Ajanvietteeni. -- Villejä näkyvissä. -- Tykin laukaus mereltä. --
Jälleen laivanhylyllä. -- Kaikenlaista saalista.
Nyt olin kuin joku muinaisajan jättiläinen. Taruhan kertoo, että
jättiläiset asuivat muinoin luolissa ja vuorenrotkoissa ja niiden
luokse ei päässyt kukaan. Pääsköön minun jäljilleni vaikka viisisataa
villiä, täältä he eivät ikinä minua löytäisi, ja jos löytäisivätkin,
niin ei yksikään heistä uskaltaisi pistää tänne päätänsä.
Vanha, kuolemaisillaan oleva pukki heitti henkensä seuraavana aamuna
luolan suulle, ja minä hautasin sen luolaan, koska se oli helpompaa
kuin pukin raahaaminen ulos kapeasta aukosta.
Olin nyt asunut saarella kolmekolmatta vuotta ja olin niin perehtynyt
siihen ja tottunut elämääni täällä, että jos vain olisin voinut tietää
olevani täydessä turvassa villeiltä, olisin kernaasti tahtonut täällä
päättää päiväni. Kuvittelin että ajan tultua laskeutuisin luolan
kivilattialle ja vetäisin viimeisen henkäykseni niin kuin pukkikin.
Minulta ei puuttunut hauskaa ajanvietettäkään. Hupaista oli kuunnella
Poll poikani, papukaijani puhelua. Selvästi ja sujuvasti se oli
oppinut lausumaan sanoja elettyään täällä minun kanssani kokonaista
kuusitoista vuotta. Miten kauan se mahtaisi elää minun jälkeeni?
Brasiliassa kertoivat papukaijan elävän sata vuotta. -- Hauska ja
uskollinen toveri oli koiranikin ollut kuusitoista pitkää vuotta,
kunnes se viimein vanhuuttaan kuoli. -- Laivalta tuomani kissat olivat
jo aikoja sitten kuolleet, mutta niiden jälkeläiset, kuten jo olen
kertonut, olivat lisääntyneet niin runsaasti, että minun täytyi ampua
niistä useita, muutenhan ne olisivat syöneet minut puille paljaille.
Muita minä alinomaan häädin pois, ja koska ne eivät saaneet minulta
enää ruokaa, ne pakenivat metsiin, jossa kokonaan villiintyivät. Pari
kolme lempikissaa kuitenkin pidin ja kohtelin niitä kuin
perheenjäseniä, vaikka hukutinkin aina niiden poikaset. -- Oli minulla
pari kolme kesyä vuohtakin, jotka totutin syömään kädestä. -- Kaksi
muutakin papukaijaa minulla oli, ja nekin osasivat sanoa "Robin
Crusoe", mutta ei se niiltä niin liukkaasti sujunut kuin Pollilta. --
Muutamia muita kesyjä lintuja minulla myös oli. Ne olin poikasina
ottanut kiinni merenrannalta ja leikannut niiltä siivet. Pian ne
kesyyntyivät ja elelivät sitten linnani läheisessä viidakossa pesien
sen puissa.
Oli joulukuu, täällä oloni kolmantenakolmatta vuotena, parhaillaan
elonkorjuun aika. Kerran aamulla lähdin ulos jo ennen päivänkoittoa
peltojani katsomaan, mutta tuskin olin montaakaan askelta ennättänyt
ottaa, niin huomasin nuotiosavun nousevan rannalta parin peninkulman
päässä linnastani. Tällä kertaa se ei noussut siltä puolen saarta,
minne villejä oli ennen kokoontunut, vaan kauhukseni juuri minun
puoleiseltani rannalta.
Säikähdyksissäni pysähdyin vallin sisäpuolelle uskaltamatta kulkea
eteenpäin. Olin varma, että nyt he löytävät viljavainioni ja
vuohitarhani, huomaisivat siitä, että saarella on asukkaita, eivätkä
hellittäisi, ennen kuin olisivat löytäneet minut. Kiiruhdin takaisin
linnaani ja vedin tikapuut sisäpuolelle.
