Haluan päästä saaresta pois. -- Uni. -- Villejä näkyy tämänpuoleisella
rannalla. -- Unen alkupuoli toteutuu. Perjantai. -- Verraton
palvelija.
Saatuani kaikki tavarani hyvään suojapaikkaan meloin veneeni takaisin
entiseen poukamaan ja läksin sitten suoraa päätä linnaani, jossa
kaikki oli entisellään.
Elämäni alkoi taas sujua vanhaan, tuttuun tapaansa. Entistä
varovaisempi vain olin, tähystelin usein ulapalle, enkä liikkunut
ulkona enempää kuin vuohien hoitamiseksi oli välttämätöntä. Saaren
itäiseen päähän uskalsin kuitenkin huoleti mennä, sillä olin varma
siitä, ettei villejä sillä rannalla käynyt koskaan, enkä sinne
mennessäni ottanut niin paljon aseitakaan kuin muualla liikkuessani.
Näin kului kaksi vuotta, ja koko sen ajan mietin, miten pääsisin pois
saaresta. Jos minulla olisi ollut samanlainen pursi kuin se, jolla
Salésta karkasin, olisin aivan varmaan lähtenyt sillä merelle
suunnaten kulkuni -- en itsekään tiedä minne. Olin näet yhä edelleen
niitä, joiden helmasyntinä on tyytymättömyys oloihin, joihin Sallimus
on heidät määrännyt, ja jotka yhä uutta etsien vihdoin aiheuttavat
oman turmionsa. Muutteleva mielihän oli ajanut minut pois kotoani,
sehän oli pakottanut minut myös lähtemään Brasiliasta, jossa nyt
olisin saattanut olla jo suurten maatilain omistaja ja rikas mies.
Oli neljäskolmatta vuoteni tässä saaressa. Maaliskuu oli käsissä ja
sadeaika oli parhaillaan. Loikoilin kerran illalla riippumatossa. Ei
ollut huolta huomisesta, terve olin myös kaikin puolin, mutta uni ei
vain ottanut tullakseen. Ajatuksissani kävin läpi koko pitkän elämäni
siitä lähtien, kun olin tullut saareen. Kuinka tyyntä, rauhallista ja
huoletonta olikaan elämäni ollut ensimmäisinä vuosina ja kuinka täynnä
levottomuutta, pelkoa ja alituista varuillaan olemista siitä saakka,
kun olin hiekalla nähnyt ihmisen jalanjäljen! Aamupuolella yötä
vihdoin nukahdin ja näin omituisen unen:
Olin tapani mukaan lähtevinäni ulos linnasta ja tähystelevinäni
merelle. Rantaan laskee kaksi kanoottia, ja yksitoista villiä nousee
maihin raahaten mukanaan yhtä, nähtävästi tappaakseen ja syödäkseen
hänet. Mutta äkkiä tämä riuhtaisee itsensä irti heidän käsistään ja
lähtee karkuun. Minusta hän näyttää juoksevan linnani edessä olevaan
tiheään viidakkoon. Koska kukaan ei aja häntä takaa, minä astun
esille, myhäilen hänelle ystävällisesti ja koetan kaikin tavoin
rohkaista hänen mieltään. Silloin hän lankeaa polvilleen, aivan kuin
pyytäen minulta apua. Näytän hänelle nuoraportaat, hän kiipeää vallin
yli, ja minä vien hänet linnaan. Samalla juolahtaa mieleeni: Nytpä
otan tämän villin luotsikseni ja lähden hänen kanssaan mannermaalle.
Hän kyllä tietää, mistä saa ruokavaroja ja neuvoo tien, ettemme joudu
ihmissyöjien käsiin.
Sitten heräsin. Suloiselta oli tuntunut ajatus, että nyt viimeinkin
pääsisin saarelta pois, mutta huomattuani, että kaikki olikin vain
pelkkää unta, tuntui mieleni hyvin raskaalta.
Uneni jälkeen selvisi minulle kuitenkin, että ainoa mahdollisuus
päästä saarelta pois oli saada kiinni joku villi, mieluimmin
sellainen, joka oli toisten vankina ja oli määrätty tapettavaksi.
