Venekö ulapalla? -- Kaamea nuotio. -- Tuhoisia aikeita. Vaara ohi. --
Säikähdys luolassa. -- Verraton tyyssija.
Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun olin nähnyt askelen jäljen.
Kulkiessani kerran saaren läntisessä päässä ja silmäillessäni eräältä
mäeltä ulapalle olin äkkiä näkevinäni kaukana merellä jotakin veneen
tapaista. Kotona minulla oli parikin kiikaria, jotka olin löytänyt
laivalta pelastamistani arkuista, mutta en koskaan kuljettanut niitä
mukanani. Koetin teroittaa katsettani, mutta en voinut saada selvää
siitä, oliko näkemäni vene vai jokin muu esine, siksi kaukana se oli.
Alempaa en nähnyt sitä enää ensinkään, mutta päätin tästä lähtien
ottaa aina kiikarin mukaani.
Menin niemeen, mutta siellä minut valtasi kammo ja kauhistus. En osaa
sanoin selittää säikähdystäni, kun näin rannalla joukon ihmisten
käsiä, jalkoja ja muita ruumiinosia. Nuotio ei ollut vielä kokonaan
sammunut, ja keskellä sitä näin pyöreän kuopan, paistinhaudan
tapaisen. Sen ympärillä nuo hirviöt varmaankin olivat istuneet julmaa
juhla-ateriaansa nauttimassa.
Olin niin hämmästynyt moisesta näystä, etten vähään aikaan muistanut
lainkaan omaa turvallisuuttani. Ajattelin vain ihmisluonnon
kammottavaa alennustilaa, petomaista raakuutta, josta tämä nuotio oli
todistuksena. Olin kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ollut
milloinkaan näin läheltä nähnyt mitään siihen viittaavaa. Käänsin
pääni tuosta hirvittävästä näystä; minua alkoi kuvottaa, olin vähällä
mennä tainnoksiin. Mutta minun oli mahdotonta viipyä tässä kaameassa
paikassa. Laahustin mäen törmälle takaisin ja sieltä kotiin niin
kiireesti kuin jaksoin.
Siellä mieleni taas rauhoittui enkä enää pelännyt oman turvallisuuteni
puolesta. Selväähän oli, että nuo hurjat olennot vain pistäytyivät
näillä rannoilla. Kahdeksaantoista vuoteen en ollut heitä kertaakaan
nähnyt ja luultavasti saisin toisetkin kahdeksantoista vuotta olla
heistä rauhassa, ellen vain itse antaisi itseäni ilmi. Minun ei
tarvitse muuta kuin pysyä linnassani, jos Luoja ei lähetä luokseni
muita ihmisiä kuin ihmissyöjiä.
Niin sanomattoman kammon ja inhon olin saanut noita petomaisia
ihmissyöjiä kohtaan, etten kahteen vuoteen juuri mennyt oman piirini
ulkopuolelle. Tällä tarkoitan linnaa, huvilaa ja karjatarhojani.
Vähitellen palasi entinen rauhallinen turvallisuudentunteeni. Noudatin
vain entistä suurempaa varovaisuutta. Näinä kahtena vuotena laukaisin
tuskin kertaakaan pyssyäni peläten, että noita hirtehisiä sattuisi
olemaan saarella ja pamaus saisi heidät miehissä tutkimaan saarta
tarkemmin. Eikä minun tarvinnut pyssyä käyttääkään, sillä sain niin
paljon lihaa kuin tarvitsin omasta karjastani, ja jos milloin mieli
teki metsälle, pyydystelin ansoilla. Laivalta tuomistani kolmesta
pistoolista oli minulla kaksi aina vyöllä ulkona liikkuessani.
Sitäpaitsi olin hionut teräväksi miekan, laivan saaliita sekin, ja
kannoin sitä olkahihnassa kupeellani. Sangen sotilaalliselta mahdoin
näyttääkin kaikissa varustuksissani. Miekka oli tosin tuppea vailla,
mutta sitä uljaamman näköinen!
