Saarelle saapuu toinenkin purjevene. -- Onnistunut sotajuoni. --
Kahdeksan uutta vankia.
Vedettyämme purjeveneen maalle nousuveden rajan yläpuolelle istahdimme
rannalle miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Äkkiä kuului laivalta
tykinlaukaus, ja samassa vedettiin mastoon lippu merkiksi siitä, että
purjeveneen oli tultava takaisin. Mutta kun venettä ei näkynyt eikä
kuulunut, seurasi useampia laukauksia ja monenlaisia merkkejä.
Vihdoin, kun mistään käskyistä ei ollut apua, laskettiin laivasta
toinen vene vesille -- sen näin kiikarillani -- ja se lähti heti
soutamaan saarta kohti. Veneessä oli kymmenen ampuma-asein varustettua
miestä.
Pakovesi vei veneen hiukan syrjään entisen purjeveneen paikasta, niin
että miesten täytyi soutaa jonkin matkaa aivan lähellä rantaa. He
menivät ohitsemme niin läheltä, että hyvin erotimme heidän kasvonsa.
Kapteeni tunsi heidät jokaisen ja sanoi joukossa olevan myös kolme
kunnon miestä, jotka vain muitten yllyttäminä ja pelottamina olivat
yhtyneet kapinaan, mutta perämies, joka näkyi olevan päällikkönä, ja
muut olivat paatunutta väkeä. Siksi kapteeni pelkäsi, ettei meistä
olisi heidän kukistajikseen. Siihen minä huomautin, että kun ihminen
kerran on joutunut sellaiseen tilanteeseen kuin me, niin hänen on
turhaa enää pelätä, koska se ei tämän vaikeammaksi voisi enää tulla.
Meillä ei ollut kuin kaksi mahdollisuutta: voittaa tai kuolla.
-- Yksi seikka minua vain huolestuttaa, minä lisäsin, -- se nimittäin,
että noiden joukossa on kolme, neljä kunnon miestä, jotka pitäisi
saada pelastetuksi. Jos he olisivat yhtä suuria konnia kaikki, niin
uskoisin Jumalan määränneen heidät joutumaan meidän käsiimme, sillä
saatte olla varma siitä, että kuka ikinä tähän saareen saapuu, hän on
meidän vallassamme! Hän kuolee tai jää eloon riippuen siitä, miten hän
käyttäytyy meitä kohtaan.
Tämä näkyi rohkaisevan kapteenin mieltä, ja entistä tarmokkaammin
valmistuttiin nyt taisteluun.
Heti kun olimme nähneet toisen veneen lähtevän saarta kohti, olimme
vieneet vangitut turvasäilöön. Kaksi pahinta, joihin kapteeni kaikista
vähimmän luotti, lähetettiin saaren toisessa päässä olevaan luolaan,
vartijoina Perjantai ja yksi äskeisistä vangeista vapautettu merimies.
Luola oli niin kaukana, ettei heitä sieltä kukaan olisi osannut mennä
etsimään. Sinne Perjantai vei heidät sidottuina ja jätti heille
lähtiessään ruokatavaroita ja kynttilöitä. Jos he pysyvät siellä
hiljaa ja rauhallisina -- sellaiset ehdot Perjantai heille antoi, niin
he pääsevät parin päivän kuluttua pois, mutta jos yrittävätkään lähteä
karkuun, niin heidät ammutaan siihen paikkaan. Vangit vakuuttivat
pysyvänsä nöyrästi luolassa, he kun sitä paitsi luulivat, että luolan
suulle oli pantu vartijat. Muista vangeista pidettiin kaksi sidottuna
piilossa lähempänä linnaa. Toiset kaksi päästettiin vapaaksi ja
otettiin meidän joukkoomme, sen jälkeen kun he olivat juhlallisesti
luvanneet elää ja kuolla yhdessä meidän kanssamme.
Näin meitä oli yhteensä seitsemän lujasti aseilla varustettua miestä.
En lainkaan enää epäillyt, ettemme nyt kykenisi pitämään puoliamme
tulossa olevaa kymmentä miestä vastaan, varsinkin kun kapteeni tiesi
heidän joukossaan olevan kolme, neljä luotettavaa miestä.
Heti kun uudet tulokkaat olivat saapuneet ensimmäisen purjeveneen
kohdalle, he laskivat rantaan ja vetivät veneensä hiekalle. Siitä olin
hyvilläni, koska olin jo pelännyt heidän heittävän ankkurin ja
jättävän vartijoita veneeseen. Ensi työkseen he riensivät toisen
veneen luo, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät,
että se oli aivan tyhjä ja että sen pohjassa oli reikä. He ampuivat
silloin pari, kolme yhteislaukausta ja rupesivat huutamaan ja
huhuilemaan tovereitaan, mutta turhaan. Sama temppu uudistettiin,
mutta yhtä huonolla menestyksellä, sillä luolassa olijat eivät voineet
heitä kuulla ja toiset taas eivät uskaltaneet vastata.
