Englantilainen laiva ankkurissa. -- Purjevene laskee saareen. -- Kolme
vankia. -- Taisteluja voitto. -- Miten laiva olisi vallattava?
Kahdeksan päivää kului eikä matkamiehiä vieläkään kuulunut kotiin.
Mutta silloin sattui kummallinen ja odottamaton tapaus.
Kerran aamulla varhain, ollessani vielä sikeimmässä unessa, Perjantai
hyökkäsi sisään huutaen kovalla äänellä: _Master, master!_ Ne tulee
jo, ne tulee jo!
Hyppäsin vuoteeltani, sieppasin hiukan vaatetta ylleni ja riensin ulos
kiiruhtaen varomattomasti kyllä, suoraa päätä viidakon (nyt jo tiheän
metsän) halki rantaan, vastoin tapaani aivan aseetonna. Sinne
päästyäni hämmästyin sanomattomasti nähdessäni ulapalla, noin
puolentoista meripeninkulman päässä veneen, joka lampaanlapapurje
pystyssä tuli myötätuulessa täyttä vauhtia saarta kohti. Se ei tullut
siltä puolen, mistä olin kanoottiamme odottanut, vaan saaren
eteläpuolelta.
Käskin Perjantain pysyä piilossa, sillä vene oli vieras enkä lainkaan
vielä tiennyt, tuliko siinä ystäviä vai vihollisia. Heti sen jälkeen
juoksin hakemaan kiikarini ja kiipesin vuoren huipulle niin kuin
monesti ennenkin. Tuskin olin sinne ennättänyt, kun jo huomasin
kauempana ulapalla laivan, joka oli laskenut ankkurin noin
puolenkolmatta meripeninkulman päähän eteläkaakkoon. Se näkyi olevan
englantilainen alus niinkuin venekin oli englantilainen purjevene.
Sekavat tunteet valtasivat minut sillä hetkellä. Toisaalta olin
riemuissani nähtyäni laivan, jossa todennäköisesti oli maanmiehiäni,
siis ystäviä. Toisaalta taas minussa nousi kaikenlaisia epäluuloja --
ties mistä syystä -- ja ne vaativat minua olemaan varuillani. Ensiksi
juolahti mieleeni: mitä tekemistä englantilaisella laivalla oli näillä
seuduilla, jotka eivät olleet edes englantilaisten kauppaväylien
varrella? Eihän äskettäin ollut ollut myrskyäkään, joka olisi laivan
ajanut tänne. Jos se todellakin oli englantilainen alus, niin tuskinpa
se täällä liikkui hyvissä aikeissa. Parempi on pysyä erakkona
edelleenkin kuin joutua merirosvojen ja murhamiesten käsiin.
Älköön ihminen milloinkaan ylenkatsoko salaisia sisäisiä merkkejä ja
aavistuksia, joita hänelle välistä annetaan hetkinä, jolloin hän
kaikista vähimmin luulee vaaran uhkaavan. Ne ovat varmaankin
tiedonantoja salatusta maailmasta. Ellen olisi ottanut niitä varteen,
olisin ollut auttamattomasti hukassa, niin kuin lukija saa pian nähdä.
Hetken kuluttua näin veneen kulkevan rantoja myöten hakien kaiketi
jotain lahdelmaa tai joensuuta, mihin laskisi maihin. Koska vene ei
kuitenkaan tullut tarpeeksi lähelle, niin se ei päässytkään siihen
joensuuhun, johon minä ensi kerran olin lauttani laskenut, vaan se jäi
rannan hiekalle puolen peninkulman päähän minusta. Siitä olin
kiitollinen, sillä muuten nuo oudot vieraat olisivat nousseet maihin
miltei oveni kynnyksellä ja aivan varmasti karkottaneet minut
asunnostani ja ryöstäneet kaiken, mitä minulla oli.
Miesten noustua maihin tunsin ainakin useimmat heistä
englantilaisiksi. Pari kolme näytti hollantilaisilta. Kaikkiaan heitä
oli yksitoista miestä, kolme aseetonta ja mikäli osasin päättää,
edellisten vankeja, sillä he näyttivät tekevän kiihkeitä liikkeitä
käsillään, milloin rukoilevia, milloin epätoivoisia. Olin aivan
ymmällä enkä osannut aavistaakaan, mitä heillä oli mielessä. Äkkiä
Perjantai sanoa tokaisi:
-- Voi master! Villi mies syö vanki ja englantilainen syö vanki myös.
