lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli
vierähtänyt kuistin portaille -- mikä kammottava näky -- "mutta minulla
on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin
mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti,
että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin
ihailla hänen rohkeuttaan.
"Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.
"Minä olen Lygonani Guasa Ambonin joukkoon kuuluvan masai-osaston
päällikkö. Olen miehineni seurannut näitä kolmea valkoista miestä" --
hän osoitti Curtista, Goodia ja minua -- "mutta he olivat meitä
viekkaammat ja pääsivät tänne. Välimme eivät ole selvät ja me aiomme
tappaa heidät."
"Niinköhän, ystäväiseni?" ajattelin minä.
"Saapuessamme tänä aamun heidän perässään tänne me kohtasimme kaksi
mustaa miestä, yhden mustan naisen, valkoisen aasin ja valkoisen tytön.
Toisen miehen tapoimme -- hänen päänsä on tuolla portaalla -- mutta
toinen pääsi pakoon. Mustan naisen, pienen valkoisen tytön ja valkoisen
aasin me toimme mukanamme tänne. Tämä kori todistanee, että puhun
totta. Eikö se ole tyttäresi kori."
Herra Mackenzie nyökäytti päätään ja soturi jatkoi:
"Hyvä on! Sinun ja tyttäresi kanssa meillä ei ole mitään riitaa, emmekä
halua sinua lainkaan vahingoittaa. Karjasi -- kaksisataa neljäkymmentä
päätä -- siis eläin mieheen -- olemme jo ottaneet haltuumme."
Herra Mackenzie voihkaisi raskaasti, sillä hänen karjansa oli hyvin
arvokas, jonka hän oli suurella vaivalla ja huolella itse kasvattanut.
"Niin, karjasi otamme, mutta muuten saat olla rauhassa, sillä tänne ei
olisi hyvä hyökätä", jatkoi soturi ja katsahti röyhkeästi ympärilleen.
"Mutta valkoisten vieraittesi laita on toisin; olemme ajaneet heitä
takaa yöt ja päivät ja meidän täytyy saada heidät hengiltä. Johan
meille kaikki tytötkin nauraisivat, jos palaisimme kotiin tyhjin
toimin. Heidän täytyy kuolla, kävi miten kävi!
"Pikku tytöllesi ei tee kukaan mitään pahaa, sillä hän on niin suloinen
ja rohkealuontoinen lapsi. Saat hänet takaisin ehdolla että luovutat
meille yhden noista kolmesta -- hengen hengestä -- jolloin me tuomme
lapsesi hoitajineen tähän. Tarjoukseni on edullinen, valkoinen mies.
Pyydämme vain yhden miehen, jonka saatte itse valita, ja me tyydymme
valintaanne. Tuon pitkän", hän viitasi Curtikseen, "minä ottaisin hyvin
mielelläni; hän on hyvin vahvan näköinen ja kuolisi hitaammin."
"Entä, jos minä sanon, etten luovuta miestä?" kysyi herra Mackenzie.
"Ei, älä sano niin, valkoinen", vastasi soturi. "Siinä tapauksessa
tyttäresi kuolee aamun sarastaessa, ja hoitajanainen sanoo, että hän on
ainoa lapsesi. Jos hän olisi hiukan vanhempi, niin ottaisimme hänet
orjaksi, mutta kun hän on niin nuori, niin minä tapan hänet omin käsin
-- tällä samalla keihäällä. Voithan tulla katsomaan, jos tahdot. Saat
minulta luotettavan saattueen", ja tuo roisto oikein hohotti raa'alle
pilalleen.
Aivoni työskentelivät kuumeisesti niinkuin aina suuren vaaran uhatessa,
ja minä päätin tarjoutua vapauttamaan Flossien, vaikkapa oman henkeni
hinnalla. Tätä älköön kukaan väärin ymmärtäkö ja ajatelko, että
sankarillisuus tahi jokin muu senkaltainen hölynpöly olisi päätökseni
sanellut. Ei sinnepäinkään. Oli vain oikeus ja kohtuus, että päätin
tehdä kaikkeni. Minähän olin välillisesti syyllinen siihen, että
lapsiparka oli joutunut tuohon kamalaan tilanteeseen. Minä olin vanha
ja elämäni oli jo arvoton, kun taas hän oli nuori ja elämänsä keväässä.
