Panttivangit. -- Laiva vallataan. -- Pahantekijät jäävät saareen. --
Vihdoinkin pääsen lähtemään.
Aamulla varhain lähetin kapteenin keskustelemaan vankien kanssa ja
ottamaan selvää siitä, saisimmeko heistä luotettavia apulaisia laivan
valtaamisessa. Hän ilmoitti heille, että jos he uskollisesti
ryhtyisivät meitä auttamaan, niin kuvernööri tekee kaiken voitavansa
hankkiakseen heille armahduksen Englannissa. Muussa tapauksessa heidät
hirtetään siellä ehdottomasti.
Sanomattakin on selvää, minkä vaikutuksen moinen ehdotus teki
vankeihin. He lankesivat polvilleen ja lupasivat palvella häntä
viimeiseen veripisaraan saakka ja seurata häntä vaikka maailman
ääriin. Kapteeni toi heidän vastauksensa minulle vakuuttaen, että hän
puolestaan nyt luottaa heidän uskollisuuteensa. Ollakseni kuitenkin
aivan varma asiasta pyysin kapteenia menemään uudestaan heidän
luokseen ja valitsemaan heistä viisi kaikkein luotettavinta meille
apulaisiksi sekä ilmoittamaan, että kuvernööri pitää muut viisi miestä
panttivankeinaan täällä, jos edelliset hiukankaan rikkovat
uskollisuuslupaustansa, niin panttivangit hirtetään kahleissa
lähimpiin rannan puihin.
Meitä oli nyt, minua ja Perjantaita lukuunottamatta, yhteensä
kaksitoista miestä, joiden kanssa kapteeni sanoi uskaltavansa lähteä
laivalle. Minä ja Perjantai jäimme saarelle, koska meillä oli
seitsemän vankia vartioitavana ja ruokittavana. Tultuani
panttivankien luo kapteeni selitti heille minun olevan juuri se mies,
jonka kuvernööri oli asettanut heidän vartijakseen. Kuvernööri, sanoi
hän, oli määrännyt, etteivät he saaneet liikkua minnekään ilman minun
lupaani, muutoin heidät pantaisiin rautoihin ja teljettäisiin linnaan.
Kapteenin tehtävänä oli nyt varustaa molemmat purjeveneet, tukkia
toisen pohjassa oleva reikä ja määrätä miehistö kumpaankin. Toiseen
meni neljä miestä ja näiden päälliköksi matkustaja, toiseen kävivät
kapteeni, alikapteeni ja viisi matruusia.
Puolenyön tienoissa veneet lähenivät laivaa. Päästyään kuulomatkan
päähän kapteeni käski Johnin huutaa laivallaolijoille ja ilmoittaa,
että veneet olivat tulleet saaresta ja tuoneet mukanaan sinne
lähteneet miehet. Keskustelua jatkettiin niin kauan, että veneet
pääsivät laivan kylkeen. Silloin kapteeni ja alikapteeni nousivat
ensimmäisinä kannelle ja löivät heti muskettiensa perällä toisen
alikapteenin ja kirvesmiehen maahan. Miestensä auttamina he sitten
vangitsivat keski- ja peräkannella olevat kapinalliset ja sulkivat
luukut, jottei kannen alta kukaan pääsisi ylös. Sillä välin oli
toisenkin veneen väki noussut laivaan ja hyökännyt keittiöruumaan
vangiten siellä kolme miestä. Kun laivankansi oli vallattu, käski
kapteeni alikapteeninsa murtautua kolmen miehen kanssa peräkajuuttaan,
johon kapinallisten nykyinen kapteeni oli sulkeutunut kahden matruusin
ja laivapojan kanssa. Alikapteeni noudatti käskyä ja mursi
rautakangella kajuutan oven, mutta samassa laukaisivat sisälläolijat
pistoolinsa haavoittaen kaikkia kolmea, pahimmin itse alikapteenia,
jonka vasempaan olkavarteen kuula sattui. Siitä huolimatta hän huusi
miehiä avukseen, ryntäsi sisään ja ampui pistoolilla kapinallisten
johtajaa päähän, niin että tämä kaatui heti hengettömänä maahan. Muut
antautuivat, ja niin oli laiva vallattu ilman sen suurempaa
verenvuodatusta.
Heti tämän jälkeen käski kapteeni ampua seitsemän tykinlaukausta
sopimuksen mukaisesti merkiksi minulle siitä, että retki oli
onnistunut. Jokainen arvaa, millä riemulla kuuntelin noita laukauksia
odoteltuani niitä kello kahteen asti aamulla. Kauan jännityksessä
olleet voimani raukenivat nyt, ja vaivuin sikeään uneen.
En tiedä kuinka kauan lienen nukkunutkaan, mutta aamulla heräsin
tykinlaukaukseen. Kavahdin pystyyn ja kuulin samalla huudettavan:
"Kuvernööri! Kuvernööri!" Tunsin kapteenin äänen ja näin hänen
seisovan vuorenhuipulla. Sinne riennettyäni hän sulki minut syliinsä
ja lausui viitaten laivaan:
-- Rakas ystäväni ja pelastajani! Tuolla on teidän laivanne, se on
teidän omanne kaikkine lasteineen niin kuin mekin.