Asetuin sitten puolustusasemaan. Latasin kaikki tykit, joiksi sanoin
muskettejani, samoin pistoolini, päättäen puolustautua viimeiseen
hengenvetoon ja hartaasti rukoillen Jumalaa pelastamaan minut
raakalaisten käsistä.
Kaksi pitkää tuntia odottelin, mitä tapahtuisi, mutta kun ei mitään
kuulunut, en malttanut enää pysyä piilossa, vaan nostin tikapuut
vuoren seinää vasten ja nousin kiikari kädessä linnan yläpuolella
olevalle penkereelle. Kävin siellä pitkäkseni vatsalleni ja rupesin
tähystelemään. Kaukana rannalla näin yhdeksän alastonta villiä
istumassa nuotion ympärillä eikä suinkaan lämmittelemässä, sillä päivä
oli helteinen, vaan nähtävästi syömässä julmaa ateriaansa.
Rannan hiekalla oli kaksi kanoottia. Parhaillaan oli pakoveden aika,
villit näkyivät vain odottelevan nousuvettä lähteäkseen saarelta pois.
Helppoa on kuvailla, kuinka hämmästynyt olin nähdessäni, että villejä
saattoi tulla tällekin puolelle saarta. Lohdullista oli kuitenkin
samalla havaita, että he tulivat tänne ainoastaan pakoveden ajaksi.
Nousuveden aikana saisin siis olla heiltä rauhassa.
Näin todella olikin. Nousuveden tultua he astuivat veneisiinsä ja
lähtivät soutamaan ulapalle tanssittuaan sitä ennen huimia tanssejaan
nuotion ympärillä. Ilkialastomia he näkyivät olevan kaikki.
Tultuani penkereeltä alas otin kaksi ladattua pyssyä, pistin vyöhöni
kaksi pistoolia, sidoin kupeelleni miekan ja näin varustettuna lähdin
sille korkealle mäelle, josta ensiksi olin villit huomannut. Koska
matka sinne oli pitkä ja minulla oli raskas kantamus, kesti pari
tuntia, ennen kuin pääsin perille. Sieltä näin kiikarilla, että
rannassa oli ollut kolme muutakin kanoottia, sillä viisi veneellistä
heitä nyt souti kaukana mannermaata kohti.
Kaamea oli tuo näky ja vielä kaameampi kohtasi minua, kun rannalle
tultuani näin kauhistavan aterian jäännökset: verta, ihmisen luita ja
lihanpalasia. Vimmastuin siitä niin, että päätin ensi kerralla surmata
heidät kaikki, olkoon heitä kuinka monta hyvänsä.
Ilmeistä siis oli, etteivät villit käyneet saaressa kuin hyvin
harvoin. Kuluikin kokonaista viisitoista kuukautta, ennen kuin heidät
taas näin. Sadekautena he eivät lähteneet liikkeelle, eivät ainakaan
näin kauas. Mutta vaikka tiesinkin villien käyvän saarella vain
aniharvoin, oli elämäni tästä lähtien taas yhtämittaista
levottomuutta, koska heidän palaamisensa oli aina mielessäni. Ja kovan
onnen odotteleminenhan on paljon pahempaa kuin sen kärsiminen.
Kuinka hyvä olikaan, että olin hankkinut itselleni karjaa, sillä
entistä enemmän pelkäsin nyt laukaista pyssyäni metsässä. Olisihan
mahdollista, että he lähtisivät ensimmäistä laukausta pakoon, mutta
yhtä mahdollista, että heitä sitten saapuisi saareen vaikkapa sadoin
kanootein, ja silloin olisin auttamattomasti hukassa. Mutta kuten jo
mainitsin, kului vuosi ja kolme kuukautta, ennen kuin taas näin
heidät. Tämä väliaika oli minulle alituista mielenjännitystä. Usein
olin unissanikin taistelevinani villien kanssa ja välistä kavahdin
keskellä yötä ylös vuoteeltani. Mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.
* * * * *
Oli toukokuun 16., mikäli pylväskalenteristani laskin oikein. Koko
päivän oli raivonnut ankara myrsky, oli jyrissyt ja salamoinut. Ilta
pimeni ja yhä ulvoi ulkona rajuilma. Istuin luolassani lukemassa
Raamattua syviin ajatuksiin vaipuneena, kun äkkiä kuului mereltä tykin
laukaus. Tämä oli niin tavatonta ja outoa, ja sitä paitsi oli
vuosikausia siitä, kun olin kuullut sellaista, ettei ihmekään, jos
uusia, kauan kätkössä olleita ajatuksia nyt alkoi tulla mieleeni.
Silmänräpäyksessä riensin ulos, asetin tikapuut vuorta vasten,
kiipesin penkereelle ja siitä vuoren huipulle saakka. Sinne päästyäni
välähti mereltä päin leimaus, ja puolen minuutin kuluttua kuului
laukaus siltä puolen saarta, minne aallot olivat heittäneet minut
rannalle.
Ajattelin että ulapalla oli varmaankin laiva, joka ampui
hätälaukauksia pyytäen apua. Sen verran mielenmalttia minulla vielä
oli, että keräsin nopeasti kuivista puista ja risuista suuren röykkiön
ja sytytin sen palamaan. Kovasta tuulesta huolimatta roihusi pian
rovio vuoren huipulla. Laivan täytyy huomata tämä, ajattelin. Ja
oikeassa olinkin, sillä heti kuului laukaus jälleen ja sen jälkeen
vielä useita, yhä vain samalta suunnalta. Poltin roviota koko yön
aamunkoittoon saakka. Päivän valjettua huomasin kaukana ulapalla
saaresta suoraan itään jonkin esineen, mutta kiikarillakaan en osannut
erottaa, oliko se purje vai laivanrunko, koska välimatka oli pitkä ja
ilma sumuinen.
Tähystelin sitä sitten koko päivän. Se näkyi pysähtyneen yhteen
kohtaan, johon se oli varmaankin ankkuroitu. Saadakseni varmuuden
asiasta sieppasin pyssyni ja riensin saaren eteläiselle rannalle
niiden kallioiden luo, joille merivirta kerran oli minut ajanut. Ilma
oli kokonaan selvinnyt, ja suureksi surukseni näin laivanhylyn, jonka
myrsky oli nähtävästi yöllä paiskannut kallioita vasten. Katselin
edessäni olevaa murheellista näkyä ja mietin jos jotakin. Kenties
laivaväki oli nuotiotulen huomattuaan laskeutunut yöllä veneisiin ja
koettanut pyrkiä maihin, mutta kova aallokko oli paiskannut veneet
kumoon. Tai kenties hyökylaineet olivat lyöneet laivan yli niin
hurjasti, että kaikki veneet olivat särkyneet. Vai olisiko jokin
toinen laiva hätälaukaukset kuultuaan tullut sen avuksi ja pelastanut
miehet? Vai olisivatko veneet miehineen päivineen joutuneet merivirran
valtaan ja ajautuneet kauas ulapalle, jossa poloisten täytyisi kuolla
nälkään ja janoon?
Mutta mitäpä muuta saatoin tehdä kuin syvästi surkutella noita
ihmisparkoja. En osaa sanoin kuvata, kuinka haikeaksi tunsin mieleni.
Olisipa edes pari henkeä tai vaikkapa vain yksi pelastunut rannalle,
niin olisi minullakin ihmisolento, jonka kanssa saisin puhua! En ollut
yksinäisyydessäni milloinkaan vielä niin katkerasti kaivannut
ihmisseuraa kuin juuri nyt.
-- Kunpa edes yksi olisi pelastunut! toivoin ikävissäni. Yksi ainoa
edes!
Mutta mistäpä olisin voinut tietää, oliko laivalta pelastunut ketään.
Parin päivän kuluttua ilmestyi silmieni eteen sydäntäsärkevä näky:
rannalla laivanhylyn kohdalla makasi aaltojen tuoma hukkuneen pojan
ruumis. Hänellä oli yllään vain merimiestakki, sen alla sininen,
liinainen paita ja jalassa avaralahkeiset housut. Hänellä ei ollut
mitään, mistä olisin voinut päätellä hänen kansallisuutensa. Taskussa
oli pari piasteria ja piippu. Jälkimmäinen oli minulle monin verroin
arvokkaampi kuin rahat.
Ilma oli nyt kokonaan tyyntynyt, ja mieleni teki lähteä lähemmin
tarkastelemaan laivanhylkyä. Arvelin että epäilemättä löytäisin sieltä
yhtä ja toista, mistä olisi minulle hyötyä, mutta vielä enemmän
kiihotti minua ajatus, että kenties siellä olisi vielä joku elävä
olento, jonka voisin pelastaa. Tämä ajatus vaivasi minua niin kauan,
että viimein päätin lähteä yrittämään.
Hain linnasta leipää, suuren leilin vettä, kompassin ja pullon rommia
sekä korillisen rusinoita. Työnsin veneen vesille ja laskin tavarat
siihen. Toisella kerralla toin pussillisen riisiä, päivänvarjon,
toisenkin vesileilin, parikymmentä pientä leipää sekä kulhollisen
vuohenmaitoa ja palan juustoa. Annoin itseni Herran huomaan ja lähdin
melomaan rantavesiä pitkin saaren koillisen niemen kärkeen. Sieltä
minun oli uskallettava ulapalle tai palattava tyhjin toimin takaisin.
Raju merivirta kulki taas saaren kummallakin puolella. Mieleeni
muistui, missä vaarassa näillä vesillä kerran ennen olin ollut, ja
rohkeuteni pyrki lannistumaan. Miten minulle kävisi, jos merivirta
jälleen tempaisi minut ja kiidättäisi kauas ulapalle? Jos tuuli
hiukankaan yltyisi, olisi veneeni auttamattomasti kumossa.
Näiden masentavien ajatusten vallassa palasin rantaan ja astuin
maihin. Siellä istahdin mättäälle miettimään sydän täynnä pelkoa ja
toivoa. Nousuvesi oli parhaillaan tulossa: en voinut siis lähteä vielä
moneen tuntiin. Nousin korkean mäen huipulle tarkastelemaan
merivirtain vaihtelua. Huomasin että merivirta pakoveden aikana käy
etelästä ja nousuveden aikana pohjoisesta. Minun olisi siis
palatessani pysyteltävä pohjoisenpuoleisilla rantavesillä. Päätin
lähteä liikkeelle varhain aamulla pakoveden tultua ja nukuin yön
purressa.
Aamulla työnsin veneeni vesille ja purjehdin pohjoiseen, kunnes pääsin
itäänpäin kulkevaan merivirtaan ja saatoin suunnata veneeni suoraan
laivaa kohti, jolle saavuin vajaassa kahdessa tunnissa. Surullinen
näky kohtasi minua: laiva, muodosta päättäen espanjalainen, oli
törmännyt kahden kallion väliin. Perän ja keskiosan oli meri runnellut
rikki, ja kurjassa kunnossa oli jäljellä oleva etuosakin: keski- ja
kokkamasto olivat taittuneet. Kokka oli kuitenkin vielä paikoillaan.
Laivaa lähestyessäni ilmestyi kannelle koira haukkuen ja ulvoen.
Vihellettyäni sille se hyppäsi heti mereen ja ui luokseni. Nostin
veneeseeni tuon nälästä melkein puolikuolleen eläin paran ja annoin
sille palasen leipää, jonka se syödä hotaisi kuin susi. Annoin sille
raikasta vettäkin, jota se latki niin ahnaasti, että olisi haljennut,
jos vain olisi saanut juoda niin paljon kuin halusi.
Nousin sitten laivaan. Ensimmäinen näky, mikä minua täällä kohtasi,
oli kaksi miehen ruumista sylityksin. He olivat luultavasti
tukehtuneet hyökyaaltoihin, joita oli vyörynyt laivan yli. Paitsi
koiraa laivalla ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Suurimman osan
tavaroistakin meri oli tärvellyt. Ruuman pohjalla oli muutamia
viina- ja viinitynnyreitä, mutta ne olivat liian raskaita minun
liikutella. Oli siellä muutamia merimiesarkkujakin, joista kaksi
laskin veneeseeni lähemmin tutkimatta niitten sisällystä. Jos laiva
olisi törmännyt perä edellä kallioihin, olisi saaliini ollut hyvin
runsas, sillä päätellen siitä, mitä myöhemmin arkusta löysin, oli
sillä ollut mukanaan sangen kallisarvoinen lasti. Suunnasta arvelin,
että se oli ollut matkalla Buenos Airesista tai Rio de la Platasta
Havannaan, Meksikon lahteen tai kukaties Espanjaankin. Mutta sen
aarteet olivat nyt meren pohjassa.
Paitsi arkkuja löysin laivasta vielä parinkymmenen gallonan vetoisen
viinitynnyrin, jonka sain suurella vaivalla purteeni. Kajuutasta
löysin muutamia musketteja, mutta koska en ollut niiden tarpeessa,
jätin ne sinne. Sen sijaan otin mukaani suuren ruutisarven, jossa oli
kolme, neljä naulaa ruutia. Edelleen sain saaliikseni hiilikoukun ja
pihdit, varsin tervetulleita esineitä minulle, sekä kaksi
messinkipataa, kuparikattilan ja paistinvartaan.
Nämä tavarat ja koira purressani lähdin nousuveden tullessa soutamaan
takaisin saarta kohden, jonne saavuinkin illan suussa uupuneena
matkasta. Sen yön nukuin veneessäni päätettyäni aamun tultua viedä
tavarat äsken löytämääni luolaan eikä linnaan. Herättyäni ja
aterioituani nostin tavarat veneestä maihin ja rupesin tarkastamaan
niitä. Tynnyrissä oli rommia, mutta paljon huonompaa kuin
brasilialainen. Arkuista sen sijaan löysin joukon hyödyllisiä
tavaroita: niinpä toisessa oli laatikollinen hienoja liköörejä, kaksi
ruukullista hedelmäsäilykkeitä, muutamia hyviä paitoja -- tarpeellisia
ja tervetulleita vaatekappaleita minulle -- puolitoista tusinaa
liinaisia nenäliinoja ja kirjavia kaulahuiveja. Arkun laatikosta
löysin kolme suurta pussillista piastereita, yhteensä toista tuhatta
kappaletta. Yhdessä pussissa oli paperiin käärittynä kuusi
kultadublonia ja pieniä kultaharkkoja, jotka painoivat yhteensä naulan
verran. Toisessa arkussa oli nähtävästi laivan tykkimiehelle
kuuluneita huonompia vaatteita. Siitä löysin myös kolme pullollista
erittäin hienoa metsästysruutia.
Tämänkertainen saaliini ei kaiken kaikkiaan ollut kovin runsas.
Rahoilla en tehnyt mitään. Ne olivat silmissäni yhtä arvottomia kuin
sora jalkojeni alla. Olisin kernaasti antanut ne muutamasta parista
englantilaisia kenkiä tai sukkia, joita minulla ei ollut ensinkään.
Olin kyllä tuonut laivalta mukanani kaksi paria kenkiä, jotka olin
riisunut ruumiitten jaloista, mutta ne muistuttivat enemmän
tanssikenkiä kuin kunnollisia merimiehen jalkineita. Rahat vein
kuitenkin luolaan ja panin ne talteen omasta laivastani saamieni
rahojen joukkoon.