Lähdön hankkeita. -- Uusi vene. -- Taas villejä rannalla.
Espanjalainen. -- Perjantain isä.
Tästä lähtien aloin lakkaamatta hautoa mielessäni, miten pääsisin
toiselle rannalle Perjantain mainitsemien eurooppalaisten luo, jotka
kaikesta päättäen olivat espanjalaisia tai portugalilaisia. Siellä
mannermaalla me miehissä paremminkin saisimme keksityksi jonkin keinon
päästä pois näiltä oudoilta seuduilta kuin minä yksin tällä saarella.
Niinpä vein Perjantain kerran katsomaan viimeksi tekemääni venettä ja
työnsimme sen vesille.
-- Mitä sanot, Perjantai? Lähdetäänkö tällä kotiseudullesi?
Epäilevästi hän pudisti päätään: hän piti sitä nähtävästi liian
pienenä moiselle matkalle. Ilmoitin hänelle, että oli minulla
suurempiakin, ja vein seuraavana päivänä hänet katsomaan ensimmäistä
venettäni, jota en ollut jaksanut saada rantaan. Se olisi Perjantain
mielestä kokoonsa nähden ollut kyllä riittävä, mutta pahaksi onneksi
se oli ollut kaikkea hoitoa vailla kolmekolmatta vuotta ja oli nyt
niin lahonnut ja ränsistynyt, ettei siitä enää ollut vesille
vietäväksi.
Kun mielessäni yhä vain paloi matka täältä pois, sanoin Perjantaille
rakentavani uuden, yhtä suuren veneen, jolla hän pääsisi omaan
maahansa takaisin. Hän ei puhunut mitään, näytti vain kovin
murheelliselta. Kysyttyäni, mikä hänelle nyt tuli, hän vastasi:
-- Miks master suuttuu Perjantai? Mitä Perjantai tekee? Vakuutin etten
ensinkään ollut häneen suuttunut.
-- Eikö suuttuu? hän kysyi. -- Eikö suuttuu? Mut miks lähettää
Perjantai pois oma maa?
-- Mutta sanoithan kernaasti lähteväsi sinne.
-- Kyllä, kyllä kernas, mut me kaks: ei Perjantai sinne yks, ei
_master_ sinne yks.
-- Mitäpä minä siellä?
Hän kääntyi vilkkaasti minuun päin huudahtaen:
-- _Master_ tekee moni hyvä, opettaa villi mies: olla hyvä, olla
lempeä, _master_ opettaa villi tuntemaan Jumalaa, rukoilemaan Jumalaa,
elämään uusi elämä.
-- Voi Perjantai parka! Et sinä tiedä, mitä puhut! Tietoa ja taitoa
vailla minä itsekin olen.
-- Ei, ei! Master opettaa Perjantai olla hyvä ja opettaa villi mies
olla hyvä.
-- Ei niin, Perjantai! Parasta on, että lähdet yksin ja jätät minut
tänne.
Hän tuli jälleen murheelliseksi, sieppasi sitten äkkiä kirveen
vyöltäni ja ojensi sen minulle.
-- Mitäs minä tällä? kysäisin.
-- _Master_ tappaa Perjantai.
-- Miksi minä sinut tappaisin?
-- Miks lähettää Perjantai pois? _Master_ tappaa Perjantai, mut ei
lähettää Perjantai pois.
Poika puhui niin vakavasti, että hänelle kiertyivät vedet silmiin.
Huomasin kuinka sydämellisesti hän oli minuun kiintynyt ja sanoin
hänelle nyt, niin kuin monesti myöhemminkin, etten milloinkaan aikonut
lähettää häntä pois, jos hän vain tahtoi pysyä luonani.
Samalla selvisi minulle, että Perjantain koti-ikävä perustui siihen
hartaaseen haluun, että minäkin tulisin hänen maahansa opettamaan ja
neuvomaan hänen kansaansa. Sellaiseen työhön minä puolestani tiesin
olevani aivan kykenemätön enkä siihen tuntenut kutsumustakaan. Mutta
sittenkin sinne veti minua toivo päästä yhteyteen siellä asuvien
eurooppalaisten kanssa.
Ja niinpä ryhdyimmekin Perjantain kanssa rakentamaan uutta venettä
yhdestä puunrungosta niin kuin entisiäkin. Sopivista aineksista
saarella ei suinkaan ollut puutetta. Kokonaisen laivastonkin olisi
saattanut siellä rakentaa. Kuukauden päivät raadoimme ahkerasti
aamusta iltaan, kunnes veneen runko oli valmis, mutta kului vielä
kaksi viikkoa, ennen kuin saimme sen rantaan, sillä meidän oli
työnnettävä se veteen telojen päällä. Matka edistyi vain tuuma
tuumalta.
Runko meillä nyt kyllä oli, mutta kului vielä kaksi kuukautta, ennen
kuin saimme mastot, purjeet ja peräsimen valmiiksi ja paikoilleen.
Silloin muistutti veneeni suuresti purtta, jolla olin Salésta
purjehtinut pois.
Perjantai, joka kyllä oli taitava soutaja ja meloja, mutta ei ollut
milloinkaan nähnyt purjeita, katseli hämmästyneenä, miten vene minun
ohjaamanani soutamatta eteni vedenpinnalla käännähdellen ja
puikkelehtien milloin puoleen, milloin toiseen. Mutta pian hänkin
tottui purjeveneeseen, ja ennen pitkää hänestä tuli varsin taitava
merimies. Kompassia vain hänen oli vaikea käsittää.
Nyt alkoi seitsemäskolmatta vuosi täällä oloni ajasta, josta kolme
viimeistä vuotta olin viettänyt yhdessä Perjantain kanssa.
Kiitollisena Jumalan armollisesta huolenpidosta aloitin tämänkin uuden
vuoden hänen apuunsa turvaten. Sadeaika alkoi taas kuten tavallista,
me panimme uuden purtemme suojaan joen poukamaan ja rakensimme
vedenpitävän katoksen sen ylle. Seuraavan marras- tai joulukuun aikana
meidän oli määrä lähteä yrittämään ulapalle.
Pouta-ajan tultua ryhdyin valmistautumaan matkalle. Ensiksi varustin
eväät. Kerran aamulla näissä puuhissa ollessani lähetin Perjantain
merenrannalle katsomaan, olisiko siellä kilpikonnia, joita
tavallisesti saimme viikossa yhden. Hetken kuluttua näin hänen
juoksevan hirmuista vauhtia takaisin, hyppäävän vallin yli ja
rientävän luokseni. En ennättänyt kysyä syytäkään tähän kiireeseen,
kun hän jo huudahti:
-- _Master, master!_ Voi suru! Voi hirmu!
-- Mitä nyt, Perjantai?
-- Tuolla, tuolla yks, kaks, kolme kanootti, yks, kaks, kolme.
Luulin hänen tarkoittavan kuutta, mutta lähemmin kyseltyäni sain
tietää hänen nähneen vain kolme.
-- Niitäkö sinä noin säikähdit?
Koetin rauhoittaa häntä minkä taisin, mutta mies parka oli aivan
suunniltaan. Hän ei kyennyt muuta ajattelemaan kuin että viholliset
olivat tulleet häntä hakemaan. Nyt he saisivat kiinni, tappaisivat ja
söisivät hänet. Koetin rauhoittaa häntä kaikin tavoin. Selitin
hänelle, että olinhan minä yhtä suuressa vaarassa kuin hänkin: jos he
hänet surmaisivat, niin eivät he minuakaan henkiin jättäisi.
-- Mutta, lisäsin minä, -- meidän täytyy taistella heidän kanssaan.
Osaatko taistella, Perjantai?
-- Kyllä minä ampua, vastasi hän, -- mutta ne on niin hirmun moni.
-- Vähät siitä! minä vakuutin. -- Me ammumme heidät, ja kuka henkiin
jää, se pakenee pyssyn pauketta.
Kysyin sitten, puolustaisiko hän minua, jos minä puolustaisin häntä,
ja lupaisiko hän pysyä rinnallani ja tehdä kaiken, mitä vain käsken.
Hän vastasi:
-- Jos _master_ vaikka käskee Perjantai kuolla, niin Perjantai kuolla.
Annoin hänelle kulauksen rommia ja käskin tuoda molemmat lintupyssyt,
jotka latasin karkeilla hauleilla. Panin panokseen neljä muskettia
pistäen kuhunkin kaksi metallipalasta ja viisi pientä luotia. Samoin
latasin molemmat pistoolit, sidoin sitten miekan vyölleni ja käskin
Perjantaita ottamaan kirveensä. Näin varustettuna lähdin kiikari
mukanani vuoren huipulle.
Rannalla näkyi olevan yksikolmatta villiä ja heillä oli kolme vankia
mukanaan. Hiekalle oli vedetty kolme kanoottia. He eivät olleet
nousseet maihin samaan paikkaan, josta Perjantai aikoinaan oli
karannut, vaan lähemmäksi joen suuta, missä metsä ulottui melkein
rantaan saakka. Heillä oli nähtävästi aikomus taas käydä syömään
kaameita verisiä aterioitansa, ja tämä saattoi minut niin vimmoihini,
että alas tultuani ilmoitin Perjantaille aikovani ampua tai lyödä
heidät kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Kysyin häneltä, lupaisiko hän
auttaa minua. Hän oli nyt toipunut ensimmäisestä säikähdyksestään ja
vakuutti olevansa valmis vaikka kuolemaan, jos niin käskisin.
Yhä vieläkin vimmoissani jaoin aseet meidän kahden kesken. Käskin
Perjantain pitämään pistoolin vyöllään ja ottamaan kolme pyssyä
olalleen. Itse otin myös pistoolin ja kolme pyssyä. Pistin taskuuni
pienen pullon rommia sekä vähän leipää ja annoin Perjantain huostaan
ruuti- ja luotipussin käskien hänen kulkemaan jäljessäni aivan ääneti
ja laukaisemaan vasta silloin, kun minä määrään. Teimme sitten lähes
mailin pituisen kierroksen joen yli, niin että pääsimme metsän
suojassa villien huomaamatta heidän lähelleen.
Matkalla aloin vähitellen lieventää äskeistä ankaraa päätöstäni.
Siihen ei ollut syynä se, että olisin pelännyt villien monilukuisuutta
-- minähän olisin yksinänikin ollut voimakkaampi kuin nuo alastomat
aseettomat raukat -- vaan se, että tulin jälleen ajatelleeksi: mitä
syytä, mikä oikeus minulla on tahrata käsiäni ihmisverellä? Perjantain
vihollisia he kyllä olivat, Perjantailla oli lainmukainen oikeus
hyökätä heidän kimppuunsa, mutta mitä pahaa he minulle olivat tehneet?
Oliko minulla oikeus, sanoin itsekseni, käydä heitä rankaisemaan
heidän kansallisten syntiensä tähden? Ja niin päätin mennä vain
läheltä katsomaan, mitä he tekivät, ja ryhtyä toimenpiteisiin vasta
siinä tapauksessa, että saisin jonkin erityisen merkin.
Hiljaa ja varovasti kuljin eteenpäin Perjantai kintereilläni, kunnes
pääsimme niin lähelle villejä, että meidät erotti heistä vain pieni
metsänniemeke. Viittasin Perjantain luokseni, käskin hänen hiipiä
erään suuren puun taakse aivan metsän reunaan ja tuoda minulle tietoja
näkemästään. Pian hän tulikin takaisin kertoen villien istuvan nuotion
ympärillä. Yksi vangeista oli tapettu ja häntä he parhaillaan söivät.