Hänen kuolemansa olisi ehkä saattanut hautaan hänen isänsä ja
hänen äitinsäkin, mutta minua ei olisi monikaan surrut. Useat
armeliaisuuslaitokset olisivat päinvastoin iloinneet kuolemastani.
Tyttöselle aiottu kuolemakin oli niin hirmuinen, että se sopi paljon
paremmin vanhalle karaistuneelle miehelle. Minä en suinkaan aikonut
antaa noiden roistojen ottaa itseäni kiduttamalla hengiltä, sillä minä
olen luonteeltani hyvin pelkuri ja arka, vaan olin päättänyt ampua
itseni heti kun olin varma, ettei lasta enää mikään vaara uhannut,
uskoen taivaallisen isäni ottavan huomioon kaikki leventävät
asianhaarat ja antavan tekoni anteeksi. Parissa sekunnissa ehdin
ajatella tämän kaiken ja paljon muutakin.
"Kuulkaahan, herra Mackenzie", sanoin minä, "ilmoittakaa sotuille minun
olevan halukkaan vaihtokauppaan ehdolla ettei minua surmata, ennenkuin
tyttönen on päässyt varmaan turvaan kotinsa seinien suojaan."
"Et liiku askeltakaan!" huudahtivat Curtis ja Good yhtäaikaa.
"Ei, ei", sanoi Mackenzie, "en tahdo kenenkään kuolemaa
omalletunnolleni. Jos Jumala on armossaan niin määrännyt, että tyttäreni
on kärsittävä tuo kamala kuolema, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa.
Olette rohkea (mitä minä en suinkaan ole) ja jalo mies, Quatermain,
mutta te ette saa mennä."
"Ellei muu auta, niin menen", sanoin minä päättäväisesti.
"Tämä on tärkeä asia", virkkoi herra Mackenzie kääntyen Lygonaniin
päin, "jota meidän täytyy tarkoin tuumia. Vastauksemme kuulet kun päivä
koittaa."
"Hyvä on, valkoinen mies", sanoi soturi välinpitämättömästi, "mutta
muista, että jos vastauksesi tulee liian myöhään, niin lemmikkiäsi ei
ole enää olemassa; siilon on tämä tehnyt tehtävänsä", ja hän liikautti
leveätä keihästään. "Sanojesi johdosta voisin ajatella sinun aikovan
karata yöllä kimppuumme, mutta tytön hoitajanainen on minulle sanonut,
että täällä on nyt vain parikymmentä miestä, muut kun ovat matkalla
rannikolle. Ei ole viisasta, valkoinen mies", lisäsi hän nauraen,
"uskoa majaansa niin heikon vartioston turviin. Toivotan sinulle hyvää
yötä, valkoinen mies, ja teille myös, te toiset valkoiset miehet,
joiden silmät minä piakkoin ainiaaksi suljen. Päivän koittaessa saan
siis vastauksesi. Ellei mitään kuulu, niin muista äskeiset sanani."
Sitten hän kääntyi rauhallisesti Umslopogaasiin päin, joka oli koko
ajan seisonut hänen takanaan ja vahtinut häntä kuin kissa hiirtä, ja
sanoi huolettomasti:
"Avaahan ovi, mies, ja liikukin tavallista sukkelammin!"
Tämä koetteli jo liiaksi tuon vanhan päällikön kärsivällisyyttä, jonka
mitta oli nyt täysi. Hän olikin tuijottanut masai-soturi Lygonaniin
koko ajan veristävin silmin ja vesissä suin, mutta nyt oli hänen
kipenöitsevä kiukkunsa kohonnut kiehumapisteeseen. Ojentaen pitkän
kätensä hän riuhtaisi sanansaattajan eteensä ja kumartui, niin että
hänen raivon vääristämät kasvonsa olivat vain tuuman päässä masain
kasvoista.
"Näetkös minut?" ärjäisi hän julmistuneesti.
"Näen kyllä."
"Entä tämän?" ja Umslopogaas painoi Inkosi-kaasin terän melkein masain
nenään kiinni.
"Näen ielusikin; entä sitten?"
"Sinä masai-koira, sinä pöyhkeilevä suupaltti, sinä lasten kiduttaja,
tällä 'lelulla' minä paloittelen sinut jäsen jäseneltä. Kiitä onneasi,
että olet sanansaattaja, sillä muutoinpa olisin jo ammoin tukkinut
ruokottoman suusi."
