aamullisen taistelun jäljet. Keihäät, kilvet ja muut aseet vietiin
lähetysasemalle, jossa ne täyttivät kokonaisen varastohuoneen. Erään
tapauksen tahdon vielä kertoa, ennenkuin se haihtuu mielestäni.
Palatessamme työstämme me kuljimme onton puun ohi, johon Alphonse oli
aamulla piiloutunut. Hän oli ollut auttamassa meitä vastenmielisessä
tehtävässämme ja oli tehnyt työnsä paljon suuremmalla innolla ja
antaumuksella kuin jos olisi ollut kysymyksessä elävien masaiden
käsitteleminen. Jokaiselle ruumiille, johon hän kävi käsiksi, hänellä
oli jokin sukkeluus varalla, ja Tana-jokeen masaiden ruumiita
heittelevä Alphonse oli aivan eri henkilö kuin elävän masai-soturin
keihästä pakeneva Alphonse. Hän oli hyvin sukkela ja iloinen, tuo
pieni ranskalainen, ja taputteli käsiään ja hyräili ranskalaisia
laulunpätkiä, kun nuo julmat, kuolleet soturit hävisivät loiskahtaen
virtaan vieden satoja penikulmia alempana asuville hirveät terveiset
julmasta taistelusta ja suuresta taposta. Nolatakseni hänet minä
ehdotin, että istuisimme hiukan sotaoikeutta hänen aamullisen
käytöksensä johdosta.
Veimme hänet siis puun juurelle, jossa hän oli ollut piilossa, ja
ryhdyimme kuulusteluun. Curtis selitti hänelle puhtaammalla ranskan
kielellä, miten ennenkuulumattoman raukkamainen hänen käytöksensä oli
ollut, ja pyysi selitystä, miksi hän oli pudottanut rievun suustaan.
Hänen hampaidensa kalinahan oli ollut hälyyttää koko masai-leirin ja
saattaa meidät kaikki perikatoon. Curtis kehoitti syytettyä vastaamaan
kysymyksiin oman etunsa takia vilpittömästi ja rehellisesti.
Mutta jos olimme odottaneet Alphonsen nolostuvan ja häpeävän, niin
petyimme suuresti. Hän kumarsi kohteliaasti ja sanoi hymyillen, että
hänen käytöksensä saattoi kyllä ensi näkemältä näyttää omituiselta,
mitä se ei kuitenkaan ollut, sillä hänen hampaansa eivät olleet
kalisseet pelosta; ei suinkaan! -- hän ihmetteli miten "herrat"
saattoivat sellaista hänestä ajatellakaan --. vaan kylmästä, ainoastaan
kylmästä. Riepuun nähden hän tahtoi vain huomauttaa, että herrat
olisivat itsekin sylkäisseet sen kiireimmiten pellolle saatuaan tuntea
suussaan ruudin, rasvan ja lian pirullisen maun. Tahallaan hän ei sitä
kuitenkaan tehnyt, vaan piti riepua päättävästi suussaan, kunnes hänen
vatsansa "nousi kapinaan", jolloin riepu singahti ulos aivan hänen
tahtomattaan.
"Paina nyt jo jalkoihisi, senkin vietävä!" ärjäisi Curtis purskahtaen
nauruun ja antoi hyvän potkun Alphonselle, joka pakeni kauhistunein
ilmein.
Illalla juttelin hetkisen herra Mackenzien kanssa, jonka haavat
aiheuttivat melkoisia tuskia. Good, joka on jotensakin taitava lääkäri,
vaikkakaan ei ammattimies, hoiteli häntä. Herra Mackenzie kertoi
viimeöisten tapahtumien johdosta päättäneensä luovuttaa lähetysaseman
jollekin nuoremmalle -- sopiva henkilö olikin jo hänen tiedossaan -- ja
palata Englantiin, jos hän vain parantuisi entiselleen.
"Näettekös, Quatermain", sanoi hän, "kun tänä aamuna hiivimme rinnettä
alas noiden nukkuvien villien kimppuun, lupasin minä pyhästi palata
Englantiin, jos selviäisimme leikistä hengissä ja onnistuisimme
pelastamaan Flossien. Olen kyllästynyt Afrikkaan ja sen villeihin. Minä
en luullut, että suunnitelmamme onnistuisi, mutta niin kuitenkin kävi
Jumalan ja teidän neljän avulla, ja minä aion pitää lupaukseni,
ennenkuin mitään pahempaa tapahtuu. Toinen tämmöinen koetus
surmaisi vaimoparkani. Ja näin meidän kesken sanoen minä olen
jokseenkin varakas, Quatermain. Minulla on Zanzibarin pankissa
kolmekymmentätuhatta puntaa, jotka olen ansainnut rehellisellä
kaupalla, eikä täälläoloni ole maksanut penniäkään. On kyllä vaikea
luopua tästä paikasta, jonka ihanuus on oman ahkeruuteni tulos, ja
pienestä seurakunnasta, jota olen ohjannut ja opettanut, mutta
sittenkin minä lähden."
"Onnittelen teitä päätöksenne johdosta", vastasin minä. "Teen sen
kahdestakin syystä. Ensiksikin täytätte velvollisuutenne vaimoanne ja
etenkin tytärtänne kohtaan, joka joutuu siten samanikäisten ja hänen
omaan rotuunsa kuuluvien tyttöjen seuraan. Muutoin hän kasvaisi täällä
aivan villinä ja vieraantuisi suvustaan. Toiseksi on niin varmaa kuin
tässä seison, että masait koettavat kostaa aamullisen häviönsä ennemmin
tahi myöhemmin. Muutamia pääsi pakoon ja ne vievät sanan kotiinsa,
josta eräänä kauniina päivänä lähtee suuri soturilauma teitä vastaan.
Siihenhän saattaa tietysti mennä vuosiakin, mutta ennemmin tahi
myöhemmin joukko on täällä. Minä lähtisin jo siitäkin syystä.
Kuultuaan, ettette ole täällä enää, he ehkä jättävät paikan rauhaan."
"Olette aivan oikeassa", vastasi lähetyssaarnaaja. "Kuukauden kuluttua
lähden. Mutta kovalle se ottaa, sanomattoman kovalle."
IX.
TUNTEMATTOMIA KOHTALOITA KOHTI.
Viikko, oli kulunut ja me istuimme eräänä iltana lähetysaseman
ruokailuhuoneessa illallista syöden. Olimme hyvin alakuloiset, sillä
aioimme sanoa hyvästi Mackenzien vieraanvaraiselle perheelle ja
jatkaa matkaamme aamun sarastaessa. Masaista ei ollut kuulunut
hiiskahdustakaan ja olisi ollut sangen vaikea uskoa, että tuo vanha
karja-aitaus oli ollut semmoisen raivoisan taistelun näyttämö, ellei
jalka olisi kolahtanut ruohikkoon ruostumaan jääneeseen keihääseen tahi
silmä keksinyt joitakin tyhjiä panoshylsyjä aitauksen ulkopuolella,
jossa olimme seisseet. Mackenzie, joka oli sydänterve mies, parani pian
ja kykeni jo liikkumaan kainalosauvojen avulla. Yksi haavoittunut oli
kuollut kylmän vihoihin, mutta toiset olivat jo paranemaan päin. Herra
Mackenzien miehet olivat myös palanneet rannikolta, joten
lähetysasemalla oli nyt riittävä ja vahva vartiosto.
Meitä pyydettiin hartaasti jäämään, mutta asiain näin ollen me
päättelimme olevan ajan jatkaa matkaamme ensin Kenia-vuorelle ja sitten
sen takana oleviin tuntemattomiin seutuihin tuota salaperäistä
valkoista kansaa etsimään, jonka olimme päättäneet löytää. Aioimme nyt
matkata maitse ja olimme sitä varten hankkineet toistakymmentä aasia
tavaroitamme ja itseämmekin varten, jos niin tarvittaisiin.
Wakwafi-palvelijoitamme oli vain kaksi jäljellä ja oli aivan mahdotonta
saada ketään alkuasukkaita lähtemään mukaamme vaaralliselle retkellemme
tuntemattomiin seutuihin, mitä ei voi suinkaan heille häpeäksi lukea.
Herra Mackenzien mielestä oli sangen omituista, että miehet, joilla oli
kaikki onnellisen elämän edellytykset -- hyvä terveys, riittävä
omaisuus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, lähtivät vapaaehtoisesti ja
vain oman huvinsa tähden uhkarohkealle seikkailuretkelle, josta
hengissä selviytyminen oli vain onnellisen sattuman varassa. Mutta
englantilaisethan ovatkin uhkarohkeata väkeä ja heidän suuri valtansa
siirtomaissa johtuu juuri tuosta luihin ja ytimiin saakka piintyneestä
seikkailuhimosta, joka ensi näkemältä näyttää lievältä hulluudelta.