Tämä kummastutti vastatulleita niin, että he -- kuten jälkeenpäin sain
tietää -- päättivät niine hyvineen palata laivalle takaisin
ilmoittamaan, että toverit oli saaressa murhattu ja heidän
purjeveneensä lyöty rikki. Ja he työnsivät todellakin veneensä vesille
ja astuivat siihen.
Kapteenille tuli nyt hätä: hän arveli, että nyt he soutaisivat
takaisin, laiva nostaisi ankkurin ja purjehtisi tiehensä, ja niin se
jäisi meiltä valloittamatta. Mutta ei aikaakaan, niin hän sai jo muita
pelon syitä.
Vene ei ollut ennättänyt vielä kauaksikaan, kun miehet näyttivät
muuttaneen päätöksensä. He palasivat takaisin maihin ja jättivät kolme
miestä veneen vartijoiksi. Se oli suuri pettymys meille, sillä mitä
hyötyä meille siitä olisi, vaikka saisimmekin nuo seitsemän miestä
vangiksi, jos muut kuitenkin pääsisivät käsistämme? He palaisivat
laivalle, ja laiva olisi silloin mennyt meiltä iäksi. Meidän ei
auttanut muu kuin jäädä odottamaan, mihin suuntaan asiat alkaisivat
kehittyä.
Vartijat työnsivät veneen jälleen vesille ja laskivat ankkurinsa niin
kaukana rannasta, ettemme voineet ajatellakaan pääsyä veneen luokse.
Muut seitsemän lähtivät miehissä kulkemaan kohti lähellä linnaa olevaa
vuorta. Näimme heidät selvästi, vaikka itse olimmekin näkymättömissä.
Mäen huipulle päästyään he alkoivat taas huutaa ja huhuilla
tovereitaan, kunnes vihdoin uupuneina kerääntyivät puun juurelle,
nähtävästi neuvottelemaan. Kapteeni ehdotti silloin, että jos he,
niinkuin oli luultavaa, vielä kerran ampuvat yhteislaukauksen,
hyökkäämme heidän kimppuunsa ja vangitsemme heidät, ennen kuin he
ennättävät uudestaan ladata. Neuvo oli mielestäni sangen järkevä; paha
vain, ettei heidän laukauksestaan tullut mitään. Siinä he yhä istuivat
yhtä neuvottomina.
Huomasin ettei meidän kannattanut ryhtyä hyökkäysvalmisteluihin ennen
pimeän tuloa. Elleivät he palaisi rannalle, asettuisimme heidän ja
veneen väliin. Päätimme myös keksiä jonkinlaisen sotajuonen, jolla
saisimme veneen houkutelluksi rantaan. Kärsimättöminä odottelimme
jonkin aikaa, kunnes näimme heidän pitkän keskustelun jälkeen nousevan
ilmeisesti aikoen marssia rantaa kohti. Harmillista. Heistä oli
kaiketi saaressa oleminen alkanut näyttää niin vaaralliselta, että he
olivat päättäneet kumppaniensa kohtalosta enää välittämättä palata
takaisin laivalle ja purjehtia pois näiltä mailta.
Kapteeni oli aivan masentunut. Mutta silloin välähti mieleeni varsin
onnistunut sotajuoni. Lähetin Perjantain ja alikapteenin joen yli
länteen päin sille rannalle, minne Perjantai oli ensi kertaa tuotu
vankina, ja käskin heidän tarkoin noudattaa käskyäni: tultuaan noin
puolen peninkulman päässä meistä olevalle mäelle huutakoot niin kovaa
kuin suinkin ja kuultuaan toisten vastaavan siirtykööt heidän
huomaamattaan saaren sisäosiin ja alkakoot uudestaan huhuilla. Toisten
vastattua menkööt yhä kauemmas, kunnes saavat heidät houkutelluksi
niin syvälle metsän helmaan kuin mahdollista. Sen tehtyään palatkoot
ääneti meidän luoksemme.
Miehet olivat juuri astumassa veneeseensä, kun Perjantain ja
alikapteenin ensimmäinen huuto kajahti. He vastasivat heti ja lähtivät
juoksemaan ääntä kohti. Mutta heillä oli edessä joki. Sen huomattuaan
he huusivat veneessä oleville miehille, että nämä tulisivat soutamaan
heidät toiselle rannalle. Sitä juuri olin toivonutkin.
