heti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt
häneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko
purjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme
tienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin
vesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin
melomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen.
Maissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden
paljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki
vanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän
onnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin.
Toisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset
purjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli
kuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain
parikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja
meloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi
niin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin
ohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme
tahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin
jatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa
pysähdyimme yötä viettämään.
Päästyämme iltaisin maihin alkoi Good wakwafein avulla heti valmistaa
"linnoitusta" tahi pientä suojusta okaisista pensaista ja kyhäsi
nuotion. Curtis, Umslopogaas ja minä lähdimme pyydystämään jotakin
pataan pantavaa, mikä oli tavallisesti sangen helppoa, sillä Tanan
rannoilla aivan vilisi kaikenlaista riistaa. Curtis ampui kerran
giraffin, jonka liha on hienointa herkkua, ja eräänä iltana minä yhytin
sorean metsävuohen, jonka kaadoin yhdellä laukauksella, ja Umslopogaas,
joka on taitava pyssymies kuten useimmat zulut, oli sangen tyytyväinen,
kun hän onnistui kerran saamaan muhkean antiloopin hänelle
lainaamallani martini-kiväärillä. Metsät olivat täynnä lintuja, joita
välistä ammuimme vaihteluksi, ja kun kyllästyimme lihaan, pyydystimme
kaloja, joita Tana-joessa näytti olevan tavattoman runsaasti ja jotka
ovat luullakseni krokodiilein tärkein ravinto. Kolmantena päivänä
sattui eräs omituinen tapaus. Vedimme juuri kanoottejamme maihin
asettuaksemme kuten tavallisesti yöteloillemme, kun samassa huomasimme
erään olennon, joka seisoi pienellä kunnaalla noin neljänkymmenen
kyynärän päässä meistä ja seurasi tarkoin puuhiamme. Näin ensi
silmäyksellä -- vaikka en tuntenutkaan heimoa lähemmin -- että olento
oli masai-elmoran eli nuori masai-soturi. Ellen olisi ollut varma
asiastani, olisivat epäilykseni heti hälvenneet, sillä samassa kajahti
wakwafi-seuralaistemme huulilta kauhistunut huudahtus "_masai_". Hehän
polveutuvat masai-heimosta, kuten muistelen jo ennemmin sanoneeni.
Kuinka omituisen näköinen hän olikaan seisoessaan siinä täydessä
sota-asussaan! Olen viettänyt melkein koko elämäni villikansojen
keskuudessa, mutta julmempaa ja peloittavampaa olentoa en ole
milloinkaan ennen nähnyt. Mies oli tavattoman pitkä, aivan yhtä pitkä
kuin Umslopogaas, mutta hiukan solakampi, ja minun täytyy sanoa, että
kauniimpaa vartaloa olen harvoin nähnyt, mutta kasvot olivat kerrassaan
pirulliset. Hänellä oli oikeassa kädessään noin kuuden jalan mittainen
keihäs, jonka kärki oli pari jalkaa pitkä ja noin kolme tuumaa leveä.
Varren päässä oli noin jalan pituinen terävä rautapiikki. Vasemmassa
kädessään hän kantoi puhvelinnahasta tehtyä soikeaa kilpeä, joka oli
koristettu luultavasti heimon perinnäisillä tunnusmerkeillä. Päässä
hänellä oli hanhen sulista laitettu pääkoriste, joka ulottui hartioille
saakka, ja kaulan ympärillä "naibere" eli noin seitsemäntoista jalan
pituinen ja puolentoista jalan levyinen pumpulivaate, jonka keskellä
oli heleän kirjavia juovia. Parkitusta vuohennahasta tehty lyhykäinen
hame, joka on masai-soturin ainoa ruumiin verho rauhanaikana, oli nyt
kiedottu hänen vyötäisilleen kireän vyön tavoin, johon oli pistetty
lyhyen miekan tapainen leveäteräinen veitsi puisine tuppeineen.
Peloittava kyhmynuija riippui myös vyössä.
Silmiinpistävin hänen asussaan oli haukan sulista tehty pääkoriste,
joka oli kiinnitetty leuan alle ja ympäröi hänen pirulliset kasvonsa
kuin kirjava kehys. Nilkkojen ympärillä oli mustat turkisripsut ja
pohkeisiin oli kiinnitetty teräviä piikkejä kuin kannuksia ja kiiltävän
mustia apinankarvatöyhtöjä.
Tämmöinen oli puuhiamme tarkastelevan masai-soturin juhla-asu, joka
pitäisi nähdä, ennenkuin siitä saa täydellisen käsityksen. Tuolla
hetkellä minä en tietystikään voinut nähdä hänen asuaan näin
yksityiskohtaisen tarkasti, sillä minä katselin vain koko hänen
omituista olemustaan aarniometsän synkkää taustaa vasten, mutta
myöhemmin minä olin monta kertaa tilaisuudessa tekemään mahdollisimman
tarkkoja huomioita.
Ollessamme siinä kahden vaiheella mitä olisi paras tehdä ojentautui
masai-soturi täyteen pituuteensa, heristi uhkaavasti keihästään meitä
kohti, kääntyi ja katosi kunnaan taakse.
