jotka eivät olleet kirkkaat, vaan sinertivät kuin pyssyn piippu, oli
pehmoinen säämiskävuori. Minun oli niin kevyt ja sopi niin hyvin, että
olisin voinut pitää sitä vaikka viikon ihon lainkaan hankautumatta.
Curtiksella niitä oli kaksi. Toinen oli samanlainen kuin minunkin,
mutta toinen oli valmistettu hänen erikoisen tilauksensa mukaan ja
ulottui aina polviin saakka -- paita ja housut yhdessä kappaleessa.
Näihin teräspaitoihin kuuluivat matkailulakin tapaiset päähineet jotka
olivat kotoisin samasta tehtaasta ja joiden teräskutomus kykeni
torjumaan ankaratkin iskut.
Tuntuu melkein naurettavalta puhua rengaspaidoista tällä
ampuma-aseiden aikakaudella, sillä niitä vastaan ne eivät
luonnollisesti merkitse mitään, mutta alkuasukasten teräaseita kuten
keihäitä ja kirveitä vastaan ne ovat erinomaiset. Olen usein ajatellut,
että jos Englannin hallitus olisi siirtomaasodissaan ja etenkin
zulu-sodassa pukenut sotilaansa keveihin teräspaitoihin, niin monet,
jotka silloin kaatuivat, eläisivät vieläkin.
Nyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja
kantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet
liioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun
Curtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan
jälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan -- hänellä ei ollut
nimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata
jalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön
hän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen,
jonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme
hänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän
sitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän
oli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei
aikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan
lattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti
kuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin
tekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin.
Tämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä
selitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista
vanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä
suojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui
heti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut
lainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin,
mikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti
yllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun
voimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein
yhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen
erotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli
vartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia
lukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin
Umslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta
raudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman
teräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat
niin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut
käydä heidän kimppuunsa.
Kello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait
alkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa
härkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen
kummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie
istui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen
hoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa
oli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään.
Koska meillä ei ollut nyt muuta tekemistä kuin odotella aikaamme, niin
me haukkasimme hiukan illallista ja heittäydyimme pitkäksemme pariksi
tunniksi. En voinut olla ihmettelemättä vanhan Umslopogaasin tyyneyttä
ja huolettomuutta hänen heittäytyessään lattialle, johon hän heti
nukahti sikeään uneen. En tiedä miten toisten laita oli, mutta minä en
voinut nukkua. On ikävä sanoa, että minä olin, kuten tavallisesti
tämmöisissä tilanteissa, aikalailla peloissani. Ensimmäisen innostuksen
haihduttua minä olin nimittäin tyynesti ja kylmästi tarkoin punninnut
kaikki onnistumismahdollisuutemme, ja minun täytyy sanoa, etten voinut
olla oikein rauhallinen. Meitä oli kaiken kaikkiaan vain kolmekymmentä
miestä, joista useimmat olivat aivan tottumattomat taisteluun, ja me
olimme päättäneet käydä kahdensadan viidenkymmenen soturin kimppuun,
jotka kuuluivat Afrikan julmimpaan, urhoollisimpaan ja sotaisimpaan
heimoon ja jotka olivat päälle päätteeksi leiriytyneet korkean
kivivallituksen suojaan. Yrityksemme oli todellakin hullun yritys, joka
luultavasti raukeaisi heti alkuunsa, sillä todennäköisesti me emme
voisi lähestyä aitausta vahtien huomaamatta. Ainoa toivomme oli, että
onnistuisimme täydellisesti yllättämään vihollisen, kun taas
vähäisinkin varomattomuus -- kuten oksan risahdus, vahinkolaukaus tahi
jokin muu sentapainen seikka saattaisi joukon parissa sekunnissa
jaloilleen ja meidät surmattaisiin viimeiseen mieheen.
Vuoteeni, jossa makasin näitä vakavia ajatuksia hautoen, oli lähellä
kuistille aukeavaa ikkunaa, josta omituinen itkevä ja valittava ääni
tunkeutui kuuluviini. Kuuntelin hetkisen, mutta kun valitus ei
tauonnut, minä nousin ja katsahdin ulos. Näin kuistilla tumman olennon,
joka oli polvistunut ja löi itkien rintaansa. Katsoin tarkemmin tuota
outoa ilmestystä ja tunsin miehen heti. Katumuksentekijä oli --
Alphonse. Kykenemättä ymmärtämään hänen ranskalaista soperrustaan tahi
rukoustaan vai mitä se nyt oikein lienee ollut minä mainitsin häntä
nimeltä ja kysyin häneltä mikä kumma häntä vaivasi ja mitä hänen
käytöksensä oikein merkitsi.