Katsoin merelle: siellä keinui laiva laineilla ankkuroituna vain
puolen peninkulman päähän rannasta. Kapteeni oli näet heti laivan
valtaamisen jälkeen käskenyt nostamaan purjeet ja ohjannut laivan
aivan joensuun kohdalle. Itsensä hän oli soudattanut veneessä maihin.
Niin valtava oli hämmästykseni, etten ensi hetkessä kyennyt lausumaan
sanaakaan. Tuossa se nyt oli, pelastukseni välikappale, suuri laiva,
valmiina viemään minut minne ikinä halusin. Minun täytyi pidellä
kapteenista kiinni, muuten olisin hervahtanut maahan. Hän veti pullon
taskustaan ja tarjosi siitä minulle kulauksen. Se vahvisti minua,
mutta maahan minun sittenkin täytyi istahtaa enkä kyennyt vielä
hetkeen saamaan sanaa suustani. Syvästi liikuttunut oli kapteenikin.
Monta hellää ja ystävällistä sanaa hän puhui minulle rohkaistakseen
mieltäni, kunnes tunteeni purkautui hillittömään itkuun.
Vasta sen jälkeen sain puhelahjani takaisin. Syleilin nyt vuorostani
häntä pelastajaani, ja suuri oli meidän kumpaisenkin riemu. Sanoin
että itse taivas näytti lähettäneen hänet luokseni, johtamaan minut
täältä, ja että kaikki tämä oli kuin pitkä sarja suuria ihmeitä. Siinä
oli jälleen todistus niistä salaisista keinoista, joilla Sallimus
hallitsee maailmaa. Kaikkivaltiaan silmä näkee pienimpiinkin
paikkoihin, kaukaisimpiinkin kätköihin, ja hän lähettää apunsa
aikanaan. En unohtanut ylentää sydäntäni kiittämään Jumalaa.
Jonkin aikaa keskusteltuamme kapteeni sanoi tuoneensa minulle hiukan
tuomisia, sellaisia kuin laiva saattoi tarjota. Sen sanottuaan hän
huusi miehilleen käskien heitä tuomaan kuvernöörin tavarat. Niitä oli
korillinen pulloja, joissa oli mitä hienointa likööriä, sitten kuusi
pulloa madeiraa, kaksi naulaa erittäin hienoa tupakkaa, kaksitoista
kimpaletta häränlihaa, kuusi viipaletta porsaanpaistia, pussillinen
herneitä, toinen jauhoja, lähes sata naulaa korppuja, laatikollinen
sokeria ja paljon muuta hyödyllistä tavaraa. Mutta tuhat kertaa
arvokkaampia olivat seuraavat esineet: kuusi uutta palttinaista
paitaa, kuusi kaunista kaulaliinaa, kaksi paria käsineitä, pari
kenkiä, hattu, pari sukkia ja täydellinen puku kapteenin omasta
vaatevarastosta, varsin hyvässä kunnossa kaikki. Hän puki minut
sanalla sanoen uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän asti. Hauskaa
ja mieluistahan tämä minulle kyllä oli, mutta minun täytyy tunnustaa,
että uudet tamineet tuntuivat näin oudokseltaan ahtailta ja
epämukavilta.
Sitten kun kaikki tavarat oli viety asuntooni, neuvottelin kapteenin
kanssa siitä, mitä oli tehtävä vangeille. Miettimistä siinä olikin,
uskaltaisimmeko ottaa vankeja mukaan, varsinkaan niitä kahta, joita
kapteeni piti auttamattomasti paatuneina konnina ja joihin ei voinut
luottaa hiukkaakaan. Jos heidät otetaan mukaan, hän arveli,
niin heidät on pantava rautoihin ja jätettävä ensimmäisessä
englantilaisessa satamassa viranomaisten käsiin. Huomattuani kuinka
kapteeni pelkäsi heitä tarjouduin selittämään noille miehille, että
heille itselleen olisi edullisinta jäädä saareen. Hän sanoi olevansa
siitä minulle sydämellisesti kiitollinen.
Perjantai ja kaksi vapautettua panttivankia lähetettiin noutamaan
vangit luolasta ja viemään heidät lehtimajaan. Siellä heidän oli määrä
odottaa tuloani. Jonkin ajan perästä saavuinkin sinne uudessa
puvussani kapteenin kanssa ja käskin tuoda vangit enteeni. Ilmoitin
heille tietäväni tarkoin, kuinka halpamaisesti ja rikollisesti he
olivat käyttäytyneet kapteeniansa kohtaan ja kuinka heillä oli ollut
aikomus saatuaan laivan käsiinsä lähteä sillä edelleen ryöstöretkille.
Mutta Jumala oli kääntänyt heidän pahat aikomuksensa niin, että he
kietoutuivat omiin verkkoihinsa pudoten siihen kuoppaan, minkä olivat
toiselle kaivaneet. Nyt on, ilmoitin heille edelleen, laiva otettu
minun käskystäni takavarikkoon, ja pian he saavat nähdä, minkä palkan
heidän johtajansa saa: hänet hirtetään kohta raakapuun nenään. Samaan
rangaistukseen sanoin olevani oikeutettu tuomitsemaan heidätkin ja
kysyin lopuksi, oliko heillä siihen jotain sanomista.
Yksi heistä astui esiin puhumaan toistenkin puolesta. Ei heillä, hän
sanoi, ole muuta sanomista kuin että kapteeni oli luvannut jättää
heidät henkiin, ja sitä armoa he nyt nöyrimmästi rukoilivat. Siihen
vastasin, etten tiedä, missä muodossa tämä armo saattaisi heidän
osakseen tulla. Minä puolestani olen päättänyt ottaa väkeni mukaan,
lähteä täältä pois ja purjehtia kapteenin kanssa laivalla Englantiin.
Kapteeni taas ei sano voivansa ottaa vankeja laivalle muuten kuin
rautoihin pantuina pahantekijöinä. Sellaisina hän jättää heidät
oikeuden käsiin, ja mikä siitä on seurauksena, sen he itsekin sangen
hyvin tietävät: hirsipuu. Näin ollen en tiedä neuvoa heille muuta
keinoa kuin jäädä tähän saareen. Siinä tapauksessa saattaisin jättää
heidät henkiin.
Miehet olivat tästä hyvin kiitollisia ja sanoivat mieluummin
tahtovansa jäädä tänne kuin lähteä Englantiin ja joutua siellä
hirteen.
Ilmoitin suostuvani heidän päätökseensä ja päästin heidät vapaaksi
käskien heidän mennä siihen osaan metsää, mistä heidät oli tänne
tuotu. Lupasin samalla jättää lähtiessämme heille ampuma-aseita ja
neuvoa, miten he vastedes tulisivat täällä toimeen.
Nyt ei ollut muuta jäljellä kuin hankkiutua lähtöön. Sanoin
kapteenille aikovani olla yötä saaressa varustautuakseni matkaan ja
pyysin häntä laittamaan laivan lähtökuntoon seuraavaksi aamuksi,
jolloin hän lähettäisi veneen noutamaan minua. Pyysin häntä myös
vetämään kapinallisten kapteenin ruumiin raakapuun nenään, jotta
saarelle jääneet miehet omin silmin saisivat nähdä, miten heidän
entisen johtajansa oli käynyt.
Pari tuntia sen jälkeen kun kapteeni oli lähtenyt, kutsuin vangit
luokseni ja puhelin heidän tulevasta kohtalostaan lausuen olevani sitä
mieltä, että he olivat valinneet oikean osan. Samalla käskin heitä
katselemaan laivaa, jossa kapinallisten kapteeni roikkui raakapuun
nenässä.
Sen jälkeen kerroin heille, miten minä täällä saaressa olin elänyt ja
tullut toimeen. Kerroin heille tänne tulostani, näytin linnani ja
peltoni sekä neuvoin heitä korjaamaan viinirypäleitä. Ilmoitin
samalla, että ennen pitkää saapuu saareen seitsemäntoista
espanjalaista ja kehotin heitä elämään sovussa heidän kanssaan. Jätin
heille kirjeenkin annettavaksi uusille tulokkaille.
Annoin heille edelleen kolme miekkaa ja kaikki ampuma-aseet, mitä
minulla oli, ja samoin noin puolitoista tynnyriä ruutia. Neuvoin heitä
hoitamaan vuohia, lypsämään ja valmistamaan voita sekä juustoa.
Lupasin hankkia heille laivalta vielä pari tynnyrillistä ruutia lisää
ja jätin heille äsken saamani pussillisen herneitä siemeniksi.
Varhain aamulla lähdin sitten uskollisen ystäväni Perjantain kanssa
laivaan, joka ei kuitenkaan vielä sinä päivänä nostanut ankkuriaan.
Seuraavana aamuna vietiin saareen lupaamani tavarat, joihin kapteeni
liitti vielä miesten arkut ja vaatteet. Siitä he olivat erittäin
kiitollisia.
Saarelta lähtiessäni otin muistoksi vuohennahkaisen takkini,
päivänvarjon ja papukaijan. En jättänyt rahojakaan, jotka vuosien
vieriessä olivat jo kovin himmenneet, jopa mustuneetkin.
Ja niin lähdin saareltani 19. päivänä joulukuuta 1686 asuttuani siellä
kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta ja yhdeksäntoista päivää.
Tästä pitkällisestä vankeudestani pääsin samana kuukauden päivänä,
jona olin karannut ensimmäisestä vankeudestani Salésta.
Kauan kesti kotimatka: Englantiin päästiin vasta 11. päivänä kesäkuuta
1687.
Kotimaassani olin kuin outo muukalainen. Minua ei tuntenut siellä enää
kukaan. Eikä ihmekään, sillä olinhan ollut Englannista poissa
kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta.