tuli, johon minäkin yhdyin, ja onnistuinkin surmaamaan lähinnä
Flossieta makaavan miehen juuri kun hän kohottautui hypätäkseen ylös.
Aitauksen toisesta päästä kuului kaameaa kiljuntaa, ja suureksi
ilokseni minä tunsin Goodin mylvähtelevien ärjähdysten kaikuvan ylinnä.
Syntyi hirmuinen mellakka, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt
enkä näekään. Kauhun- ja raivonhuudoin syöksyivät masai-soturit
silmänräpäyksessä jalkeille, mutta meidän hyvin tähdätty lyijysateemme
kaatoi heistä monta, ennenkuin ehtivät astua askeltakaan. Joukko seisoi
hetkisen epäröiden tietämättä oikein mitä tehdä, mutta kun sotahuudot
kajahtelivat yhä uhkaavammin aitauksen päästä ja meidän kiihkeä tulemme
ei tauonnut hetkeksikään, valtasi soturit pakokauhu ja he ryntäsivät
suurelle aukolle. Suuntasimme tulemme tiheimpään joukkoon ja
laukaustemme vaikutus oli todellakin kaamea. Olin tyhjentänyt kiväärini
kymmenen panosta sisältävän säiliön jo pari kertaa ja aioin juuri
täyttää sen jälleen, kun samassa muistin pikku Flossien. Katsahdin
vallituksen yli ja näin valkoisen aasin makaavan maassa potkien.
Kiihkeässä ammunnassa oli ehkä jokin kuula osunut siihen tahi sitten
oli jokin masai iskenyt sitä keihäällään. Lähellä ei ollut ainoaakaan
elävää masai-soturia ja hoitajanainen näkyi kaikin voimin riuhtovan
keihään terällä poikki nuoria, joilla Flossien jalat oli köytetty.
Seuraavassa silmänräpäyksessä he riensivät molemmat vallitukselle ja
alkoivat kiivetä sen yli, mutta tiukalle sidotut nuorat olivat
luultavasti aivan jäykistäneet Flossie-raukan jalat, koska hänen
yrityksensä ei onnistunut. Pari soturia oli sitäpaitsi huomannut
pakoyrityksen ja kiiruhtivat nyt lasta kohti keihäät koholla. Toinen
ehätti paikalle juuri kun Flossie vierähti aitaukseen takaisin
koetettuaan kiivetä vallituksen yli. Keihäs kohosi, mutta samassa
silmänräpäyksessä lävisti kuulani miehen sydämen ja hän kaatui kuin
salaman iskemänä. Mutta toinen roisto oli jo yhtä lähellä ja kiväärini
säiliö oli tyhjä. Flossie oli noussut ja kääntyi mieheen päin, joka
lähestyi keihäs valmiina iskemään. Käännyin poispäin sydämessäni
herpaiseva tuska. En voinut katsoa tuota julmaa näkyä ja auttaa en
voinut. Katsahdin jälleen aitaukseen ja suureksi ihmeekseni minä näin
masain pudottavan keihäänsä ja pitelevän molemmin käsin päätään horjuen
puoleen ja toiseen. Samassa lennähti Flossien kädestä pieni savupilvi
ja soturi suistui tantereeseen kuin isketty härkä. Muistin
derringer-pistoolin, jonka Flossie oli minulle näyttänyt, ja minulle
selvisi, että hän oli laukaissut molemmat piiput pelastaen siten
henkensä. Seuraavassa hetkessä hän yritti toisen kerran kiivetä
vallituksen yli, mikä onnistuikin mainiosti vallituksen harjalla
makaavan hoitajanaisen avulla, ja minä tiesin melkein varmaan, ettei
tyttöä uhannut enää mikään vaara. Hän oli turvassa. Tapauksen
kuvaukseen menee jotensakin pitkä aika, mutta minä voin mennä vaikkapa
valalle, ettei tuo jännittävä hetki kestänyt viittätoista sekuntiakaan.
Täytettyäni kiväärini säiliön minä yhdyin jälleen ammuntaan, mutta en
suunnannut nyt tultani aukolla äheltävään joukkoon, vaan tipautin
jokaisen masain, joka aikoi kiivetä vallituksen yli. Tarkasti valvoen,
ettei ainoakaan vihollinen päässyt pakoon sitä tietä, minä siirryin
vähitellen suurta sisäänkäytävää kohti, jossa riehui raivoisa taistelu,
voidakseni jos suinkin mahdollista auttaa kovalla olevia ystäviäni.