"Ah, hyvä herra", huokasi hän, "minä rukoilen niiden onnettomien
edestä, jotka minä tapan tänä yönä."
"Rukoilkaa nyt kuitenkin hiukan hiljemmin", sanoin minä ja heittäydyin
uudelleen vuoteelleni.
Alphonse poistui ja minä en kuullut enää hänen haikeita nuokauksiaan.
Jonkun ajan kuluttua minä kuulin herra Mackenzien kuiskaavan minulle
avonaisesta ikkunasta:
"Kello on nyt kolme, herra Qautermain. Puolen tunnin kuluttua on
lähdettävä liikkeelle."
Minä pyysin häntä tulemaan sisään, minkä hän heti tekikin, ja minun
täytyy sanoa, että minä olisin nauranut katketakseni hänen sota-asunsa
nähdessäni, ellei hetken vakavuus olisi karkoittanut kaiken naurunhalun
olemattomiin. Hänellä oli ensiksikin hengenmiehen pitkä musta takki
ja leveälierinen musta hattu, jotka hän sanoi valinneensa sentähden,
että ne olivat niin tummat. Kädessään hänellä oli antamani
winchester-kivääri ja vyöhön, jonka hän oli kietaissut vyötäisilleen
pitkän papillisen kauhtanansa päälle, oli pistetty suuri leikkuuveitsi
ja pitkäpiippuinen colt-pistooli.
"Ah, ystäväni", virkkoi hän huomatessaan minun katselevan hänen
vyötänsä, "katselette minun leikkuuveistäni. Ajattelin, että se voisi
olla hyväkin käsirysyyn joutuessamme. Monta porsasta olen sillä
pistänyt."
Kaikki miehet olivat jo ylhäällä ja pukeutuivat. Minä vetäisin
teräspaidan päälle kevyen takin voidakseni sälyttää taskut täyteen
panoksia ja vyötin revolverin vyölleni. Good teki samoin, mutta Curtis
veti ylleen vain teräspaitansa, painoi lakin päähänsä ja pani kevyet
kengät jalkoihinsa, niin että hänen jalkansa olivat paljaat polvista
nilkkoihin. Revolverin hän vyötti teräspaidan päälle.
Umslopogaas oli sillä aikaa koonnut miehet tuon suuren puun alle ja
tarkasti nyt huolellisesti jokaisen asestuksen. Viime hetkessä teimme
suunnitelmaan pienen muutoksen. Kävi nimittäin ilmi, että kaksi miestä,
jotka oli määrätty ampujien ketjuun, olivat vain aniharvoin käsitelleet
ampuma-aseita, mutta olivat sen sijaan taitavia keihäsmiehiä. Heille
annettiin luodikkojen sijaan terävät masai-malliset keihäät ja suuret
kilvet ja käskettiin mennä Curtiksen, Umslopogaasin ja wakwafin kanssa
aitauksen isolle sisäänkäytävälle, sillä olimme asiaa tarkemmin
tuumittuamme käsittäneet, että kolmen miehen olisi mahdotonta pitää
puolensa tuolla verraten leveällä aukolla.
VII.
HIRVEÄ TAISTELU.
Sitten me odottelimme yön pimeydessä hiljaa kuin hiiret lähdön
hetkeä. Tuo pitkän pitkä neljännestunti oli luullakseni yrityksemme
hermoja koettelevin kohta. Olen kerran ollut katsomassa, kun eräs
kuolemaantuomittu rikollinen hirtettiin juuri aamun sarastaessa, ja
kaamea tunnelma, joka oli vallannut minut tuomion täytäntöönpanon
hetkeä odotellessani, muistutti suuresti tämän odotuksen jännitystä.
Miesten juhlallisen vakavat kasvot, heidän hiljaiset kuiskauksensa,
Curtiksen miettiväinen leveäteräisen tapparansa tarkastelu ja Goodin
yhä uudistuva monokkelin puhdistus ilmaisivat kaikkien olevan mitä
suurimmassa jännityksessä. Tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että tunnin
kuluttua saatoimme kaikki olla iankaikkisuudessa. Vain Umslopogaas oli
kaikesta päättäen aivan rauhallinen. Hän nojasi tapansa mukaan
peloittavaan tapparaansa ja pisti silloin tällöin pienen hyppysellisen
väkevää nuuskaa nenäänsä. Hänen rautaisia hermojaan ei voinut mikään
järkyttää.
Kuu oli jo kauan lähennellyt taivaanrantaa ja vihdoin se katosi metsän
taakse jättäen meidät synkkään pimeyteen. Itäinen taivas oli hiukan
vaaleampi ennustaen päivän pian koittavan.
Herra Mackenzie katsoi kelloonsa koettaen samalla rauhoittaa
nyyhkyttävää puolisoaan, joka oli tarttunut hänen käteensä.
"Kaksikymmentä vailla neljä", sanoi hän, "me hyökkäämme kaksikymmentä
yli, jolloin pitäisi olla kyllin valoisa. Ehkä on parasta, että
kapteeni Good lähtee liikkeelle miehineen, sillä hänellä on hiukan
pitempi matka kuin meillä."
Good tunki monokkelin silmäänsä, nyökkäsi meille hilpeästi, tervehti
kohteliaasti rouva Mackenzieta rautalakkiaan kohottaen ja lähti
miehineen määrätylle paikalleen, johon päästäkseen hänen täytyi
joukkoineen tehdä melkoinen kierros.
Eräs tiedustelijapoika saapui samassa ilmoittamaan, että masai-leirissä
kaikki nukkuivat sikeästi. Vahdit vain astuskelivat kummankin
sisäänkäytävän edessä. Hetkisen kuluttua mekin lähdimme. Opas kulki
edellä ja hänen jäljessään tulivat Curtis, Umslopogaas, wakwafi ja
herra Mackenzien kaksi miestä pitkine keihäineen ja suurine kiipineen.
Minä, Alphonse ja viisi alkuasukasta hiivimme heti heidän jäljessään ja
herra Mackenzie miehineen seurasi meitä.
Karja-aitaus, johon masait olivat leiriytyneet, oli kukkulan juurella,
jonka laella lähetysaseman päärakennus oli, noin kahdeksansadan
kyynärän päässä alkuasukasten majoista. Viisisataa metriä kuljimme
aivan hiljaa, sillä pääsimme hyvää tietä myöten niin kauas, mutta
sitten meidän oli poikettava pensaikkoon. Hiivimme hiljaa kuin aaveet
pensaasta toiseen ja kiveltä kivelle ja ryömimme eteenpäin äänettömästi
kuin saalistaan vaaniva leopardi. Kuljettuamme siten hetkisen katsahdin
minä sattumalta taakseni ja näin tuon hirmuisen Alphonsen hoippuvan
jäljessäni vavisten kuin haavan lehti. Hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat ja hänen pyssynsä, jonka hana oli täydessä vireessä, tähtäsi
keskelle selkääni. Pysähdyin ja varmistettuani varovasti hänen
luodikkonsa me lähdimme jälleen liikkeelle ja pääsimme onnellisesti
noin sadan metrin päähän aitauksesta. Mutta silloin alkoivat Alphonsen
hampaat kalista huolestuttavan äänekkäästi. "Ellei tuo lopu, niin minä
tapan sinut heti", kuiskasin minä raivoisasti, siliä ajatus, että koko
yrityksemme saattaisi raueta tyhjiin ja me kaikki menettää henkemme
vain tuon kirotun pelkurin hampaiden kalinan takia, oli tehdä minut
hulluksi. Kuinka katkerasti kaduinkaan, että olimme ottaneet hänet
mukaamme.
"Mutta hyvä herra", vastasi hän; "enhän minä voi sille mitään, että
minulla on kylmä."
Tässä oli pulma, johon minä kuitenkin keksin heti keinon. Minulla oli
taskussani rasvainen vaateriepu, jolla olin aina pyssyäni kuivaillut,
ja ojentaen sen hänelle minä kuiskasin päättävästi ja kylmästi:
"Pistä tuo suuhusi ja jos kuulen enää vain yhdenkään loksauksen, niin
minä survaisen puukon kurkkuusi, muista se!"
Nähdessään julman irvistykseni Alphonse ei luultavasti epäillytkään
sanojani, vaan totteli heti, ja me aloimme jälleen varovaisesti edetä.
Olimme vihdoin noin viidenkymmenen kyynärän päässä aitauksesta.
Edessämme oli ruohoinen, loivasti viettävä rinne, jonka puolivälissä
häämötti matala mimosa-pensas ja hiukan edempänä pari ohdakekimppua.