-- Mitä? huudahdin minä. -- Luuletko heidän aikovan syödä nuo vangit?
-- Syö ne, syö ne.
-- Ei Perjantai, eivät he syö vankejaan, mutta pahoin pelkään, että he
aikovat murhata heidät.
Pelko kasvoi minussa kasvamistaan, ja vapisin ajatellessani noiden
kolmen poloisen kohtaloa, varsinkin sen jälkeen kun olin huomannut
erään noista kahdeksasta merimiehestä puukolla uhkaavan yhtä
vankiansa. Kuinka kaipasinkaan nyt espanjalaista ja Perjantain isää!
Miehissä me kyllä olisimme voineet pelastaa nuo onnettomat, varsinkin
kun heidän vangitsijansa olivat aseettomia. Mutta asiat muuttuivatkin
itsestään vangituille edullisiksi.
Hetken kuluttua huomasin merimiesten hajaantuvan eri tahoille: he
lähtivät arvatenkin saarta tarkastelemaan. Nuo kolme istahtivat puun
juurelle murheellisina, epätoivoisina. Mieleeni muistui nyt selvästi
se hetki, jolloin itse ensi kertaa olin astunut tähän saareen täynnä
epätoivoista pelkoa. Niin vähän tietää ihminen tulevista
kohtaloistaan, mutta joka Luojaansa luottaa, ei joudu hukkaan.
Vene oli laskenut rantaan nousuveden ollessa korkeimmillaan. Tällä
välin merimiesten kuljeskellessa saaressa vesi oli alkanut taas
laskea, niin että vene ennen pitkää jäi kuivalle maalle. Kaksi miestä
oli jätetty venettä vartioimaan, mutta he olivat -- kuten sittemmin
sain tietää -- juoneet itsensä humalaan ja nukkuneet. Toinen heräsi
kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja huomattuaan veneen olevan kiinni
hiekassa hän alkoi huutaa ja huhuilla muita. He tulivatkin, mutta vene
oli liian raskas heidän liikutella, meren pohja kun tässä kohden oli
liejusavea. Niinpä he eivät saaneetkaan venettänsä siirretyksi veden
rajaan, vaan -- huolettomina kuin merimiehet ainakin -- jättivät sen
siihen ja lähtivät nyt kaikki saarta samoilemaan.
-- Mitäpä sillä on väliä, Jack! virkkoi yksi heistä mennessään. --
Kelluupahan taas veden pinnalla, kun nousuvesi tulee.
Nämä sanat sanottiin selvällä englanninkielellä, ja siitä tiesin nyt
varmasti, mitä kansallisuutta merimiehet olivat.
Olin koko ajan pysytellyt piilossa uskaltamatta lähteä linnastani
muualle kuin vuoren huipulle, jossa myös saatoin olla aivan
näkymättömissä. Nousuvesi -- sen tiesin -- palaa vasta kymmenen tunnin
perästä. Silloin on jo pimeä. Minulla on siis tilaisuus tarkastella
heidän puuhiaan ja kenties kuulla heidän puheitaankin. Aloin kuitenkin
varustautua taisteluun pitäen silmällä sitä, että nyt joutuisin
tekemisiin toisenlaisten vastustajien kanssa kuin äskettäin.
Perjantain kanssa latasin pyssyt. Itse otin kaksi lintupyssyä. Hänen
huostaansa jätin kolme muskettia. Asuni oli kerrassaan kauhistava:
tahrainen pukinnahkatakki yllä, tuuhea karvalakki päässä, kaksi
pistoolia vyöllä, paljas miekka kupeella ja kaksi pyssyä olalla.
Aikomukseni oli, kuten jo viittasin, ryhtyä taisteluun vasta pimeän
tultua, mutta kello kahden tienoissa, auringon paahtaessa täydeltä
terältään, huomasin kaikkien merimiesten hajaantuneen metsään ja
arvatenkin nukahtaneen sinne. Kolme jäljelle jäänyttä istui yhä puun
juurella, heitä ei nukuttanut, poloisia. Päätin silloin mennä heidän
luokseen saamaan lähempiä tietoja heidän kohtalostaan. Ja niin lähdin
jäljessäni Perjantai yhtä sotaisessa asussa, vaikkei niin kerrassaan
metsänpeikon näköisenä kuin isäntänsä.
Menin lähemmäksi niin huomaamatta kuin suinkin ja sitten, ennen kuin
kukaan oli ennättänyt huomata minua, lausuin kovalla äänellä
englanniksi:
-- Keitä olette, hyvät herrat?
He kavahtivat ylös ja näyttivät sanomattomasti hämmästyneen outoa
asuani. He eivät saaneet sanaakaan suustaan, vaan olivat juuri
lähtemäisillään pakoon, kun virkoin heille englanninkielellä:
-- Älkää hämmästykö, hyvät herrat! Teillä on kenties ystävä lähempänä
kuin luulettekaan.
-- Sitten hänet on lähetetty meille suoraan taivaasta, lausui yksi
heistä vakavasti nostaen samassa hattuansa minulle, sillä turhaa olisi
tässä ihmisten apu.
-- Kaikki apu tulee ylhäältä, vastasin minä, -- mutta saatatteko
sanoa, millä keinoin muukalainen voisi olla teille avuksi? Näytätte
olevan suuressa hädässä! Näin teidän nousevan maihin, näin teidän
pyytävän jotain noilta tylyiltä miehiltä, näinpä yhden heistä uhkaavan
teitä puukollaankin.
Mies parka, jota puhuttelin, katseli minua hämillään vavisten ja
kyynelet silmissä.
-- Itse Jumalako minua nyt puhuttelee vai ihminen? hän kysyi. --
Todellinen ihminenkö vai enkelikö?
-- Olkaa huoleti, _sir!_ minä vastasin. -- Jos teidän luoksenne olisi
lähetetty enkeli, niin hän olisi varmasti ilmestynyt jalommassa
puvussa, ja hänellä olisi ollut toisenlaiset aseetkin kuin minulla.
Ihminen minä vain olen, englantilainen, ja valmis auttamaan teitä.
Niinkuin näette, ei minulla ole kuin yksi palvelija mukanani. Aseita
meillä on ja ampumavaroja myös. Sanokaa suoraan, voiko meistä olla
teille mitään apua? Millainen on teidän tilanne?
-- Tarinamme on liian pitkä, virkkoi puhuteltu, -- ja murhamiehet
liian lähellä. Siis muutama sana vain. Olen tuon laivan kapteeni.
Laivaväkeni nousi kapinaan minua vastaan. He päättivät murhata minut,
ja töin tuskin heidät saatiin suostumaan siihen, että he jättävät
minut tähän autioon saareen, minut ja nämä kaksi miestä, joista toinen
oli alikapteenini ja toinen matkustaja. Me emme voineet odottaa muuta
kuin että meidän täytyy kuolla täällä, sillä emmehän tienneet saaren
olevan asuttu.
-- Missä ovat nuo konnat, teidän vihollisenne? kysäisin minä. --
Tiedättekö minne he ovat menneet?
-- Tuolla he makaavat, sir, hän vastasi viitaten tiheikköön metsässä.
-- Sydämeni vapisee pelosta, että he ovat nähneet teidät ja kuulleet
teidän puhuvan. Ja jos niin on, silloin he murhaavat meidät joka
miehen.
-- Onko heillä aseita?
-- Kaksi pyssyä vain. Niistä toinen on jätetty veneeseen.
-- No niin, minä sanoin, -- jättäkää loput minun huolekseni. He
näyttävät nyt nukkuvan, ja helppoa olisi ampua heidät siihen paikkaan
kaikki, mutta eiköhän olisi parempi vangita heidät?
Kapteeni kertoi kahden heistä olevan paatuneita konnia, joille tuskin
kannattaisi antaa armoa, mutta jos heidät saataisiin vangituksi, niin
muut varmaankin palaisivat pahoilta teiltään. Kysyin ketkä nuo kaksi
olivat. Hän ei sanonut voivansa erottaa heitä näin pitkän matkan
päästä, mutta lupasi kaikessa noudattaa määräyksiäni heidän
kiinnisaamisekseen.
-- Hyvä, sanoin minä. -- Nyt vetäydymme syrjään, niin etteivät he näe
eivätkä kuule mitään, ja mietimme miten menetellä.
Ja niin me peräydyimme, kunnes pääsimme kokonaan metsän suojaan.
-- Kuulkaahan nyt, _sir_, minä lausuin kapteenille. -- Jos minä oman
henkeni uhalla ryhdyn pelastamaan teitä, lupaatteko suostua kahteen
ehtoon?
Hän ennätti edelleni vakuuttaen, että niin hän kuin hänen laivansakin,
jos se saadaan takaisin, on oleva kokonaan minun käytettävissäni,
mutta ellei sitä saada, niin hän tahtoo elää ja kuolla minun kanssani
missä maanääressä vain mielin. Samoin vakuuttivat hänen
seuralaisensakin.
-- Hyvä, minä vastasin. -- Minulla on vain kaksi ehtoa. Ensiksi: niin
kauan kuin asutte tällä saarella, on teidän pidettävä minua
ylipäällikkönänne. Jos annan aseita käytettäväksenne, niin ne on aina
annettava minulle takaisin! Te ette jaa omistusoikeuttani tähän
saareen, joten se kuuluu yhä edelleen minulle. Sallin teidän tietysti
jäävän saarelle. Toiseksi: jos laiva saadaan takaisin, niin teidän on
maksutta vietävä minut ja palvelijani Englantiin.
Hän vakuutti minulle niin lujasti ja luotettavasti kuin kunnon mies
ikinä voi vakuuttaa olevansa valmis täyttämään kohtuulliset ehtoni ja
sitäpaitsi altis palvelemaan minua koko ikänsä.
-- Niinpä sitten, sanoin minä, -- tässä on teille musketti mieheen
sekä ruutia ja luoteja. Sanokaa nyt, mitä teidän mielestänne olisi
ensiksi tehtävä.
Kiitollisena hän otti vastaan aseet, mutta sanoi tahtovansa noudattaa
minun määräyksiäni. Minun mielestäni olisi parasta ampua kapinalliset
heidän levätessään metsässä. Kuka silloin jäisi henkiin ja lupaisi
antautua, se armahdettaisiin. Sallimus itse siis määrätköön luotien
suunnan. Kapteeni sanoi siihen, ettei hän puolestaan tahtoisi miehiä
surmata, jos sen suinkin voisi välttää, vaikka heidän joukossaan
olikin nuo kaksi perinpohjaista konnaa, koko kapinan alkuunpanijat.
Jos he pääsisivät pakoon, niin hukka meidät perisi joka miehen: he
palaisivat laivalle ja toisivat sieltä koko laivaväen meitä tuhoamaan.
-- No niin, minä sanoin, -- tilanne on sellainen, että voimme pelastaa
henkemme vain, jos toimimme minun suunnitelmani mukaan.
Koska hän kuitenkin yhä edelleen näytti kammoavan verenvuodatusta,
jätin hänen kahden toverinsa valtaan tehdä, minkä hyväksi näkivät.
Kesken kaiken näkyi pari miestä heräävän ja kavahtavan pystyyn. Kysyin
olivatko he yllyttäjiä. -- Eivät, vastasi kapteeni. -- Pääskööt
sitten, minä sanoin, -- pääskööt karkuun. Itse Sallimus näkyy tahtovan
säästää heidän henkensä, koska herätti heidät ennen muita. Mutta jos
nuo toisetkin pääsevät pakoon, niin syy on teidän.
Tästä rohkaistuneena hän otti musketin käteensä, pisti pistoolin
vyöhönsä ja lähti miehiä kohti kahden toverinsa kanssa, joilla
kummallakin oli musketti kädessä. He eivät kuitenkaan osanneet kulkea
aivan hiljaa, ja siitä oli seurauksena, että toinen heränneistä
merimiehistä kääntyi taakseen ja huomattuaan tulijat huusi muutkin
hereille. Mutta se oli liian myöhäistä, sillä samassa kun hän huusi,
kapteenin toveritkin laukaisivat muskettinsa. Kapteeni oli varovasti
kyllä säästänyt laukauksensa viimeiseksi. Ensinmainitut olivat
tähdänneet kumpikin niin tarkasti joukon johtajiin, että toinen näistä
kuoli heti, toinen haavoittui. Jälkimmäinen hyppäsi pystyyn ja alkoi
huutaa tovereitaan avuksi, mutta kapteeni meni hänen luokseen sanoen,
että nyt oli jo liian myöhäistä kutsua apua, vaan parasta oli pyytää
Jumalalta anteeksi pahoja tekojaan. Sen sanottuaan hän löi hänet
pyssyn perällä maahan, niin ettei toinen enää äännähtänytkään. Samassa
tulin minäkin paikalle.
Joukossa oli vielä kolme muuta miestä, yksi näistä lievästi
haavoittunut, mutta huomattuaan, ettei vastustaminen enää auta, he
alkoivat rukoilla armoa. Kapteeni lupasi säästää heidän henkensä, jos
he katuisivat kapinoimistaan ja vannoisivat koettavansa uskollisesti
auttaa häntä saamaan laivan jälleen valtaansa. Pyhästi miehet silloin
vannoivat täyttävänsä hänen vaatimuksensa, ja kapteeni puolestaan
lupasi jättää heidät henkiin. Siihen minäkin suostuin, kuitenkin sillä
ehdolla, että miehet sidotaan käsistä ja jaloista siksi aikaa kun he
ovat saarella.
Sitten lähetin Perjantain ja alikapteenin rantaan viemään veneen
talteen ja ottamaan airot ja purjeet siitä pois. Jonkin ajan kuluttua
palasi metsästä vielä kolme merimiestä, jotka kuultuaan
pyssynlaukaukset riensivät paikalle. Nähtyään nyt kapteenin, entisen
vankinsa, olevan herrana ja käskijänä, heidän ei auttanut muu kuin
antautua armoille ja suostua sidottaviksi. Meidän voittomme oli siis
täydellinen. Jotakin juotuamme ja syötyämme aloimme miettiä, miten
saisimme laivan vallatuksi. Kapteeni ei tietänyt mitään keinoa.
-- Laivassa, selitti hän, -- on vielä kuusikolmatta miestä, jotka
kyllä tietävät tehneensä hengenrikoksen noustuaan laivalla kapinaan
päällikköänsä vastaan ja joutuvansa hirsipuuhun Englannissa tai
ensimmäisessä englantilaisessa satamassa. Siksi he puolustautuvat
epätoivon vimmalla viimeiseen saakka. Heitä vastaan emme voi hyökätä
näin vähillä voimilla.
Kapteeni oli oikeassa mielestäni, mutta nopeaa toimintaa tässä
tarvittiin. Meidän täytyi jollakin keinoin saada laivaväki ansaan,
ennenkuin he miehissä hyökkäisivät meidän kimppuumme. Varmaa oli, että
laivallaolijat kummastelivat toveriensa viipymistä, lähtisivät ennen
pitkää toisella veneellä heitä hakemaan ja nousisivat maihin ties
kuinka lujasti varustettuina ja kuinka suurella joukolla. Sen vuoksi
oli mielestäni rannalla oleva purjevene tehtävä käyttökelvottomaksi,
etteivät kapinalliset sillä enää pääsisi palaamaan laivalle. Niinpä
menimmekin rantaan ja otimme veneestä sinne jätetyt aseet sekä muut
tavarat, nimittäin pullon viinaa, toisen rommia, laivakorppuja,
ruutisarven ja viisi, kuusi naulaa sokeria, jotka kaikki olivat
minulle sangen tervetullutta tavaraa.
Vietyämme nämä maihin, jonne Perjantai alikapteenin kanssa jo äsken
oli piilottanut airot, peräsimen ja purjeet, puhkaisimme purjeveneen
pohjaan suuren reiän. Vaikka laivasta nyt tulisikin lisää miehiä
maihin, he eivät voisi käyttää venettä laivaan palatessaan. Tosin en
jaksanut toivoa, että saisimme laivan valtaamme. Ennemmin tai
myöhemmin, arvelin minä, se purjehtisi tiehensä, mutta silloin me
korjaisimme purjeveneen ja pääsisimme sillä villien maahan.