Mennään minne päähän pälkähtää ja ollaan valmiit kohtaamaan mitä
hyvänsä. Niinhän me teemme oikeastaan kaikki -- kukin omalla tavallaan.
Olen "seikkailija" -- henkilö, joka rakastaa elämää Jumalan vapaassa
luonnossa, erämaan ilmaa, sen asukkaita, vaaroja ja vaivoja, ja minä
ylpeilen tuosta nimestä, joka merkitsee urhoollista sydäntä ja ja
luottamusta Jumalan sallimukseen. Vuosisatojenkin kuluttua, jolloin
monet aikamme raharuhtinaat ja sanataituri valtioviisaat, joiden edessä
ihmiset polvillaan matelevat, ovat kokonaan unhottuneet, mainitaan
noita vanhan ajan rohkeita seikkailija-uranuurtajia, jotka ovat luoneet
Britannian mahtavuuden. Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo rakkaudella
ja ylpeydellä lapsilleen heidän urotöistään. Eipä silti, että me kolme
voisimme toivoakaan kuuluvamme noiden uljaitten joukkoon. Emmehän ole
tehneet vielä mitään -- emme ainakaan kylliksi, millä uhkarohkeata
hurjapäisyyttämme puolustaisimme.
Siirryttyämme illalla kuistille piippuinemme ilmestyi Alphonsekin sinne
ja pyysi mitä kohteliaimmin kumartaen saada puhutella meitä. Kehoitimme
häntä esittämään asiansa, minkä hän tekikin hetkisen epäröityään. Hän
halusi kovin mielellään päästä mukaamme. Hämmästykseni ei ollut
vähäinen, kun tiesin minkälainen hillitön pelkuri hän oli. Mutta syy
selvisi kuitenkin pian. Herra Mackenziehan aikoi lähteä niin pian kuin
suinkin rannikolle ja sieltä Englantiin. Jos Alphonse seuraisi mukana,
joutuisi hän ennen pitkää viranomaisten kynsiin, lähetettäisiin
Ranskaan ja tuomittaisiin luultavasti kaleereihin. Tämä ajatus ei
suonut hänelle hetkenkään lepoa, ja hänen vilkas mielikuvituksensa oli
suurentanut vaaran kymmenkertaiseksi.
Asian todellinen laita oli minun luullakseni kuitenkin siten, että
hänen lainrikkomuksensa oli täällä jo kauan sitten unhotettu eikä
kukaan olisi estänyt häntä lähtemästä minne muuanne hyvänsä paitsi
Ranskaan. Mutta siihen uskoon oli häntä mahdoton taivuttaa. Ollen
synnynnäinen pelkuri piti tuo pikkuinen mies parempana antautua
retkemme lukemattomille vaaroille, vaivoille ja kärsimyksille alttiiksi
kuin joutua jonkun poliisiupseerin kuulusteltavaksi. Tämä vain todistaa
vieläkin sen tosiasian, että useimmat ihmiset pitävät kaukana
tulevaisuudessa häämöttävää vaaran uhkaa niin hirvittävänä, että he
mieluummin antautuvat lähinnä tarjollaolevien sattumien vaaraan, jotka
voivat aivan odottamatta saattaa heidät paljon vakavampaan vaaraan.
Keskusteltuamme asiasta herra Mackenzien kanssa me suostuimme vihdoin
hänen pyyntöönsä. Olimme ensinnäkin hyvin kömpelöt kaikissa
talousaskareissa ja hän _osasi keittää_ -- ah, miten maukkaita ruokia
hän valmistaakin! Olen melkein varma, että hän olisi laittanut
herkullisen aterian noista isoisänsä vanhoista säärystimistäkin, joista
hän aina niin mielellään puhui. Hän oli sitäpaitsi aina touhussa ja
iloinen kuin apina ja hänen turhamaiset ja suurelliset puheensa
huvittivat meitä verrattomasti. Eikä hän muuttunut milloinkaan. Hänen
pelkuruutensa oli kyllä suuri vika, mutta kun me nyt tunsimme hänet
perinpohjin, niin me tiesimme myös tehdä suunnitelmamme tämän hänen
heikkoutensa huomioonottaen.
