Perjantai tottuu uusiin tapoihin. -- Ensimmäiset kristinopin alkeet.
-- Perjantain kotimaassa valkoisia haaksirikkoisia. -- Koti-ikävä.
Seuralaisestani olin hyvin mielissäni ja päätin totuttaa häntä
kaikenlaisiin hyödyllisiin askareisiin, ennen kaikkea opettaa häntä
ymmärtämään ja vähän puhumaankin englanninkieltä. Lieneekö kenelläkään
koskaan ollut niin ahkeraa ja tarkkaavaista oppilasta kuin Perjantai?
Hän oli iloinen, milloin ymmärsi sanani tai sai senkin verran
sanotuksi, että minä hänet ymmärsin. Elämä alkoi pian olla niin
hauskaa, että ellei minun olisi tarvinnut yhä pelätä muita villejä,
olisin tahtonut asua täällä edelleenkin.
Perjantai oli ensinnäkin saatava vieraantumaan entisistä
ihmissyöjäntavoista ja totutettava käyttämään ruoakseen muuta lihaa.
Siksi otin hänet parin, kolmen päivän kuluttua mukaani karjatarhaani
hakeakseni sieltä vuohen, jonka aioimme teurastaa ja valmistaa
ruoaksi. Matkalla sinne huomasin kaukana erään puun juurella
metsävuohen ja sen vieressä kaksi kiliä. Käskin nyt Perjantain olemaan
aivan hiljaa ja liikahtamatta, ojensin pyssyni ja laukaisin. Luoti
tappoi toisen kilin. Perjantai parka oli niin suunniltaan
säikähdyksestä, että luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Hän ei
ollut nähnyt eläimiä eikä laukauksen tulostakaan. Hän repäisi takkinsa
auki ja alkoi koetella, mistä kohdin hän muka oli haavoittunut.
Luullen minun aikoneen tappaa hänet poika parka loikkasi luokseni,
lankesi maahan ja syleillen polviani puhua paapatti minulle jotakin.
Hänen sanojaan en ymmärtänyt, mutta selvästi käsitin hänen rukoilevan,
etten vain surmaisi häntä.
Tartuin häntä ystävällisesti käteen, näytin sitä paikkaa, mihin kili
oli jäänyt, ja käskin hänen noutaa sen. Hän totteli, ja siinäkö oli
ihmettelemistä, missä kohden kilissä oli kuolettava haava. Sillä välin
minä hänen huomaamattaan latasin pyssyni uudestaan.
Jonkin ajan kuluttua näin suurehkon haukkaa muistuttavan linnun
istuvan korkean puun latvassa. Kutsuin luokseni Perjantain, osoitin
hänelle linnun, viittasin sitten pyssyyni ja maahan osoittaakseni,
että nyt tuo lintu putoaa puusta. Käskin hänen sitten pitää lintua
silmällä, tähtäsin ja laukaisin. Perjantai näki linnun samassa
silmänräpäyksessä putoavan puusta. Hän oli yhtä kauhistunut kuin
edelliselläkin kerralla, paljon enemmänkin, kun hän ei ollut nähnyt
minun panevan pyssyyni mitään. Hän ajatteli varmaankin, että mahtoi
tuossa kapineessa olla merkillinen kuoleman ja hävityksen taika, koska
se tappoi ihmisiä ja eläimiä läheltä ja kaukaa. Ellei hän pian olisi
päässyt asiasta perille, hän olisi varmaankin ruvennut jumalinaan
kumartamaan niin pyssyä kuin minuakin. Pyssyyn hän ei uskaltanut
kajota vielä pariin päivään, vaan puheli sille myötäänsä jotakin
omalla kielellään. Myöhemmin vasta sain tietää hänen pyytäneen
pyssyltä, ettei se tappaisi häntä. Vasta muutaman päivän kuluttua hän
oppi tuntemaan aseen salaisuuden.
Karitsan kannoimme kotiin. Nyljettyäni sen paistoin siitä muutamia
paloja ja keitin lientä toisista. Perjantaista tuntui tämä ruoka
olevan sangen maukasta, mutta kovin häntä kummastutti se, että minä
käytin suolaa ruoassa. Hän pisti muutaman suolarakeen suuhunsa, mutta
silloinkos mies parka alkoi irvistellä ja syljeskellä. Vedellä hänen
oli huuhdeltava suunsa, ennen kuin sai pois katkeran maun. Minä
puolestani näytin hänelle, että jos pistän suolattoman palan suuhuni,
niin se panee minut paikalla irvistämään ja syljeksimään. Vasta
pitkien aikojen kuluttua hän tottui käyttämään suolaa, mutta
silloinkin hyvin niukalti.
