Vieraille eri teltta. -- Ensimmäinen neljän miehen päivällinen. --
Suuren matkan varustuksia. -- Espanjalainen ja Perjantain isä
lähettiläiksi.
Oli liikuttavaa nähdä, miten hellää huolta Perjantai piti vanhasta
isästään, joka vieläkin istui kanootin pohjalla. Hän kantoi hänelle
minulta saamansa leivän ja rommin. Omasta puolestaan hän vei sinne
leilillisen vettä, ja tämä näytti virkistävän vanhusta enemmän kuin
mikään muu.
Käskin hänen sitten viedä virvokkeita espanjalaisellekin, joka oli
kovin näännyksissä istahtanut nurmelle tuuhean puun siimekseen,
jäsenet vielä kovista siteistä hellinä ja pöhöttyneinä ja kykenemättä
omin voimin nousemaan pystyyn. Perjantai alkoi hieroa rommilla
hänenkin jäseniään tuon tuostakin vilkaisten sinne päin, missä isä
oli. Äkkiä hän huomasi isän kadonneen näkyvistä ja sanaakaan sanomatta
hän lähti juoksemaan rantaa niin hurjaa vauhtia, että tuskin näki
jalan koskettavan maata. Ei vanhuksella mitään hätää ollut, hän oli
vain oikaissut itsensä pitkäkseen kanootin pohjalle.
Sen jälkeen pyysin häntä taluttamaan espanjalaisenkin veneeseen ja
soutamaan hänet sekä isän kotiin. Mutta Perjantai, roteva ja väkevä
mies, nosti espanjalaisen selkäänsä ja kantoi rantaan laskien hänet
sitten varovasti isänsä viereen kanootin pohjalle. Vastatuulesta
välittämättä hän sitten sauvoi veneen lyhyessä ajassa joen poukamaan,
jonne minä lähdin jalan. Jätettyään vieraat veneeseen hän kiiti
takaisin entiseen paikkaan samaa hurjaa vauhtia ja toi sieltä
toisenkin kanootin saapuen joen rantaan melkein samaan aikaan kuin
minä. Soudettuaan sitten minut joen yli kotirantaan hän auttoi
veneessä olijat maihin, mutta nämä poloiset olivat niin heikkoja,
etteivät he jaksaneet kävellä.
Tuota pikaa tein Perjantain kanssa paarit, joilla kannoimme vieraat
uloimman vallin juurelle. Mutta siinäpä oli taas pulma: mahdotonta oli
saada heidät nostamalla vallin yli, enkä tahtonut valliakaan murtaa.
Ei auttanut muu kuin ryhtyä teltan tekoon, ja parissa tunnissa me
kahden saimmekin teltan pystytetyksi uloimman vallin ja istuttamani
viidakon väliselle aukiolle. Sinne laitoimme riisin oljista vuoteet,
panimme vuoteisiin alus- ja päällyspeitteitä ja nostimme niihin
väsyneet vieraamme.
* * * * *
Nyt oli saaren väkiluku lisääntynyt, ja minä olin kuin kuningas: saari
oli valtakuntani ja itse olin sen herra ja lainsäätäjä. Alamaisiakin
minulla oli, uskollisia alamaisia, jotka vakuuttivat olevansa valmiita
panemaan henkensä alttiiksi minun puolestani. Oli omituista, että
kaikki alamaiseni olivat eri uskontoa: Perjantai oli protestantti,
hänen isänsä pakana ja espanjalainen katolilainen. Täydellinen
omantunnonvapaus meillä kuitenkin vallitsi.
Perjantain kanssa teurastimme vuoden vanhan vuohen ja keitimme siitä
lihalientä ja laitoimme paistia. Telttaan kannettiin pöytä, ja niin
söimme yhdessä päivällistä Perjantain toimiessa tulkkina minun ja
vieraitteni välillä. Espanjalainenkin oli näet jo ennättänyt oppia
villien kieltä varsin hyvin.
Päivällisen jälkeen käskin Perjantain keräämään meren rannalta kaikki
sinne jääneet aseemme. Seuraavana päivänä hän sai tehtäväkseen haudata
kaatuneiden ruumiit ja peittää hiekkaan pienimmätkin jäännökset
villien julmasta ateriasta. Tämän kaiken hän suoritti niin
tunnollisesti ja tarkasti, että myöhemmin siellä käydessäni tuskin
olisin paikkaa entiseksi hävityksen tantereeksi tuntenut.
Illemmalla käskin Perjantain kysyä isältään, luuliko hän noiden neljän
karkulaisen päässeen kotiin, ja olisiko meillä sieltäpäin
odotettavissa hyökkäys. Vanhus arveli, että ankara tuuli oli joko
kaatanut heidän veneensä, jolloin miehet olivat hukkuneet, tai ajanut
heidät muille rannoille vieraitten heimojen luo, ja mennyttä kalua he
siinäkin tapauksessa olivat. Mutta vaikka he olisivat päässeet omaan
kotirantaansakin, oli heillä niin paljon kauheita asioita kerrottavana
täältä, ettei muiden suinkaan enää tekisi mieli lähteä samoja kauhuja
kokemaan. He kertoisivat kotonaan, että salama ja ukkonen oli tappanut
heistä suurimman osan ja että saaressa oli kaksi kamalaa olentoa,
jotka putosivat taivaasta heitä tuhoamaan. Sellaista hän oli kuullut
heidän hädissään huutelevan toisilleen, eikä ihmekään, sillä
mahdotontahan heidän oli käsittää, että tavallinen ihminen saattoi
saada jyrinää ja salamoita aikaan ja tappaa ihmisiä pitkän matkan
päästä. Ukko oli oikeassa: villit eivät sen koommin uskaltaneet tulla
saareeni, sillä kuultuaan karkurien kertomuksen he pitivät saarta
pahan hengen tyyssijana. Nuo neljä olivat näet, niin kuin jälkeenpäin
sain tietää, todellakin päässeet kotiinsa. Nyt sitä en vielä tiennyt
ja päätin joka tapauksessa olla yhä edelleenkin varuillani.
Koska pitkään aikaan ei näkynyt kanootteja, alkoi pelkonikin
vähitellen haihtua, ja niinpä rupesin jälleen miettimään, millä
keinoin voisin päästä pois täältä, varsinkin kun Perjantain isä
vakuutti, että minut otettaisiin hänen kotimaassaan ystävällisesti
vastaan. Intoni laimeni sentään koko lailla keskusteltuani asiasta
espanjalaisen kanssa.
Hän kertoi, että siellä oli kuusitoista espanjalaista ja
portugalilaista haaksirikkoista miestä. Rauhassa he kyllä elivät
villien kesken, mutta kärsivät kaikenlaista puutetta. Heidän matkansa
vaiheista hän kertoi seuraavaa. Heidän laivansa oli matkalla Rio de la
Platasta Havannaan, lastina parhaasta päästä vuotia ja hopeaa. Mutta
heillä oli viisi portugalilaista, jotka he olivat pelastaneet toisesta
haaksirikkoisesta laivasta. Sitten oli heidän omakin laivansa joutunut
haaksirikkoon, jolloin viisi miestä oli hukkunut. Muut olivat
laskeutuneet veneisiin ja suurten ponnistusten ja seikkailujen jälkeen
vähissä hengin vihdoin päässeet maihin.
Kysyin sitten, miten hän luuli heidän siellä lopulta käyvän ja
olivatko he koskaan miettineet keinoja päästä sieltä pois. Hän kertoi
heidän useinkin neuvotelleen asiasta, mutta kun ei heillä ollut laivaa
eikä työkaluja sellaisen rakentamiseen, ei tietoa eväistä eikä muista
varustuksista, niin oli keskustelujen lopputuloksena joka kerta ollut
mielenmasennus ja epätoivo. Minä puolestani huomautin, että jos heidät
saataisiin tänne, niin me täällä miehissä kyllä saisimme rakennetuksi
laivan. Mutta, sanoin suoraan, uskallanko antaa niin suuren joukon
vierasta väkeä tulla tänne ja siten kukaties joutua kokonaan heidän
valtaansa? Kiitollisuushan, minä virkoin, valitettavasti ei ole pysyvä
avu ihmisessä: etuja odotellessaan hän tuntee kiitollisuutta, mutta
edut saatuaan unohtaa sen. Sanoin kyllä tietäväni, millä tavoin
espanjalaiset olivat kohdelleet englantilaisia, ja sen vuoksi olisin
mieluummin halunnut joutua ihmissyöjäin käsiin kuin katolisten pappien
ja inkvisition armottomiin kouriin.
Espanjalainen puolestaan selitti yhtä avomielisesti heidän elämänsä
villien maassa olevan niin viheliäistä, etteivät he ikinä saattaisi
pahasti kohdella sitä, joka auttaisi heidät jälleen vapauteen. Hän
lupasi, jos vain niin toivoin, lähteä heidän luokseen puhumaan asiasta
ja tuoda minulle heidän vastauksensa. Siellä hän vaatisi heidät
juhlallisesti vannomaan, että he pitäisivät minua päällikkönään ja
johtajanaan ja ehdottomasti tottelisivat minua. Heidän täytyisi pyhien
sakramenttien ja evankeliumin nimessä valallansa vahvistaa, että
pysyvät uskollisina minulle ja suostuvat lähtemään siihen kristittyyn
maahan, mihin minä heidät vien. Hän lupasi tuoda nimenomaisen, heidän
allekirjoittamansa sopimuksen. Ensimmäiseksi hän itse vannoi minulle
uskollisuutta luvaten koko ikänsä pysyä luonani, ellen itse käskisi
häntä pois, ja sitoutuen puolustamaan minua viimeiseen veripisaraan
asti, jos niin kävisi, että hänen maanmiehensä rikkoisivat valansa.
Hän oli kumminkin vakuuttunut siitä, että he kerran tänne päästyään
tahtoisivat elää ja kuolla minun kanssani. Olivathan he sivistyneitä
miehiä kaikki ja siksi paljon puutetta nähneet ja kovaa kokeneet,
etteivät millään muotoa saattaneet olla kiittämättömiä pelastajaansa
kohtaan.
Nämä vakuutukset kuultuani päätin koettaa pelastaa heidät villien
maasta ja lähettää espanjalaisen ja Perjantain isän heidän luokseen
asiasta keskustelemaan. Mutta tuskin oli näin päätetty, kun
espanjalainen itse huomautti eräästä seikasta, joka siirsi koko
hankkeen ainakin puolta vuotta tuonnemmaksi. Asia oli näin:
Hän oli nyt ollut kuukauden päivät saaressa ja nähnyt, miten minä
Jumalan avulla olin pitänyt huolta elatuksestani. Viljaa ja karjaa hän
näki minulla olevan enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta kuinka
kävisi, jos tulisi kuusitoista henkeä lisää? Ja tarvitaanhan eväitä
laivallakin, jos sellainen joskus rakennetaan. Elintarpeita oli siis
ehdottomasti hankittava lisää ja sitä varten oli raivattava uusi
pelto. Uusia tulokkaita, niin hän arveli, ei voitaisi ottaa vastaan
ennen kuin ensi sadon jälkeen. Muutoin jouduttaisiin ennen pitkää
pulaan, ja vierailla olisi silloin kiusaus ruveta valittamaan, että he
olivat joutuneet ojasta allikkoon. Niinhän, hän sanoi, niinhän oli
Israelin lastenkin laita: he riemuitsivat päästyään Egyptin
orjuudesta, mutta napisivat sitten Herraa Jumalaa vastaan siitä, että
olivat tulleet korpeen muka nälkään kuolemaan.
Neuvo oli kerrassaan järkevä, ja sitä ryhdyttiin heti noudattamaan. Ei
kulunut kuukauttakaan, niin jo oli neljän miehen voimalla saatu
raivatuksi uusi pelto ja kylvetty siihen kaksikolmatta bushelia ohria
ja kuusitoista leilillistä riisiä. Kotitarpeiksi oli tietysti jätetty
tarpeellinen määrä kumpaakin. Metsästä kaadettiin sopivia
laivanrakennuspuita, ja niistä tehtiin -- samalla vaivalla, vaikka
suuremmilla voimilla kuin ennen -- kaksitoista leveää lankkua,
viisineljättä jalkaa pitkiä, kaksi jalkaa leveitä ja kahden, jopa
neljän tuuman paksuisia. Minun ei tarvinne korostaa, miten suunnaton
työ siinä oli.
Karjaakin lisättiin. Sitä varten käytiin metsällä, vuoroin Perjantai
ja espanjalainen, vuoroin minä Perjantain kanssa. Siellä ammuttiin
joukko emävuohia, kilit otettiin elävinä kiinni ja vietiin sitten
tarhoihin entisten lisäksi.
Pian läheni rypäleittenkin korjuuaika, ja niitä kuivasimme
päivänpaisteessa suuret määrät. Yhteensä olisi niistä tullut täyteen
parikymmentäkin tynnyriä.
Viljasato ei ollut tällä kertaa kaikkein parhaimpia, mutta sittenkin
korjattiin kahdenkolmatta bushelin kylvöstä kaksisataakaksikymmentä
bushelia. Meillä oli nyt siis riittävästi viljaa laivamatkankin
varalle. Heti senjälkeen rupesimme punomaan suuria koreja, missä
säilyttäisimme jyvät, ja siinä työssä oli espanjalainen erittäin
taitava.
Ja nyt, kun elatusvaroja oli riittävästi päästin espanjalaisen ja
Perjantain isän lähtemään jo kauan suunnitellulle matkalle. Annoin
espanjalaiselle nimenomaisen määräyksen, ettei hän saa tuoda tänne
yhtään miestä, joka ei ensin ole hänen ja vanhan villin edessä
vannonut ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta minulle. Siitä oli
tehtävä kirjallinen ja kunkin allekirjoittama sitoumus. Miten se
kävisi päinsä paperitta ja musteetta, sitä ei tullut silloin kukaan
meistä ajatelleeksikaan. Annoin sitten kummallekin musketin sekä
ruutia ja luoteja.
Eväitä pantiin mukaan heille itselleen ja sitä paitsi kuudentoista
miehen varalle kahdeksaksi päiväksi. Sovittiin niinikään merkistä,
minkä he paluumatkalla nostavat saarta lähestyessään, jotta heidät
tuntisimme.
Ja niin he lähtivät navakalla tuulella matkaan yhdellä niistä
kanooteista, joilla olivat tänne tulleet tai joissa heidät paremminkin
oli tänne vankeina tuotu.
Kalenteri oli mennyt sekaisin, mutta otaksuin, että silloin oli
lokakuu, ja myöhemmin asiaa tutkiessani huomasin olleeni oikeassa.
Mieltäni ilahdutti tämän suunnitelman toteutuminen, koska se oli
ensimmäinen yritys päästä pois saarestani seitsemäänkolmatta vuoteen.