Huomautettuamme matkamme ehdottomasta vaarallisuudesta me lupasimme
ottaa hänet mukaamme, jos hän sitoutui noudattamaan nöyrästi kaikkia
käskyjämme ja tyytymään kymmenen punnan kuukausipalkkaan, joka
maksettaisiin hänelle heti ihmisten ilmoille päästyämme.
Alphonse hyväksyi ehdot mielihyvällä.
Kello seitsemän aamulla olimme sitten valmiit lähtemään ja eronhetki
oli hyvin vaikea. Minä ja pikku Flossie olimme mitä parhaat ystävät ja
keskustelimme usein pitkät tovit -- mutta lapsiparka ei ollut enää
entisensä kaltainen tuon kauhean yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt
noiden verenhimoisten masaiden leirissä.
"Oi, herra Quatermain!" huudahti hän kiertäen kätensä kaulani ympärille
ja purskahtaen itkuun, "minun on niin sanomattoman vaikea erota teistä.
Kohtaammekohan enää milloinkaan?"
"Kukapa sen tietää, rakas lapsi", vastasin minä. "Minä olen jo vanha ja
taipaleeni taivaltanut, ja sinä olet vasta matkasi alussa. Minulla on
vain lyhyt aika jäljellä, mutta minä toivon sydämestäni, että
tulevaisuus on sinulle varannut monen monta ihanaa ja onnellista
vuotta. Sinusta kehittyy vähitellen kaunis nainen, Flossie, ja koko
tämä erämaan kesytön elämä on oleva sinusta kuin utuinen uni, mutta
minä toivon, ettet milloinkaan unhota vanhaa ystävääsi, vaikka emme
enää kohtaisikaan toisiamme, ja muistat aina, mitä nyt sinulle sanon.
Koeta aina olla hyvä ja tee mikä on oikein, vaikka se ei välistä
olisikaan niin helppoa, sillä hyvyys ja onni ovat toistensa
seuralaiset, sanokoot ivalliset ihmiset mitä hyvänsä. Älä ole itsekäs,
lapseni, vaan auta lähimmäistäsi milloin vain voit. Maailma on täynnä
kärsimyksiä, joiden lieventäminen on jalointa mitä voimme tehdä. Kun
pelkäät Jumalaa, mihin ikinä joutunetkin, ja koetat kärsivien murheita
keventää, niin voit olla varma, ettet ole elämääsi turhuudessa
tuhlannut, kuten lukemattomat naiset tekevät. Niin, olen nyt antanut
sinulle joukon oikein vanhan kansan neuvoja, mutta aion antaa sentään
hiukan muutakin. Näet tämän paperiliuskan, joka on niin sanottu
pankkiosoitus. Anna se isällesi tämän kirjeen ohella meidän mentyämme
-- ei ennen, muista se. Sinäkin, pikku Flossie-kultaseni, menet kerran
naimisiin ja tuolla paperiliuskalla sinä ostat morsiuspukuusi jonkun
ihanan jalokivikoristeen, jota sinä ja sinun tyttäresi, jos Jumala
sinulle sellaisen suo, pidätte metsästäjä Quatermainin muistoksi."
Pikku Flossie itki katkerasti ja antoi minulle muistoksi
kullankeltaisen hiuskiharansa, joka on vieläkin hallussani. Antamani
pankkiosoitus oli tuhannen punnan arvoinen. Neuvoin kirjeessäni hänen
isäänsä sijoittamaan rahat valtion arvopapereihin ja kun lapsi tulisi
täysi-ikäiseksi tahi menisi naimisiin, ostamaan hänelle kauneimman
timanttikaulakoristeen, minkä summalla voi saada. Timantit ovat
mielestäni arvokkaimmat jalokivet, sillä niiden hinta ei voi laskeutua
etenkin kun tiesin, että kuningas Salomonin kaivokset oli ihmiskunnalta
iäksi suljettu. Timanttien arvo päinvastoin nousi vuosi vuodelta ja
Flossie saattoi, jos niin tarvittiin, myydä ne tulevaisuudessa
monikertaisella hinnalla.