Itse olimme vielä tiheän pensaikon kätkössä. Tähdet alkoivat häipyä
nousevan päivän tieltä, jonka kirkkaus jo heikosti ruskotti idän
taivaalle ja muutti yön pimeyden harmaaksi hämyksi. Näimme selvästi
aitauksen, jonka sisäpuolella nukkuvien masai-soturien nuotioiden
jätteet vielä himmeästi hehkuivat. Pysähdyimme kuulostamaan, sillä
tiesimme, että sisäänkäytävän suulla oli vartija. Samassa ilmestyikin
aitauksen pimennosta roteva ja kaunisvartaloinen soturi, joka alkoi
ripeästi astella edestakaisin piikkipensasten täyttämän sisäänkäytävän
edessä. Olimme toivoneet yllättävämme hänet torkkumassa, mutta suureksi
pettymykseksemme hän olikin valppaasti valveilla. Ellemme saisi tuota
miestä heti ja äänettömästi tapetuksi, menisi yrityksemme varmasti
myttyyn. Kyyrötimme pensaistossa ja katselimme vahdin liikkeitä
koettaen keksiä jonkun keinon, joka auttaisi meidät pulmasta. Siinä
tuijottaessani minä näin Umslopogaasin, joka oli pari askelta minun
edelläni, kääntyvän äkkiä minuun päin, viittaavan kädellään ja
painautuvan ruohistoon litteäksi kuin käärme. Vahti kääntyi samassa
poispäin ja Umslopogaas liukui aukealle nopeasti ja äänettömästi kuin
jokin tumma matelija.
Tuo pahaa-aavistamaton vartija alkoi hyräillä jotakin yksitoikkoista
säveltä ja Umslopogaas ryömi yhä lähemmäksi ja pääsi kuin pääsikin tuon
mimosa-pensaan suojaan. Soturi kääntyi samassa ja asteltuaan pari
kertaa rivakasti edestakaisin hän pysähtyi katsomaan aitauksen yli
leiriin. Samassa silmänräpäyksessä lähti Umslopogaaskin liikkeelle ja
liukui ruohikossa äänettömästi ja nopeasti kuin käärme ohdakkeiden
suojaan. Soturi kääntyi myöskin ja jäi tuijottamaan noihin
ohdakekimppuihin niinkuin ne eivät olisi olleet oikein entisensä
näköiset. Hän astahti askeleen niitä kohti -- pysähtyi haukottelemaan,
noukkasi maasta pienen kiven ja heitti sen tuohon epäilyttävään
ohdakekimppuun. Kivi osui onneksi Umslopogaasin kalloon, eikä hänen
teräspaitaansa, jonka kilahdus olisi meidät ehdottomasti ilmaissut. Oli
myöskin onni, että teräspaita oli himmeä, sillä muutoin olisi vahti
huomannut sen välkkeen. Kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt rauhoittui
vahti silminnähtävästi eikä ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin.
Keihääseensä nojaten hän sitten tuijotti herkeämättä ohdakekimppuun ja
näytti vähitellen vaipuvan syviin mietteisiin, meidän maatessamme
pensaistossa äärimmäisen jännityksen vallassa, peläten joka hetki, että
jokin odottamaton tapaus ilmaisisi meidät ja suistaisi meidät kaikki
surman suuhun. Minä kuulin selvästi Alphonsen hampaiden jauhavan tuota
rasvaista riepua, jonka hän oli tunkenut suuhunsa, ja kääntyen häneen
päin minä irvistin hänelle julmasti. Mutta minun täytyy totuuden
nimessä myöntää, että olin itse melkein yhtä pelästynyt ja vain suurin
ponnistuksin kykenin hillitsemään hampaani lyömästä loukkua Alphonsen
hampaiden tavoin. Ruumiini oli aivan hiessä ja teräspaidan
säämiskävuori liimautui kiusallisesti selkääni kiinni aiheuttaen
silloin tällöin melkein sietämättömän kutkun. Mieleeni muistui niin
selvästi, että minua oli koulupoikana sanottu "siniseksi peloksi", kun
kasvoni aina sinistyivät säikähtyessäni.
Vihdoin jännityksemme laukesi. Vartija katsahti itään ja näytti
tyydytyksellä toteavan, että hänen vahtivuoronsa läheni loppuaan.
Käsiään hieroen hän alkoi jälleen kävellä lämpimikseen rivakasti
edestakaisin.
Hänen kääntyessään poispäin luiskahti Umslopogaas toiseen
ohdakekimppuun, joka oli vahdin kääntymispaikasta vain askeleen tahi
parin päässä.
Soturi tuli takaisin ja meni ohdakkeiden sivu mitään huomaamatta ja
maahan katsahtamattakaan. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän ei olisi
voinut olla näkemättä mitä ohdakkeet kätkivät.