Mutta tehtävä oli hyvin vaikea, sillä sitä vartenhan minun pitäisi
ampua tai lyödä kuoliaaksi koko muu joukko, ja minua hirvitti
ajatuskin, että minun pitäisi vuodattaa niin paljon ihmisverta. Mutta
kerran herännyt pelastumisen toivo voitti kaiken epäröimisen. Päätin
taas alkaa valppaasti pitää silmällä saaren rantoja siltä varalta,
että villejä jälleen laskisi maihin. Seuraavan puolentoista vuoden
aikana kävin melkein joka päivä saaren läntisellä ja lounaisella
rannalla tähystelemässä, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään.
Mutta kerran aamulla säpsähdin nähdessäni viiden kanootin laskevan
maihin minun puoleiselleni rannalle. En voinut nähdä, kuinka monta
miestä niistä nousi maihin, mutta koska tavallisesti oli neljä, joskus
kuusikin miestä veneessä, arvelin joutuvani tekemisiin kahden-, ehkäpä
kolmenkinkymmenen rajun villin kanssa. Piilottauduin ensin luolaani
ankarassa mielenjännityksessä ja koetin päästä selville siitä, mitä
minun oli tehtävä tässä tukalassa tilanteessa. Jonkin ajan kuluttua
päätin kuitenkin ryhtyä kaikkiin niihin puolustuskeinoihin, jotka jo
vuosia sitten olin suunnitellut, ja käyttää jokaista minulle edullista
tilaisuutta hyödykseni.
Pitkään aikaan ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Vihdoin loppui
kärsivällisyyteni. Laskin molemmat pyssyni maahan, nousin tikapuita
myöten vuoren huipulle, kuten ennenkin, asetuin siellä piiloon, niin
ettei pääni pistänyt näkyviin, ja aloin kiikari kädessä tähystellä.
Rannalla oli vähintään kolmekymmentä villiä. Nuotio roihusi
parhaillaan, ruokaa oli nähtävästi keitetty -- mistä, sen kyllä
näkemättäkin tiesin -- ja hurja tanssi riehui parhaillaan nuotion
ympärillä.
Hetken kuluttua näin muutamien tanssijoiden raahaavan rannalta päin
kahta onnetonta, arvatenkin teurastettavaksi. Toinen heistä kaatui
pian maahan, nähtävästi nuijan tai puisen miekan iskusta. Pari, kolme
miestä kävi heti hänen kimppuunsa silpoen hänet palasiksi. Toinen
raukka jäi paikoilleen odottamaan vuoroaan. Mutta tuskin hän oli
tuntenut olevansa siteistä vapaa ja seisovansa erillään muista, kun
hänessä heräsi vaistomaisesti halu elää ja hän lähti juoksemaan minkä
suinkin jaksoi ja juuri minun asuntoani kohti.
Minun täytyy tunnustaa, että ensin säikähdin kauheasti, varsinkin kun
olin näkevinäni koko lauman lähtevän hänen jäljessään. Nythän uneni
ensimmäinen osa toteutuukin, ajattelin: mies parka pakenee arvatenkin
viidakkoon! Mutta toteutuneeko toinenkin: pääseekö hän piiloon
vainoojiensa käsistä? Rohkeuteni alkoi vähitellen kasvaa huomattuani,
ettei takaa-ajamassa ollut kuin kolme miestä ja että karkulainen oli
jo päässyt hyvän matkaa edelle ja joutuisi ennen heitä viidakkoon.
Miesten ja linnan välillä oli joki, kuten olen maininnut; sen suuhun
olin laivasta saamani tavarat nostanut maihin. Ellei karkuri pääsisi
joen yli, hän joutuisi kiinni. Mutta joen rantaan saavuttuaan hän
heittäytyikin hetkeäkään empimättä uimaan, vaikka nousuvesi oli
ylimmillään. Hetken kuluttua hän oli jo toisella rannalla ja lähti
taas jatkamaan huimaa juoksuansa. Jonkin ajan kuluttua takaa-ajajatkin
saapuivat joen rannalle, mutta yksi heistä ei näyttänyt osaavan uida,
koska pysähtyi toisten heittäydyttyä veteen. Siinä hän seisoi hetken
ja palasi sitten takaisin meren rantaan. Toiset kaksi uivat virran
poikki, mutta olivat paljon huonompia uimareita kuin heidän
takaa-ajamansa mies.