Vihdoin lähdimme monien hartaiden kädenpuristusten jälkeen jälleen
liikkeelle. Hatut heiluivat, alkuasukkaat ampuivat yhteislaukauksen
kunniaksemme ja helläsydäminen Alphonse vuodatti hereitä kyyneleitä
isäntäväestään erotessaan. Ero rakkaista ystävistään on aina vaikea ja
minä koetinkin jouduttautua tielle mahdollisimman nopeasti. Oli
suorastaan liikuttavaa nähdä Umslopogaasin kasvoilla kuvastuvaa
haikeata surua, kun hän sanoi hyvästi Flossielle, joka oli vähitellen
kokonaan valloittanut tuon vanhan ja jäyhän soturin sydämen. Hän tapasi
sanoa, että tyttönen oli suloinen kuin taivaan tähtönen, ja toisti
usein miten onnellinen hän oli kun oli surmannut tuon Lygonanin, joka
oli röyhkeästi rehennellen kehunut murhaavansa lapsen.
Herra Mackenzien lähetysasema -- tuo todellinen erämaan kosteikko ja
eurooppalaisen sivistyksen yksinäinen, mutta suloinen edustaja --
häipyi vähitellen näkyvistämme. Olen usein muistanut sen herttaisia
asukkaita ja ihmetellyt, mahtoivatko he lähteä heti rannikolle ja
pääsivätkö onnellisesti Englantiin ja joutuvatkohan nämä rivit
milloinkaan heidän luettavakseen? Pikku Flossie! Miltähän mahtaa elämä
tuntua sinusta maassa, jossa ei olekaan mustaihoisia käskyjäsi
täyttämässä ja jossa et näekään aamuin noustessasi Kenia-vuoren
pilviäpitelevää, auringon kultaamaa lumipeitteistä huippua? Hyvästi,
Flossie! Ajatukseni viivähtävät usein luonasi, sinä suloinen lapsi.
* * * * *
Sivuutimme kenenkään ahdistamatta Kenia-vuoren, jolle masait ovat
antaneet nimen "Dongo Egere" (kirjava vuori), koska sen mahtavassa
huipussa on mustia läikkiä. Ne ovat äkkijyrkkiä kallioseinämiä, joissa
lumipeite ei voi pysyä. Sitten sivuutimme aution Daringo-järven, jonka
rannalla toinen wakwafimme astui käärmeen päälle ja kuoli hetkisen
kuluttua kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Kuljettuamme sitten
noin sata viisikymmentä penikulmaa me saavuimme Lekakisera-nimisen
mahtavan lumihuippuisen vuoren juurelle, jossa ei ollut minun
tietääkseni kukaan eurooppalainen vielä käynyt. Paikkaa en käy
kuitenkaan tässä sen tarkemmin kuvailemaan.
Lepäiltyämme siellä pari viikkoa suuntasimme matkamme Elgumi-nimisen
alueen tiettömiin ja asumattomiin aarniometsiin. En ole missään nähnyt
niin paljon elefantteja kuin noissa metsissä. Niitä ei hätyyttänyt
kukaan ja niiden lisääntymisen rajoitti vain luonnon järkkymätön laki,
joka huolehtii siitä, ettei eläinten lukumäärä kasva suuremmaksi kuin
alue, johon ne ovat asettuneet, voi elättää. Lienee tarpeetonta sanoa,
ettemme ampuneet niitä montakaan, koska ampumavaramme olivat huvenneet
arveluttavan vähiin. Erään virran poikki pyrkiessämme hukkui yksi
ampumatarpeilla lastattu aasi kuormineen päivineen. Emme myöskään
voineet kuljettaa norsunluutaakkaa mukanamme ja metsästäminen vain
surmaamisen tähden on mielestäni väärä ja tuomittava teko. Nuo mahtavat
eläimet saivat siis olla rauhassa meidän puolestamme; vain oman
turvallisuutemme tähden ammuimme pari.