Parisataa masaita -- noin viisikymmentä olimme jo surmanneet -- oli
kokoontunut tuolle piikkipensasten sulkemalle aukolle. Good oli
kymmenen miehensä kanssa hyökännyt uljaasti vihollisen selkään ja tämä
pyrki nyt suin päin pakoon luullen suurenkin joukon riehuvan takanaan.
Jostakin syystä ei heidän mieleensäkään johtunut koettaa hyökätä
vallituksen yli, mikä olisi helposti käynyt päinsä, vaan he
pakkautuivat kaikki sisäänkäytävälle, josta me olimme tehneet vaikeasti
valloitetun linnoituksen. Ensimmäinen soturi, joka koetti yhdellä
hypyllä syöksyä aukon läpi, ei päässyt kunnolla maahan, ennenkuin
Curtiksen tappara välähti ja halkaisi surahtaen soturin kirjavilla
sulilla koristetun pään. Mies vaipui ääntä päästämättä pensaikkoon.
Toiset alkoivat tämän nähtyään painautua hirveällä rähinällä aukkoon,
mutta Curtiksen peloittava tappara ja Inkosi-kaas heiluivat taukoamatta
ja viholliset kaatuivat toinen toisensa jälkeen sisäänkäytävän suulle
ja tukkesivat pian ruumiillaan toveriensa pakotien. Jotka onnistuivat
jotenkin selviämään tapparoista eivät päässeet enää wakwafin ja noiden
kahden keihäsmiehen ohi, ja jos niin kävi, joutui jokainen saarroksen
murtaja minun ja herra Mackenzien tulen uhriksi.
Taistelu kävi yhä raivoisammaksi. Muutamat masai-soturit juoksivat
kaatuneiden toveriensa ruumiiden yli koettaen iskeä tapparamiehiä
keihäillään, mutta pääasiallisesti teräspaitojen takia eivät yritykset
onnistuneet. Tappara vain välähti, kuului rusahdus ja masaiden
ruumiskasa oli lisääntynyt jälleen yhdellä. Näin kävi aina kun
hyökkäys oli suunnattu Curtista vastaan. Tulos oli tietysti sama
Umslopogaasinkin ollessa vastassa, mutta hänen taistelutapansa oli
aivan erilainen. Tuo vanha zulu-soturi iski aniharvoin molemmin käsin
ja käytti tavallisesti vain kirveensä piikkiterää napauttaen sillä
salamannopeasti sievoisen pyöreän reiän vastustajansa kalloon, niinkuin
lahoa puuta nokkiva tikka. Hän ei käyttänyt tapparansa leveää terää
milloinkaan muulloin kuin joka taholta uhkaavan vaaran hetkellä
tiheässä tungoksessa ja tuhotessaan vastustajan kilven. Taistelu
oli hänen mielestään kuin urheilua, jolloin täydellä terällä
läimäytteleminen ei ollut oikein paikallaan, ellei tilanne käynyt
arveluttavaksi.
Good miehineen oli nyt aivan lähellä, joten miestemme oli lopetettava
ampuminen aukolla tunkeilevaan vihollisjoukkoon, ettei omia miehiä
joutuisi heidän tulensa uhriksi. (Yhden Goodin miehen oli käynyt siten,
kuten myöhemmin todettiin.) Peloittavalla kiljunalla, joka kaikui kauas
ympäristöön, iski Good joukkoineen aina tiheimpään vihollisparveen
levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Sanomaton kauhu valtasi
masai-joukon, joka nyt pelosta suunniltaan hyökkäsi silmittömällä
raivolla aukolle ja tunkeutui vastustamattomasti ruumiskasan yli
Curtiksen ja Umslopogaasin ohi aukealle.