Nyt huomasin sen hetken lyöneen, jolloin Sallimus käski minun pelastaa
tuon poloisen ja samalla salli minun saada itselleni palvelijan tai
seuralaisen. Juoksin alas, sieppasin pyssyn tikapuiden juurelta,
riensin jälleen vuoren huipulle ja sieltä oikopäätä toista rinnettä
rannalle päin. Pian jouduin vainoojain ja vainottavan väliin ja huusin
viimeksimainitulle. Hän katsahti taakseen ja näytti kammoavan aluksi
minua yhtä paljon kuin vihollisiaankin. Viittasin hänelle ja lähestyin
samalla verkalleen takaa-ajajia. Heti kun ensimmäinen näistä oli
joutunut kohdalleni, hyökkäsin hänen kimppuunsa ja kaadoin hänet
pyssynperällä maahan. En tahtonut laukaista peläten, että pamaus
kuuluisi rannalle, vaikka tuskinpa se niin pitkän matkan päähän olisi
kuulunut, yhtä vähän kuin savukaan olisi sinne saakka näkynyt.
Kun toinen takaa-ajaja oli nähnyt toverinsa kaatuvan, hän pysähtyi
ikään kuin olisi säikähtänyt, jolloin minä menin lähemmäksi häntä.
Mutta pian huomasin hänen virittävän joustansa ja aikovan ampua nuolen
minuun. Silloin minun ei auttanut muu kuin laukaista pyssyni. Mies
kaatuikin heti kuolleena maahan. Vanki oli pysähtynyt, mutta vaikka
hän näki kumpaisenkin vihollisensa makaavan maassa, hän oli kuitenkin
niin pahanpäiväisesti säikähtänyt pamausta, ettei uskaltanut tulla
lähemmäksi eikä jatkaa pakoaan. Huusin hänelle jälleen viitaten häntä
tulemaan luokseni. Hän ymmärsi viittaukseni ja astui muutaman askelen,
mutta pysähtyi, kulki taas pari askelta ja seisahtui jälleen. Mies
parka vapisi pelosta varmana siitä, että joutuisi saman kohtalon
alaiseksi kuin nuo toisetkin. Viittailin taas ja tein niin rohkaisevia
merkkejä kuin suinkin osasin. Vähitellen hän alkoi vitkastellen kulkea
minua kohti langeten aina kymmenen tai kahdentoista askelen päässä
polvilleen, ikäänkuin kiitollisuuden osoitukseksi henkensä
pelastamisesta. Vihdoin hän tuli aivan lähelleni, vaipui polvilleen,
suuteli maata ja nosti toisen jalkani päänsä päälle, ilmeisestikin
merkiksi siitä, että hän tahtoi olla orjani koko ikänsä.
Nostin hänet ylös ja puhelin hänelle niin ystävällisesti ja
rohkaisevasti kuin osasin. Mutta äkkiä huomasin, ettei maahan
kaatamani mies ollutkaan kuollut. Isku oli vain lyönyt hänet
tainnoksiin, sillä hän alkoi liikahdella. Viittasin villilleni, miten
asianlaita oli, ja silloin hän lausui minulle muutamia outoja sanoja.
En ymmärtänyt niistä ainoatakaan, mutta suloisesti sittenkin hiveli
korvaani ihmisääni, jollaista en ollut, omaani lukematta, kuullut
lähes viiteenkolmatta vuoteen.
Mutta moisiin mietelmiin ei nyt ollut aikaa, sillä tainnoksissa ollut
mies kohosi jo istuvilleen. Villini -- siksi häntä tästä lähtien
nimitän -- näkyi jälleen joutuvan kauhistuksen valtaan, ja silloin
ojensin toisen pyssyni ensinmainittua vihollista kohti, mutta villini
rupesi tekemään minulle kiihkeitä merkkejä, joista ymmärsin hänen
pyytävän lainaksi vyölläni riippuvaa paljasta miekkaa. Saatuansa sen
hän syöksyi vihollisensa luo ja sivalsi yhdellä ainoalla iskulla
häneltä pään poikki.
Eniten kaikesta villiäni kummastutti se, että olin niin pitkän matkan
päästä saanut tapetuksi hänen toisen takaa-ajajansa. Kaikenlaisin
merkein hän pyysi minulta lupaa päästä katsomaan ruumista ja saikin
mennä. Hämmästyneenä hän katsoa tuijotti siihen kotvan aikaa
käännellen sitä puolelle ja toiselle ja huomasi vihdoin rinnassa
pienen reiän, jonka luoti oli siihen tehnyt. Vertakaan siitä ei ollut
sanottavasti tullut, sillä mies oli kuollut sisäiseen verenvuotoon.