Asianlaita oli nimittäin siten, että tämän alueen elefantit, joita
metsästäjät eivät olleet milloinkaan ahdistaneet, olivat tavattoman
kesyjä. Ne päästivät aivan lähelle, parinkinkymmenen kyynärän päähän,
ja tuijottivat suuret korvat hämmästyksestä levällään tuohon outoon ja
merkilliseen ilmestykseen -- ihmiseen. Ellei tarkastelun tulos ollut
tyydyttävä, päättyi tuijotus välistä kiivaaseen päristykseen, jota
hyökkäys heti seurasi, mikä oli kuitenkin sangen harvinaista. Silloin
ei auttanut muu kuin turvautua pyssyihin. Elgumin suurissa metsissä oli
paljon muitakin villieläimiä, etenkin leijonia, joita olen vihannut
siitä saakka kuin eräs niistä runteli jalkani saattaen minut rammaksi
koko elinajakseni. Noita vaarallisia tsetse-kärpäsiä, jonka purema
tappaa minkä kotieläimen hyvänsä, oli myöskin runsaasti. Sanotaan
kyllä, ettei niiden purema ole lainkaan vaarallinen ihmiselle ja
aasille, mutta meidän juhtamme kuolivat joka tapauksessa tuon
hyönteisen aiheuttamaan myrkytykseen. En tiedä miten asian laita sitten
oikein lienee, olivatko eläimemme ehkä niin huonossa kunnossa, että
niiden vastustuskyky oli heikentynyt, vai oliko näiden seutujen
tsetse-kärpänen tavallista myrkyllisempi? Onni onnettomuudessa oli,
että kuolema seuraa vasta kahden kuukauden kuluttua myrkyn päästyä
vereen. Pari päivää kestäneen kylmän sateen jälkeen kuolivat kaikki
aasimme aivan äkkiä, ja kun nyljin muutamia, huomasin minä niiden
lihassa pitkiä keltaisia juovia, joista tsetse-kärpäsen aiheuttama
myrkytystapaus helposti tunnetaan, juovat osoittavat paikan, johon
hyönteinen on munansa laskenut.
Elgumin metsistä selvittyämme me pyrimme aina vain pohjoista kohti
noudattaen herra Mackenzien ohjeita, joita hän oli antanut meille
tuolta onnettomalta matkamieheltä saamiensa tietojen mukaan, ja
saavuimme viimein suurelle järvelle, jolle alkuasukkaat ovat antaneet
nimen Laga. Tämä järvi, josta mies oli puhunut, kuten muistettanee, oli
noin viidenkymmenen penikulman pituinen ja parinkymmenen levyinen.
Sieltä lähdettyämme matkasimme noin kuukauden verran kauniissa
ylämaassa, jonka pensaikkoiset tasangot silloin tällöin keskeyttivät.
Seutu muistutti sangen suuresti Transvaalia.
Olimme loivasti viettävällä rinteellä, joka kohosi säännöllisesti noin
sata jalkaa kymmenellä penikulmalla ja näytti päättyvän kaukana
siintävään lumihuippuiseen vuoristoon, jota kohti kuljimme. Järven,
jota Mackenzien luona kuollut kulkuri oli nimittänyt "pohjattomaksi
vedeksi", piti kaikesta päättäen olla siellä. Saavuimme vihdoin
vuorijonon juurelle ja kuultuamme, että vuoristossa todellakin oli
suuri järvi, me aloimme pyrkiä ylöspäin. Noustuamme noin kolmentuhannen
jalan korkeuteen me tulimme äkkijyrkän kallioseinämän reunalle ja
näimme lavean noin parinkymmenen neliöpenikulman laajuisen järven,
jonka pinta oli noin tuhatviisisataa jalkaa meidän alapuolellamme ja
joka oli kaikesta päättäen muodostunut suunnattoman suuren muinaisen
tulivuoren aukkoon. Kauempana järven rannalla oli muutamia kyliä,
joissa meidät otettiin sangen ystävällisesti vastaan. Olimmekin levon
tarpeessa, sillä laskeutuminen kraaterin jyrkkiä seinämiä myöten, jotka
olivat tiheän pinjametsän peitossa, oli ollut sangen vaivalloinen ja
vaarallinenkin. Kylien asukkaat, jotka eivät olleet milloinkaan
kuulleet puhuttavankaan valkoisista ihmisistä, olivat rauhallista väkeä
ja kohtelivat meitä mitä vierasvaraisimmin kantaen eteemme ruokaa ja
juomaa niin paljon kuin nälkäisiin vatsoihimme suinkin mahtui.
Ilmapuntarimme mukaan oli tämä ihmeellinen ja ihana järvi 11,450 jalkaa
merenpinnan yläpuolella ja ilmanala oli jotakuinkin kylmä, melkein kuin
Englannissa. Ensimmäisinä kolmena päivänä sataa vihmoi kylmästi ja
järvestä kohoava kostea sumu palautti elävästi mieleen Skottlannin
rannikon synkät syksyiset päivät. Tämä sade saikin tsetse-kärpäsen
myrkyn liikkeelle, niin että kaikki jäljelläolevat aasimme kuolivat
toinen toisensa jälkeen.
