Miehet kohauttivat hartioitaan sanoen, että äkkijyrkänteen huipulta
alkoi karu kivinen alue, jonka takana oli laaja lumen peittämä julmia
villipetoja täynnä oleva vuoristo, joka oli aivan asumaton. Vuorten
takana oli ääretön tasanko, jossa kasvoi niin tiheä piikkipensaikko,
etteivät elefantitkaan voineet tunkeutua sen lävitse, saati sitten
ihminen. He nauroivat kysyessäni, olivatko he milloinkaan kuulleet
puhuttavan vuorten toisella puolen ja tuon piikkipensaikon takana
asuvasta valkoisesta kansasta, jonka miehet olivat aivan meidän
näköisemme. Mutta hiukan myöhemmin kuulin eräältä vanhalta vaimolta,
että hän muisti lapsena kuulleensa isoisänsä kertoneen jotakin
sellaista. Tämän isoisä oli nuoruudessaan taivaltanut noiden erämaiden
halki ja tuon piikkipensaikon läpi tunkeuduttuaan joutunut maahan,
jonka kansa oli valkoinen ja asui kivimajoissa.
Siitähän oli jo noin kolmesataa vuotta, joten tuohon kertomukseen ei
voinut luonnollisesti kiinnittää sen suurempaa huomiota, mutta
pohdittuani asiaa vielä kerran minä olin aivan varma, että noissa
huhuissa täytyi olla jonkun verran tottakin, ja päätin saada
salaisuuden selville maksoi mitä maksoi. En voinut aavistaakaan, miten
ihmeellisellä tavalla tämä päätökseni toteutui.
Me aloimme siis vaania joutsenia, jotka olivat ravintoa etsiessään
ajautuneet yhä lähemmäksi kallioseinää, ja onnistuimme ajopuiden
suojassa melomaan kanoottimme noin neljänkymmenen kyynärän päähän.
Curtis piteli pyssyä, joka oli ladattu yhden numeron hauleilla, ja
odottaen sopivaa tilaisuutta hän ampui kaksi lintua yhdellä
laukauksella. Jäljelläolevat, noin kolmekymmentä, lähtivät heti
lentoon. Toinen hyvin tähdätty laukaus pudotti vielä yhden ja
toisestakin pölähti höyheniä. Linnut kohosivat kierrellen yhä
korkeammalle, kunnes olivat vihdoin äkkijyrkänteen kaukana siintävän
huipun tasalla, jolloin ne järjestäytyivät kolmioon ja häipyivät pian
näkyvistämme tuonne tuntemattomaan itäpohjoiseen.
Olimme sillävälin onkineet vedestä kaksi lintua, jotka olivatkin
erittäin muhkeat, mutta kolmas, joka eli vielä, oli sukellellut
ajelehtivien ajopuiden keskelle ja näytti pyrkivän kallioseinämän
juurella olevaan kapeaan avoveteen. Koska oli melkein turhaa
koettaakaan päästä kanootilla lintua kyllin lähelle, pyysin
wakwafi-palvelijaamme, jonka tiesin olevan hyvän uimarin, heittäytymään
veteen ja hakemaan linnun ajopuiden alitse sukeltaen. Järvessä ei ollut
krokodiilejä, joten miestä ei voinut mikään vaara kohdata. Päästyään
asiasta selville hän totteli heti ja ui pian voimakkain vedoin lintua
kohti joutuen siten yhä lähemmäksi kallioseinää, jota vasten pienet
laineet liplattivat.
Äkkiä hän kääntyi meihin päin ja alkoi huutaa, että hän oli joutunut
johonkin vedenalaiseen pyörteeseen, joka vei hänet mukanaan. Asianlaita
oli todellakin niin. Me näimme miehen sortuvan epätoivoisista
ponnistuksistaan huolimatta yhä lähemmäksi kallioseinää. Parilla
voimakkaalla vetäisyllä syöksähdimme ajopuiden lomitse ja kiiruhdimme
auttamaan miestämme, mutta emme tavoittaneet häntä, vaikka pyrimmekin
eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Samassa huomasin edessämme
kallioseinässä rautatietunnelia muistuttavan aukon, jonka yläreuna oli
noin kahdeksantoista tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Käytävä oli
seinämässä näkyvistä vesimerkeistä päättäen tavallisesti monta jalkaa
järven pinnan alapuolella, mutta pitkäaikainen kuivuus ja kylmähköt
ilmat, jotka estivät lumen vuorilla sulamasta, olivat saaneet veden
laskeutumaan niin alhaalle, että aukko oli tullut näkyviin.
