirjoittaessaan sanat: "Ex Africa semper aliquid
novi", tuumi Curtis, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Afrikasta
kuuluu aina jotakin uutta.
Miehellä oli hyvin kehittynyt, mutta ei mikään erikoisen kaunis
vartalo, musta karkea tukka ja säännölliset ja nerokkaat kasvot. Silmät
olivat terävät kuin haukan ja nenä oli kauniisti kyömy. Hänellä oli
yllään flanellin tapaisesta ruskeasta kankaasta tehty hihaton ihokas ja
vyötäisillään lyhyen hameen kaltainen verho samaa kangasta. Sääret ja
jalat olivat paljaat. Oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä
oli pari kiiltävää metallirengasta, jotka olivat kaikesta päättäen
kultaa. Naisella oli viehättävät kasvot, joita tummanruskea
suortuvainen tukka ympäröi, ja suuret säihkyvät silmät. Piirteet olivat
hyvin kauniit ja kasvojen villi ja samalla arka ilme lisäsi vain hänen
viehkeyttään. Hänen pukunsa oli samaa kangasta kuin miehenkin ja siihen
kuului kuten myöhemmin näimme polviin saakka ulottuva liinainen,
lähinnä ihoa pidettävä paita ja noin neljän jalan levyinen ja
viidentoista pituinen kangaskaistale, joka kiedottiin kauniita poimuja
muodostellen vartalon ympärille niin, että kaistaleen pää, joka oli
sininen, punainen tahi jonkun muun värinen, aina pitäjän
yhteiskunnallisen aseman mukaan, pujotettiin vasemman olan yli ja
jätettiin eteen riippumaan. Oikea käsivarsi ja osa rintaa olivat aina
paljaat. On aivan mahdotonta kuvitellakaan viehättävämpää pukua,
etenkin kun pitäjä on nuori ja kaunis kuten tässä tapauksessa. Se oli
todellakin yllättävän kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Olimme sanattomina tuijottaneet tulijoihin, jotka olivat selvästi
vieläkin hämmästyneemmät. Mies oli silminnähtävästi suuresti peloissaan
ja ihmeissään ja kierteli ja kaarteli ympärillämme uskaltamatta tulla
lähemmäksi. Vihdoin hän kuitenkin tohti tulla äänen kuuluville ja huusi
meille jotakin jollakin kauniisti sointuvalla kielellä, josta emme
ymmärtäneet sanaakaan. Me vastasimme englannin, ranskan, latinan,
kreikan, saksan, zulujen, hollannin ja kukuanan kielillä ja minä
koettelin kaikki osaamani Afrikan murteet, mutta mies pudisti vain
päätään. Tämä kielten sekoitus näytti saattavan hänet aivan pyörälle.
Nainen katseli meitä koko ajan suurin silmin ja Good vastasi
kohteliaisuuteen tuijottamalla värähtämättä takaisin monokkelinsa läpi,
mikä tunkeilevaisuus näytti kaunotarta enemmän huvittavan kuin
närkästyttävän.
Kun ei mies tullut meistä hullua hurskaammaksi kaikista
ponnistuksistamme huolimatta, käänsi hän veneensä äkkiä rantaa kohti
poistuen vinhan myötätuulen lennättämänä nopeasti kuin pääskynen.
Veneen kiitäessä ohitsemme kumartui mies korjaamaan jotakin kohtaa
purjeiden kiinnitysköysistössä, mitä tilaisuutta Good käytti heti
hyväkseen lähettämällä lentosuukon tuolle nuorelle naiselle. Säikähdin
pahanpäiväisesti peläten Goodin julkean käytöksen aiheuttavan
selkkauksia, mutta suureksi ilokseni ei mitään sellaista tapahtunut.
Nainen katsahti taaksensa ja huomattuaan miehensä eli veljensä, tahi
mikä hän nyt oikein mahtoi olla, kiintyneen kokonaan tehtäväänsä, hän
heitti myöskin lentosuukon suloisesti hymyillen.
"Vai sillälailla!" hymähdin minä. "Näyttää kuin olisimme vihdoinkin
keksineet kielen, jota tämänkin maan asukkaat ymmärtävät."
"Good on siinä tapauksessa verraton tulkki", arveli Curtis.
Rypistin kulmiani, sillä minä en voinut sietää Goodin julkeuksia, minkä
tämä kyllä tiesi aivan hyvin, ja muutin puheen aihetta.