Mies kääntyi, mutta samassa nousi hänen piiloutunut vihollisensakin
maasta kuin aave ja seurasi häntä kädet valmiina iskemään. Samassa kun
soturi aikoi kääntyä takaisin, otti tuo jättiläismäinen zulu pitkän
hypyn ja me näimme hänen pitkien sormiensa kiertyvän mäsäin kaulan
ympärille. Soturi riuhtoili vimmatusti, mutta seuraavassa hetkessä me
näimme hänen päänsä vääntyvän taaksepäin. Kuului terävää ritinää kuin
olisi katkottu kuivia oksia ja hän kaatui ääntä päästämättä maahan
jäsenten nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Umslopogaas oli
hirveällä voimallaan taittanut vartijan niskan. Päästyään varmuuteen,
että mies oli todellakin kuollut, hellitti Umslopogaas otteensa ja
nousi viitaten meitä tulemaan lähemmäksi, minkä me teimmekin ryömien
nelin kontin kuin suuret apinat. Lähestyessämme aitausta me näimme,
että masait olivat täyttäneet aukon, joka oli noin kymmenen jalan
levyinen, mimosa-puun tiheillä latvoilla kaikkien yllätysten varalta.
"Sitä parempi vain", ajattelin minä; "ompahan ulospääsy näin ollen
entistäkin hankalampi, senkin vietävät." Curtis ja Umslopogaas
asettuivat paikoilleen aukon kummallekin puolelle piikkipensasten
suojaan ja wakwafi ja nuo kaksi keihäsmiestä piiloutuivat aukon eteen.
Mackenzie hiipi miehineen vallituksen varjossa oikealle ja minä
joukkoineni kiersin vasemmalle, sijoittaen mieheni noin neljän askeleen
päähän toisistaan. Aitaus oli noin viidenkymmenen askeleen pituinen ja
kuljettuani noin kaksi kolmatta osaa matkasta minä katsahdin ensi
kerran aitauksen yli. Alphonsea en ollut tohtinut koko aikana päästää
näkyvistäni, joten hän oli nytkin aivan lähelläni.
Oli jo hyvin valoisa ja minä näin ensimmäiseksi tuon valkoisen aasin ja
aivan sen vieressä Flossie-raukan kalpeat kasvot. Hän istui noin
kymmenen askeleen päässä aitauksen vallituksesta, kuten poika oli
kertonutkin, ja suuri joukko nukkuvia sotureita oli hänen ympärillään.
Aitauksessa oli aina vähän matkan päässä nuotioiden jätteitä, joiden
jokaisen ympärillä nukkui noin kaksikymmentäviisi eilisiltaisen vahvan
aterian painostamaa soturia. Siellä täällä käännähti joku, haukotteli
ja katsahti itään, jossa taivas alkoi ruskottaa, mutta kukaan ei
noussut. Päätin odottaa viisi minuttia, että voisimme ampua tarkemmin
aamun valjetessa joka hetki valoisammaksi ja antaa samalla Goodille
miehineen, joista en kuullut hiiskaustakaan, aikaa kyllin valmistautua
hyökkäykseen.
Hehku taivaalla laajeni laajenemistaan punaten aavikot ja metsät
salaperäisellä hohteellaan. Mahtava Kenia-vuori näkyi taampana ja sen
ikuisen lumen peittämä, pilviä pitelevä huippu, johon auringon
ensimmäiset säteet jo ulottuivat, hehkui kuin veri. Yläpuolellamme
vaaleni taivas lempeän siniseksi muistuttaen äidin hellää hymyilyä,
jossakin viritti pikku lintu aamulaulunsa ja vieno tuulenhenki
suhahteli hiljaa pensaikossa pudottaen maahan miljoonia kastepisaroita.
Koko luonto henki vain onnea ja rauhaa, mutta ihmissydämessä raivosivat
vihan ja koston intohimot.
Olin jo valinnut uhrini -- Flossien lähellä makaavan rotevan
raakalaisen -- ja aioin juuri antaa sovitun hyökkäysmerkin, kun samassa
Alphonsen hampaat alkoivat hirvittävästi kalista. Ääni kuulosti aivan
laukkaavan giraffin kavioiden kapseelta ja kaikui kauas aamun syvässä
hiljaisuudessa. Riepu oli pudonnut hänen suustaan. Eräs masai, joka
nukkui meistä vain kolmen jalan päässä, heräsi heti ja nousi istumaan
katsellen ympärilleen ja ihmetellen mikä tuon äänen aiheutti ja mistä
se oikein kuului. Survaisin pyssynperälläni ranskalaista sydänalaan,
niin että hän kumartui heti melkein kaksinkerroin. Kolina taukosi,
mutta maahan valahtaessaan tuo kovan onnen Alphonse tietysti pudotti
pyssynsä, joka laukesi aivan korvani juuressa. Puuttui vain tuuma,
ettei kuula lävistänyt päätäni.
Merkki oli annettu.