Tämä vastoinkäyminen teki tilanteemme arveluttavaksi. Matkan jatkaminen
oli mahdotonta, kun meillä ei ollut mitään keinoa kuljettaa
tavaroitamme, jotka olivat nekin huvenneet sangen vähiin. Ampumavaroja
oli vain kourallinen, noin parisataa panosta kaiken kaikkiaan. Emme
todellakaan tienneet mitä tehdä. Näytti kuin matkamme olisi pakostakin
täytynyt päättyä tähän. Jos olisimme luopuneetkin suunnitelmastamme,
mitä emme kuitenkaan olleet vielä tuumineetkaan tehdä, olisi ollut
aivan naurettavaa ajatellakaan palaamista noin seitsemänsadan
penikulman päässä olevalle rannikolle nykyisissä varusteissamme.
Päätimme niin ollen jäädä siihen, missä olimme -- alkuasukkaat olivat
hyvin vierasvaraiset ja ruokaa näytti olevan runsaasti -- ja odotella
tapahtumain kehitystä koettaen saada selville mitä kauempana olevista
seuduista mahdollisesti tiedettiin.
Ostettuamme kylän päälliköltä muutamilla vanhoilla panoshylsyillä,
joista mies ihastui ikihyväksi, suuren kanootin, johon meidän kaikki
tavaramme mahtuivat, me päätimme lähteä etsimään sopivaa leiripaikkaa,
ja kun emme tienneet, palaisimmeko enää samaan kylään takaisin,
kuormasimme kanoottiin kaikki tavaramme ja kohtalaisen varaston nuoren
metsäkauriin lihaa, joka on hyvin maukasta. Alkuasukkaat olivat
kiiruhtaneet keveissä kanooteissaan viemään edeltäpäin sanaa muihin
kyliin meidän tulostamme.
Meloskellessamme huolettomasti eteenpäin kiinnitti Good huomiomme veden
merkillisen syvän siniseen väriin. Hän sanoi ymmärtäneensä
alkuasukasten puheista, että järven otaksuttiin olevan tavattoman
syvän. Alkuasukkaat, jotka olivat taitavia kalastajia -- kala olikin
heidän pääravintonsa -- väittivät myös, että järven pohjassa oli reikä,
josta vesi pääsi pois sammuttaen maan alla raivoavan hirveän tulen.
Huomautin siihen, että hänen kuulemansa otaksumat johtuivat luultavasti
jostakin vanhasta perimätarusta, joka oli säilynyt näiden alkuasukasten
keskuudessa aina niiltä ajoilta, jolloin tämän muinaisen tulivuoren
jokin aukko oli vielä toiminnassa. Näimme järven rannoilla useita
sellaisia aukkoja, jotka olivat olleet toiminnassa vielä kauan sen
jälkeen kuin vuoren pääaukko, johon järvi oli muodostunut, oli
sammunut. Kun tulivuori oli lopultakin kokonaan sammunut, luulivat
asukkaat, että järven vesi pääsi jotenkin sammuttamaan tulen, ja kun
vuorilta virtaavalle suurelle vesimäärälle ei ollut mitään laskujokea,
on tuo otaksuma hyvin ymmärrettävä.
Järven vastapäinen ranta oli aivan äkkijyrkkä huimaavaan korkeuteen
kohoava kallioseinämä, josta meloskelimme noin kolmensadan jalan päässä
suunnaten matkamme kauempana olevaa suurta kylää kohti. Seinämän
lähellä oli vedenpinta täynnä risuja, oksia, ajopuita ja kaikenlaista
törkyä, jonka Good otaksui ajautuneen paikalle jonkun järvessä käyvän
salaperäisen virran mukana. Tämä oli meistä sangen kummallista ja antoi
meille sangen paljon ajattelemisen aihetta. Samassa viittasi Curtis
eteenpäin ja käännyttyämme katsomaan me näimme suuren joukon isoja
valkoisia joutsenia keinuvan tyynellä järvellä. Koska en ole
milloinkaan ennen nähnyt noita lintuja Afrikassa, valtasi minut
vastustamaton himo ampua niitä muutamia kokoelmiani varten. Olin jo
pari päivää ennen nähnyt niiden kiertelevän järven yläpuolella ja
kysyttyäni alkuasukkailta, mistä linnut tulivat, sain kuulla, että ne
lensivät säännöllisesti joka vuosi samaan aikaan vuorten yli ja
laskeutuivat järvelle varhain aamulla. Niitä oli silloin hyvin helppo
pyytää, sillä ne olivat niin uuvuksissa, etteivät päässeet pakoon.