"Mielestäni on aivan selvää", sanoin minä, "että tuo mies palaa ennen
pitkää joukko heimolaisiaan mukanaan, joten olisi parasta neuvotella
miten otamme heidät vastaan."
"Meidän tarvitsee ottaa vain huomioon, miten he meitä kohtelevat;
muusta ei voi olla kysymystäkään", huomautti Curtis.
Goodilla ei ollut mitään sanomista. Hän oli meidän puhellessamme
hakenut käsiinsä pienen tinalevylaatikon, joka oli ollut koko matkan
hänen erikoisen huolenpitonsa alainen. Olimme usein olleet kyllissämme
Goodille tuon laatikon takia, joka oli niin mahdottoman hankala
kantaakin, mokoma, mutta Good ei luopunut siitä mitenkään eikä puhunut
sen sisällöstäkään sanaakaan. Hän tuumi vain salaperäisen näköisenä,
että laatikon sisältöä saatettaisiin jonakin kauniina päivänä kipeästi
tarvita.
"Mitä ihmettä aiot nyt tehdä, Good?" kysyi Curtis nähdessään Goodin
puuhailevan salaperäisen laatikkonsa kimpussa.
"Mitäkö tehdä!" huudahti Good; "muuttaa pukua tietysti, kun kerran
ihmisten ilmoille tullaan. Et suinkaan ole niin pöhkö, että luulet
minun aikovan esiintyä näissä ryysyissä?" Ja hän osoitti yllänsä olevaa
tahriintunutta ja kulunutta matkapukua, joka oli meidän muiden
vaatteisiin verraten tavattoman siisti ja jonka kaikki repeämät oli
huolellisesti paikattu.
Meillä ei ollut siihen mitään sanomista. Seurasimme vain hartaalla
mielenkiinnolla hänen hommiaan. Ensiksikin hän velvoitti Alphonsen,
joka oli täysi mestari sillä alalla, kähertämään ja sukimaan hänen
tukkansa ja partansa. Minä luulen, että hän olisi mielellään ajellut
pois koko parran, jos käsillä olisi ollut lämmintä vettä ja saippuaa.
Sitten hän ehdotti, että laskisimme purjeen ja ottaisimme järvessä
perusteellisen kylvyn, minkä heti teimmekin Alphonsen suureksi
hämmästykseksi. Ranskalainen nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle
ja huudahti ihmetellen, että nuo englantilaiset olivat todellakin
kummallista väkeä. Umslopogaas, joka rakasti suuresti puhtautta, kuten
kaikki ylhäisemmät zulut, ei uinut milloinkaan vapaaehtoisesti aivan
tuntemattomissa vesistöissä, ja senpätähden hän ei nyt seurannutkaan
esimerkkiämme. Kanootin perässä istuen hän katseli hilpeästi hymyillen
pärskytystämme.
Kylmä vesi vaikutti sangen virkistävästi ja kanoottiin noustuamme me
emme kiiruhtaneet pukeutumaan, vaan istahdimme huolettomasti
paikoillemme ja annoimme auringon kuivata seuraten samalla Goodin
puuhia. Hän oli aukaissut laatikkonsa ja otti ensin esiin kauniin
lumivalkoisen paidan, joka oli niin sileä ja puhdas, että olisi **luullut
sen juuri tulleen Lontoon jostakin höyrypesulaitoksesta. Sitten ilmestyi
laatikosta muutamia vaatekappaleita, jotka oli kääritty kolmeen eri
käärepaperiin. Päällimmäisen ruskean paperin alla oli valkoinen ja
viimeisenä oli hieno hopeapaperi. Katselimme ja ihmettelimme. Good
aukaisi käärön kerrallaan taittaen jokaisen paperin huolellisesti
kokoon ja laatikkoon tallettaen ja vihdoin kimalteli hämmästyneiden
silmäimme edessä Britannian kuninkaallisen laivastoupseerin upea
univormu kaikessa loistossaan. Kultaiset olkalaput, punonnaiset ja
napit sädehtivät auringon paisteessa, miekka, kolmikolkkainen hattu ja
kiiltävät saappaat olivat moitteettomassa kunnossa. Olimme suoraan
sanoen aivan tyhmistyneet kaiken tämän komeuden edessä.
"Mitä!" änkytimme me, "mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat? Aiotko
pukea puvun päällesi!"