Seuraavana päivänä annoin Perjantain maistaa vartaassa paistettua
vuohenlihaa, ja se oli hänestä niin hyvää, että hän rupesi taas
vilkkaasti puhumaan. Ymmärsin vihdoin hänen koettavan tehdä minulle
selväksi, ettei hän enää ikinä aio syödä ihmisenlihaa. Ja siitä olin
iloinen.
Seuraavana päivänä panin hänet survomaan jyviä ja seulomaan jauhoja.
Hän tottuikin tuohon työhön sangen pian, varsinkin kun huomasi, kuinka
niistä sitten paistetaan leipää. Jonkin ajan kuluttua hän osasi
suorittaa nämä työt omin päinsä yhtä hyvin kuin minäkin.
Koska minulla nyt oli talossani yksi suu enemmän kuin ennen, täytyi
ruveta laajentamaan viljankin viljelystä. Siksi määräsin pelloksi
suurenpuoleisen alan ja rupesin sitä aitaamaan niin kuin entisiäkin.
Perjantai auttoi minua uskollisesti tässä työssä ja kuultuaan
tarkoituksena olevan täten hankkia enemmän leipävaroja, koska on
enemmän syöjiäkin, hän sanoi käsittävänsä, että minä juuri hänen
tähtensä saan entistä enemmän työtä, ja lupasi ponnistella puolestaan
voimiensa mukaan, jos vain hänelle neuvotaan, mitä milloinkin piti
tehdä.
Tämä vuosi oli miellyttävin kaikista, mitkä saaressa olin viettänyt.
Perjantai osasi jo vähän puhua kieltäni, tunsi nimeltä melkein kaikki
esineet, mitä näkyvissä oli, osasi mennä minne milloinkin käskettiin.
Ja paljon kertomista hänellä oli kaikesta. Nyt omallakin puheellani
oli käytännöllistä merkitystä, jota sillä ei ollut ollut moneen
pitkään vuoteen. Paitsi sitä hauskuutta, mikä minulla oli
juttelemisesta Perjantain kanssa, hän miellytti minua muutenkin
ihmisenä: päivä päivältä huomasin yhä paremmin, kuinka vilpitön ja
uskollinen hän oli, ja siksi hän kävi minulle päivä päivältä
rakkaammaksi. Toisaalta taas luulen hänenkin kiintyneen minuun
uskollisella rakkaudella.
Koetin kerran ottaa selville, vieläkö hänellä oli ikävä omaa maataan.
Hän osasi siihen aikaan välttävästi englantia. Kysäisin häneltä, oliko
hänen kansansa joskus voittanut sodassa. Ja näin muodostui seuraava
keskustelu:
_Perjantai_. Niin, niin! Minun kansa on hyvempi tappelemaan.
_Master_. Vai on sinun kansasi taitavampi taistelemaan! Mitenkä sinä
sitten vangiksi jouduit, Perjantai?
_Perjantai_. Minun kansa hakkaa kaikki maha (maahan).
_Master_. Mutta jos sinun kansasi lyö vihollisen maahan, mitenkäs sinä
sitten jouduit kiinni?
_Perjantai_. Paha väki oli enempi kuin Perjantain väki. Ja ne ottaa
yks, kaks, kolme ja Perjantai, mut minun kansa voittaa se paha väki
toinen paikka, missä minä ei; siellä minun kansa ottaa yks, kaks, ja
monta tuhat.
_Master_. Mutta miksi eivät teidän miehet pelastaneet teitä vihollisen
käsistä?
_Perjantai_. Paha väki juoksee ja ottaa mukaan yks, kaks, kolme ja
Perjantai ja pistää kanootti, mut minun kansa ei kanootti silloin.
_Master_. No niin Perjantai, mutta mitä sinun kansasi teki niin
monella vangilla? Syövätkö ne vankinsa niinkuin nämä toisetkin?
_Perjantai_. Jaa-a. Minun kansa syö ja; syö kaikki loppu.
_Master_. Minnekäs ne heidät vievät?
_Perjantai_. Toinen paikka, minne vaan mieli tekee.
_Master_. Käyvätkö he täälläkin?
_Perjantai_. Kyllä, kyllä! Tämä paikka ja toinen paikka ja.
_Master_. Oletkos sinäkin käynyt täällä heidän kanssaan?
_Perjantai_. Kyllä, tuolla noin.
Täten sain tietää, että Perjantai oli aikaisemmin ollut niitten
villien mukana, joilla oli ollut tapana käydä saaren kaukaisimmassa
päässä. Ja käydessäni kerran hänen kanssaan sillä rannalla hän tunsi
paikan hyvin ja tiesi kertoa heidän silloin pitäneen siellä julmia
juhla-aterioitaan.
Olen kertonut tämän keskustelun siitä syystä, että se antoi aihetta
seuraavaan.
Kysyin häneltä, kuinka pitkä matka lienee täältä heidän rantaansa ja
eikö paljon kanootteja huku merellä. Hän vastasi, ettei siitä ole
mitään pelkoa: kanootteja ei ole siellä milloinkaan hukkunut, sillä
ulompana merellä käy aina sama virta ja sama tuuli, aamulla yhteen
suuntaan, illalla toiseen. Ensin luulin sitä vain nousu- ja pakoveden
liikkeiksi, mutta myöhemmin huomasin virtojen johtuvan mahtavasta
Orinoco-joesta. Minulle selvisi, ettei saareni ollut kovinkaan kaukana
sen suusta, ja lännestä tai luoteesta tänne siintävä maa oli suuri
Trinidadin saari, joka on vastapäätä Orinocon suuta. Tiedustelin
sitten Perjantailta tarkoin, millainen maa se on, millaisia sen
asukkaat, minkälainen ranta ja minkämuotoisia meren virrat ja tuulet.
Kysyttyäni minkänimisiä kansoja siellä asuu, hän ei osannut mainita
muuta kuin karibit. Kartoissamme on näiden asuttamaksi alueeksi
merkitty Etelä-Amerikan rannikko Orinocon suulta Guyanaan ja St.
Marthaan saakka.
Hän kertoi myös, että kaukana kuun toisella puolen -- se tarkoittaa
läntistä ilmansuuntaa, minne kuu laskee -- asuu valkoisia, partasuita
miehiä, samanlaisia kuin minäkin, ja että he ovat surmanneet paljon
ihmisiä. Ymmärsin näiden olevan espanjalaisia, joitten julmuus oli
tunnettu koko maanosassa. Siitä kulki siellä kauheita kertomuksia
polvesta polveen, suvusta sukuun.
Kyselin taas, millä keinoin hän luulisi minun pääsevän saaresta noiden
valkoisten miesten luokse.
-- Kyllä, kyllä! hän vastasi -- Se pääsee sinne kaks kanootti. En
pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla kahdella
kanootilla, kunnes viimein monen kyselyn perästä sain selville hänen
tarkoittavan kahden tavallisen kanootin suuruista venettä.
Keskusteluni Perjantain kanssa oli minulle sangen mieluisa, sillä se
herätti minussa jälleen toiveita. Ennemmin tai myöhemmin, ajattelin
itsekseni, ilmaantunee minulle tilaisuus päästä pois saaresta.
Perjantain yhä enemmän kehityttyä ja opittua ymmärtämään ja puhumaan
kieltäni aloin opettaa hänelle uskonopin alkeita. Kerran kysäisin
häneltä, tietääkö hän, kuka hänet on luonut. Poika parka ei näyttänyt
lainkaan tajuavan minua, luuli minun kysyneen, mikä mies hänen isänsä
oli. Koetin kysyä toisella tavalla: kuka on luonut meren ja maan,
jossa asumme, vuoret ja metsät? Hän vastasi, että sen on tehnyt
Benamukke, joka asuu "tuolla toisella puolella". Hän ei osannut sen
enempää kertoa hänestä; tiesi vain, että hän on paljon vanhempi kuin
meri ja maa, kuu ja tähdet.
-- No niin, jatkoin minä, -- koska nyt tuo vanha olento on kaikki
tehnyt, miksi eivät kaikki sitten palvele ja kumarra häntä?
-- Kyllä! hän vastasi vakavasti luoden minuun vilpittömän katseen. --
Kaikkihan sanoo hänelle: Oo!
-- Kun teillä ihminen kuolee, niin minne hän joutuu vai joutuuko
minnekään?
-- Kyllä! Ne tulee kaikki Benamukke luo.
-- Entäs ne, jotka on syöty?
-- Ne ja!
Siitä lähtien aloin opettaa hänelle elävän Jumalan tuntemista. Selitin
hänelle, että kaiken maailman Luoja asuu taivaassa, että hän
edelleenkin hallitsee maailmaa voimallansa. Hän on kaikkivaltias:
kaiken hän voi meidän edestämme tehdä, kaiken meille antaa, mutta
kaiken hän voi meiltä ottaa poiskin. Hän kuunteli minua tarkkaan
iloiten suuresti, kun kerroin hänelle Vapahtajasta, joka on tullut
meitä pelastamaan. Edelleen selitin hänelle, että saamme rukoilla
Jumalaa ja että Jumala kuulee meitä, vaikka asuukin taivaassa.
Kerran hän sanoi minulle, että jos meidän Jumalamme saattaa kuulla
meitä auringon toiselle puolelle asti, niin kyllä hän varmasti on
suurempi Benamukkea, joka ei asu kuin vähän matkan päässä heistä,
korkeitten vuorten takana, eikä sittenkään kuule heitä, ellei nousta
vuorille häntä puhuttelemaan.
-- Oletko sinäkin käynyt siellä puhumassa hänen kanssaan?
-- Ei! vastasi hän. -- Ei sinne koskaan pääse nuori mies, vanha vaan,
ne _uvukake_.
Sen verran sain selville, että heilläkin on omat erityiset pappinsa,
jotka käyvät vuorilla, sanovat Benamukelle: "Oo!" (sellainen on heillä
rukous) ja sieltä tulevat alas ilmoittamaan kansalle, mitä Benamukke
on sanonut.
Onnellisia olivat nämä keskustelut Perjantain kanssa. Meillä ei ollut
muuta oppikirjaa kuin Raamattu, mutta kun se on niin verrattoman
yksinkertainen ja selvä, että lapsikin ymmärtää, niin tästä
opetuksesta oli seurauksena, ettei ainoastaan tämä pakana päässyt
iankaikkisen totuuden tuntoon, vaan minä itsekin imin siitä yhä
enemmän voimaa. Kuinka kiitollinen olinkaan Jumalalle, joka oli
lähettänyt tämän pakanan minulle opastettavakseni ja opastajakseni
samalla! Kolmen vuoden kuluttua oli Perjantaista tullut harras
kristitty, parempikin kristitty kuin minä olin.
Mutta palaanpa taas kertomukseeni.
Opetuksen ja tarpeellisten töitten lomassa kerroin Perjantaille
vähitellen elämäntarinani, ainakin siitä saakka kun olin tähän saareen
tullut. Annoin hänelle tarpeenmukaiset selitykset ampuma-aseista,
ruudista ja luodeista ja opetin häntä ampumaan. Annoin hänelle puukon,
josta hän oli hyvin mielissään, ja laitoin hänelle vyön ja siihen
solmun, jossa hän sai kantaa kirvestä. Se oli samalla sekä aseena että
työkaluna. Kerroin hänelle Euroopasta, varsinkin Englannista, siitä
miten siellä eletään ja palvellaan Jumalaa, miten ihmiset siellä
seurustelevat ja sieltä käsin purjehtivat laivoilla kaikkiin maailman
ääriin. Näytin hänelle paikan, missä laivani oli joutunut
haaksirikkoon, ja vein hänet katsomaan venettä, jonka aallot olivat
heittäneet rannalle ja joka nyt oli jo kokonaan rappeutunut. Veneen
nähtyään Perjantai kävi vakavan näköiseksi eikä vähään aikaan
virkkanut mitään. Kun kysyin, mitä hän mietiskeli, hän vastasi:
-- Se vene on tule meidän ranta.
Lähemmin tiedusteltuani sain kuulla samanlaisen veneen kerran
ajautuneen rantaan siinä maassa, missä hän asui. Otaksuin jonkin
eurooppalaisen laivan joutuneen siellä haaksirikkoon ja veneen
ajautuneen rantaan, mutta olin niin tyhmä, etten tullut lainkaan
kysyneeksi, oliko kenties ihmisiäkin ajautunut veneessä rannalle ja
mistä päin he olivat. Koetin vain saada selville, minkä muotoinen vene
oli.
Perjantai antoi siitä sangen tarkan kuvauksen ja lisäsi sitten
innokkaasti:
-- Ja me pelastaa valkea mies hukkumasta.
Nyt vasta johtui mieleeni kysäistä, oliko veneessä ollut valkoisia
miehiä.
-- Kyllä, vakuutti hän, -- vene täys valkea mies.
-- Kuinka monta heitä oli?
Hän näytti sormillaan: seitsemäntoista.
-- Minne he ovat joutuneet?
-- He elää ja asuu minun kansan luo.
Minä miettimään. Varmaankin he olivat siitä laivasta, joka joutui
haaksirikkoon saareni lähellä. Laivan jouduttua karille he astuivat
varmaankin veneeseensä ja ajautuivat rantaan villien maahan.
Tiedusteltuani tarkemmin haaksirikkoisten kohtaloa Perjantai kertoi
heidän asuneen siellä jo neljä vuotta. Villit eivät tehneet heille
mitään pahaa, hankkivatpa ruokavarojakin heille.
-- Miksi ei sinun kansasi tappanut heitä ja syönyt?
-- Ei! He tule veli valkean miehen kans.
Minä arvasin villien ja valkoisten miesten solmineen ystävyysliiton
keskenään.
-- Niin, lisäsi Perjantai, -- ne ei syö kuin ne kun tappelee ja
voittaa.
Toisin sanoen: eivät syö muita kuin sotavankejaan.
Pari päivää tämän keskustelun jälkeen menin Perjantain kanssa sille
vuorelle saaren itäisessä päässä, mistä kerran, niin kuin edellä olen
kertonut, selkeänä päivänä olin nähnyt kaukaisen maan. Ilma oli nytkin
erittäin kirkas. Perjantai katseli hetken aikaa kaukaista rantaa,
mutta äkkiä hän rupesi hyppimään ja tanssimaan ja huusi minua
luokseen.
-- Mitä nyt? kysäisin minä.
-- Voi ilo! huudahteli hän. -- Voi ilo ja riemu! Tuolla minun maa,
tuolla minun kansa!
Sanomaton mielihyvä loisti hänen kasvoillaan, silmät säihkyivät, koko
hänen olemuksensa näytti hehkuvan halusta päästä takaisin hänen oman
kansansa luo. Tuo kiihkeä ilo herätti minussa ensi hetkenä sangen
masentavia ajatuksia. Jos Perjantain todellakin onnistuisi päästä
omaan maahansa, niin eikö olisi luultavaa, että hän unohtaisi
uskontonsa ja kiintymyksensä minuun. Hän kertoisi heille tässä
saaressa olevasta valkoisesta miehestä; heitä saapuisi tänne satakunta
miestä, ehkäpä parikin sataa. Ja kuinka kävisi minun silloin?
Sain myöhemmin todeta, kuinka paljon vääryyttä tein ajatuksissani
tuolle kiitolliselle ystävälle.
Eräänä päivänä olimme samalla vuorella. Ilma oli silloin niin samea,
ettei vastaista rantaa näkynyt. Kutsuin Perjantain luokseni.
-- Perjantai! sanoin. -- Tahtoisitko palata takaisin omaan maahasi,
oman kansasi luokse?
-- Kyllä! vastasi hän. -- Se on suuri ilo, oi niin suuri ilo, jos
Perjantai pääsee sinne.
-- Mitä sinä siellä tekisit? Sinusta tulisi siellä samanlainen villi
kuin ennenkin; ihmisen lihaakin taas söisit.
Hän kävi hyvin murheelliseksi ja päätänsä puistellen vastasi:
-- Ei, ei! Perjantai sanoo heille: pitää olla hyvä, pitää rukoilla
Jumalaa, pitää syödä ohraleipää, vuohilihaa, vuohimaitoa; ei syö enää
mies.
-- Mutta tappaisivathan ne sinut!
-- Ei! sanoi hän vakavasti. -- Ei he tappaa, he tahtoo oppia. Ja
samalla hän kertoi heidän oppineen yhtä ja toista parrakkailta
valkoisilta miehiltä, joita oli tullut heidän maahansa.
Kysyin sitten, tahtoisiko hän lähteä takaisin omaan maahansa. Hän
naurahti ja vastasi, ettei hän jaksa uida niin pitkää matkaa. Entä jos
tekisin hänelle kanootin? No silloin hän oli valmis lähtemään, jos
nimittäin minä tulisin mukaan.
-- Minäkö? huudahdin minä. -- Söisiväthän ne minut!
-- Ei, ei! vakuutteli hän. -- Perjantai tekee, ne ei syö _master_,
Perjantai tekee, ne rakastaa _master_.
Hän tarkoitti aikovansa kertoa heille, kuinka minä surmasin hänen
vihollisensa ja pelastin hänen henkensä, siitä syystä he rakastaisivat
minua. Ja jälleen hän kertoi, kuinka ystävällisesti he olivat
kohdelleet niitä seitsemäätoista miestä, jotka tuuli oli ajanut heidän
rannoilleen.