Palvelijaparkamme kiiti nyt sitä kohti hirvittävällä nopeudella ja
huomatessani käytävän suun oli hän siitä korkeintaan vain kymmenen ja
me parinkymmenen sylen päässä. Lähestyimme nopeasti. Hän taisteli
urhoollisesti ja minä luulin jo voivamme pelastaa hänet, kun hänen
kasvojensa ilme muuttui äkkiä sanomattoman epätoivoiseksi ja siinä
silmäimme edessä hän vaipui aukon pyörteisiin kadoten näkyvistämme.
Samassa tuntui kuin voimakas käsi olisi tarttunut kanoottiimme
lennättäen sen vastustamattomalla voimalla kalliota kohti.
Käsitimme heti vaaran ja aloimme kiihkeästi meloa päästäksemme
pyörteestä, mutta turhaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidimme
nuolen nopeudella aukkoa kohti, ja minä luulin jo tuhomme tulleen.
Minulla oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että ehdin karjaista
toisille kanootin pohjalle heittäytyessäni:
"Pitkäksenne, pitkäksenne, jos henkenne on teille rakas!" mitä
varoitusta toiset silmänräpäyksessä noudattivatkin.
Samassa kuulimme kumean pauhun ja kanootti painui niin syvälle, että
vesi pärskähteli laidan yli, ja minä luulin sen uppoavan. Pauhu taukosi
kuitenkin äkkiä ja minä tunsin kanootin kiitävän jälleen eteenpäin.
Käänsin hiukan päätäni -- kohottaa en uskaltanut -- ja katsahdin ylös.
Käytävän suulta kajastavassa heikossa valossa minä näin vain rosoisen
katon, joka oli peloittavan matalalla. Hetkisen kuluttua en nähnyt enää
sitäkään, sillä hämärä oli muuttunut synkimmäksi pimeydeksi.
Tunnin verran makasimme siten tohtimatta liikahtaakaan peläten
murskaavamme päämme luolan kattoon. Saatoimme tuskin puhuakaan, kun
veden kohina oli niin valtava, ja täysin käsittäen hirveän tilanteemme
olimme melkein vaiti. Pelko aivan lamautti meidät. Kanoottimme saattoi
millä hetkellä hyvänsä pirstautua säpäleiksi luolan seinämiin tahi
johonkin kallion kielekkeeseen tahi upota sähiseviin pyörteisiin, ja
jos ilma loppuisi, niin tukehtuisimme ehdottomasti.
Kaikki nämä hirmukuvat vaihtelivat lakkaamatta mielessäni maatessani
siinä kanootin pohjalla kuunnellen virran pauhua. Kuulin silloin
tällöin toisenkin äänen. Takanani makaava Alphonse parkui koko ajan
täyttä kurkkua, mutta hänenkin ulvontansa kuulosti niin omituisen
oudolta. Minnekähän tämä maanalainen virta kiidätti meitä? Tilanne oli
todellakin niin hirveä, että aloin jo uskoa kaiken olevan vain pahaa
unta.
X.
TULIPATSAS.
Eteenpäin kiidimme tuon voimakkaan virran vieminä ja vähitellen minusta
alkoi tuntua, että kohina oli hiukan vaimentunut, mistä päättelin
käytävän laajentuneen. Alphonsen parkuminenkin kuului aivan selvästi;
hän rukoili Jumalaa ja hoki rakkaan Annettensa nimeä ulvoen surkeasti.
Tuskauduin viimein ja haparoiden melan käteeni minä kolhaisin häntä
kylkiluille saadakseni hänet vaikenemaan, mutta hän rääkkyi entistä
hirveämmin luullen viimeisen hetkensä tulleen.
Hetkisen kuluttua nousin varovasti polvilleni ja ojennin hitaasti
käteni ylöspäin. En tavannut mitään. Otin melan ja kohotin sen niin
korkealle kuin suinkin saatoin, mutta tulos oli sama, ja
tunnustellessani molemmille sivuille tapasin vain tyhjää ilmaa ja
vettä. Samassa juolahti mieleeni, että meillähän oli jäljelläolevien
tavaroidemme joukossa pieni valonheittäjä-lyhty ja pullollinen öljyä.