Vene saapui, vei heidät yli ja asettui pieneen poukamaan joen
rannalle, jossa se sidottiin puuhun kiinni. Miehet lähtivät nyt
huutoja kohti otettuaan yhden venemiehistä lisäksi joukkoonsa, niin
ettei venettä jäänyt vartioimaan kuin kaksi miestä. Jättäen nyt
Perjantain ja alikapteenin jatkamaan tehtäväänsä me muut lähdimme
liikkeelle, menimme joen yli kenenkään huomaamatta ja astuimme äkkiä
vartijain eteen, joista toinen loikoi rannalla, toinen istui veneessä.
Edellinen oli puolitorkuksissa ja meidät nähtyään kavahti pystyyn,
mutta kapteeni, joka kulki edellä hyökkäsi häntä kohti ja yhdellä
iskulla kaatoi hänet maahan huutaen samalla veneessä olevalle, että
ellei tämä antaudu, niin hän on kuoleman oma. Tuon yksinäisen ei
auttanut muu kuin totella, kun hän näki kumppaninsa kaatuneen ja viisi
aseellista miestä edessään. Hän oli sitä paitsi yksi niistä kolmesta,
jotka väkisin oli saatu kapinaan osallisiksi. Hän ei antautunut vain
vangiksi, vaan tuli kaikesta sydämestään meidän puolellemme. Jonkin
ajan kuluttua Perjantai ja alikapteeni palasivat perin väsyneinä.
Heidän tehtävänsä oli onnistunut. He olivat saaneet laivamiehet
houkutelluksi mäeltä mäelle ja metsiköstä toiseen niin kauas, ettei
heitä voitaisi odottaa tänne ennen pimeän tuloa.
Kului useita tunteja. Vähitellen alkoi metsästä kuulua ääniä: edellä
kulkeva mies huuteli jäljessä tulijoille kiirehtien heitä joutumaan,
mihin toiset valittivat olevansa kovin väsyksissä. Tämä sopi hyvin
suunnitelmiimme. Vihdoin he saapuivat veneensä luo. Mutta kuka osaisi
kuvailla heidän hämmästystään, kun he näkivät veneensä olevan kuivalla
maalla, sillä nyt oli pakoveden aika, ja vartijain kadonneen. Siinä he
sitten valittelivat ja vaikeroivat toisilleen sangen surkealla
äänellä, että olivat muka tulleet noiduttuun saareen; täällä oli
varmaankin asukkaita, jotka surmaavat heidät joka miehen, tai pahoja
henkiä, ja hukka heidät siinäkin tapauksessa perii. Niin he
päivittelivät tuon tuostakin huudellen kahta kadonnutta vartijaansa
mutta turhaan. Illan hämärissä me näimme heidän epätoivoissaan
juoksentelevan pitkin rantoja käsiään väännellen, välistä istahtaen
veneeseen lepäämään ja hetken kuluttua taas kavahtaen siitä pois.
Väkeni olisi heti tahtonut hyökätä heidän kimppuunsa, mutta en
sallinut sitä, koska aikomukseni oli saada nuo roistot kiinni
äkkinäisellä yllätyksellä välttääkseni tarpeetonta verenvuodatusta
niin paljon kuin mahdollista. Omiakin miehiä tahdoin suojella
tietäessäni, kuinka hyvin varustettuja viholliset olivat. Hiljaa
lähestyimme heitä. Perjantain ja kapteenin käskin hiipiä edellä yhä
lähemmäksi heitä ja laukaista vasta sitten, kun varmasti osuisivat.
Ei kestänytkään kauan ennen kuin perämies, kapinan alkuunpanija ja nyt
rohkeutensa kokonaan menettänyt raukka, alkoi kahden merimiehen kanssa
kulkea heitä kohti. Kapteeni olisi tahtonut laukaista heti, kun oli
kuullut tuon pahimman roiston äänen, niin kovin kiihkoissaan hän oli,
mutta jaksoi sentään hillitä mielensä. Tuokion kuluttua tulikin
perämies kahden seuralaisensa kanssa tarpeeksi lähelle, ja silloin
kavahtivat kapteeni ja Perjantai pystyyn ja laukaisivat. Perämies
kaatui heti hengettömänä maahan ja toinen seuralaisista sai pahan
haavan ja kuoli parin tunnin perästä. Kolmas juoksi pakoon. Laukaukset
kuultuani riensin muun joukkoni kanssa paikalle, ja nyt oli meitä
yhteensä kahdeksan miestä, mutta vihollinen ei pimeässä voinut nähdä
lukuamme.
Viimeksi saamamme vangin, joka oli vapaaehtoisesti liittynyt meihin,
panin nyt keskustelemaan vihollisen kanssa siinä toivossa, että se
antautuisi ilman verenvuodatusta. Asia onnistuikin. Meidän vankimme
huusi kovalla äänellä:
-- Tom Smith! Tom Smith!