"Halloo!" huusi Curtis toisesta veneestä; "ystävämme entinen oppaamme
on pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan
turvallista leiriytyä rannalle?"
Eihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet
keittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään
syödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän
tekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän
odottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän
palasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia
läheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat
hiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän
poistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan
mitä joella oli tekeillä.
Menimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme
valmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme
vakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin
näyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän
saattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt
ryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan
todennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen
vihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin
oli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa
tilaisuutta karatakseen kimppuumme.
Asiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana -- joko
jatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta
luovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla
meitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja
sentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle
ei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan
turvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta
syltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä
luotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat
moskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään
välittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta
tilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja
mietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on
ymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli
kaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon
antauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia
olostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi
hirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa
asennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme
äitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa
kanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö.
Rannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti
kaislikossa.
Hiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon
minä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului
peloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen
nopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen
majesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti
rannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin
katosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan
hiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin
minuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin
voimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa
äänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman
kyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan
miellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias
saamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään.
Se aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä
näin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat
ja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme
helposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin
jo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta
päättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta
hyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi
syvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt.
Katsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon
hiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein
varma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu,
jokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi
näkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää
kuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin
vaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa
kaislikossa ja rannan puissa.
Kummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa
ympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja
varmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin
aavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne
kokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta,
mutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut
herättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen
ja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän
painajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä
hetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein
istuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin,
että näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat
välillämme.
Edempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli
jossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi
valittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään
pilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea,
oli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita
ollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti
ruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua.
Samassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan.
Näinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan.
Katsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt
olla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja
kanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan.
Varmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja
kanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja
lähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken
mainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin
lämmintä.
Lumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme!
Sieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan
Umslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin
nähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen
käsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin
tukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi
yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen
käsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli
isketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen.
Syntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni -- en tiedä olinko
oikeassa vai väärässä -- useampien miesten päiden liukuvan kiireesti
veden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä
riippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä
ymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että
kanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko
masai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät
leveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin
tehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään
pyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle
välttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle,
jossa olisimme joutuneet surman suuhun.
Päästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa
ankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja
vaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin
jymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin
sumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset
kuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli
mies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut
katkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa
raukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan.
Tilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle
käden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta
kuolemasta.
Ilman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini
vieressä -- tapausta en voi milloinkaan unhottaa -- me olisimme
varmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan,
missä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta.
III.
LÄHETYSASEMA.
Kiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin
ja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä
pelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias
kohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme
aiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua
oli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja
kiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona
aamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin
pohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen
iävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä
piteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin
kiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin
hiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen
vaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua
ei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut
toverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan,
johon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista
valmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin
minä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin.
Yhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen
masentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta
toivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle "Vuoristo"-nimiselle
lähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun
noin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka
kasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin
tyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin
ettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään
eteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan
pysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan
tasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia
muhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään
riistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen
runsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas
sataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät
ja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat,
ettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen
kodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin
masentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa,
väsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää
jaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen
penikulman päässä lähetysasemalta.
Sillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa,
aioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen
tapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun
Tanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon
viisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä.
Ajattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme
virralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli
melkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti,
astuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan
mahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan
sateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta
eräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat.
Masai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle,
kastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä
siitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi.
Söimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan
mauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka -- kuten zulut yleensä -- ei
voinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa,
jota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi
vähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain
siihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban
vuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme
Kukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa
minä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja
uupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä
jakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet
henkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka
ensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha,
rautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut
sanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat
taukoamatta.
Yhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen,
huuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti
hyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän
jäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään
mainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut.
Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme
kuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait
itsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan
hyökkäystä.
Päivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade
taukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon
suloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean
sumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille
ja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka
kuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi
luonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän
elinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille
alttiiksi.
Puolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti
kanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut
auringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille
ja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun.
Matkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri
pysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin
metsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja
näimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine
kuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta
ympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi
olevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä
ja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet
kaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa,
jossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja
kajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat,
sydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme
kaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme
kukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi
tässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja
vedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten
tavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti.
Good painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: "Eräs herra,
rouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin,
tulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa
hirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!"
Hän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta
italialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan
haihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella,
jota en osaa lainkaan jäljitellä.
"Mitä kuuluu, hyvät herrat?" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja
jäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine
poskineen olivat hyvin sydämelliset. "Toivon teidän voivan hyvin. Tunti
sitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa
oli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä
vastaanottamaan."
"Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen
saamme nähdä valkoisia kasvoja", puuttui puheeseen hänen puolisonsa --
viehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja
esitimme itsemme. "Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat",
sanoi herra Mackenzie, "ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme
pitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä
katsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja
väsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse --
hänet saatte heti nähdä -- ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä
näkynytkään."