Kotvasen kaiveltuani minä löysinkin lyhdyn ja saatuani sen palamaan
minä käänsin valon veneeseemme.
Ensiksi näin Alphonsen palttinanvalkoiset ja säikähtyneet kasvot ja
lyhdyn kirkkaan valon leimahtaessa äkkiä hänen silmiinsä päästi tuo
miesparka hirvittävän huudon. Hän luuli jo kuolleensa ja näkevänsä nyt
ensimmäisen haudantakaisen kirkkauden pilkahduksen. Sain hänet vaivoin
rauhoitetuksi melani avulla. Good makasi selällään monokkeli vieläkin
silmässään ja tuijotti ylös pimeyteen. Curtis nojasi päätään kanootin
laitaan ja tunnusteli kädellään virran nopeutta ja voimaa.
Mutta nähdessäni vanhan Umslopogaasin kykenin vaivoin olemaan
nauramatta. Muistelen sanoneeni, että olimme ottaneet paistettua
metsäkauriin lihaa mukaamme, ja heittäytyessämme pitkällemme
silmänräpäystä ennen luolaan syöksymistämme oli Umslopogaasin nenä
joutunut eväslihojen välittömään läheisyyteen. Kun säikähdys, jonka
tilanteen hirvittävä muutos oli aiheuttanut, oli hiukan haihtunut,
tunsi hän heti herkullisen paistin hajun nenässään ja muisti samassa,
ettei hän ollut syönyt moneen tuntiin. Inkosi-kaas'in terällä hän oli
leikannut kylmäverisesti kauriin reidestä pitkän viipaleen, jota hän
juuri pisteli poskeensa naamallaan tyytyväinen myhäily. "Täytyihän
minun syödä kyllikseni, koska edessämme oli luultavasti 'tavallista
pitempi matka'", selitti hän myöhemmin levollisesti. Nähdessäni hänen
rauhallisen ateriointinsa muistuivat mieleeni elävästi englantilaisten
lehtien selostukset kuolemantuomioiden täytäntöönpanoista, kuinka
tuomittu aina söi ennen kuolemaansa "oivallisen aamiaisen".
Heti kun olimme varmat siitä, että lamppu paloi moitteettomasti,
ajettiin Alphonse kanootin perään ja hän tyyntyi vallan ihmeteltävästi,
kun uhkasimme heittää hänet laidan yli palvelijaparkamme toveriksi, jos
hän tohtisi hiiskahtaakaan ja saattaa hirveällä ulvonnallaan
ennestäänkin kamalan tilanteemme vieläkin kammottavammaksi. Hän
rauhoittui aivan kokonaan, kun lupasimme toimittaa hänet toiseen
maailmaan Annetteansa odottelemaan, ellei hän tottelisi käskyjämme.
Neuvottelimme sitten tilanteesta. Goodin ehdotuksesta sidoimme
kuitenkin ensin keulaan pari melaa mastojen tavoin varoittamaan meitä
luolan mahdollisesta mataloitumisesta, mikä saattoi tapahtua aivan
äkkiarvaamattakin. Oli ilmeistä, että olimme joutuneet maanalaiseen
jokeen tahi "pääviemäriin", kuten Alphonse sanoi, joka johdatti pois
järven liikaveden. Semmoisia jokia tiedetään olevan maailmassa useita,
vaikka tutkimusmatkailijoilla lienee harvoin ollut niin huono onni,
että heidän olisi täytynyt matkata niitä pitkin. Tämä joki oli sangen
leveä, sillä lyhtymme ei jaksanut valaista rannoille saakka muuta kuin
joissakin paikoin, missä virta kuljetti aluksemme lähemmäksi käytävän
tahi tunnelin toista tahi toista seinää, jotka näyttivät kohoavan noin
kahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen muodostaen päämme yläpuolelle
pyöreän holvin. Virran nopeus oli Goodin määritelmän mukaan ainakin
kahdeksan solmunväliä tunnissa ja oli kaikeksi onneksi kiivain keskellä
uomaa kuten tavallisesti. Järjestimme heti siten, että lyhty asetettiin
keulaan ja yksi oli aina vahdissa veneestä löydetty sauvoin varalla
estääkseen kanoottia törmäämästä luolan seiniin tahi murskautumasta
johonkin kallionkielekkeeseen. Umslopogaas, joka oli jo lopettanut
ateriansa, otti ensimmäisen vuoron.
Siinäpä olikin kaikki, mitä saatoimme tehdä turvallisuutemme hyväksi,
ellei oteta lukuun, että perässä istuva koetti parhaansa mukaan ohjata
kanoottia melapahasen avulla.
Syötyämme hiukan tuota kylmää kauriinlihaa (päätimme pidellä eväitämme
hyvin säästeliäästi, sillä emmehän tienneet, kuinka kauan niiden piti
riittää) kykenimme paljon rauhallisemmin pohtimaan tilannetta, ja minun
täytyy sanoa, etten ollut vielä menettänyt kaikkia pelastuksen
toiveita. Siinä tapauksessahan olimme ehdottomasti perikatoon tuomitut,
jos tämä joki todellakin syöksyi maanalaisen tulen pätsiin, kuten
alkuasukkaat väittivät. Ellei, niin oli selvää, että sen täytyi
ilmestyä jossakin päivän valoon takaisin ja tuo "jossakin" oli
luultavasti vuoriston toisella puolen. Siinä tapauksessa meillä ei
ollut muuta tekemistä kuin pysytellä hengissä miten parhaiten taisimme,
kunnes saavuttaisimme tuon "jossakin", tuon merkillisen paikan, olipa
se sitten missä hyvänsä. Mutta saattoihan niinkin käydä, kuten Good
kylmästi huomautti, että ennen sitä voisivat sadat tuntemattomat kauhut
ja vaarat tuhota meidät moneen monituiseen kertaan. Voisihan joki
mutkitella maan alla niin kauan, että se kuivuisi viimein kokonaan,
jolloin meidän kohtalomme olisi todellakin kaamea.
"Toivokaamme parasta ja olkaamme valmiit pahimman varalta", sanoi
vihdoin Curtis, joka on aina niin hilpeä ja rohkea -- oikea urheuden
kaivo hädän hetkellä. "Koska olemme ennenkin selvinneet yhdessä niin
monesta pahasta pälkähästä niin eiköpähän tuota selvittäne jotenkin
tästäkin", lisäsi hän rauhallisesti.
Se oli miehen puhetta ja hänen neuvoaan seuraten me emme antaneet
epätoivolle pienintäkään sijaa, paitsi Alphonse, joka oli vaipunut
jonkinlaiseen kauhistuksen aiheuttamaan tylsyyden tilaan. Good oli
mennyt perään ja Umslopogaas oli keulassa, joten minulla ja Curtiksella
ei ollut muuta tekemistä kuin maata kanootin pohjalla ja ajatella.
Tilanteemme oli todellakin kummallinen ja ennenkuulumaton -- kiidimme
eteenpäin tuolla merkillisellä joella synkässä pimeydessä kuin
vainajien sielut Charonin lautalla manalan synkällä virralla, kuten
Curtis sanoi. Pimeys olikin hirvittävä, jonka lyhtymme heikko valo teki
vieläkin painostavammaksi. Jättiläismäinen Umsiopogaas istui keulassa
valppaasti tähystellen sauvoin kädessään, niinkuin tuo satujen
lauttamies ainakin, ja perästä häämötti Goodin tukeva muoto, kun hän
tuijotti eteenpäin pimeään muuttaen silloin tällöin melaa veneen
toiselta puolen toiselle.
"Niin, niin, Allan-poikaseni", tuumiskelin minä siinä maatessani, "sinä
lähdit seikkailuja etsimään ja nytpä olet totisesti sellaisen
yhyttänytkin. Olet jo siksi vanha, että saisit oikeastaan hävetä, mitä
sinä et kuitenkaan tee, ja vaikka tämä meno onkin kamalaa, niin
kukaties sinä tästäkin jotenkin selviät. Ellet, niin sillehän sinä et
mahda kerrassaan mitään! Maanalainen virtahan on joka tapauksessa
suurenmoinen hautauspaikka, joten surra ei kannata."
Minun täytyy kuitenkin sanoa, että hermojännityksemme oli ensin aivan
sanoinkuvaamaton. Semmoinen tilanne, ettei tiedä millä hetkellä on
kuoleman oma, koettelee kylmäverisimmän ja karaistuneimmankin henkilön
hermoja; mutta tässä maailmassa ei ole, kuten tiedetään, mitään, johon
ei vähitellen tottuisi, ja niinpä meidänkin jännityksemme vähitellen
laukesi. Meidän tuskamme ei ollutkaan lainkaan johdonmukainen, niin
luonnollinen kuin se muuten olikin. Emmehän tiedä milloinkaan, mitä
meille voi seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtua, ja vaikka asuisimme
vallikaivannoilla suojatussa talossa, jonka jokaista ikkunaa ja ovea
kaksi poliisia yöt päivät vartioisi, emme voisi milloinkaan sanoa,
kuinka monta minuuttia elämästämme olisi jäljellä. Kun kaikki on kerran
edeltäpäin määrätty, niin mitäpä tässä sureminen auttaa, pojat!
Suunnilleen puolen päivän aikaan olimme sukeltaneet tähän maanalaiseen
pimeyteen ja vahdinpidon järjestimme kello kaksi määräten viiden tunnin
pituiset vuorot. Umslopogaas ja Good aloittivat vuorottelun ja kello
seitsemän tuli siis minun ja Curtiksen vuoro. Curtis meni keulaan ja
minä perään ja toiset paneutuivat nukkumaan kanootin pohjalle.
Matkasimme aivan rauhallisesti kolme tuntia ja vain kerran täytyi
Curtiksen käyttää sauvointa työntääkseen keulan hiukan etemmäksi luolan
seinästä. Ohjaaminen oli sangen helppoa, sillä kiivas virta piti siitä
kyllä huolen. Välistä tahtoi kanootti väkisinkin kääntyä poikittain,
jolloin peränpitäjän täytyi olla hyvin varuillaan ja toimia aikanaan.
Eräs seikka ihmetytti minua kaikkein enimmän tällä maanalaisella
virralla: miten pysyi ilma raittiina? Se oli kyllä kostea ja
painostava, mutta ei vielä lainkaan vastenmielinen tahi pahoinvointia
aiheuttava. Järven veteen on luultavasti sitoutunut niin paljon ilmaa,
että se luolan kiivaassa virrassa vapauduttuaan kykenee pitämään luolan
ilman jotakuinkin puhtaana. Tätä selitystäni en tahdo tietysti
tyrkyttää kellekään, sillä voihan olla mahdollista, että olen ihan
väärässä.
Kolmen tunnin kuluttua minä aloin huomata lämmön lisääntyvän
vähitellen. Ensin en välittänyt siitä, mutta kun olin pian hiestä
läpimärkänä, huusin minä vihdoin Curtikselle, oliko hän huomannut
muutoksen, vai oliko ilmiö vain kiihoittuneen mielikuvitukseni tuote?
"Huomannutko!" toisti hän; "luulenpa niinkin. Onhan kuin istuisin
turkkilaisessa saunassa."
Toiset heräsivät samassa ja alkoivat haukotellen vähennellä
vaatteitaan. Umslopogaas oli tässä paljon edullisemmassa asemassa
meihin muihin verraten, hänellä kun oli vain ohut vaaterepale
uumillaan. Ilma kävi yhä tulisemmaksi ja lopulta saatoimme tuskin
hengittääkään hien virratessa noronaan jokaisesta huokosesta. Puolen
tunnin kuluttua oli kuumuus lisääntynyt niin, että saatoimme hädin
tuskin sietää sitä, ja meistä tuntui kuin olisimme joutuneet helvetin
esikartanoon. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen huudahtaen
takaisin; vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Sidottuani pienen
lämpömittarini lujaan nauhaan minä heitin sen laidan yli ja
elohopeapatsas osoitti hetkisen kuluttua 123° (Fahrenheitia). Veden
pinnasta nousi tiheä höyrypilvi. Alphonse valitti meidän olevan jo
kiirastulessa niinkuin todella olimmekin, vaikka ei siinä merkityksessä
kuin hän tarkoitti. Curtis tuumi meidän joutuneen jonkun maanalaisen
tulen läheisyyteen, ja hän olikin oikeassa, niinkuin myöhemmin saimme
nähdä.
