aitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä
vilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien
kulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien
yhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja
lapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni
suoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin
puolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta
sitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren
juurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat
jo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä.
Kiivettyämme noin neljännespenikulman verran -- rinne oli sangen jyrkkä
-- me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle
aitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi,
kuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin
sadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa,
kirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa.
Mikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut
kauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa
ihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia
eurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin
viileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat
menestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo
mitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli
mansikoita ja tomaatteja -- ah, minkälaisia tomaatteja! -- melooneja,
kurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella.
"Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!" huudahdin
minä ihaillen ja hiukan kadehtienkin.
"Onhan se jonkinlainen", sanoi lähetyssaarnaaja, "ja hyvinhän se on
vaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin
kaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä
vuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua."
Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle,
joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän
jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli
täynnä teräviä piikiviä.
"Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja
vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni
toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä
alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta
kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten
olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka
Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan,
on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja
sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto."
Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta
aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka
oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka
kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni
kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki
Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin
monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra
Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä.
Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.
Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli
kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi
koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista
kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton
vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat.
Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus,
jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu
kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan
erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa
ilmanalassa.
Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni
ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä
Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie
sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön
-- itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä -- oli
melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen
jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana
noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria
sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti
joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko
rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan --
korkealla kun olivat -- valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.
"Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis.
"Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä
seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä
sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat
ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän
kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä
viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään,
ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin
sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan
oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo
ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni
edellämme kuistille.
Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan,
että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen
kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen
pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta
tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin
elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt
viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.
"Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin,
kunnioitettavat herrat", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta
huomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme
peloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään
kätensä taivasta kohti.
"_Ah, mais quel homme_!" huudahti hän ranskan kielellä, "_quel sauvage
affreuex!_ Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!"
"Kenestä puhutte, Alphonse?" kysyi herra Mackenzie.
"Kenestäkö puhun!" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä
Umslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan
lumonneen. "Hänestä tietenkin", ja hän viittasi Umslopogaasiin --
"_ce monsieur noir_."
Kaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän
yleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri
ymmärtänyt leikkiä.
"_Parbleu_!" sanoi Alphonse; "nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään
aikana", minkä hän tekikin sangen vikkelästi.
Herra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. "Hän on omituinen
luonne -- tuo Alphonse", sanoi hän. "Kerron teille hänen vaiheensa;
mutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan."
"Saanko luvan kysyä", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon
päivällisen, "mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä
erämaassa?"
"Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan", vastasi herra Mackenzie,
"ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin
rettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan
hallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti
sisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään
nääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja
heidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla
hänen itsensä kertovan elämäntarinansa."
Sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja
isäntämme kävi sangen vakavaksi.
"On aivan selvää", sanoi hän, "että nuo masai-roistot ovat jäljillänne
ja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti
taloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä.
Pitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät
viemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain
parikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin
hyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken
varalta", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään
ulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin
swahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui.
"Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan",
sanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. "Ennen jatkamme
matkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo
verenhimoiset roistot kimppuunne."
"Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän
voivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna
tielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat."
"Nytpä muistan", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, "että Lamulla
asuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen.
Siinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi
kaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette,
mahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden,
että minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja
kaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta."
Herra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja
toi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet
milloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava
terä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla
leikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan.
Koristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan
heikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista.
Leikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli
jollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti
kovaan teräkseen.
"Kas niin", sanoi herra Mackenzie, "oletteko milloinkaan nähneet toista
tämän moista?"
Tarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme.
"No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi
nähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi
lainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä
asiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon.
"Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla
kuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan
poikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja
mitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän
jutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs
toinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen
oli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi.
Vihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa -- mies sanoi
sitä pohjattomaksi järveksi -- ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä
kuolivat johonkin tarttuvaan tautiin -- rokkoon luultavasti.
Paikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen
päivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään,
silmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta
metsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän
itse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa.
Siellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen
mies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja
tutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon
pensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin
ruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan.
Niin hän ainakin kertoi tapahtuneen."
"Miten hänelle sitten kävi?" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein
hengähtämättä.
"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja
kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja
marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää
kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.
"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan
kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle
ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä
silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin
hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa,
vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian
laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä
ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman
matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta
hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta
kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te
luulette, herra Quatermain?"
"En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee
niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita
perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen.
Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja
terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin
valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää
sen."
"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie
hymyillen.
IV.
ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.
Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on
mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen
Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme
Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ,
johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää
arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä
kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan
lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä
ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien
lukkoja.
Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli
"ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin
terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat
"naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut",
ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta".
Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin
eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän
uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä
lempinimillä.
Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi
väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän
muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt
rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan
hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen
"Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa
kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville
miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä
kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi
naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden
kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että
kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä.
Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in"
kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi
hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt
niin monen miehen aivot".
Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta,
joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi
tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen
jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen
vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka,
joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä
luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis
tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina
parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain
lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli
varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa
kaadettujen vastustajain lukumäärää.
Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä
se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä,
jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin
kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin
partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva
piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin
reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen
joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.
Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten
myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen
reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä
uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja
vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti
hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa
piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä
aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän
olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta
hänen erikoistaidostaan.
Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein
lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin
silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja
silloinkin se oli aina hänen reitensä alla.
Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti
kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa,
jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle
aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia
tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut
puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat
minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan
lumonnut heidät, sanoivat he.
Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä
vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon
verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut
lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en
milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan
ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista
kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta
kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä
näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan
maljakon muotoinen.
Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta
jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti
kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti
laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen
heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa
kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta
ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat
miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan
ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa
ja kunniaa ylistävät.
Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen
kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin
juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen
hurmaavan kukan.
Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut
itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman
ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.
"Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta
iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään
hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei
kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta
täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen _minä_ ja
jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' -- nimi on
heidän antamansa -- ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen
lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista.
Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin
näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos
minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä
saisi olla vapaa -- vapaa kuin ilma."
"Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä", sanoin minä.
"Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa."
"Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?"
"En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän
uskovan, että olen '_ngai_' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen.
Näettekös tätä?" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen
nikkelöidyn derringer-pistoolin. "Tämä on aina taskussani ja jos joku
yrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran
leopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa.
Säikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja
eläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä.
Katsokaahan tuonne, herra Quatermain", jatkoi hän innostuneesti ja
viittasi etäisyyteen; "eikö minulla ole kumppaneita?"
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin
Kenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli
ollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin
että vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen
jalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa.
Alempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä,
auringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin
pilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän
minun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan.
Katseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja
mieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon
lempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet
sieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat
antaneet vuorelle nimen "Jumalan sormi" ja minusta tuo nimi kuvasi
sattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman
maailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota
suurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen:
"Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!"
Nyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä
runoilija oli tarkoittanut.