Nyt alkoivat rivimme nopeasti harveta. Wakwafimme, joka riehui
kirveineen kuin hornan henki eteenpäin pyrkivien masaiden keskellä,
kaatui ensimmäiseksi keihään lävistämänä, joka oli isketty niin
raivoisasti, että terä oli tunkeutunut jalan verran selästä ulos. Hänen
mukanaan olleet keihäsmiehet kaatuivat myös pian ja kuolivat tiikerien
lailla viimeiseen saakka taistellen. Samoin kävi monen muun ja minä
aloin jo pelätä joutuvamme tappiolle -- voiton vaaka häilyi sinne
tänne. Karjaisin miehilleni ja käskin vaihtamaan pyssyt keihäisiin ja
syöksymään toverieni avuksi. Heidän verensä kiehui ja he tottelivat
heti herra Mackenzien miesten seuratessa heidän esimerkkiään.
Hyökkäys aiheutti suuren hämmennyksen vihollisjoukossa, mutta ratkaisu
ei ollut vieläkään varma.
Miehemme taistelivat kuin leijonat, urhoollisesti ja kuolemaa
halveksien, ja moni heistä saavutti sankarikuoleman tuona varhaisena
aamuhetkenä. Ylinnä kajahtelivat Goodin jylisevät huudot ja
sisäänkäytävän suulla nuo kaksi kirvestä nousivat ja laskivat melkein
koneellisen säännöllisesti. Mutta minä näin kaikesta, että Curtis, joka
oli saanut useita lihashaavoja, alkoi jo väsyä, hengitys kävi
läähättäen ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet melkein sormen
vahvuisiksi. Tuo rautainen Umslopogaaskin näytti olevan hyvin lujilla.
Hän oli jättänyt "nokkimisen" ja täräytteli nyt tapparansa täydellä
terällä iskien vihollistaan mihin hän vain saattoi osua välittämättä
enää lyödä taidokkaasti pyöreitä reikiä heidän kalloihinsa. Itse en
sekaantunut mylläkkään, vaan kiertelin ympärillä ja autoin tarkoilla
laukauksillani missä vain voin. Tapoinkin siten monta vihollista.
Ammuin tuona aamuna viisikymmentäyhdeksän panosta ja olen melkein
varma, että kaikki osuivat maaliinsa.
Meitä ei ollut enää kuin noin kuusitoista taistelukelpoista miestä kun
taas vihollisia oli ainakin viisikymmentä. Tilanne oli hyvin
huolestuttava. Elleivät masait olisi menettäneet malttiaan, vaan
olisivat päättäväisesti ja harkitusti käyneet kimppuumme, niin he
olisivat pian murtaneet vastustuksemme. Mutta sitä he eivät tehneet. He
eivät olleet vielä selvinneet säikähdyksestään ja monet olivat
hukanneet aseensa ensimmäisten laukaustemme aiheuttamassa hirveässä
mellakassa. Mutta joukossa oli toisia, jotka taistelivat tyynesti ja
taitavasti ja siinä oli jo meille kylliksi.
Eräs masai hyökkäsi pitkä veitsi kädessään herra Mackenzien kimppuun
hänen parhaillaan ladatessa pyssyään. Lähetyssaarnaaja sieppasi
vyöstään suuren leikkuuveitsensä (pistooli oli pudonnut) ja nyt alkoi
raivoisa ottelu, joka muuttui pian vimmatuksi painiksi elämästä ja
kuolemasta. En nähnyt silloin miten tuo kaksintaistelu päättyi, sillä
taistelijat kaatuivat toisiinsa kietoutuneina vallituksen taakse, ja
minun täytyi huolehtia omista asioistani, ettei kukaan päässyt
hiipimään selkäni taakse.
Taistelu riehui edelleen entistä raivokkaammin ja ratkaisu näytti jo
hyvin toivottomalta. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka lopetti
taistelun tuossa tuokiossa. Umslopogaas oli joko sattumalta tahi
tarkoituksella murtautunut joukosta erilleen ja otteli nyt erään
rotevan soturin kanssa parin askeleen päässä muista. Eräs masai iski
häntä silloin keihäällään kaikin voimin hartioiden väliin, mutta ase
kilpistyi teräspaitaan ja ponnahti takaisin. Mies tuijotti hetkisen
tyrmistyneenä eteensä -- näiden heimojen keskuudessa oli panssari
tuntematon laite -- ja alkoi sitten ulvoa täyttä kurkkua:
"Paholaisia, paholaisia -- noidat ovat kimpussamme!" ja äkillisen
kauhun valtaamana hän pudotti keihäänsä ja syöksyi hillittömään pakoon.