Toinen oli rannassa sidottuna odottamassa vuoroaan. Tämä sai jo vereni
kuohumaan, mutta ylimmilleen vimmani yltyi kuultuani Perjantailta,
ettei tuo vanki ollutkaan hänen kansalaisiaan, vaan niitä valkoisia,
partasuisia miehiä, joita hänen maassaan asui. Kauhistuneena menin
omin silmin tutkimaan asiaa ja näin todellakin kiikarillani valkoisen
miehen makaavan rannassa, eurooppalainen puku yllään, sidottuna
käsistä ja jaloista.
Noin puolisataa yardia lähempänä heitä kasvoi tiheän ryteikön laidassa
toinen puu. Sen taakse hiivin nyt ja pääsin noin kahdeksankymmenen
yardin päähän villeistä. Perjantai oli uskollisesti seurannut minua
askel askelelta.
Yksitoista julmuria istui maassa yhdessä, ja oli juuri lähettänyt
kaksi teurastajaa maassa makaavan kristityn kimppuun. Nämä olivat
parhaillaan päästämässä hänen jalkojaan siteistä irti. Nyt emme
voineet viivytellä enää silmänräpäystäkään. Käännyin Perjantain
puoleen sanoen:
-- Tee nyt samoin kuin näet minun tekevän ja tottele jokaista
käskyäni!
Laskin maahan yhden musketin ja molemmat lintupyssyt. Perjantai
noudatti esimerkkiäni. Yhden musketin ojensin villejä kohti ja rupesin
tähtäämään käskien Perjantain tehdä samoin.
-- Oletko valmis nyt?
-- Kyllä.
-- Ammu sitten! Samassa laukaisin minäkin.
Perjantai oli tähdännyt paremmin kuin minä, sillä hänen puolellaan
kaatui kuolleena maahan kaksi ja haavoittui kolme; minun puolellani
kuoli yksi ja haavoittui kaksi. Kauhea hämmästys valtasi haavoitetut.
Muutkin kavahtivat pystyyn, mutta eivät tienneet, minne paeta, minne
katsoa, sillä eiväthän he tienneet, mistäpäin tämä tuho ja turmio oli
tullut.
Laskin musketin maahan ja sieppasin toisen lintupyssyn. Perjantai teki
samoin. Minä ojensin ja viritin hanan; hän samoin.
-- Oletko valmis, Perjantai?
-- Kyllä.
-- Laukaise sitten Jumalan nimeen! käskin minä ampuen samassa itsekin.
Lintupyssyt olivat ladatut pelkillä raehauleilla, ja siksi ei tällä
kertaa kaatunut kuin kaksi miestä. Sitä useampi haavoittui, ja nämä
alkoivat nyt huutaen ja parkuen juosta verissään sinne tänne kuin
mielipuolet. Pian heistäkin kolme vaipui maahan, vaikka ei aivan
hengettömänä.
-- Nyt, Perjantai! komensin minä laskien käyttämäni pyssyn maahan ja
tarttuen muskettiin. -- Seuraa nyt minua!
Samassa hyökkäsin piilostani esiin, Perjantai jäljessäni. Heti kun
villit olivat nähneet meidät, aloin huutaa minkä jaksoin, käskin
Perjantain tehdä samoin ja riensin suoraa päätä vanki paran luokse.
Teurastajat, jotka olivat säikähtäneet ensimmäisiä laukauksia,
jättivät hänet rauhaan ja pakenivat hurjaa vauhtia merenrannalle päin.
Siellä he ja kolme muuta villiä hyppäsivät kanoottiin. Minä käännyin
Perjantain puoleen ja käskin häntä juoksemaan heidän jäljessään ja
ampumaan. Hän ymmärsi heti, juoksi kolme-, neljäkymmentä yardia
lähemmäksi ja laukaisi muskettinsa kanoottia kohti.
Luulin hänen jo ampuneen kuoliaaksi siellä joka miehen, sillä kaikki
viisi kaatuivat yhtaikaa veneen pohjaan. Mutta kaksi heistä nousi heti
reippaina ylös. Kaksi oli kuollut, kolmas haavoittunut.
Sillä välin sieppasin puukkoni, katkoin vanki poloisen siteet, nostin
hänet pystyyn ja kysyin portugalin kielellä, kuka hän oli. Hän vastasi
latinaksi: "_Christianus_" (kristitty), mutta oli niin heikko, että
tuskin jaksoi seisoa ja puhua. Otin rommipullon taskustani, annoin
hänen ryypätä siitä ja ojensin hänelle sitten palasen leipää, jonka
hän söi hyvin halukkaasti. Tiedusteltuani, mitä kansallisuutta hän
oli, hän vastasi: "_Espanol_" (espanjalainen) osoittaen samalla
kaikenlaisin merkein, kuinka syvästi kiitollinen hän oli henkensä
pelastumisesta.
-- _Seignior!_ sanoin minä huonolla espanjallani, -- puhutaan siitä
myöhemmin, nyt meidän täytyy taistella. Jos teillä on vähänkin vielä
voimia, niin ottakaa tämä pistooli ja miekka.
Kiitollisena hän otti ne vastaan, ja tuskin olivat aseet hänen
käsissään, niin hän tunsi jo voimiensa elpyneen ja ryntäsi hurjalla
vimmalla murhaajiensa kimppuun. Kaksi villiä hän löi maahan heti.
Villi parat olivat todellakin niin kauhuissaan pyssyjen laukauksista,
jollaisia he eivät vielä ikinä olleet kuulleet, että heitä jo pelkästä
säikähdyksestäkin kaatui maahan. Niin kävi veneeseenkin paenneitten:
kaikki viisi kaatuivat, vaikka kolmeen vain oli sattunut.
Laukaisematta vielä omaa muskettiani käskin Perjantain kiireimmiten
tuoda kätköpaikasta pyssyt, jotka olimme sinne jättäneet. Saatuani ne
annoin muskettini Perjantaille ja rupesin lataamaan tyhjiä pyssyjä
käskien hänen sekä espanjalaisen hakea minulta ladattuja aseita,
milloin tarvitsivat. Ei aikaakaan, niin huomasin espanjalaisen
joutuneen kovaan taisteluun erään kookkaan villin kanssa, joka uhkasi
häntä suurella puisella miekallaan. Espanjalainen, joka heikkoudestaan
huolimatta taisteli erittäin uljaasti ja taitavasti, oli jo iskenyt
vastustajansa päähän kaksi suurta haavaa, mutta villi, roteva ja
väkevä mies, oli hyökännyt hänen kimppuunsa, kaatanut hänet maahan ja
koetti nyt vääntää miekkaa hänen kädestään. Espanjalainen veti sillä
välin toisella kädellään pistoolin vyöltään ja irrottautui miehestä,
mutta laukaisi samalla pistoolinsa tappaen hänet siihen paikkaan,
ennenkuin minä ennätin avuksi.
Perjantai, joka minun lähdettyäni oli jäänyt yksin, lähti ajamaan
villejä takaa ilman muuta asetta kuin pelkkä kirves kädessään. Ensi
työkseen hän löi kuoliaaksi ne kolme, jotka olivat haavoittuneet
ensimmäisestä laukauksesta, ja sitten jokaisen, jonka vain saavutti.
