ymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että
Kenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi,
sanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että
"katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan
muualle". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen
ajatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme
menivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili
alkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä
asettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja
ukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja "tappaisi ja tappaisi
ja tappaisi".
"Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?" kysyin minä.
Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi
rauhallisesti:
"Niitäpä toisia henkiä vain."
"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä.
"Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain
rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei
tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka
tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä
taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset
miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa
peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni
ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi
murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui
arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.
Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan,
näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen
tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman
laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he
uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille
alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli
melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille
pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat
kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin,
jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme
myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.
Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä
levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis,
joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän
oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta
hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään
selostamaan kaikkea mitä hän kertoi.
"Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana
Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria
vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti
joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän
kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa
haudan lepoon. Minun isäni --"
Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa
levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.
"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo
naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa,
etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli
komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja
säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on
vain hänen viiksensä eikä -- mitään muuta.
"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat.
Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät
viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran
vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen
ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin,
minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia
ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin
yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt,
nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin
enkelin -- mutta sydän -- voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän
ihmisen tässä maailmassa joutuakin -- sydän oli musta ja liukas kuin
kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.
"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä
taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.
Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:
"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta
herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme,
Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku --
herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni,
mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja.
Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman
numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle
Annetten sydämen valloituksen.
"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut
vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä.
Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään,
mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä
pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin
minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä
aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'
"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen',
niinkuin hän pitikin.
"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla.
Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka
päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.
"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu
Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot
eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä
kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan.
Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä.
Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.
"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan
serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja
-- Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä
toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä
suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli
kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten
he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti,
ja lopulta he -- häpeä sanoakin -- suutelivat aivan rehellisesti. Näky
oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni
sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon,
jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui -- minä olin tappanut
hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi.
Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen
laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi
minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille
eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen
yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän
minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen,
joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli
vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään
mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa
tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen
murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä
erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen."
Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta
huolimatta me olimme tukehtua nauruun.
"Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään -- tarinani onkin
niin surullinen."
"Hyvin surullinen", sanoi Curtis. "Menkäämme nyt levolle. Minä olen
kuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla
kalliolla."
Noudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme
jälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen
vuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa.
V.
UMSLOPOGAAS VANNOO VALAN.
Seuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä
kysyin, mihin hän oli mennyt.
"Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta", vastasi
hänen äitinsä. "Tehän voittekin sen itse lukea", ja hän ojensi minulle
paperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat:
"Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä
vuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan
eilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa
herätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan
evästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää
kukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. --
Flossie."
"Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa", sanoin minä hiukan
levottomasti. "Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa
etsimään."
"Flossie huolehtii kyllä itsestään", sanoi hänen äitinsä. "Hän tapaa
usein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin."
Mutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi
kerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään.
Aamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi
päinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet
palaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan
hiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän
käsiinsä.
"Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo
viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän
on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra
Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein
yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi
tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.
Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja
tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra
Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja
seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.
Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen
voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat
alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin;
lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn
sytyttäjä.
Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista
tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava,
että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala
oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle
silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä
täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja
näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren
mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle
matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin
hopeinen käärme.
Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään
ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin
Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä
kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.
"Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä.
"Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten
itsepintaisesti.
Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme
kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme
nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain
Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin
partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan
uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui
siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta
viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.
"Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti
hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään;
siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi
imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle
päähänpistolleen.
Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät
pahaaennustavasti.
"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas
antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon
tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian
typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä
piskuinen apina mieheksi."
Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä
vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten
hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo
roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi
pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan
mahdollisimman ilkeä irvistys.
"Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle
rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti
kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen
jäsenensä.
Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä
milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä
vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli
ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes
tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa
silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas,
puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten,
piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko
ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä.
Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan
naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen
ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi
aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta
kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan
kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen
kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti.
Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt
toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in
varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen
pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä
sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden
näytettä.
"Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka
katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan
miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen
temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö
nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai
mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina
siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä
katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun
nähden. Olen puhunut."
"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin
minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa
sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman."
"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma
punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas
rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni.
Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on
viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen
tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani.
Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole
nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren
tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi
kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven
itselleni."
"Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli
nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta;
katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun
valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein
vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'."
"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on
vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on
hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran
monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden
vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta
järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä."
"Hän väittää vainuavansa verta", sanoi herra Mackenzie. "Suokoon
Jumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni
tähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä."
Huomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä
luultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin
mahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni.
Hetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli
lähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä
pari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten
hävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet
tarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet
nähneet tyttösestä merkkiäkään.
Iltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon
mennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen
äitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi
ihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin
tehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin
laukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei
näkynyt eikä kuulunut.
Vihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut
retkeltään.
Kello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä
rouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin
sangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja
sitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet
tämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri
päättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin
tekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään
häiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni
lähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty
rakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua
vastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin
tuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä,
mutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin
erehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut.
Kului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi
kolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani
ihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että
näkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui
mieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani
parin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan:
eläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin
ja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä
tähtitaivasta vasten.
Pitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä.
Olen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että
tuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille?
Kenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt
eikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen
ulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin
oven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven
ulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut
tappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja
pyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään
kuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme,
Curtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin
heille kaikki.
Herra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme
kirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet
aivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan.
"Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä",
sanoi hän henkäisten syvään. "Jumalan kiitos, ettei pää ollut
tyttöseni!"
Tuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä?
Samassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi:
"Avaa, isä, avaa!"
Aukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti.
Hän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle.
"Isäni!" huusi hän, "masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko
kiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta
kohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen
aasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori
soturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen
vieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt."
"Oliko lapsi vielä hengissä?" kysyi Mackenzie käheästi.
"Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin
heidät aivan läheltä."
"Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!" huudahti lähetyssaarnaaja
epätoivoisesti.
"Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä.
"Kolmattasataa -- kolmattasataa!"
Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului
vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:
"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo
puhutella sinua!"
Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin
korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.
"Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on
kori kädessä."
"Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi
tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske."
Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara
koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat.
Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja
pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo
ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs
välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija
oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden
ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski
keihäänsä kenttään.