Mutta hän ei ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin kuulani iski
hänet tantereeseen ja Umslopogaasin kaadettua miehensä valtasi
pakokauhu toisetkin.
"Noitia, noitia!" kirkuivat he kimeästi ja heittäen keihäät ja kilvet
luotaan he koettivat päästä pakoon joka taholle.
Lienee tarpeetonta kuvata taistelun viimeistä vaihetta. Sanon vain,
ettei armoa anottu eikä annettukaan. Mutta eräs tapaus on kuitenkin
mainitsemisen arvoinen.
Olin jo varma, että taistelu oli päättynyt, kun samassa ruumiskasasta
hypähti aivan haavoittumaton soturi ja pakeni tuulispään nopeudella
suoraan minua kohti. Mutta hän ei ollut yksin, sillä Umslopogaas
seurasi häntä kuin varjo. He lähestyivät nopeasti ja minä tunsin
pakenijan heti. Hän oli tuo röyhkeä sanansaattaja, joka oli ollut eilen
illalla puheillamme. Huomatessaan, että takaa-ajaja vain läheni, hän
kääntyi päin puolustautuakseen, ja Umslopogaaskin pysähtyi.
"Ha, ha, ha!" nauroi tuo vanha zulu ivallisesti nähdessään soturin
kasvot; "sinäkös se oletkin, jonka kanssa hiukan keskustelin eilen
illalla -- sanansaattaja Lygonani -- lasten kiduttaja. Sinähän sanoit
murhaavasi tuon pikku tytön tänä aamuna! Muistaakseni sinä toivoit myös
saavasi katsella taistelukentällä kasvoista kasvoihin Umslopogaasia,
maquilisini-heimon ja amazulu-kansan päällikköä? Katso, toivosi on
täyttynyt! Minä vannoin paloittelevana sinut jäsen jäseneltä, sinä
julkea koira. Katso, nyt on hetkesi lyönyt! Tervehdi isiäsi!"
Masai kiristeli raivoissaan hampaitaan ja hyökkäsi zulua kohti keihäs
koholla. Umslopogaas antoi hänen tulla, mutta astui aivan viime
hetkessä salamannopeasti syrjään, niin että soturi syöksähti
vauhdissaan ohi, jolloin Umslopogaas heilautti tapparaansa molemmin
käsin ja iski täydellä terällä kaulan ja olkapään yhtymäkohtaan.
Tapparan purevan terävä terä upposi kuin lahoon puuhun katkaisten luut
ja jänteet ja erotti pään ja toisen käden ruumiista melkein kokonaan.
"Ou!" huudahti Umslopogaas silmäillen hengetöntä vihollistaan; "sanani
pidän. Hyvin iskin."
VIII.
TAISTELUN JÄLKEEN.
Suunnitelmamme oli onnistunut ja me olimme selviytyneet taistelusta
voittajina. Katsahdin ympärilleni ja huomasin heti, ettei Alphonse,
jota olin koettanut parikymmentä minuuttia sitten -- taistelu ei
kestänyt sen kauemmin -- pyssyni perällä rauhoittaa, ollutkaan
saapuvilla. Pelkäsin hänen kaatuneen ja aloin hakea hänen ruumistaan
kuolleiden joukosta, mutta kun en nähnyt hänestä jälkeäkään, aloin minä
arvella hänen visusti välttäneen sekaantumasta leikkiin ja olevan
niinmuodoin vielä hengissä. Menin sinne, jossa hän oli ollut vähällä
ampua minut, ja huusin häntä nimeltä. Noin viidentoista askeleen päässä
aitauksesta oli vanha banaanipuu, joka oli sisältä aivan ontto.
"Alphonse", huutelin minä joka taholle, "Alphonse!"
"Täällä, herra", vastasi eräs ääni. "Täällähän minä olen."
Katselin ympärilleni näkemättä ketään. "Missä sitten?" huusin minä.
"Täällä puussa, herra."
Katsahdin sinnepäin ja näin banaanipuun kuoren halkeamassa kalpeat
kasvot ja peloittavan suuret viikset, joista toinen oli paljon lyhyempi
ja toinen oli kadottanut ylpeän ulospäin kiertyvän kaarensa riippuen
nyt murheellisesti maata kohti. Olin ennenkin epäillyt, mutta nyt olin
aivan varma, että Alphonse oli pelkuriraukka.
