SALATTU MAA
Suurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa
Kertonut
H. RIDER HAGGARD
Englannin kielestä suomentanut
O. E. N. [O. E. Nyman]
Kuuluu viimeisenä numerona sarjaan "Valkoinen metsästäjä"
ja sisältää kuvauksen Allanin ja Umslopogaas'in kuolemasta.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.
Omistan tämän kirjan
pojalleni
_Arthur John Rider Haggard'ille_
toivoen,
että Allan Quatermain'in ja hänen toveriensa
urhea ja sankarillinen käytös
kiihoittaa hänet ja monet muut pojat,
joita en milloinkaan tule tuntemaan,
pyrkimään heidän kaltaisikseen
jaloiksi ja ritarillisiksi miehiksi.
SISÄLLYS:
Johdanto.
I. Konsulin kertomus.
II. Musta käsi.
III. Lähetysasema.
IV. Alphonse ja hänen Annettensa.
V. Umslopogaas vannoo valan.
VI. Valmistuksia.
VII. Hirveä taistelu.
VIII. Taistelun jälkeen.
IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti.
X. Tulipatsas.
XI. Siintävä kaupunki.
XII. Sisaruskuningattaret.
XIII. Zu-Vendi-kansa.
XIV. Kukkaistemppeli.
XV. Kukkaistemppeli.
XVI. Soraiksen laulu.
XVII. Patsaan luona.
XVIII. Myrsky puhkeaa.
XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus.
XX. Taistelu vuorisolassa.
XXI. Hurja ratsastus.
XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu.
XXIII. Olen puhunut.
XXIV. lisäys.
JOHDANTO.
Joulukuun 23 p.
"Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin
ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa
siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani.
Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin
vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen -- toisen ennemmin ja toisen
myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan
koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se
on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee,
murskaudumme säälimättä.
"Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi
sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo
suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin
ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin
sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt
rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin
hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen
vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää
ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku
olisi ehkä ollut vältettävissä -- omaisuuteni olisi riittänyt monin
verroin meille molemmille -- kuningas Salomonin kaivoksista saamani
rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika
itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän
levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani,
minun poikani!
"Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon
maallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki
rikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt
aivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut
muuttaa majaa!
"Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin
juurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili
harvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka
valkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi
hiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan --
tarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme
äänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle
kuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen.
Siinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli
lähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa.
Mieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä
kimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta
surustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good
kääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan."
Ylläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta
sitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta
sopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada
valmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo
päiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman
[Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta,
jossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja
tyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta
kasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta
tuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni.
Noin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien
varjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja
mukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin
verraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin
autioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia,
sillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki
maalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä
ja aloin astella tahi oikeammin ontua -- leijona raateli kerran toisen
jalkani -- pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa
tilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka
seinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria
kaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan
välittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei
niihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan
yläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä.
Siinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani
viidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat
antaneet nimen "intombi" eli "tyttö", uskollinen toverini monessa
vaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy,
jonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä
nahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat "ukkoseksi". Buuri, jolta sen
ostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen
taistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten
kuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen
"Weenen" eli "Itkun tanner", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä
käytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla
vanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen
mustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu.
Niin, astelin rauhattomasti edestakaisin, tuijotin pyssyihini ja niillä
pyydystämäini otusten muhkeihin sarviin, jotka nyt kotiani kaunistavat,
ja mietteeni kiteytyivät vähitellen lujaksi päätökseksi. Jätän tämän
paikan, jossa päiväni kuluvat vain turhuudessa ja toimettomuudessa, ja
palaan maahan, jossa olen elämäni elänyt ja johon kaikki muistoni, niin
hyvät kuin pahatkin, liittyvät. Matkustan Afrikkaan, jossa tutustuin
armaaseen puolisooni ja jossa Harry, minun rakas poikani, syntyi;
hautaudun murheineni sen rannattomiin erämaihin. Himo saada jälleen
metsästää jaloa riistaa ja elää alkuasukasten parissa oli vallannut
minut; tahdoin kuolla kuten olin elänytkin. En voinut enää sietää
Englantia. Aloin kiihkeästi kaivata noita aukeita kuutamoisia aavikoita
ja niiden silmänkantamattomiin ulottuvia salaperäisiä pensaikkoja.
