Muotokuvani. -- Uusi vaihe. -- Ihmisen jälki rannan hiekassa. --
Säikähdys. -- Kaksoismuuri.
Tutkimusretki saaren ympäri vesitse oli jäänyt sikseen, mutta yhä
paloi mieleni tutustua perusteellisesti valtakuntaani, ja niinpä
päätin kerran lähteä rantoja myöten kiertämään saaren ympäri.
Matkalle lähtiessäni tulin ajatelleeksi: Mitähän ihmiset sanoisivat
Englannissa, jos näkisivät äkkiä ihmisolennon tällaisissa tamineissa?
Säikähtäisivät varmaankin tai nauraisivat hänelle vasten silmiä. En
saattanut olla myhähtämättä itsekään kuvitellessani vaeltavani näin
puettuna halki Yorkshiren kreivikunnan.
Kas tällaiselta minä näytin:
Päässä suuri, muodoton, pukinnahasta tehty karvalakki, siitä riippui
harteille pitkä läppä, joka suojasi auringonsäteiltä ja esti sadeveden
valumasta niskaani.
Yllä lyhyt takki, pukinnahasta sekin, karvat ulospäin. Sen liepeet
ulottuivat takana melkein polviin. Jalassa avolahkeiset housut, vanhan
pukin pitkävillaisesta nahasta, jonka karvat roikkuivat pitkinä.
Sukkia ja kenkiä ei ollut ensinkään. Niiden asemesta oli jonkinlaiset
töppöset, joitten varret ulottuivat sääriin ja olivat nauhoilla
kiinnitettävät. Hyvin kömpelötekoiset ne olivat, niinkuin muutkin
tamineeni.
Vyötäisillä leveä, edestä solmittava hihnavyö. Siihen oli pistetty
miekan ja tikarin sijasta pieni saha toiselle ja käsikirves toiselle
puolelle. Toinen vähän kapeampi hihna kulki oikean olan yli, ja siinä
riippui vasemmalla puolella kaksi nahkakukkaroa, toisessa ruutia,
toisessa hauleja ja luoteja. Selässä oli pajusta tehty vasu ja olalla
pyssy. Kaiken tämän yli levitin suuren, hirmuisen ruman,
pukinnahkaisen päivänvarjoni, joka oli lähinnä pyssyä tärkein
varusteeni.
Kasvojeni väri oli tumma, mutta ei kuitenkaan yhtä musta kuin
mulatilla, vaikka elinkin yhdeksännellä tai kymmenennellä eteläisellä
leveysasteella. Parran olin aluksi antanut kasvaa pitkäksi, mutta
myöhemmin -- saksista ja partaveitsistähän minulla ei ollut puutetta
-- leikkasin sen lyhyemmäksi. Vain viikset jätin pitkiksi, niin kuin
olin nähnyt turkkilaisilla Saléssa. Eiväthän ne tosin niin pitkiksi
kasvaneet, että niihin olisin voinut ripustaa hattuni, mutta olivat ne
sentään niin hirmuiset, että Englannissa niitä olisi säikähdetty.
Mutta vähätpä siitä, miltä näytin, kukapa minua täällä olisi
katsellut?
Tällaisena lähdin matkalleni ja viivyin kotoa poissa viisi, kuusi
päivää. Ensi työkseni nousin mäenhuipulle, josta venematkalla
ollessani olin tähystellyt maastoa. Meri oli nyt, ihmeellistä kyllä,
rasvatyyni. Merivirtoja ei näkynyt missään. Lähemmin asiaa tutkittuani
huomasin, että lännestä lähtevä pakovesi yhdessä jonkin suuren
mannermaalta tulevan virran kanssa aiheutti nuo merivirrat, jotka
tuulista riippuen kulkivat milloin lähempänä rantaa, milloin kauempana
siitä.
Jos silloin olisin tuon tiennyt, olisin nousu- ja pakovettä hyväkseni
käyttäen päässyt takaisin omille rantavesille. Mutta oli miten oli,
toista kertaa ei enää mieli tehnyt lähteä purjehdusmatkalle.
Mutta nyt alkaa uusi vaihe elämässäni.
* * * * *
Kerran puolenpäivän aikaan kulkiessani sinnepäin, missä kanoottini oli
suojassa, hämmästyin sanomattomasti nähtyäni rannan hiekassa selvän
_ihmisjalan jäljen_. Tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun, kuin
olisin nähnyt hirvittävän aaveen. Kuuntelin ja tähystelin ympärilleni,
mutta en nähnyt enkä kuullut mitään. Nousin kukkulalle katselemaan,
mutta vieläkään en huomannut mitään. Juoksentelin rannalla
edestakaisin, mutta en nähnyt muuta kuin tämän yhden ainoan jäljen.
Luulin nähneeni väärin, mutta ei! Siinä oli selvä ihmisjalan jälki:
kantapää, jalkapohja ja varpaat ihan selvästi. Miten se oli tähän
painunut, sitä minun oli mahdotonta käsittää.
Tuhansia ajatuksia alkoi risteillä aivoissani, mutta yhä sekavammalta
tuntui tämä kummallinen ilmiö, ja silloin lähdin juoksemaan linnaani
päin. Juoksin niin että tuskin tunsin maata jalkaini alla hirveässä
ahdistuksessani, aina parin kolmen askeleen perästä vilkaisten
taakseni ja luoden epäluuloisia katseita joka puuhun ja pensaaseen.
Mieheltä näytti matkan päästä jokainen kanto ja kivi.
Syöksyin sitten hurjaa vauhtia linnaani niin kuin joku olisi ajanut
minua takaa. Nuoraportaitako myöten lienen sinne noussut vai kalliossa
olevan aukon kautta, sitä en muista enää ensinkään. Jänis ei ole
milloinkaan piiloutunut pensaaseen eikä kettu puikahtanut koloonsa
pahemmin säikähtäneenä kuin minä linnaani.
En koko yönä ummistanut silmiäni. Mitä pitemmälle yö kului, sitä
enemmän minua hirvitti. Välistä luulin koko ilmiötä paholaisen työksi.
Miten jälki saattaisi olla ihmisen tekemä? Missä oli laiva, joka olisi
hänet tuonut tänne? Missä olivat muut jäljet? Mutta jos paholainen
olisi tahtonut minua säikäyttää, niin olisihan se osannut sen tehdä
muullakin tavalla kuin polkemalla jäljen sellaiseen paikkaan, missä
hyvin harvoin liikuin ja missä ensimmäinen tuuli olisi saattanut
lakaista jäljen näkymättömiin.
Ei! Varmaankin on mannermaalta tullut villejä kanooteissaan tänne,
joko merivirran tai tuulen ajamina, ja sitten jälleen soutanut pois
ulapalle. Kuinka kiitollinen olin mielessäni siitä, etten samaan
aikaan sattunut olemaan sen puoleisella rannalla! Mutta entä, jos
villit ovat löytäneet veneeni? Siitähän he ovat huomanneet, että
saaressa on asukkaita. Seuraavalla kerralla he tulevat tänne miehissä,
löytävät minut, tappavat ja syövät suuhunsa. Ja elleivät minua
löytäisi, niin keksivät asuntoni, hävittävät viljapeltoni, raastavat
koko karjani! Hirvittäviä ajatuksia!
Omituista tämä ihmiselämän kirjavuus ja ristiriitaisuus! Mitä tänään
rakastaa, sitä huomenna vihaa. Mitä tänään etsii, sitä huomenna
vieroo. Olin koko täällä oloni aikana surrut sitä, että olin yksin,
ilman ihmisseuraa. Suurin riemuni -- niin ajattelin aina -- olisi
saada joku ihmisolento seuralaisekseni. Ja nyt? Vapisin pelosta, että
ihmisiä olisi käynyt saarella! Yksi ainoa ihmisen askelen jälki rannan
hiekassa oli saattaa minut suunniltani.
Alussa oli hetkiä, jolloin luottamukseni Jumalaan horjahti. En kyennyt
hurjalta peloltani käsittämään hänen tarkoituksiaan. Raamattu johti
minut kumminkin taas oikealle tielle. Antauduin kokonaan Herran
huomaan, yhtä varmana kuin ennenkin siitä, että hän tarkoittaa vain
parastani. Mieleni tyyntyi ja rohkeuteni palasi jälleen.
Pariin kolmeen päivään en liikkunut linnastani mihinkään. Mutta kun
muona oli lopussa ja vuohet lypsämättä, minun oli viimein lähdettävä
ulos ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että koko jälki oli ollut
harhanäky. Menin huvilalleni, mutta yhä vieläkin arastellen ja
ympärilleni tähystellen, joka hetki valmiina pujahtamaan piiloon.
Vuohiparat olivat jo kovasti kaivanneet minua. Muutamaan päivään ei
näkynyt mitään epäilyttävää, ja siitä kasvoi rohkeuteni yhä. Käväisin
vielä kerran rannalla tutkimassa kummallista jälkeä. Siinä se oli yhä
edelleen. Olikohan se sitten oma jälkeni, joka oli painunut hiekkaan
silloin, kun vein venettä suojaan? Ei! Venehän oli kaukana täältä.
Mittasin jälkeä omalla jalallani: jälki oli paljon suurempi. Silloin
minut valtasi jälleen pelko ja kauhistus; minua puistatti kuin
horkassa. Täällä on kuin onkin käynyt joku tai joitakuita. Kenties
saari onkin asuttu ja minut yllätetään, ennen kuin luulenkaan. En
tiennyt, miten olla, mitä tehdä.
Miten omituisia päätöksiä ihminen tekeekään jouduttuaan säikähdyksen
valtaan, aivan päinvastaisia kuin hänen turvansa ja pelastumisensa
vaatisi! Ensi kiihkossani aioin hajoittaa vuohitarhani ja ajaa eläimet
kauas metsiin, jottei vihollinen niitä löytäisi eikä lähtisi lisää
saalista hakemaan. Edelleen aioin kääntää molemmat viljapeltoni ja
hävittää huvilani maan tasalle, jottei vain vihollinen vainuaisi
asukkaita täällä.
Näissä hurjissa ajatuksissa kului yö, ja vasta aamupuolella vaivuin
sikeään uneen. Herättyäni tunsin olevani koko lailla rauhallisempi.
Mietin näin: saari ei olekaan niin asumaton kuin olen tähän saakka
luullut. Joskus täällä näkyy käyvän ihmisiä mannermaalta.
Viiteentoista vuoteen en ollut nähnyt ainoatakaan. Luultavaa on siis,
että he vain sattumalta, kenties pakosta, nousevat rannalle ja ensi
tilassa taas kiirehtivät pois. Minulla ei ole siis muuta tehtävää kuin
pysytellä piilossa, jos satun heitä näkemään.
Minua kadutti nyt, että olin tehnyt toisen aukon luolaani. Tarkoin
punnittuani päätin rakentaa entisen vallituksen ympärille
puoliympyrään toisen samaan paikkaan, johon kaksitoista vuotta sitten
olin istuttanut puita kahteen riviin. Nämä olivat niin lähellä
toisiaan ja olivat muodostaneet niin tiheästi oksia, että vahvikkeeksi
tarvitsi vain lyödä pylväitä rivien väliin. Minulla oli nyt
kaksinkertainen valli linnani edustalla, ja ulomman vahvistin niin
kuin edellisenkin köydenpätkillä, seipäillä ynnä muilla sopivilla
esineillä. Sen sisäpuolelle rakensin kymmenen jalkaa paksun seinän
luolasta tuomastani mullasta ja sorasta. Uloimpaan aitaukseen tein
seitsemän niin suurta aukkoa, että käsivarsi juuri mahtui läpi, ja
niihin asetin seitsemän laivalta tuomaani muskettia, jotka kiinnitin
lavetintapaisille alustoille niin lujasti, että saatoin tarpeen tullen
kahdessa minuutissa laukaista ne kaikki perätysten.
Tähän työhön minulta meni useita kuukausia, mutta en hellittänyt ennen
kuin olin saanut sen valmiiksi, sillä vasta nyt uskoin olevani
täydessä turvassa.
Äärimmäisen vallin ulkopuolelle istutin sitten pajuja, sillä tiesin,
että niistä jonkin ajan kuluttua kasvaisi tiheä viidakko. Sen ja
vallin väliin jätin laajan aukon, niin että helposti saatoin vallin
takaa nähdä jokaisen, joka aikoi pyrkiä linnaani meren puolelta.
Kahden vuoden kuluttua kasvoikin jo paikalla taaja viidakko, ja
viiden, kuuden vuoden kuluttua oli siihen muodostunut niin
läpipääsemätön tiheikkö, ettei kenenkään ihmisen päähän saattanut
juolahtaakaan, että sen takana piili ihmisasunto.
Saatuani toisenkin vallin valmiiksi ryhdyin vielä muihin varokeinoihin
mahdollisesti tapahtuvien hyökkäysten varalta. Rakensin keskelle
metsää sijaitsevalle aukiolle saaren itäosaan pienen varatarhan vuohia
varten. Se olikin verraten helppo tehdä, koska puita kasvoi tiheässä.
Sinne vein kaksi pukkia ja kymmenen emävuohta.