"Tulehan tänne", sanoin minä astuen askeleen häntä kohti.
"Onko ottelu sitten päättynyt?" kysyi hän tuskallisesti; "ihanko
todella? Voi mitä kauhuja olenkaan saanut kokea! Lukemaini rukousten
määrää ei voi kukaan käsittää."
"Tule nyt vain tänne, sinä pikkuinen lurjus", sanoin minä kiivaasti,
sillä tunteeni eivät olleet juuri ystävällisimmät tuota miestä kohtaan.
"Kaikki on jo ohi."
"Rukoukseni on siis kuultu, herra", sanoi hän ja lähti piilopaikastaan.
Mennessämme yhdessä toisten luo, jotka seisoskelivat sisäänkäytävän
vaiheilla katsellen kuoleman niittoa ympärillään, hyökkäsi eräs pensaan
takana vaaninut masai-soturi raivoisasti kimppuumme. Alphonse syöksyi
pakoon hurjasti ulvoen ja masai kiiti hänen jälkeensä kuin nuoli aikoen
surmata vielä yhden vihollisen ennen kuolemaansa. Soturi saavutti
ranskalaisen pian ja olisi nitistänyt hänet tuossa tuokiossa, ellen
olisi ehtinyt lähettää hyvin tähdättyä kuulaa hänen leveiden
hartioidensa väliin. Mutta Alphonse oli niin säikähtynyt, ettei hän
joutanut vilkaisemaankaan taaksensa, vaan heittäytyi suulleen maahan
siten välttääkseen saamasta ruumiiseensa kyynärän pituudelta kylmää
kirkasta terästä, joka välähteli aivan hänen selkänsä takana. Kuoleva
masai kaatui hänen päällensä ja hirvittävistä huudoista päättäen, joita
Alphonse päästeli, minä jo luulin masain onnistuneen tappaa uhrinsa
aivan kuolemansa hetkellä. Kiiruhdin paikalle, pyöräytin masain ruumiin
sivulle ja siinä hänen aliansa makasi Alphonse aivan veren peitossa
potkiskellen heikosti kuin sähkövirran elävöittämä sammakko.
"Miesparka!" huokasin minä, "hän on mennyttä kalua", ja polvistuen
hänen viereensä minä aloin etsiä hänen haavaansa niin hyvin kuin
suinkin saatoin hänen keppuroimiseltaan.
"Koko selkäni on vain yhtenä haavana!" ulvoi hän. "Minut on murhattu!
Minä olen ihan kuollut!"
Minä etsin etsimästä päästyänikin, mutta en vain löytänyt haavaa.
Totuus selveni minulle samassa -- mies oli vain säikähtynyt eikä
lainkaan haavoittunut.
"Pääsetkös ylös siitä, senkin mokoma!" ärjäisin minä kiukkuisesti.
"Eihän sinua mikään vaivaa. Ettes häpeä!"
Hän nousi varovasti ja tunnusteltuaan tarkoin kaikki jäsenensä hän
virkkoi puolustelevasti.
"Luulin joutuneeni kaksintaistelussa alakynteen, herra", ja
potkaistuaan masai-soturin ruumista hän huudahti riemuiten:
"Siinäpähän makaat kuolleena, sinä musta koira! Mikä verraton urotyö!
Mikä suuri voitto!"
Peräti kyllästyneenä minä jätin Alphonsen oman onnensa nojaan ja menin
toisten luo, minkä hänkin teki erinomaisen vikkelästi seuraten minua
kuin varjo koko matkan. Näin ensin Mackenzien, joka istui kivellä
nenäliina reiden ympärillä. Keihään kärki oli lävistänyt kaikki
lihakset ja haavasta vuoti runsaasti verta. Hänellä oli vielä kädessään
suuri leikkuuveitsensä, jonka terä oli nyt pahasti vääntynyt, mistä
päättelin hänen käytelleen asetta kunnialla ja menestyksellä soturin
kanssa painiskellessaan.