Ikävöin nähdä villieläinten kokoontuvan laumoittain puikkelehtiville
puroille janoaan sammuttamaan.
Sanotaan, että ihmisen suurin intohimo on voimakas vielä kuolemassakin,
ja se on totta, sillä minä olin totisesti kuin kuollut tuona iltana.
Totta on myöskin, ettei kukaan ihminen, joka on elänyt neljäkymmentä
vuotta minun laillani, voi rankaisematta asettua asumaan esimerkiksi
johonkin Englannin maakuntaan säännöllisine pensasaitoineen,
viljeltyine tasankoineen, jäykkine tapoineen ja hyvin puettuine
asukkaineen. Ei, hän alkaa ikävöidä erämaan kiehtovaa ilmaa, unissaan
hän näkee zulu-soturien hyökkäävän vihollistensa kimppuun raivoavan
rantahyrskyn tavoin, ja hän alkaa vihata sivistyneitä oloja ahtaine
rajoineen.
Mitähän hyötyä tästä niin sanotusta sivistyksestämme oikeastaan on?
Ummelleen neljäkymmentä vuotta ja hiukan enemmänkin minä olen
elänyt alkuasukasten parissa ja tutkinut heitä ja heidän
luonteenominaisuuksiaan, monta vuotta olen jo asunut täällä Englannissa
ja olen parhaani mukaan koettanut eläytyä sen sivistyneisiin oloihin,
ja mitä minä olen huomannut? Suuren juovanko ehkä, joka on
sivistyneiden ja alkuasukasten välillä? Ei suinkaan, juopa, joka on
olemassa, on oikeastaan niin vähäinen, ettei siitä kannata puhuakaan.
Valkoinen mies ja neekeri ovat aivan samanlaiset, edellinen on vain
kekseliäämpi ja osaa paremmin kääntää kaikki omaksi hyväkseen.
Sivistymätön alkuasukas ei ole myöskään rahan ahneuden turmelema, joka
myrkyttää kuin syöpä valkoisen miehen sydämen. Minun täytyy sanoa, niin
ikävää kuin se onkin, että sivistyneen maailman ihminen ja erämaan
villi alkuasukas ovat pohjaltaan aivan samanlaiset.
Tohdin sanoa, että hienosti sivistynyt neitonen, joka lukee tämän,
hymyilee vanhan metsästäjän hassutuksille ajatellessaan mustaa
helmikoristeista sisartaan, ja samoin on tekevä jokainen hienon hieno
tyhjäntoimittajakin, jonka tärkein tehtävä on syödä klubissaan
päivällinen, joka riittäisi viikoksi jollekin nälkää näkevälle
perheelle. Mutta, parahin neiti, mitä ovat nuo kauniit korut kaulanne
ympärillä? Ne muistuttavat sangen suuresti neekerinaisen helminauhoja,
vallankin kun puseronne kaulus on mahdollisimman väljä. Pyörähtelette
ympäri torvien ja rumpujen säestyksellä, kaunistelette kasvojanne
maaleilla ja jauheilla, teette kaiken voitavanne herättääksenne jonkun
rikkaan soturin huomion saadaksenne hänet vangitsemaan teidät
avioliiton kahleilla, koristelette hiuksenne kirjavilla sulilla ja
kaikenlaisilla hepeneillä -- tuo kaikki on ominaista juuri
alkuasukasnaisille ja todistaa, että pohjaltaan te olette aivan
samanlaiset. Entä te, herrani, joka myöskin nauratte sanoilleni, mitä
sanoisin teille? Otaksutaanpa, että joku löisi teitä kasvoihin
nauttiessanne päivällispöytänne herkkuja, niin eiköhän nähtäisi, miten
paljon teissä piilee alkuasukkaan villeyttä.