-- Sinäkö siellä, John? kysyi Tom Smith.
-- Niin olen. Laskekaa Jumalan tähden aseenne maahan ja antautukaa,
muuten olette kuoleman omat joka mies.
-- Kenelle meidän pitäisi antautua? Keitä ne ovat?
-- Täällä on meidän kapteenimme ja hänellä on viisikymmentä miestä,
jotka jo kaksi tuntia ovat ajaneet teitä takaa. Perämies on saanut
surmansa, Will Fry on haavoittunut, minä olen vankina. Hukka teidät
perii, ellette antaudu.
-- Armahdetaanko meidät? kysäisi taas Tom Smith. -- Sillä ehdolla me
antaudumme.
-- Minä käyn kysymässä, vastasi John. Silloin kapteeni astui esiin
lausuen:
-- Smith! Sinä tunnet minun ääneni. Jos heitätte aseenne ja jätätte
itsenne meidän käsiimme, niin saatte armon kaikki paitsi Will Atkins.
Silloin kuului Will Atkinsin surkea ääni:
-- Jumalan tähden, kapteeni, armahtakaa minutkin! Mitä minä olen
tehnyt? Yhtä kehnoja ovat olleet muutkin.
Tämä ei ollut totta, sillä Will Atkins oli kapinan puhjettua
ensimmäisenä käynyt kapteeniin käsiksi ja sitonut hänet, kohdellut
raa'asti ja sättinyt häntä. Kapteeni vastasi, että Atkinsin täytyi
ehdottomasti antautua kuvernöörin armoille. Kuvernöörillä hän
tarkoitti minua.
Silloin he laskivat aseensa maahan armoa rukoillen. Lähetin Johnin ja
kaksi muuta miestä sitomaan heidät, minkä jälkeen koko armeijani astui
esille ja otti haltuunsa niin vangit kuin veneenkin. Minä, arvoisa
kuvernööri muka, en tahtonut vielä tulla esiin.
* * * * *
Ensi työksemme laitoimme veneen kuntoon ja rupesimme neuvottelemaan
siitä, miten laiva olisi vallattava. Kapteeni selitti sillä välin
vangeilleen, kuinka konnamaisesti he olivat häntä kohdelleet ja kuinka
he nyt rikoksellaan olivat ansainneet hirsipuun. Miehet näyttivät
katuvan pahoja tekojaan ja pyysivät, että heidän henkensä
säästettäisiin. Siihen vastasi kapteeni, etteivät he olleet hänen
vankejaan, vaan saaren kuvernöörin. Kapinalliset olivat luulleet,
lausui kapteeni, jättävänsä hänet autioon saareen, mutta Jumala oli
ohjannut asiat niin, että saari olikin asuttu ja sen kuvernöörinä oli
englantilainen, jolla oli oikeus hirttää heidät, jos hyväksi näki.
Mutta koska hän oli heidät armahtanut, niin hän lähettäisi heidät
Englantiin tuomittavaksi kaikki paitsi Atkinsin, jota kapteeni nyt
kuvernöörin käskystä kehottaa valmistautumaan kuolemaan, sillä hänet
hirtetään huomenna.
Will Atkins lankesi polvilleen rukoillen kapteenia puhumaan hänen
puolestaan kuvernöörille. Muut pyysivät Jumalan nimessä, ettei heitä
suinkaan lähetettäisi Englantiin.
Nyt tuntui minusta, että meidän vapahduksemme hetki oli lyönyt, sillä
arvelen, että nämä miehet saataisiin helposti auttamaan meitä laivan
valtaamisessa. Vetäydyimme kauemmaksi, jotta he eivät näkisi, minkä
näköinen mies täällä kuvernöörinä hallitsi, ja lähetin lähimmän miehen
kutsumaan kapteenin puheilleni. Hän meni kapteenin luo sanoen:
-- Kapteeni! Kuvernööri kutsuu teitä luokseen. Kapteeni vastasi:
-- Sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että tulen heti paikalla. Tämä
hämmästytti vankeja vielä enemmän. Nyt he eivät enää lainkaan
epäilleet, ettei kuvernööri viidenkymmenen miehensä kanssa ollut
lähistöllä.
Kapteenin tultua ilmoitin hänelle suunnitelmani laivan valtaamiseksi,
ja hän hyväksyi sen täydellisesti. Varovaisuuden vuoksi päätettiin
kuitenkin lähettää Atkins ja kaksi muuta pahinta konnaa sidottuina
samaan luolaan, missä entisiäkin vankeja säilytettiin. Tämä tehtävä
uskottiin Perjantain, alikapteenin ja laivassa olleen matkustajan
huostaan. Muut vangit vietiin linnan vallien väliselle aukiolle ja
sidottiin siellä.