Kykenen tuskin kuvaamaan mitä saimme kärsiä tämän jälkeen. Emme
hikoilleet enää siitä yksinkertaisesta syystä, että hikemme oli
loppunut. Makasimme vain kanootissamme, jota emme jaksaneet enää
ohjata, ja olimme polttavan kuumat kuin tulikekäleet. Tunsimme hitaasti
tukehtuvamme, ja minä ajattelin siinä kärsiessäni, että kalat mahtavat
tuntea suunnilleen samoja tuskia kuivalle maalle jouduttuaan. Nahkamme
alkoi halkeilla ja päähän tunkeutuva veri takoi ohimoissa kuin
höyrykone. Tätä oli kestänyt jonkun ajan, kun joki kääntyi äkkiä ja
samassa kuului Curtis huutavan jotakin käheällä ja kauhistuneella
äänellä. Katsahdin ylös ja näin hirvittävän mutta samalla mitä
ihmeellisimmmän näyn. Noin puolen penikulman päässä edessäpäin ja joen
keskuksesta hiukan vasemmalle syöksyi vedenpinnasta suunnaton
huikaisevan kirkas tulisuihku, joka taittui luolan kattoon noin
viidenkymmenen jalon korkeudessa kaartuen kauniissa kaaressa joka
taholle ja muodostaen noin neljänkymmenen jalan läpimittaisen
häikäisevän kirkkaan kuvun, joka oli kuin jokin satujen ihmeellinen
kukka.
Tuo mustasta vedestä kohoava salaperäinen ja hirvittävä tulipatsas
oli todellakin kuin jokin hehkuva kukka, jonka kirkas terä häilyi
luolan katossa viidenkymmenen jalan korkuisessa ja noin jalan
paksuisessa varressaan ja jonka peloittavaa kauneutta minä en kykene
kuvailemaankaan. Olimme siitä vielä noin viidensadan kyynärän päässä ja
ympärillämme oli valoisaa kuin päivällä, vaikka vedestä nousikin tiheä
höyry. Luola oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen ja viidenkymmenen
korkuinen ja sen seinät ja katto olivat veden aivan sileiksi huuhtomat.
Kivi oli mustaa ja siellä täällä kimalteli seinissä pitkiä malmisuonia,
joita en kuitenkaan voinut tarkemmin tutkia, mitä metallia ne olivat.
Kiidimme tulipatsasta kohti, joka hehkui valtavammin kuin mikään
ihmisten sytyttämä valkea.
"Oikealle, Quatermain -- oikealle!" karjui Curtis ja vaipui samassa
tajutonna kanootin pohjalle. Alphonse oli pyörtynyt jo kauan sitten ja
Good seurasi pian heidän esimerkkiään. Minä ja Umslopogaas olimme vielä
tajuissamme, mutta noin viidenkymmenen kyynärän päässä tulipatsaasta
minä näin zulun pään valahtavan rinnalle. Hänen oli käynyt toisten
lailla ja minä olin aivan yksin.
Tulipatsaan kohdalta hehkui luolan katto laajalta alalta valkoisena ja
kanoottiimme laidat olivat tuleen syttymäisillään. Ampumaimme
joutsenten höyhenet alkoivat kuumuudesta käpristyä. En voinut enää
hengittää ja pääni tuntui olevan halkeamaisillaan. Mutta minä en
hellittänyt, sillä minä tiesin, että jos otteeni heltiäisi melan
varresta, niin sivuuttaisimme patsaan parin kyynärän läheltä ja
kuolisimme siihen paikkaan. Pinnistäen viimeiset voimani minä ohjasin
mahdollisimman kauas oikealle ja puristin melan vartta hammasta purren.
Silmäni tuntuivat puristuvan kuopistaan ja suljettujen luomien lävitse
kuumotti tulen häikäisevä hehku. Olimme patsaan kohdalla ja räiske oli
korviahuumaava. Vesi kiehui raivoisasti yltympäriinsä.
Parin sekunnin kuluttua hiljeni melu vähitellen ja minä tunsin
vaipuvani kanootin pohjalle. Menetin tajuntani.
Muistan heränneeni siihen, että tunsin raittiin ilmanhenkäyksen
kasvoillani. Sain vaivoin silmäni auki ja katsahdin ylös. Korkealla
yläpuolellamme näkyi tilkkunen kirkasta taivasta, mutta ympärillämme
vallitsi synkkä hämärä. Muistin vähitellen kaikki. Olimme vielä joella,
joka kiidätti meitä aina vain eteenpäin, ja kanootin pohjalla makasivat
toverini liikkumattomina.
"Olivatko he kuolleet?" ihmettelin itsekseni. "Olinko jäänyt aivan
yksikseni näiden kauhujen keskelle?"
Samassa tunsin polttavaa janoa. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin
sen heti huudahtaen takaisin. Eikä ihmekään! Käsiselästä oli melkein
kaikki nahka palanut rakoille. Vesi oli kuitenkin kohtalaisen viileätä
ja minä join kauan ja pitkin siemauksin ja huuhtelin koko ruumiinikin.
Elimistöni imi vettä kuin kuivunut maa, mutta palohaavani kirvelivät
hirmuisesti joutuessaan veden kosketukseen. Raahautuen vaivalloisesti
toisten luo minä räiskytin vettä heidänkin päällensä ja suureksi
ilokseni he alkoivat kaikki tointua -- Umslopogaas ensin ja sitten muut
toinen toisensa jälkeen. Ensin he joivat imien vettä kuin pesusienet ja
tuntien vilunväreitä -- mikä äskeisten kokemustemme omituinen
vastakohta -- me aloimme pukeutua miten parhaiten taisimme.
Sitä tehdessämme viittasi Good kanootin laitaan: se oli paahtunut
tummaksi ja paikka paikoin hiiltynytkin. Jos veneemme olisi ollut
veistetty ohuista laudoista eurooppalaisten alusten lailla, olisivat
laidat kuumuudesta vääntyneet ja ruvenneet vuotamaan, jolloin olisimme
varmasti hukkuneet. Mutta kanootti oli onneksi koverrettu yhdestä
ainoasta puusta ja sen laidat ja pohja olivat ainakin neljän tuuman
vahvuiset. Emme saaneet milloinkaan selville, mistä tuo hirveä liekki
johtui. Otaksun, että joen pohjassa oli jokin halkeama, josta maan
uumenissa kehittynyt tuleen syttynyt palava kaasu puristautui hirveällä
voimalla veden läpi.
Heti kun olimme saaneet yllemme muutamia välttämättömimpiä
vaatekappaleita ja toipuneet hiukan, me aloimme tutkiskella, missä
olimme. Kuten äsken sanoin näkyi yllämme hiukan taivasta, joten jokemme
ei ollut enää maanalainen, mittaamattomien luolien läpi mutkitteleva,
vaan virtasi nyt huimaavan korkeiden kallioseinien välissä. Seinät
olivat ainakin kahdentuhannen jalan korkuiset ja niin lähellä toisiaan,
että alhaalla vallitsi synkkä hämärä niinkuin huoneessa, jonka
ikkunaluukut olivat päivällä suljetut. Taivas oli kuin kapea sininen
juova noiden synkkien kallioiden yläpuolella, joita ei ainoakaan puu
tahi pensas kaunistanut. Siellä täällä kasvoi valkoista jäkälää, joka
riippui pitkinä valkoisina kaistaleina mustista kallionkielekkeistä
kuin valkoinen parta kuolleen miehen leuasta. Ainoakaan kirkas
auringonsäde ei voinut tunkeutua kuilun pohjaan saakka; ne häipyivät
hämärään korkealla yläpuolellamme.
Kummallakin puolella oli kapea, pyöreistä kivilohkareista muodostunut
noin kahdeksan kyynärän levyinen rantakaistale. Veden ollessa
korkeammalla ei penkerettä luultavasti lainkaan näkynytkään. Päätimme
laskea maihin levähtääksemme hetkisen vaivojemme jälkeen ja saadaksemme
hiukan oikaista puutuneita raajojamme. Paikka oli kylläkin kaamea,
mutta säästyisimmehän pariksi tunniksi joen kauhuilta ja voisimme
samalla sovitella tavaramme paremmin kanoottiin. Valitsimme siis
parhaimmalta näyttävän maihinnousupaikan ja kapusimme tuolle karulle
rannalle saatuamme vihdoin monen yrityksen jälkeen kanoottimme kiviin
kiinnitetyksi.
"Mikä kolkko paikka", huudahti Good, joka ehätti ensimmäiseksi
rantakiville; "autius melkein huimaa päätäni", lisäsi hän nauraen.
Jyrisevä kaiku vastasi heti kallioseinistä toistaen hänen sanansa monet
monituiset kerrat.