Tätä voisin jatkaa loppumattomiin, mutta mitäpä se hyödyttäisi?
Sivistys on vain villeyttä ja raakuutta peittävä kaunis hopeakuori.
Vain turhaa loistoa se on, joka voi häipyä olemattomiin yhtä pian kuin
revontuli pohjoiselta taivaalta. Kuin puu se on kasvanut raakalaisuuden
suosta, johon minä uskon sen jälkeen varmasti sortuvankin. Niinhän on
käynyt Egyptin, Hellaan ja Rooman sivistyksen ja ehkä monen muun,
josta ei ole vähintä muistoakaan säilynyt jälkimaailmalle.
Tarkoitukseni ei ole suinkaan mitenkään halventaa nykyajan sivistys- ja
armeliaisuuslaitosten suurta merkitystä, päinvastoin. Niistähän on
ihmiskunnalle tietysti korvaamaton hyöty -- kuten esimerkiksi
sairaaloista -- mutta muistettakoon, että nuo tuhannet ja miljoonat
kärsivät ihmisraukat, jotka täyttävät sairaalat ääriään myöten,
syntyvät ja kehittyvät keskuudessamme ja ovat siis tavallaan
sivistyksen uhreja. Villikansojen keskuudessa ovat sairaudet melkein
tuntemattomat. Näitä asioita pohtiessani olen tullut aina siihen
johtopäätökseen, että nykyajan useimmat siunaustatuottavat
hyväntekeväisyyslaitokset ovat kristinuskon hengen aiheuttamat
sivistyksestä johtuvan kurjuuden ja turmeluksen lieventämiseksi.
Kehityksen vaaka heilahtelee puoleen ja toiseen; tänään riemuitsemme
jostakin suuriarvoisesta saavutuksesta, mutta huomenna voimme olla
jonkun juuri huomaamamme tuntuvan tappion masentamat. Luonto pitää
kyllä tasapainosta huolen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan kaikki
kehityksen saavutusten yhteistulos, niin vaaka heilahtaa tasapainoon,
kun toiseen kuppiin lasketaan kaikki ratkaisemattomat kysymykset, joita
kehityksen edistyessä yhä uusia ilmestyy.
En tahdo puolustella tätä poikkeustani näihin paljon pohdittuihin
asioihin, etenkin kun se on vain jonkinlainen johdanto, jonka nuorempi
väki ja kaikki, jotka eivät milloinkaan mitään ajattele (mikä paha
tapa!), kiireimmiten sivuuttavat, mutta minusta on hyvin toivottavaa,
että välistä koettaisimme vilpittömästi opetella ajattelemaan ja
ymmärtämään mitä me oikeastaan olemme ja varoisimme joutumasta laajojen
tietojemme aiheuttaman ylpeyden valtaan. Ihmisjärjen kekseliäisyys on
melkein rajaton, mutta ihmisluonne on taipumaton kuin rautarengas.
Hohtavan kirkkaaksi se voidaan kiilloittaa ja sen muoto voi ehkä hiukan
muuttua, mutta sen kehän pituutta ei voi kukaan laajentaa niin kauan
kuin ihminen on ihminen ja maailma on maailma. Ennen vuoret luhistuvat
ja taivaan tähdet uriltaan suistuvat kuin ihmisluonteen rajat
laajenevat.
Ihmisluonne on Jumalan kaleidoskooppi, jonka intohimojamme ja
taipumuksiamme esittäviä erivärisiä lasisiruja kaikkivaltiaan mahtava
käsi järjestelee yhä uusiin väriyhtymiin, ja vaikka nuo yhtymät
olisivat kuinka merkilliset hyvänsä, niin ei kuvassa ole milloinkaan
siruakaan enemmän tahi vähemmän.