Otettuaan sitten kaatuneen vihollisen jousen ja viinen hän palasi
luokseni. Minä lähdin palaamaan ja viittasin häntä tulemaan mukaani
koettaen merkeillä osoittaa, että rannalta päin tulisi kenties vielä
muita vihollisia. Silloin hän puolestaan osoitti merkeillä minulle,
että tapetut pitäisi kaivaa maahan, jotta perässä tulijat eivät niitä
huomaisi. Viittasin että hän saisi tehdä mitä tahtoisi, ja heti hän
ryhtyikin toimeen: yhtäkkiä hän oli käsillään kaivanut maahan kaksi
niin suurta matalaa kuoppaa, että ruumiit mahtuivat niihin, yksi
kumpaankin, ja peittänyt kuopat hiekalla. Koko työhön kului tuskin
neljännestuntiakaan.
Sen jälkeen vein hänet mukaani, en linnaani vaan saaren sisäosassa
olevaan luolaan. Sinne tultuamme annoin hänelle leipää ja tertullisen
rusinoita sekä vettä. Kovin näkyi mies parka jo olevankin ruoan ja
juoman tarpeessa, eikä ihmekään. Levitin sitten olkia luolan lattialle
ja niiden päälle vaipan ja kehoitin häntä käymään levolle. Minun ei
tarvinnut häntä kahta kertaa käskeä: ennen pitkää hän oli vaipunut
sikeään uneen.
Hän oli solakka, siro nuori mies, iältään noin kuusikolmatta, jäsenet
lujat ja sopusuhtaiset. Kasvonpiirteissä oli jotain miehekästä ja
samalla miellyttävää, eurooppalaista, varsinkin hänen hymyillessään.
Tukka oli pitkä ja musta, ei kähärävillainen, otsa korkea ja leveä,
silmät kirkkaat ja vilkkaat. Ihon väri ei ollut pikimusta eikä
vaaleanruskeakaan, niin kuin Brasilian ja Virginian alkuasukkailla,
vaan kauniin oliivinruskea. Kasvot olivat pyöreät ja pulleat, nenä
pieni, ei kuitenkaan litteä kuin neekereillä, huulet ohuet ja hampaat
valkoiset kuin norsunluu.
Tuskin oli kulunut puolta tuntiakaan, kun hän oli jo jälleen pystyssä
ja tuli ulos juuri palatessani vuohia lypsämästä. Takatarhanihan, niin
kuin lukija muistanee, oli täällä. Minut nähtyään hän riensi luokseni,
heittäytyi maahan eteeni ja pani taas toisen jalkani päänsä päälle,
täten ja monin muin omituisin merkein osoittaen, että hän tahtoi olla
elinkautinen orjani. Minä puolestani näytin merkeillä olevani varsin
mielissäni siitä.
Jonkin ajan kuluttua aloin puhua hänelle ja opettaa hänelle omaa
kieltäni. Ensi työkseni ilmoitin hänelle, että hänen nimensä on oleva
_Perjantai_. Tämän nimen annoin hänelle sen päivän muistoksi, jolloin
pelastin hänen henkensä. Edelleen opetin häntä sanomaan minua
_masteriksi_. [Master merkitsee: isäntä, herra.] Ennen pitkää hän oppi
myös sanomaan "kyllä" ja "ei".
Annoin hänelle saviruukullisen maitoa ja palan leipää ja näytin
sitten, miten kastelin leipääni maitoon. Hän oppi heti tekemään samoin
ja näytti pitävän tällaista ruokaa varsin maukkaana. Nukuimme yön
luolassa. Aamulla kutsuin hänet luokseni ja osoitin merkeillä aikovani
antaa hänelle vaatteita, ja siitäkös hän tuli iloiseksi, sillä hänellä
ei ollut vaateriepuakaan yllään.
Kulkiessamme sen paikan ohi, johon hän oli kätkenyt eiliset kuolleet
vihollisensa, hän viittasi kädellään hautoihin ja ilmoitti merkeillä,
että meidän pitäisi kaivaa viholliset maasta ja keittää niistä ruokaa.
Osoitin kauhistustani ja syvää suuttumustani moisesta ehdotuksesta ja
näytin hänelle, kuinka jo pelkkä ajatuskin siitä tuntui minusta
inhottavalta. Viittasin häntä vain tulemaan jäljessäni, ja nöyrästi
hän heti tottelikin. Nousimme sitten vuorenhuipulle katsomaan, oliko
villejä vielä rannalla. Kiikarillani näin selvästi sen paikan, missä
he olivat eilen mellastaneet, mutta heitä itseään enempää kuin heidän
kanoottejansakaan ei näkynyt missään. He olivat lähteneet tiehensä
kahdesta kumppanistaan välittämättä.
En tyytynyt vielä siihen. Nyt olin entistä rohkeampi, ja siksi
uteliaisuutenikin oli kasvanut. Otin Perjantain mukaani annettuani
hänelle miekan ja pyssyn kannettavaksi ja käskettyäni häntä heittämään
selkäänsä viinen ja jousen, jota hän näkyi osaavan käyttää hyvin
taitavasti. Itse otin kaksi pyssyä ja niin lähdimme rantaan. Veri oli
hyytyä suonissani ja sydän pakahtua rinnassani katsellessani kauheata
näkyä. Perjantai ei ollut tietääkseenkään. Veren tahraama maa nuotion
ympärillä oli ihmisluita täynnään, suuria lihakimpaleita oli hujan
hajan, puoleksi syötyjä, rikkiraastettuja, käristettyjä, sanalla
sanoen: kaikkialla oli jälkiä riemuateriasta, jolla oli juhlittu
vihollisesta saatua voittoa. Perjantai ilmoitti minulle
merkkikielellä, että villit olivat eilen tuoneet rantaan neljä
sotavankia, joista kolme oli nyt syöty. Hän itse oli ollut neljäs.
Sitä ennen oli käyty ankaraa sotaa heidän ja naapuriheimon välillä.
Heitä oli joutunut vangiksi melkoinen määrä, joka sitten oli jaettu
useihin ryhmiin voittajien kesken. Syötäviksi he olivat joutuneet joka
mies.
Käskin Perjantain koota yhteen kasaan kaikki pääkallot, luut ja muut
jäännökset, rakentaa kasan päälle ison nuotion ja polttaa kaikki
poroksi. Kovin näkyivät muutamat palat olevan mieleisiä Perjantaille,
sillä hänhän oli vielä luonnostaan ihmissyöjä, mutta huomatessaan
minun kasvoillani inhon ja kauhistuksen, hän ei uskaltanut väittää
vastaan.
Sitten lähdimme linnaan, jossa aloin etsiä pukua Perjantaille. Ensiksi
annoin hänelle merimiesarkusta löytämäni housut, jotka hiukan
korjattuina sopivat hänelle hyvin. Sitten laitoin hänelle
vuohennahasta takin. (Minusta olikin ajan mittaan kehittynyt taitava
räätäli.) Päähän tein hänelle jäniksennahasta mukavan lakin. Näin oli
pojalla nyt täydet tamineet, ja mielissään hän olikin saatuaan
samanlaisen puvun kuin masterillakin oli. Kömpelösti hän kyllä ensin
liikkui uudessa puvussaan. Housut varsinkin näkyivät tekevän suurta
haittaa, takin liepeet olivat aina tiellä ja kainaloista se puristi
aika lailla, mutta ennen pitkää hän tottui täysin uusiin
vaatteisiinsa. Seuraavana päivänä aloin miettiä, mistä saisin sopivan
yösijan Perjantaille, niin että meidän kumpaisenkin olisi mukava.
Rakensin hänelle vihdoin teltan linnoitukseni kahden vallin väliin.
Luolan aukon suuhun pystytin ovipielet ja laitoin niiden väliin oikean
lautaoven, jonka saattoi pönkittää sisäpuolelta. Kaikki aseet otin
yöksi luolaan. Turhia varokeinoja kaikki nuo olivat, sillä kenelläkään
ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja vakavampaa palvelijaa kuin
Perjantai. Rauhallinen hän oli, ei vihoitellut milloinkaan, oli aina
nöyrä ja kuuliainen. Hän oli kiintynyt minuun kuin lapsi isäänsä ja
olisi -- sen uskallan sanoa -- uhrannut oman henkensäkin minut
pelastaakseen, jos niikseen olisi tullut.