Espanjalainen tuli hakemaan minulta uusia aseita ja saatuaan käteensä
lintupyssyn lähti ajamaan takaa kahta villiä, joita hän haavoitti
kumpaistakin. He pakenivat metsään, jonne espanjalainen vähillä
voimillaan ei jaksanut heitä seurata, mutta Perjantai juoksi heidän
jäljessään ja löi toisen kuoliaaksi. Toinen oli kovin ketterä
jaloistaan ja pakeni rantaan. Siellä hän heittäytyi veteen ja ui
kanootin luo, jossa oli kolme muuta henkiin jäänyttä villiä. Nämä
neljä olivat ainoat, jotka yhdestäkolmatta miehestä olivat päässeet
meiltä pakoon.
Kanoottiin pelastuneet soutivat nyt kaikin voimin ulapalle ja
pääsivätkin pyssyn kantamattomiin, sillä vaikka Perjantai ampuikin
heitä kohti muutamia laukauksia, en huomannut yhdenkään sattuneen.
Perjantai vaati nyt kiihkeästi, että lähdettäisiin ajamaan heitä
takaa. Minäkin ajattelin, että jos nuo neljä pääsisivät meidän
käsistämme, niin he veisivät kotipuoleensa sanoman tästä tapauksesta,
ja ennen pitkää saisimme pari-, kolmesataa villiä kimppuumme. Sen
vuoksi riensin rantaan, käskin Perjantain mukaani ja hyppäsin
kanoottiin. Mutta suuri oli hämmästykseni nähtyäni veneen pohjalla
miehen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut. Hän oli kuolemaisillaan
pelosta ja kauhistuksesta, sillä hän ei voinut nostaa päätään eikä
siis tiennyt, mitä rannalla vallinnut kova pauke ja melu merkitsi.
Mies parka oli niin lujasti sidottu ja niin kauan ollut tässä
vaikeassa asemassa, että hän oli melkein henkitoreissaan.
Hetkeäkään epäröimättä katkaisin hänen siteensä ja yritin auttaa häntä
ylös, mutta hän ei pysynyt pystyssä eikä kyennyt puhumaan. Hän
voivotteli vain surkeasti luullen nyt joutuvansa teurastettavaksi.
Käskin Perjantain ilmoittaa hänelle, että hän oli nyt pelastettu, ja
annoin hänelle muutaman tipan rommia pullostani. Tämä vahvisti häntä,
ja kuultuaan sen iloisen sanoman, että hän jäisi henkiin, hän elpyi
kerrassaan ja nousi istumaan. Mutta tuskin oli Perjantai mennyt hänen
luokseen ja nähnyt hänen kasvonsa, niin -- kukaan ei olisi kyynelittä
voinut heitä katsella! Perjantai sulki hänet äkkiä syliinsä, suuteli
häntä, hyväili häntä, huusi sitten riemuissaan, nauroi, hyppi ja
tanssi, väänteli käsiään, löi kasvoihinsa ja huusi ja hyppi taas kuin
mieletön. Aivan mahdotonta oli saada häntä puhumaan yhtään selvää
sanaa. Vasta pitkän ajan kuluttua hän hiukan tyyntyi, ja silloin sain
tietää, että mies oli hänen isänsä.
En kykene kuvailemaan sitä rajatonta riemua ja hellää lapsen
rakkautta, jota tämä villi parka osoitti nähtyään kuolemasta
pelastetun isänsä. Hän hyppäsi veneeseen, hyppäsi siitä pois, riensi
jälleen siihen, istahti isänsä viereen, avasi sylinsä ja painoi isänsä
pään rintaansa vasten painellen ja hieroen käsillään isän
jäykistyneitä ja siteistä pöhöttyneitä jäseniä. Tämän huomattuani
annoin Perjantaille hiukan rommia, millä hieroa, ja se näkyi tekevän
varsin hyvää.
Nyt ei voitu enää ajatellakaan takaa-ajoa. Villejä ei enää näkynyt.
Hyvä olikin ettemme lähteneet, sillä parin tunnin kuluttua nousi
ankara tuuli, jota kesti koko yön. Se puhalsi luoteesta ja oli heille
siis aivan vastainen. En usko heidän koskaan enää päässeen rantaan.