Paremmin ymmärtääksemme asian olettakaamme, että jakaudumme
kahteenkymmeneen osaan, yhdeksääntoista villiin ja yhteen
sivistyneeseen. Noihin yhdeksääntoista meidän on kohdistettava kaikki
huomiomme voidaksemme päästä täysin selville itsestämme. Jos
kiinnitämme huomiomme vain tuohon yhteen osaan, joka on kylläkin
todellisuudessa tärkein, niin kaikki nuo yhdeksäntoista esiintyvät
silloin aivan eri valossa. Äkillisten onnettomuuksien, surujen ja
murheiden meitä kohdatessa me turvaudumme noihin olemuksemme
yhdeksääntoista alkuperäiseen osaan emmekä tuohon yhteen, joka on
meihin myöhemmin muodostunut. Sivistys voi kuivata kyyneleemme, mutta
kuitenkin me nyyhkytämme emmekä voi lohduttautua. Sota on meille
vastenmielinen, mutta kuitenkin me iskemme sydämen pohjasta kotimme ja
kontumme puolesta. Hurmeisilla sotakentillä mainetta ja kunniaa
tavoittelemme. Niin on aina ollut ja tulee olemaankin.
Kun sydämemme on surun murtama, haihtuu sivistyksenkin merkitys
olemattomiin ja me hiivimme luonnon suurelle povelle kuin pieni lapsi
äitinsä helmaan lohtua etsimään. Kun murheet meitä ahdistavat,
ikävöimme luonnon yksinäisyyteen. Taivaalla purjehtivia pilviä
katsellessa ja rantahyrskyjen pauhua kuunnellessa voi hetkeksi unhottaa
omat taistelunsa. Polttavat tuskamme lieventyvät tuntiessamme elämän
sykkivän voimakkaasti ympärillämme luonnossa, johon mekin kokonaan
kuulumme. Luonto on meidät synnyttänyt ja se on meille tulevaisuudessa
haudankin valmistava.
Astelin näin suruissani edestakaisin tammilaudoituksella koristetussa
eteishallissani sydämessäni kiihkeä kaipuu saada heittäytyä murheineni
luonnon lohduttavaan helmaan. En tarkoita teidän tuntemaanne luontoa
hoidettuine metsineen ja hymyilevine viljavainioineen, vaan luontoa,
johon ei ole koskettu sitten luomistyön päätyttyä. Ikävöin sinne, jossa
on vielä viljalti jaloa riistaa, maahan, jonka menneisyyttä ei kukaan
tiedä, ja kaipaan villejä alkuasukkaita, joita rakastan. Sydämeni on
nyt pakahtumaisillaan surusta poikani kuoleman johdosta, mutta siellä
ehkä voin tottua tyynesti ajattelemaan, että rakas Harryni lepää
kirkkomaassa.
Tämä itsekäs esitelmöiminen loppukoon tähän. Pyydän teitä, joka olette
jaksanut lukea kyhäystäni näin pitkälle, jatkamaan kärsivällisesti,
sillä kertomus, jonka aion teille kertoa, on kyllä sen arvoinen. Sen
kaltaista ei ole milloinkaan ennen kuultu.
I.
KONSULIN KERTOMUS.
Harry-parkani hautajaisista oli kulunut noin viikko, kun eräänä iltana
istuessani huoneessani ajatuksiini vaipuneena kuulin ovikellon
kilahtavan. Menin avaaman ja tapasin ovella vanhat ystäväni Henry
Curtiksen ja kapteeni John Goodin. He tulivat sisään ja istahtivat
eteishallin avaran takan ääreen, jossa muistaakseni loimottava
pystyvalkea roihusi.
"Olittepa kunnon miehiä, kun tulitte katsomaan", sanoin minä; "tiellä
taitaa olla paljon lunta."
He eivät virkkaneet mitään. Henry Curtis sytytti rauhallisesti
piippunsa takasta ottamallaan hehkuvalla hiilellä, joka valaisi
kirkkaasti hänen kauniit ja miehekkäät kasvonsa, suuret harmaat
silmänsä, kellertävän partansa ja vaalean, kiharaisen tukkansa.
Ajattelin siinä häntä katsellessani, mikä muhkea mies hän olikaan.