"Ah, Quatermain!" huudahti hän vavahtelevalla äänellä, "olemme kuin
olemmekin voittaneet, mutta tämä on murheellinen näky", ja hän silmäili
väsyneesti ympärilleen. "Minua vain harmittaa, että iskin piloille
parhaimman veitseni tuon villin masai-neekerin rintalastaan", lisäsi
hän hetkisen kuluttua hermostuneesti nauraen.
Miesparka! Vaikea haava aiheutti tuskia ja eihän ollut ihmeellistä,
että hirveä taistelu oli järkyttänyt hänen koko hermostonsakin. Hän oli
rauhan mies ja helläsydäminen ihminen, jonka mielestä tämmöinen
verileikki oli hirveintä maailmassa. Mutta välistähän kohtalo
suorastaan ivaa meitä.
Aitauksen sisäänkäytävän suulla minut kohtasi omituinen näky. Taistelu
oli tauonnut vähän aikaa sitten ja haavoittuneiden vihollisten tuskat
oli lopetettu, sillä armoa ei annettu. Piikkipensaat oli tallattu
jäljettömiin, mutta niiden asemesta oli aukko täynnä vihollisten
ruumiita. Niitä oli kaikkialla ja toisissa paikoin aivan kasoittain.
Aukealla sisäänkäytävän edessä niitä makasi pitkin ja poikin, kuten
helteen uuvuttamia ihmisiä jossakin Lontoon puistossa kuumana elokuun
sunnuntaina. Keihäitä ja kilpiä näkyi joka taholla, ja pienellä alalla
sisäänkäytävän edessä, josta kaatuneet oli raivattu syrjään, seisoskeli
ryhmä miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä ottelusta. Maassa heidän
jalkainsa juuressa lepäsi neljä haavoittunutta meikäläistä. Olimme
menneet taisteluun kolmenkymmenen miehen voimalla ja meitä oli nyt
elossa vain viisitoista. Niistä oli viisi haavoittunutta (herra
Mackenzie mukaanluettuna) ja kaksi kuolettavasti. Sisäänkäytävän
puolustajista olivat vain Curtis ja Umslopogaas jäljellä. Goodin
joukkueesta oli kaatunut viisi, minun kaksi ja Mackenzien kuudesta
miehestä oli vain yksi elossa. Kaikki jäljelläolevat, minua
lukuunottamatta, joka en ollut sekaantunut käsikähmään, olivat
yltäpäältä veren tahrimat ja äärimmäisen väsyneet. Kiireestä
kantapäähän veren punaama Umslopogaas, joka seisoi erään ruumiskasan
vaiheilla rauhallisesti tapparaansa nojaten, näytti olevan ainoa, jonka
voimia tuo raivoisa ottelu ei ollut voinut uuvuttaa, vaikkakin nahka
tykytti kiivaasti hänen päässään olevan reiän kohdalla.
"Ah, Macumazahn", virkkoi hän, kun nilkutin hänen luoksensa, "minähän
sanoin sinulle, että kerrankin saisin jälleen tarpeekseni tapella. En
ole milloinkaan nähnyt uljaampaa ottelua, ja tämä rautapaita on
varmaankin 'tagati' (noiduttu), sillä mikään ei voinut tunkeutua sen
lävitse. Ellei minulla olisi ollut tätä paitaa, niin tuossa lepäisin ja
hän nyökäytti päätään suurta ruumiskasaa kohti, joka oli hänen
edessään.
"Lahjoitan paidan sinulle", sanoi Curtis lyhyesti. "Olet totisesti
urhoollinen mies."
"Suuri päällikkö!" vastasi zulu kohteliaasti iloiten sekä lahjasta että
Curtiksen tunnustuksesta. "Sinä, Incubu, taistelit myös miehen lailla,
mutta minun täytyy antaa sinulle hiukan opetusta tapparan käytössä.
Sinä et osaa säästää voimiasi."
Mackenzie kysyi samassa Flossieta, ja me olimme kaikki iloiset
kuullessamme, että eräs mies oli nähnyt hänen kiiruhtavan henkensä
edestä hoitajineen taloa kohti. Vieden mukanamme haavoittuneet, joita
voitiin heti liikutella, me poistuimme hitaasti tuosta kamalasta
paikasta. Voiton tietoisuus täytti sydämemme ilolla ja karkoitti kaikki
ikävät tunnelmat. Olimme pelastaneet suloisen lapsukaisen julmasta
kuolemasta ja antaneet samalla tuolle verenhimoiselle ja ryöstelevälle
masai-heimolle opetuksen, jota he eivät unhottaisi kymmeniin vuosiin.
Mutta olihan hintakin ollut kallis!
Vaivalloisesti taivalsimme rinnettä ylös, josta olimme vain noin tunti
sitten hiipineet alas aivan toisenlaisten olosuhteiden vallitessa.
Rouva Mackenzie odotti meitä vallituksen ovella. Nähdessään meidät hän
painoi kädet kasvoilleen ja huudahti tuskaisesti, eikä hänen pelkonsa
suinkaan vähentynyt, kun hän huomasi rakkaan puolisonsa lepäävän
paareilla. Mutta kuultuaan, ettei haava ollut vaarallinen, hän
rauhoittui vähitellen. Minä selitin muutamin sanoin taistelun vaiheet
(joista Flossie oli jo tiennyt hiukan kertoa) ja rouva Mackenzie
suuteli minua kunnioittavasti otsalle.
"Jumala siunatkoon teitä, herra Quatermain", sanoi hän liikutuksesta
värähtelevällä äänellä, "olette pelastaneet lapseni hengen."
Poistuimme sitten vaihtamaan vaatteitamme ja hoitelemaan haavojamme.
Iloitsen voidessani sanoa, ettei minulla ollut ainoaakaan, ja Goodin,
ja Curtiksen vammat olivat myös sangen mitättömät, jotka sidottiin pian
muutamilla laastarilapuilla. Nuo teräspaidat olivat suorastaan
verrattomat. Mackenzien haava oli kylläkin vakavaa laatua, mutta
onneksi ei keihäs ollut vioittanut valtimoita. Kylvettyämme puimme
puhtaat vaatteet yllemme ja menimme ruokailuhuoneeseen, jossa
aamiainen odotti meitä kuten tavallisesti. Oli vallan omituista
istuutua runsaasti katettuun pöytään juomaan teetä ja aterioimaan
yhdeksännentoista vuosisadan tapojen mukaan tapeltuamme vähää ennen
henkemme edestä oikein keskiaikaiseen malliin. Good sanoikin, että
yölliset tapaukset tuntuivat hirmuiselta painajaiselta eikä julmalta
todellisuudelta. Lopetellessamme syöntiämme avautui ovi ja pikku
Flossie tuli sisään hyvin kalpeana ja väsyneenä, mutta muutoin täysin
terveenä. Hän suuteli ja kiitti meitä kaikkia. Minä onnittelin häntä
osoittamansa mielenmaltin johdosta, kun hän ampui masai-soturin
pelastaen siten henkensä.
"Oi, älkää puhuko siitä!" huudahti hän purskahtaen hermostuneeseen
itkuun. "Minä en voi milloinkaan unhottaa hänen kasvojansa -- en
milloinkaan. Ne ovat nytkin silmäini edessä."
Kehoitin häntä menemään levolle, minkä hän heti tekikin heräten vasta
illalla täysin toipuneena, mutta vieläkin hiukan väsyksissä. Minusta
oli hyvin omituista, että tyttö, jolla oli kyllin mielenmalttia ampua
hänen kimppuunsa keihäs koholla syöksyvä musta roisto, ei voinut
myöhemmin suhtautua tapaukseen yhtä tyynesti. Mutta sehän on hänen
sukupuolelleen ominaista.
Flossie-parka! Minä pelkään, ettei masai-leirissä 'vietetty yö mene
moneen vuoteen hänen mielestään. Hän kertoi minulle myöhemmin, että
kauheimmat olivat olleet nuo tunnit, kun hän odotti aamun koittoa
tietämättä, oliko ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin hänen
pelastamisekseen, eikä hän ollut oikeastaan tohtinut mitään toivoakaan,
kun vihollinen oli niin voimakas. Masait olivat katselleet häntä suu
auki ja monet, jotka eivät olleet ennen nähneet valkoihoisia, olivat
likaisilla käsillään tunnustelleet hänen tukkaansa ja hienoa hipiäänsä.
Hän sanoi myöskin päättäneensä ampua itsensä heti auringon ensimmäisten
säteiden sattuessa aitaukseen, ellei apua kuulunut, sillä hoitajanainen
oli kuullut Lygonanin sanovan, että heidät surmataan kauheilla
kidutuksilla heti auringon noustua, ellei valkoista miestä luovuteta
heidän tilalleen. Päätös oli epätoivoinen, jonka tyttönen olisi
kuitenkin minun luullakseni empimättä toimeenpannut, ellei yrityksemme
olisi onnistunut. Vaikka hän olikin vasta iässä, jolloin tytöt pidetään
Englannissa vielä visusti koulun seinien sisällä, niin tällä "erämaan
lapsella" oli enemmän rohkeutta, neuvokkuutta ja mielenlujuutta kuin
monella täysikasvuisella.
Aamiaisen jälkeen menimme kaikki nukkumaan ja nousimme vasta
päivälliselle, jonka syötyämme me lähdimme miehissä -- kaikki
liikkeelle kykenevät miehet, naiset, pojat ja tytöt -- aamullisen
teurastuksen näyttämölle. Aioimme haudata kuolleemme ja heittää
vihollisten ruumiit Tana-jokeen, joka virtasi noin viidenkymmenen
kyynärän päässä. Juhla-aterialle kokoontuneet tuhannet korppikotkat
pakenivat kirkuen meidän saapuessamme.
Olen usein katsellut noita suuria, inhoittavia lintuja ja ihmetellyt
niiden käsittämättömän nopeaa ilmestymistä tappopaikoille. Sanokaamme,
että olette ampunut jonkun suuremman otuksen, metsäkauriin tahi jonkun
semmoisen, niin minuutin kuluttua ilmaantuu taivaalle tumma pilkku,
joka yhä suurenee muuttuen vihdoin korppikotkaksi, ja toisia seuraa
jäljessä. Olen kuullut monta otaksumaa näiden lintujen ihmeellisestä
huomiokyvystä, mutta omani, lukuisiin huomioihin perustuva, on, että
korppikotkat, joiden näkö on verrattoman terävä ja voimakas, ovat
jakaneet avaruuden piireihin ja liidellen ilmassa huimaavan korkealla
-- luultavasti noin pari kolme penikulmaa maanpinnasta -- vahtivat
jokainen tavattoman laajaa aluetta. Nähdessään saaliin alkaa yksi
nopeasti laskeutua ja jonkun penikulman päässä lennellyt naapuri seuraa
heti esimerkkiä tietäen, että tarjolla on jotakin syötävää. Siten
kantautuu tieto melkein silmänräpäyksessä ja muutamissa minuuteissa
ovat kaikki haaskalinnut parinkymmenen penikulman alalta kokoontuneet
pitoja pitämään.
Hautasimme kaatuneemme juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ja koska
herra Mackenzien täytyi pysyä vuoteessa haavansa tähden, valitsimme
Goodin, jolla oli vaikuttavin ääni ja hienoin käytöstapa, toimittamaan
hautauksen. Hetki oli vakava ja me seurasimme toimitusta surusta
sanattomina. Mutta pahemminkinhan olisi voinut olla, kuten Good sanoi,
sillä olisihan helposti voinut käydä niin, että olisimme "itse saaneet
haudata itsemme". Huomautin siihen, että sepä olisi ollut hieman vaikea
temppu, mutta minä ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti.
Koottuamme kaikki keihäät, kilvet ja muut aseet me toimme
lähetysasemalta suuret härkien vetämät vankkurit, johon kuormasimme
vihollisten ruumiit. Tyhjensimme vankkurit viidesti Tana-jokeen ja
jokaisessa kuormassa oli noin viisikymmentä ruumista. Siitä ilmenee,
ettei masai-joukosta montakaan pelastunut. Krokodiilit mahtoivat
herkutella sinä iltana. Aitauksen pienempää sisäänkäytävää vahtinut
soturi oli viimeisiä, jonka heitimme vankkureille, ja minä kysyin
Goodilta, miten mies oli saatu surmatuksi. Hän kertoi hiipineensä
miehen taakse aivan Umslopogaasin tavoin ja iskeneensä hänet miekallaan
kuoliaaksi. Mies oli kyllä vaikeroinut aikalailla, mutta kukaan ei
ollut onneksi sitä kuullut. Goodin mielestä oli tehtävä ollut hirveä ja
inhoittavan kylmäverisesti harkitun murhan kaltainen.