Yhä enemmän alkoi minulle selvitä, ettei elämäni ollut ensinkään
onnetonta verrattuna monen muun elämään. Tulin ajatelleeksi, miten
paljon vähemmän tyytymättömyyttä olisi maailmassa, jos ihmiset
muistaisivat, että moni muu on vielä pahemmassa tilassa kuin he, ja
jos he oppisivat olemaan kiitollisia vähästä sen sijaan, että vain
valittavat ja vaikeroivat.
Kekseliäisyyteni alkoi näinä aikoina askarrella varsin omituisella
alalla. Yötä ja päivää näet ajattelin, miten saisin noita raakalaisia
tuhotuksi kesken heidän julmia juhla-aterioitaan ja samalla
pelastetuksi onnettomat uhrit heidän käsistään. Tulisipa siitä paksu
kirja, paksumpi kuin koko tämä teos, jos kävisin kertomaan, mitä
kaikkia keinoja mieleeni johtui villien säikyttämiseksi niin, ettei
heidän mielensä enää milloinkaan tekisi tämän saaren rannoille. Mutta
kaikki ne huomasin mahdottomiksi, sillä mitä yksi ainoa mies mahtaa
parille-, kolmellekymmenelle rajulle villille, jotka keihäillään ja
nuolillaan osuvat yhtä tarkasti maaliin kuin minä pyssylläni?
Väliin ajattelin, että entä jospa kaivaisin kuopan heidän
nuotiopaikkansa alle ja pistäisin siihen viisi, kuusi naulaa ruutia?
Kun villit sitten istuisivat nuotionsa ympärillä, ruuti räjähtäisi ja
lennättäisi heidät ilmaan joka miehen. Mutta hylkäsin tämänkin keinon,
sillä ensinnäkin oli sääli tuhlata heidän tähtensä niin paljon ruutia,
jota minulla muutenkaan ei ollut enää jäljellä kuin tynnyrillinen;
toiseksi: kuka tietää, syttyisikö ruuti juuri parhaaseen aikaan? Eihän
siitä ole apua, jos he vain säikähtävät ja naama heiltä kärventyy; se
ei estä heitä tulemasta tänne uudestaan. Hylkäsin kuin hylkäsinkin
siis tämän keinon.
Entä jos kävisin väijyksiin mukanani kolme pyssyä, joissa olisi
kaksoispanokset, ja laukaisisin heihin kesken heidän verisiä kemujaan?
Pari kolme villiä kaatuisi tai haavoittuisi joka laukauksella, ja
sitten hyökkäisin heidän kimppuunsa varustettuna kolmella pistoolilla
ja miekalla. Vaikka heitä olisi kaksikymmentä miestä, niin tappaisin
heidät kaikki.
Tämä keino tuntui minusta niin käytännölliseltä, etten muutamaan
viikkoon juuri muuta miettinytkään. Unissakin olin joskus
hyökkäävinäni villien kimppuun. Löysin vihdoin rannalta mäenrinteestä
sopivan paikankin, josta saatoin tähystellä heidän veneittensä tuloa.
Nähtyäni ne ennättäisin varsin hyvin piiloutua tiheään metsään ja
kätkeytyä siellä erääseen onttoon puuhun, joka olisi sopiva
väijymäpaikaksi. Sieltä voisin seurata heidän liikkeitään ja tähdätä
tarkkaan, kun he keräytyisivät yhteen. Sieltä en ampuisi harhaan
ainoatakaan laukausta. Niinpä varustinkin sitä varten kaksi muskettia
ja lintupyssyn. Edellisiin pistin pari metallipalasta ja neljä, viisi
pientä luotia; lintupyssyn latasin kourallisella karkeita hauleja.
Kuhunkin pistooliin panin neljä luotia ja varustin vielä muutamia
panoksia kutakin ampuma-asetta varten. Näin olin nyt valmis
vastaanottamaan juhlilleen saapuvia ihmissyöjiä.
Tästä lähtien kävin joka aamu tähystysmäellä, joka oli linnastani
parin, kolmen peninkulman päässä, ja sieltä tarkastelin kiikarillani,
oliko veneitä tulossa mereltä päin. Kolme kuukautta jatkoin
uskollisesti tätä tiedustelutyötä, mutta kun joka kerta palasin tyhjin
toimin, väsyin viimein koko hommaan.
Niin kauan kuin kävin villejä vaanimassa kesti suuttumuksenikin heidän
julmia tapojansa kohtaan, ja joka hetki olin valmis ampumaan ja
lyömään pari-, kolmekymmentä alastonta villiä kuoliaaksi. Mutta ajan
mittaan aloin rauhallisemmin pohtia asiaa. Mikä oikeus minulla oli
nousta tuomariksi ja tuomion toimeenpanijaksi näille ihmisille, jotka
vuosisatoja olivat saaneet jatkaa hirmutöitään joutumatta taivaan
rangaistuksen alaisiksi? Minullehan he eivät olleet tehneet mitään
pahaa. Olinko minä oikeutettu vaatimaan heitä tilille verestä, jota he
keskenänsä vuodattivat? Mistä minä tiesin, minkä tuomion Jumala tässä
asiassa antaisi? Eiväthän nuo ihmisparat edes tienneet tekoansa
rikolliseksi, eikä heillä ollut omantunnon vaivoja. Sotavangin
tappaminen oli heidän käsityksensä mukaan yhtä vähän rikollista kuin
meistä härän teurastaminen. He söivät ihmislihaa yhtä hyvällä
ruokahalulla kuin me lampaanlihaa.
Niinpä luovuinkin aikeistani käydä heidän kimppuunsa, niin kauan kuin
he eivät ahdista minua. Päähuolenani oli nyt pysyä heiltä piilossa.
Jos he sittenkin huomaisivat minut ja ryhtyisivät minua ahdistamaan,
niin kyllä sitten keinot keksin.
Näin kului kokonainen vuosi. En käynyt kertaakaan toisella rannalla
tähystelemässä merelle. Ainoa toimenpide villien hyökkäyksen varalta
oli se, että siirsin veneeni saaren itäiseen päähän, jossa kätkin sen
pieneen poukamaan korkeitten kallioitten väliin. Merivirtojen tähden
villit eivät voisi tulla sinne milloinkaan, siitä olin varma.
Suurta varovaisuutta noudatin muutoinkin. Linnasta lähdin harvoin
muualle kuin välttämättömiin töihin, vuohia lypsämään ja metsässä
olevaa tarhaani hoitamaan.
Lukija kai ihmettelee kuullessaan, että tämä alituinen pelko ja
vaarojen uhka tukahdutti minussa kerrassaan kaiken keksimisinnon ja
esti minua hoitamasta monia asioita, jotka ennen olivat tehneet
elämäni mukavaksi. Oma turvallisuuteni oli nyt ainoa huoleni. Tuskin
uskalsin lyödä naulaa seinään tai halkaista puuta, jottei pauke ja
kolina olisi kuulunut rannalle. Vielä vähemmän uskalsin laukaista
pyssyä. Eniten pelkäsin sytyttää valkeata, sillä korkealle nouseva
savu olisi saattanut helposti ilmaista minut. Sen vuoksi suoritin
sellaiset työt, joissa tarvitaan tulta, niinkuin saviastiain ja
piippujen polttamisen, kaukana rannalta saaren sisäosissa. Sieltä
löysin suureksi ilokseni syvän ja tarpeeksi avaran luolan. Siinä
minulla oli erinomainen kätköpaikka.
Luolan suu oli korkean vuoren kupeessa. Löysin sen sattumalta
hakatessani kerran puista oksia, joista aioin polttaa hiiliä. Niitä
näet käytin paistaessani leipää ja keittäessäni ruokaa, koska niistä
ei lähtenyt savua kuin nimeksi. Sitä tehdessäni huomasin tiheän ja
matalan pensaan takana jonkinlaisen aukon. Ryömittyäni uteliaana siitä
sisään jouduin niin avaraan luolaan, että saatoin seisoa siinä
pystyssä. Mutta äkkiä tuli minulle kiire päästä sieltä pois nopeammin
kuin olin tullut, sillä pimeän luolan perällä huomasin kaksi kiiluvaa
silmää, joihin aukon suusta tuleva himmeä valo heijastui. Ensi
säikähdyksestä päästyäni rohkaisin mieleni, hain ulkoa hehkuvan
kekäleen ja menin jälleen luolaan.
Kauhistuin yhä enemmän: luolan perältä kuului aivan kuin tuskissaan
olevan ihmisen syvä huokaus. Sitä seurasi muutamia katkonaisia
äännähdyksiä ja sitten taas syvä huokaus. Peräydyin, kylmä hiki nousi
otsalleni, selkäpiitäni karmi. Hetken perästä rohkaisin kuitenkin
jälleen mieleni ajatellen, että Jumalahan on läsnä joka paikassa ja
voi kyllä suojella minua. Kuljin eteenpäin pitäen palavaa kekälettä
pääni päällä ja huomasin suuren, vanhan pukin, joka oli
henkihieverissään. Kosketin sitä jalallani, se koetti nousta pystyyn,
mutta ei jaksanut. Jätin sen rauhaan.
Katsoin nyt tarkemmin ympärilleni. Luola oli etuosastaan noin
kaksitoista kertaa kaksitoista jalkaa, säännötön, sellaisenaan kuin
oli luonnon käsistä lähtenyt. Perällepäin luola kapeni kapenemistaan
niin matalaksi ja pieneksi aukoksi, että minun täytyi ryömien
tunkeutua siitä sisään. Koska en tiennyt ensinkään, minne tämä matala
aukko vei, eikä minulla ollut kynttilöitä mukanani, päätin kääntyä
takaisin ja tulla seuraavana päivänä uudestaan mukanani kynttilöitä ja
tulukset, joihin olin ottanut piin musketin hanasta.
Seuraavana aamuna menin uudestaan luolalle, mukanani kuusi paksua
kynttilää. Ne olin tehnyt vuohen talista, ja niiden sydäminä oli
rievun kaistaleita tai nokkosen tapaisen kasvin kuivattuja syitä.
Päästyäni luolan taka-aukosta nelinkontin sisälle huomasin joutuneeni
toiseen, lähes kaksikymmentä jalkaa korkeaan luolaan. Silmäni eivät
olleet tällä saarella vielä koskaan kohdanneet niin ihanaa näkyä:
kahden kynttiläni liekit heijastuivat seinistä tuhansina ja taas
tuhansina säihkyvinä valoina. Timanttejako sieltä välkähteli vai muita
kalliita kiviä vai kultasuonetko siellä kimaltelivat, en tiedä. Luola
oli kerrassaan ihmeellinen, mutta pilkkosen pimeä. Pohja oli kuiva ja
tasainen, aivan kuin pienillä piikivillä päällystetty. Mitään
inhottavia matelijoita ei näkynyt missään. Ei noussut kosteita kaasuja
ja katto ja seinät olivat aivan kuivat.
Tämähän oli verraton piilopaikka, ja tänne päätin heti tuoda kaikki
kallisarvoisimmat tavarani, nimittäin ruudit, kaksi lintupyssyä, joita
minulla oli kolme, ja samoin kolme muskettia, joita yhteensä oli
kahdeksan. Viisi niistä jätin aikaisemmin laittamiini ampumareikiin
linnan uloimmassa vallissa. Käsitellessäni ampumavaroja tulin
avanneeksi senkin tynnyrin, jossa oli kastunutta ruutia. Vesi oli
tunkeutunut sisään kolme neljä tuumaa joka puolelta muodostaen kovan
kuoren, mutta sen sisällä oleva ruuti oli säilynyt aivan kuivana ja
kelvollisena. Täten sain ruutivarastooni lisää lähes kuusikymmentä
naulaa, ja siitä olin iloinen. Linnaani jätin kotitarpeiksi vain noin
pari kolme naulaa ruutia. Luolaan kannoin myös kaiken lyijyn, mitä
minulla oli.