Hänen vartalonsa oli kasvojen veroinen. En ole milloinkaan nähnyt
leveämpiä hartioita enkä voimakkaampaa rintaa. Hän on todellakin niin
leveä, ettei hän näytä lainkaan pitkältä, vaikka hän onkin kuuden jalan
ja kahden tuuman mittainen mies. En voinut olla ajattelematta, että
olin hänen täydellinen vastakohtansa. Kuvitelkaahan mielessänne
kuudenkymmenen kolmen vuoden ikäinen pienenläntä kuivettunut vanhus,
jolla on kellertävät kasvot, suuret ruskeat silmät, harmaantunut
lyhyeksi leikattu karkea tukka ja pitkät laihat kädet, niin saatte
selvän kuvan Allan Quatermainista eli metsästäjä Quatermainista, kuten
minua yleisesti nimitetään. Neekerit ovat antaneet minulle nimen
"Macumazahn" = mies, joka aina valvoo, eli mies, jota ei kukaan voi
yllättää.
Toinen vieraani, kapteeni Good, ei ollut meidän kummankaan näköisemme.
Hän oli lyhyt, tumma ja hyvin paksu ja käytti aina monokkelia. Sanoin
paksu, mikä on aivan liian lievästi sanottu, sillä minun täytyy
suureksi mielipahakseni tunnustaa, että Good on viime vuosina lihonnut
vallan suhteettomasti. Henry Curtis sanoo sen johtuvan laiskuudesta ja
ylensyömisestä, mistä puheesta Good ei oikein pidä, vaikka hän ei voi
sitä perättömäksikään väittää.
Istuttuamme siten hetkisen minä sytytin pöytälampun, sillä hämärä alkoi
käydä vähitellen painostavaksi, mikä ei olekaan kummallista, kun
ajatellaan, että olin viikko sitten haudannut kaikki maalliset
toiveeni. Sitten avasin seinälaudoitukseen sovitetun kaapin, josta toin
pöydälle viskypullon, vettä ja muutamia laseja. Suoritan aina itse
tällaiset tehtävät, sillä en voi sietää, että kaikki kannetaan
valmiiksi eteeni, kuin olisin parin vuoden vanha lapsi. Curtis ja Good
olivat istuneet koko ajan vaiti. He luultavasti tunsivat, ettei heillä
ollut mitään sanottavaa, joka olisi voinut suruani lieventää, ja olivat
tyytyväiset tietäessään voivansa vain pelkällä läsnäolollaan lohduttaa
minua suuressa murheessani. Tämä oli vasta heidän toinen käyntinsä
luonani hautajaisten jälkeen. Asianlaita on todellakin niin, että
ystäviemme läsnäolo tukee meitä elämämme synkkinä hetkinä enemmän kuin
heidän puheensa, joka vain hermostuttaa. Myrskyn raivotessa eläimetkin
pyrkivät toistensa läheisyyteen, mutta eivät äännähdäkään.
He polttelivat vaiti ollen piippujaan ja maistelivat lasejaan ja minä
seisoin takan reunustaan nojaten myöskin poltellen ja katselin heitä.
"Vanhat ystäväni", sanoin minä vihdoin keskeyttäen hiljaisuuden,
"kauanko on siitä, kun palasimme Kukuana-maasta?"
"Kolme vuotta", vastasi Good. "Miksi niin?"
"Sentähden vain, että luulen kyllästyneeni sivistyneisiin oloihin.
Palaan viidakkoon."
Curtis nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja naurahti sointuvasti.
"Tämäpä kummallista", virkahti hän, "vai mitä, Good?"
Good katsahti minuun monokkelinsa läpi ja mutisi: "Kummallista -- hyvin
kummallista."
"En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte", sanoin minä silmäillen
kysyvästi toisesta toiseen, sillä minä en pidä salaisuuksista.
"Etkö, vanha veikko?" sanoi Curtis, "sittenpä selitän. Me näet
juttelimme hiukan tänne tullessamme."