Masai heristi suurta keihästään ja vastasi julkeasti nauraen: "Sinutpa
tahtoisin kohdata mies miestä vastaan, niin saisimme nähdä."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta Umslopogaas asettui hänen tiellensä.
"Me kohtaamme kyllä, älä pelkää", sanoi tuo vanha zulu kylmästi.
"Umslopogaas, Chakan jälkeläinen, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin
rykmentin komentaja on hakeva sinut vaikka maan alta ja sinä olet
kumartava Inkosi-kaas'ia, kuten monet ennen sinua. Naura vain, naura
vain; huomenna herkuttelevat shakaalit luillasi!"
Lygonanin mentyä aukaisimme korin, jonka hän oli tuonut mukanaan
todistukseksi siitä, että Flossie oli todellakin joutunut heidän
vangikseen. Korissa oli Goya-liljan ihana kukka, jonka olen jo
lukijalle kuvannut. Kukan kuvussa, joka oli täysin kehittynyt ja aivan
vahingoittumaton, oli harmahtava paperipalanen, joka oli reväisty
eväiden ympärillä olleesta käärepaperista. Lapulle oli kirjoitettu
muutamia rivejä, jotka kuuluivat:
"Rakkahin isä ja äiti. Masait yllättivät meidät ollessamme
kotimatkalla löydettyämme liljan. Koetin paeta, mutta yritykseni
ei onnistunut. Tomin he surmasivat, mutta Jim pääsi pakoon. Minua
ja hoitajaani on kohdeltu hyvin ja he sanovat aikovansa vaihtaa
meidät johonkin herra Quatermainin seuralaiseen. Siihen en missään
tapauksessa suostu. Minun tähteni ei kenenkään tarvitse henkeään
uhrata. Hyökätkää yöllä heidän kimppuunsa, sillä he aikovat illalla
juoda ja mässätä ja nukkuvat siis sikeästi juhlan jälkeen. Ellei
apua tule ennen päivän koittoa, niin surmaan itseni pistoolillani,
joka on aina mukanani. Rakas äiti ja isä, rukoilkaa puolestani.
Olen hyvin peloissani, mutta turvaudun Jumalaan. En tohdi
kirjoittaa enempää, sillä pelkään jonkun huomaavan mitä teen.
Hyvästi.
Flossie."
Toisella puolen olivat sanat: "Terveisiä herra Quartermainille.
Neuvottelija tuo korin mukanaan, joten herra Quatermain saa liljan."
Lukiessani nuo sanat, jotka tuo urhoollinen tyttönen oli kirjoittanut
uhkaavasta kamalasta vaarasta huolimatta, kihosivat kyyneleet silmiini.
Miten urhea hän olikaan, tuo suloinen lapsi! Tilanne, johon hän oli
joutunut, olisi voinut saattaa vahvimmankin miehen suunniltaan. Vannoin
kerran vielä sydämessäni, ettei tyttö saisi kuolla, jos minä voisin
hänet pelastaa vaikkapa uhraamalla oman henkenikin.
Nyt alkoi kiihkeä neuvottelu. Toistin äskeiset sanani ja lisäsin, ettei
päätöstäni voinut mikään peruuttaa, ellei muuta pelastuksen keinoa
keksitty. Herra Mackenzie kielsi jälleen jyrkästi ja Curtis ja Good
vannoivat kuolevansa kanssani, jos pysyisin päätöksessäni.
"On aivan välttämätöntä", sanoin minä vihdoin, "että jotakin yritetään
ennen auringon nousua."
"Kutsutaan kokoon saatavilla olevat miehet ja isketään kuin vimmatut
roistojen kimppuun, kävi miten kävi", sanoi Curtis.
"Aivan niin", huudahti Umslopogaas zulujen kielellä; "puhut kuin mies,
Incubu. Ehdotuksesi hyväksytään heti. Onhan kysymys vain kahdestasadasta
viidestäkymmenestä masai-koirasta! Montakos meitä onkaan? Tuolla
päälliköllä (Mackenziella) on parikymmentä miestä ja sinulla,
Macumazahn, viisi; viisi valkoista miestä -- siis kaiken kaikkiaan
kolmekymmentä. Kuulehan nyt tarkoin, mitä sanon Macumazahn, joka olet
sodan tuttu vanhastaan. Tyttönen kirjoitti, että masait huvittelevat ja
syövät paljon lihaa tänä iltana. Juhlikoot vain, sillä omia
hautajaisiaanhan he viettävätkin! Mitä sanoi tuo koira, jonka toivon
tapaavani ennen päivän koittoa? Ettei hän pelkää hyökkäystä, koska
meitä on niin vähän. Tunnetko kiviaitauksen, johon hän on leiriytynyt
miehineen? Minä näin sen aamulla ja se on tämmöinen." Hän piirsi maahan
soikean ympyrän. "Tässä on suuri sisäänkäytävä, joka on nyt kokonaan
piikkipensaikon sulkema, ja jyrkkä rinne on aivan sen edessä. Incubu,
sinä ja minä asetumme käytävän suulle ja minä vannon, ettei sen kautta
pääse kukaan elävänä ulos, vaikka pyrkijöitä olisi satakin.
"Katsohan nyt; me käymme heidän kimppuunsa näin. Lähdemme liikkeelle
heti kun tähdet alkavat himmetä -- ei ennemmin, sillä pimeässä emme voi
tapella, eikä myöhemminkään, sillä silloin he alkavat herätä ja
huomaavat hankkeemme -- ja Bougwan hiipiköön kymmenen miehen kera
rakennuksen toisessa päässä olevalle kapealle sisäänkäytävälle.
Tapettuaan siellä olevan vahdin, mikäs on suoritettava niin hiljaa,
ettei hiirenhiiskaustakaan saa kuulua, heidän pitää odottaa toiminnan
hetkeä. Incubu, minä ja tuo leveärintainen wakwafi -- hän on
urhoollinen mies -- hiivimme isolle sisäänkäytävälle, jonka molemmin
puolin me asetumme väijyksiin vahdin surmattuamme. Jäljelläolevat
kuusitoista miestä jaamme kahteen ryhmään, joista toinen asettuu sinun
johdollasi ketjuun aitauksen oikealle puolelle ja toinen
'rukoilijamiehen' (Mackenzien) johdolla aitauksen vasemmalle. Teillä
pitää olla kaikilla pyssyt ja kun sinä, Macumazahn, möräät kuin sonni,
alkavat kaikki murhaavan tulen nukkuvain laumaan, mutta varokaa lasta!
Silloin kiljaisee Bougwan miehineen sotahuudon ja karkaa joukkoineen
muurin yli aitaukseen. Kiljunta, pyssyjen pauke, kuolevien voihkina ja
Bougwanin joukon hyökkäys yllättävät kokonaan nuo ruoan, juoman ja unen
raskauttamat masai-soturit, jotka silloin pakkautuvat laumassa suurelle
sisäänkäytävälle, jonka suulla Incubu, minä ja wakwafi olemme
väijyksissä. Käytävään tunkeutuvaan joukkoon on laskettava lyijyä aivan
kaatamalla, ja niistä, jotka pelastuvat luotisateesta, pidämme me kyllä
huolen. Tämä on minun suunnitelmani, Macumazahn; jos sinulla on
parempi, niin sano."
Selitin toisille tarkoin tämän ehdotuksen, jonka kaikki heti
mielihyvällä hyväksyivät voimatta kyllin ihmetellä tuon vanhan zulun
neuvokkuutta. Umslopogaas olikin taitavin sotapäällikkö, mitä
milloinkaan olen tavannut. Hänen suunnitelmaansa noudattaen me
saatoimme toivoa hyökkäyksemme menestyvän, vaikka aikeemme olikin
vihollisen moninkertaiseen ylivoimaan nähden epätoivoisen uhkarohkea.
"Umslopogaas, sinä vanha leijona", lausuin minä sydämellisesti, "sinä
tiedät aina miten ja milloin on iskettävä."
"Niin, niin, Macumazahn", vastasi hän, "minä olenkin ollut soturi
neljäkymmentä vuotta ja olen ollut monessa leikissä mukana. Saanpa
taaskin kerran tapella oikein miehen lailla. Minä vainuan verta,
Macumazahn -- minä vainuan verta."
VI.
VALMISTUKSIA.
Lähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut
heti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen
turviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt
kauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä
kohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait
onnistuisivat valloittamaan aseman.
Kun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä,
kutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista
vuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä
vihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä
ilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin
naisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten
varalta.
Senjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli
kaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun
juurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten
joukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli
juhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä
milloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella
ja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska
kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen
vieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen
onnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja
Umslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa
mukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä --.
toisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, -- jotka
tarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava
kalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen
surumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo
ennestäänkin murheellista tunnelmaa.
"Miehet", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain
tilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme,
"vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne.
Kaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne
varjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni
-- Lumpeenkukan -- sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne
hän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne
leikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te
olette oppineet rakastamaan häntä."
"Niin olemme", sanoi kumea ääni, "ja me olemme valmiit uhraamaan
henkemme hänen puolestaan."
"Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt,
kun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren
elämänsä -- tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät -- teette
kaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja
hänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja
lapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös
meidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin
pitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja
karjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin
tiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni
ihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää
Jumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme.
Vannokaa", jatkoi hän yhä innostuneemmin -- "vannokaa, että teette
kaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden
urhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni
verisestä ja julmasta kuolemasta."
"Sen lupaamme ja vannomme, isäni" sanoi äskeinen kumea ääni. "Koiran
kuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme
shakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin
peloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin
voimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja
kuolemme kanssasi. Sen vannomme!"
"Niin sanomme me kaikki", huusivat toiset.
"Niin sanomme mekin", lisäsin minä.
"Hyvä on", sanoi herra Mackenzie. "Olette miesten miehiä ja turvallinen
tuki vaaran hetkellä. Ja nyt, rakkaat ystäväni -- niin mustat kuin
valkoisetkin -- polvistukaamme tähän tähtitaivaan alle Jumalan
armoistuimen eteen ja rukoilkaamme nöyrästi, että Hän, jonka kädessä me
kaikki olemme ja joka on elämän ja kuoleman herra, armossaan
vahvistaisi käsivartemme ja siunaisi yrityksemme, johon aiomme ryhtyä
ennen päivän koittoa."
Hänen esimerkkiään noudattivat kaikki paitsi Umslopogaas, joka jäi
seisomaan Inkosi-kaasin varteen nojaten. Tuolla vanhalla, jäykällä
zulu-soturilla ei ollut luultavasti muuta Jumalaa kuin hänen rakas
tapparansa.
"Ikiaikojen Jumala!" aloitti lähetyssaarnaaja rukouksensa
liikutuksesta värähtelevällä äänellä, joka kajahti juhlallisesti illan
hiljaisuudessa; "sinä sorrettujen suojelija, turvattomien holhooja,
orpojen isä ja turvamme vaaroissa, kuule nöyrä rukouksemme! Sinuun
turvaudumme suuressa murheessamme, rakas taivaallinen isämme. Kuule
rukouksemme! Rakas lapsemme, jonka meille annoit -- viaton lapsemme,
jonka olemme opettaneet sinua pelkäämään ja rakastamaan, on joutunut
julmain ihmisten käsiin, jotka uhkaavat lopettaa hänen nuoren elämänsä.
Ole hänen kanssaan, oi isä, ja lohduta häntä! Pelasta hänet! Sinä, joka
määräät kuolevaisten kohtalot, ole kanssamme koetuksemme hetkellä. Tee
meidät väkeviksi, että voittaisimme julman vihollisemme. Hajoita
henkäykselläsi hänen laumansa, tee hänet voimattomaksi ja saata hänen
ylpeytensä häpeään. Varjele meitä vaaran hetkellä; voimasi kilvellä
suojele meitä ja älä unhota meitä tässä suuressa surussamme. Auta meitä
nyt, etteivät nuo julmurit saa murskata rakasta lastani kiviin! Kuule
rukouksemme! Ole armollinen niille meistä, jotka päivän koitossa iäksi
lähtevät tästä maailmasta. Tee heidät puhtaiksi; oi Jumala; huuhdo pois
heidän syntinsä Karitsan veressä, ja saata heidät ikuiseen iloosi,
kunniasi kirkkauteen. Seuraa meitä taisteluun, kuten muinoin Israelin
lapsia! Amen!"
Hän vaikeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen me kaikki nousimme ja
ryhdyimme valmisteluihin. Umslopogaas sanoikin jo, että "nyt on jo aika
tehdä muutakin kuin puhella". Jokaiseen eri ryhmään tarvittavat miehet
valittiin mitä suurimmalla huolella ja jokaiselle teroitettiin moneen
monituiseen kertaan mitä kunkin oli tehtävä. Perinpohjaisen harkinnan
jälkeen päätettiin, ettei Goodin johtamille kymmenelle miehelle, joiden
oli hyökättävä leiriin, annettaisi ampuma-aseita, sillä päättelimme
kolmelta taholta suunnatun ristitulen voivan käydä vaaralliseksi omille
miehille. Olimme kaikki yksimieliset, että heidän tehtävänsä onnistuisi
kaikista parhaiten vain kylmän teräksen avulla -- Umslopogaas kävi jo
aivan kaunopuheliaaksi esittäessään "kylmän teräksen" hänen mielestään
monia ja korvaamattomia etuja. Masai-puukon, jonka olin ottanut
kanootissa murhatun palvelija parkamme rinnasta, annoin Goodille.
Hänellä oli myös revolverinsa ja hän olikin joukossaan ainoa, jolla oli
ampuma-ase. Meillä oli paitsi neljää winchester-kivääriämme kuusi
martini-kivääriä. Itse otin winchesterin -- omani --, joka oli
erinomainen pikaista tulta vaadittaessa ja jossa oli sitäpaitsi oma
laittamani erittäin käytännöllinen tähtäin. Toisen annoin herra
Mackenzielle ja jäljelläolevat parille hänen miehelleen, jotka olivat
tunnetusti tarkkoja ampujia. Martini-kiväärit ja herra Mackenzien
muutamat luodikot jaettiin runsaiden ampumavarojen kera miehille,
joiden oli kahdessa ryhmässä asetuttava ketjuun aitauksen molemmin
puolin ja aloitettava kiihkeä tuli nukkuvaan masai-joukkoon.
Umslopogaasilla oli aseensa -- Inkosi-kaas, niinkuin kaikki tiedämme,
ja muistettanee, että hänelle, Curtikselle ja vahvimmalle wakwafille
oli uskottu suuren sisäänkäytävän puolustaminen masaiden hurjaa
rynnistystä vastaan. Ampuma-aseiden käyttö ei luonnollisesti tullut
siinä kohden kysymykseenkään, joten Curtis ja wakwafi päättivät
valmistaa itselleen Umslopogaasin tapparan tapaiset aseet. Sattuikin
niin hyvin, että herra Mackenziella oli varastossaan erinomainen
valikoima parhaita englantilaisia kirveenteriä. Curtis valitsi
kohtalaisen painavan hyvin leveäteräisen kirveen ja wakwafi otti hiukan
pienemmän.
Valitsimme sitten herra Mackenzien varastosta kolmen jalan ja kuuden
tuuman pituiset, jostakin erittäin sitkeästä puulajista tehdyt
kirvesvarret, joihin terät kiinnitettiin mahdollisimman lujasti.
Umslopogaas korjaili hiukan varsien muotoa ja vuoltuaan kummankin
varren päähän kohtalaisen suuren pyöreän pahkan estämään asetta
luiskahtamasta kädestä hän teroitti tapparat teräviksi kuin
partaveitsi. Sitten hän upotti ne vesisankkoon turpoamaan, etteivät
terät pääsisi päästään irti. Kun ulkona oli kaikki valmistukset tehty,
menin minä huoneeseeni ja otin esille pienen puulaatikon, jota en ollut
aukaissut Englannista lähdettyäni. Olimme varustautuneet mahdollisimman
hyvin kaikkien yllätysten varalta ja tuossa laatikossa minulla oli
neljä pienen pienistä teräsrenkaista tehtyä panssaripaitaa.
Viimeisellä Afrikan retkellämme olimme Kukuana-maassa nähneet
alkuasukkailla teräksisiä rengaspaitoja ja olimmepa kokeilleetkin
niillä muutamissa vaarallisissa seikkailussa, joista emme olisi ilman
niitä hengissä selvinneetkään. Muistaen tämän minä olin jo tätä matkaa
suunniteltaessa ehdottanut kumppaneilleni, että teettäisimme tuommoiset
panssaripaidat jossakin asetehtaassa tuntemattomien tapausten varalta.
Tämmöinen teollisuus on tosin Euroopassa melkein kokonaan unhottunut,
mutta Birminghamin takomoissa tehdään melkeinpä mitä hyvänsä asesepän
töitä, kun tarkat selitykset seuraavat tilausta eikä tingitä hinnasta.
Sieltä saimmekin aikanaan siroimmat teräspaidat mitä toivoa voi. Työ
oli kerrassaan erinomainen ja nuo tuhannet ohuet, pienet renkaat,
joista kutomus oli tehty, olivat parhainta terästä.