"Sen kyllä uskon, kun kerran Good oli mukana", keskeytin minä
ivallisesti, sillä Good on hyvin puhelias. "Mistä sitten
keskustelitte?"
"Koetahan arvata", sanoi Curtis.
Pudistin päätäni. Oli melkein mahdotonta arvata, mistä Good oli
mahtanut puhella, sillä hän puhuu niin paljon ja lukemattomista
asioista.
"No niin, me keskustelimme eräästä pienestä suunnitelmasta, jonka olen
tehnyt. Mitä sanoisit, jos lähtisimme tästä toiselle matkalle
Afrikkaan?"
Minä melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. "Tarkoitatko täyttä
totta?" kysäisin henkeäni pidättäen.
"Tottapa tietenkin. Eikö niin, Good?"
"Niinpä hyvinkin", vastasi Good rauhallisesti.
"Kuulehan, vanha veikko", jatkoi Curtis vilkastuen, "minä olen myöskin
kyllästynyt tähän toimettomuuteen. Olen jo toista vuotta ollut yhtä
levoton kuin vaaraa vainuava vanha elefantti ja tahdon jo tehdä
muutakin kuin olla joutilaana tilanomistajana maassa, joka on aivan
tulvillaan samanlaisia tyhjäntoimittajia. Kukuana-maa, Gagool ja
kuningas Salomonin kaivokset kummittelevat aina unissani. Selittämätön
kaipuu on vallannut minut kokonaan. Olen kyllästynyt fasaanein ja
peltokanojen metsästykseen ja himoitsen jälleen suurempaa ja
arvokkaampaa riistaa. Tiedäthän, että maito on mautonta, kun on
päässyt viinan ja veden makuun. Tuo vuosi, jonka vietimme yhdessä
Kukuana-maassa, on minusta nyt yhtä arvokas kuin kaikki muut elämäni
vuodet yhteensä. On ehkä hullua näin puhua, mutta minä en voi sille
mitään. Olen lujasti päättänyt palata Afrikkaan."
Hän vaikeni, mutta jatkoi hetkisen kuluttua:
"Ja miksi en menisi? Minulla ei ole vanhempia eikä perhettä, jotka
minua pidättäisivät. Jos minulle matkallani jotakin tapahtuisi,
siirtyvät maatilani ja omaisuuteni veljelleni Yrjölle ja hänen
pojalleen, kuten joka tapauksessa viimein käy. Täällä ei minua kukaan
tarvitse."
"Näin juuri ajattelin käyvän ennemmin tahi myöhemmin", sanoin minä.
"Entä Good, mitkä syyt ovat saaneet sinut yhtymään juoneen, vai onkohan
sinulla mitään erikoisia syitä?"
"On", vastasi Good juhlallisen vakavasti. "Minä en toimi milloinkaan
ilman jotakin syytä. Naisilla ei ole tässä ainakaan osaa eikä arpaa."
"Selitähän tarkemmin", sanoin minä. "Puheistasi ei viisastu milloinkaan
heti."
"Minä en oikeastaan mielelläni kerro syrjäisille näin arkaluontoista ja
aivan henkilökohtaista asiaa kuin tämä on, mutta jos sinä haluat tietää
todellisen syyni, niin voinhan sen sinulle sanoa: minä olen liian
lihava."
"Lopeta jo, Good!" murahti Curtis. "Sanopas nyt, Quatermain, mihin
suuntaisimme matkamme. Voitko ehdottaa jotakin?"
"Oletteko, miehet, milloinkaan kuulleet puhuttavan paikasta, jonka nimi
on M:t Kenia?" kysyin minä.
"Enpä ole", sanoi Good.
"Entä Lamun saaresta?" jatkoin minä.
"En. Mutta olepas vaiti -- eikö se ole noin kolmensadan penikulman
päässä Zanzibarista pohjoiseen?"
"Aivan oikein. Kuulkaa siis. Minä ehdotan, että matkustamme suoraan
Lamulle, josta menemme mannermaalle ja jatkamme pysähtymättä M:t
Keniaan, johon on rannikolta noin kaksisataa viisikymmentä penikulmaa.
Sieltä menemme Lekakiseraan, johon on M:t Keniasta noin kaksisataa
penikulmaa, ja edempänä ei ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään,
mikäli minä tiedän. Jos sinne saakka pääsemme, niin painaudumme heti
tutkimaan noita suunnattoman laajoja tuntemattomia alueita Lekakiseran
länsipuolella. Mitäs tästä tuumitte, miehet?"
"Etpä vähiä suunnittelekaan", sanoi Curtis harvakseen ja miettivästi.
"Olet oikeassa", vastasin minä. "Onhan siinä aluksi, mutta emmehän me
kolme aio vähään tyytyäkään. Kaipaamme kaikki muutosta ja vaihtelua ja
tässähän meille tarjoutuukin vallan oivallinen tilaisuus. Olen koko
elinaikani ikävöinyt noille seuduille ja minä aion käydä siellä ennen
kuolemaani. Poika-raukkani kuolema katkaisi viimeisen siteen, joka
kiinnitti minut sivistyneisiin oloihin, ja minä halajan päästä villien
alkuasukasteni luo. Sitäpaitsi olen useamman kerran kuullut huhuja,
että noissa seuduissa asustaisi suuri valkoinen kansa, ja minä olen
päättänyt tutkia, onko noissa huhupuheissa siteeksikään perää. Olen
iloinen, jos tulette mukaani, miehet; muussa tapauksessa menen yksin."
"Tänne en suinkaan aio jäädä, vaikka en usko merkkiäkään noihin
huhuihin jostakin valkoisesta kansasta", sanoi Curtis nousten ja pani
kätensä olkapäälleni.
"Yhdyn täydellisesti edelliseen puhujaan", sanoi Good, "ja olen valmis
lähtemään vaikka paikalla. Menkäämme kaikin mokomin M:t Keniaan ja
noihin toisiin paikkoihin, joiden nimiä ei kukaan kunniallinen ihminen
osaa lausuakaan, ja käykäämme tervehtimässä olematonta valkoista
kansaa. Minulle on yhdentekevää."
"Milloin arvelet olevan sopivinta lähteä?" kysyi Curtis.
"Kuukauden päästä tästä päivästä lukien", vastasin minä. "Pääsemme
Lamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin
varma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan
niitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!"
* * * * *
Ylläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja
kertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä.
Monien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen
päätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti
Tana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa
lähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot,
jotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan
Adenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta
muutoin kunnon mies. "Lamu", toisti hän, "sanotte olevanne matkalla
Lamulle -- oi, mikä ihana paikka?" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat
kasvonsa taivasta kohti. "Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä
minun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani -- ei kertaakaan."
Astuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle,
ja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin
konsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin.
Lamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen,
muistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän.
Konsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta
rannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli
ranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä
liejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin
pähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja,
oviverhoja y.m.
Olen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee
kokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta
oli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin
huoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti
suljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle.
Onko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat
Lamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa,
mutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan,
ennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet.
"Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?" kysyi vierasvarainen isäntämme
sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen.
"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis.
"Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran
länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa."
Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia
puheita.
"Tiedättekö jotakin?" kysyin minä.
"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni
lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' -- hän on
syntyjään skottilainen -- on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja
siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita."
"Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä.
"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä
hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut
tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä
Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen
mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen
päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten
viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut
maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa.
Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes
papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli
paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui
kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta
päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien
asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että
mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta
tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös
Mackenzien puheille."
Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.
"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta",
sanoin minä.
"Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla
varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä
minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he
eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten,
kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja
metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen.
Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän
siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat
eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos
palkkaisitte samat miehet perille saakka."
Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi
ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin
masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat
kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä
ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin
tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat
hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson
nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta -- noin
sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään -- ja taivaltaneet
Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri.
Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut
kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa,
jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin
kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten
veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin
mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me
lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit
laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja
esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin
uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan
halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri
palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän
isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä
hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.
Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä
kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli
kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten
nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan -- "uni sulki heidän väsyneet
silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta
olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan
heidät herättää, jos niin tahdoimme.
Majasta ilmestyikin pian kolme miestä -- perusteellisesti haukotellen
ja venytellen -- joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen
ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden
jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan
laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä,
ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti
ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen,
joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta
sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli
päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin
voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan,
villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan.
Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut
nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin
kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja
myöskin "lahtariksi".
"Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.
Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti
hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli
kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua
juhlallisesti.
"Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool!
(vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn,
vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas,
urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka
isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi
saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja
yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana:
'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja
nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan
shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja
hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun
ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa -- muistako --"
Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen
puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka
kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä
arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään
niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.
"Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä
saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan
hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana -- sinä,
joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet
joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?"
Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty
valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.
"Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en
voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän
katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen
petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni -- niin, minun oma vaimoni,
eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän
vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli.
Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin
muistaa, välähti vain kolmesti -- kerran oikealle, kerran vasemmalle ja
kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua
murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja
kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin
sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. -- A.Q.] ja ei ole miestä,
joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja
takanani syntyi hirmuinen meteli.
"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut
pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin
kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi
suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani
kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin
valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa
keralla.
"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää,
tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja
Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani
otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin.
Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät
tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" -- hän pyöritti
peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui -- "minä vielä
kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut."
"Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut
vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka,
mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun
vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan,
niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja
pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut
kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi
saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin
virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas,
kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla
et niiden muistoa suinkaan lievennä.
"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista
sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki
miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin
kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta
väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka
on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa
soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on
Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät
ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja
hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen
heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.
"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren
ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas
tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme;
himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin
uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan
ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja
palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa.
Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin
vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme
lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi
miehen -- erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan
kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä
urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet
mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?"
Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi
hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni
ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni
tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään
vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme
ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en
välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena
huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä
tapellut tarpeekseni!
"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa,
käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas
tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta
kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen
iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt
hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän
viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli
monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn --
eikös niitä ole sata ja kolme -- ja siinä on vasta ne, joiden mahat
olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen
vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he
paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. -- A.Q.] Muita
en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin
verroin suurempi."
"Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen
verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla
veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti
oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että
me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me
tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" -- minä viittasin
wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan
loitommaksi -- "eivät tahdo tulla."
"Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa,
etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä
hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut,
ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä
niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni
mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja
kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan
ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?"
"En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä."
"Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti,
mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi.
"Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?"
"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan."
"Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin
äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin."
* * * * *
"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri _siveellinen_
vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti.
II.
MUSTA KÄSI.
Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme
monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella.
Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia
tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni
lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan
koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja
kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja
tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä -- orjakauppa niiden
loiston lopetti -- joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi
sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen
sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee
nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla
kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain
hyypiän kaamea huuto.
Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa
kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä,
jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla
koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin,
etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät
luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää
jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli
todennäköisesti muodostunut.
Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja
Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja
Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti.
Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet,
valtakunnat, naiset, miehet -- kaikki katoavat aikanaan. -- Elämä ei
pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua
joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen
valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki,
kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen
helmaan, ikuisuuden ulappaan.
Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat
sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin
he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme
suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa
masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan
kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa
uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme
olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät.
Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos
vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja
niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa
jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa
ilman oppaita?
Good ratkaisi pulman. "Tuossahan on vettä", sanoi hän viitaten
Tana-jokeen, "ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan
virtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on
tietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja
meloskele jokea ylös?"
Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin
riemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja
läheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi
jostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin
kumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta
kanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt
kangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia
asettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä
toiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin
kanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän
kaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain.
Melominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt
soutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti
koko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen.
Totisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut.