Pieni vene. -- Vaarallinen matka ulapalle. -- "Robin Crusoe, missä
olet?" -- Piippu. -- Vuohikarja. -- Voita ja juustoa. Majesteetti
aterioitsee.
Näin elelin saarellani hiljaista, yksinäistä elämääni, tyytyväisenä ja
Herraan turvaten. Usein kyllä tuntui tyhjältä, kun ei ollut kenen
kanssa sanaa vaihtaa, mutta silloin aina kysäisin itseltäni:
eivätköhän keskustelut oman itseni ja Jumalan kanssa korvaa minulle
kaikkea ihmisseuran suomaa iloa?
Seuraavat viisi vuotta kuluivat ilman sen suurempia tapauksia: sama
asuinpaikka, samat työt ja toimet. Sitäpaitsi minulla oli huomattava
työ, johon käytin kaikki väliajat: rakentelin jälleen venettä.
Vahingosta viisastuneena ryhdyin tällä kertaa tekemään varsin pientä
ruuhta, jonka vihdoin, tosin suurella vaivalla, sain valmiiksi.
Kaivoin kuusi jalkaa leveän ja neljä jalkaa syvän ojan, jota myöten
työnsin sen vesille.
Kaksi vuotta oli kulunut tähänkin työhön, mutta suuri oli iloni, kun
vene vihdoin kellui joen pinnalla, ja melomalla ja sauvomalla pääsin
liikkumaan jokea ylös ja alas.
Ei ollut ajattelemistakaan lähteä näin mitättömällä aluksella tuohon
kaukaiseen maahan, neljänkymmenen peninkulman pituiselle vaaralliselle
taipaleelle. Mutta koska minulla nyt kerran oli vene, niin päätin
käydä katselemassa saareni rantoja laajemmaltikin.
Pystytin purteeni ensinnäkin maston ja laitoin siihen sopivan purjeen
-- kangastahan minulla oli sitä varten yllin kyllin varastossa.
Koeteltuani sitten venettä ja huomattuani sen purjehtivan sangen hyvin
tein sekä perään että kokkaan arkkuja säilytyspaikoiksi eväille ja
ampumavaroille. Veneen laitaan sijoitin laatikon pyssyäni varten.
Päivänvarjon panin perään suojaksi auringonsäteiltä.
Näin tein sitten pieniä huviretkiä rantavesillä, alussa milloinkaan
yrittämättä kovin kauaksi joen suusta. Mutta vähitellen heräsi minussa
halu tehdä kiertomatka koko kuningaskuntani ympäri. Eipä aikaakaan,
niin jo rupesin hankkiutumaan matkalle. Panin purteen kaksitoista
ohraleipää, leilillisen paahdettua riisiä, pienen pullon rommia, puoli
vuohta, ruutia ja luoteja sekä makuuvaatteiksi kaksi paksua
merimiestakkia, toisen alustaksi, toisen peitteeksi.
Kuudentena päivänä marraskuuta, vankeuteni tai, jos niin haluatte,
hallitusaikani kuudentena vuotena, lähdin tälle retkelle, joka kesti
kauemmin kuin olin luullutkaan. Saari itse tosin ei ollut kovin suuri,
mutta sen itäiseen päähän tultuani huomasin pitkän jonon kallioita,
osaksi veden päällä, osaksi alla, pistävän pari meripeninkulmaa ulos
rannasta. Kallioitten ulkopuolella oli vielä puolen peninkulman
pituinen hietamatalikko. Täytyi siis tehdä pitkä kierros matalikon
ulommaisen niemen ympäri.
Olin jo kääntymäisilläni takaisin, mutta laskin sentään ankkurin, otin
pyssyn ja nousin maihin tähystelemään. Kiipesin korkean mäen huipulle,
josta näki joka puolelle, ja huomasin kovan, melkein rajun merivirran
käyvän itään kallioitten kohdalla. Jos olisin veneineni joutunut sen
kohdalle, se olisi varmasti vienyt minut niin kauaksi ulapalle, että
palaaminen olisi ollut mahdotonta, sillä samanlainen merivirta kävi
toisellakin puolen saarta, vaikka paljon kauempana. Lähempänä rantaa
kulki päinvastaiseen suuntaan toinen virta; minun tuli siis välttää
ensinmainittua päästäkseni rannanpuoleiseen.
Koska kumminkin ankara itäkaakkoistuuli parhaillaan puhalsi vasten
rantavirtaa muodostaen tuimia hyrskyjä niemen kohdalla, olisi minun
ollut yhtä vaarallista lähteä ulapalle kuin purjehtia rantavesiäkin.
Minun oli siis pakko pysähtyä tänne peräti kahden päivän ajaksi.
Koitti kolmannen päivän aamu. Tuuli oli yöllä lakannut, meri oli
tyyni. Silloin lähdin ulommaksi. Mutta tässäkin olen varoittava
esimerkki kaikille kokemattomille ja huimapäisille purjehtijoille.
Tuskin olin päässyt kallioiden uloimman niemen kohdalle -- veneen
pituus erotti minut kallioista -- kun äkkiä huomasin joutuneeni
syville vesille, pauhaavan virran valtaan. Veneeni kiiti niin kiivasta
vauhtia, etten päässyt virran laitaankaan. Yhä kauemmas jouduin nyt
rantavirrasta vasemmalle. Ei tuulenhenkäystäkään, jota olisin voinut
hyödykseni käyttää; melasta ja airoista ei ollut vähääkään apua. Olin
jo mennyttä miestä mielestäni, sillä arvasin, että nuo kaksi
merivirtaa saaren kummallakin puolen epäilemättä yhtyivät jonkin
peninkulman päässä, ja jos joudun sinne, olen auttamattomasti hukassa.
Ilmeinen tuho oli silmieni edessä: merestä ei pelkoa, sehän oli aivan
tyyni, mutta nälkään minun lopulta täytyisi kuolla. Olin tosin
rannalta saanut niin suuren kilpikonnan, että tuskin jaksoin sitä
kantaa; vettäkin oli purressa täysi leilillinen, mutta mihin se
riittäisi valtamerellä, missä ei ole rantaa, ei saarta, vaan pelkkää
aukeata ulappaa tuhannen ja taas tuhannen peninkulmaa!
Kuinka tuskallisen kaihon vallassa katselinkaan nyt taakse jäävää
yksinäistä saartani! Nyt se oli mielestäni ihanin paikka koko
maailmassa. Sinne, sinne paloi jälleen mieleni. "Voi sinua rakas, oma
saareni!" huusin kurottaen käsiäni sitä kohti. "En näe sinua enää
milloinkaan. Voi, minua poloista, minne joutunenkaan nyt!"
Ihminen ei milloinkaan osaa oikein käsittää todellista tilaansa, ennen
kuin hänelle näytetään, että toisinkin voisi olla. Hän ei osaa antaa
elämälleen oikeata arvoa, ennen kuin se uhataan ottaa häneltä pois.
Voineeko kukaan mielessänsä kuvitella tuskaa, joka minut valtasi
nähdessäni joutuneeni jo parin peninkulman päähän saarestani! Soudin
itseni melkein näännyksiin koettaessani pyrkiä pohjoista kohti, siis
rannanpuoleisen merivirran tienoille. Puolenpäivän ajoissa, kun
aurinko jo oli kulkenut meridiaanin yli, tunsin äkkiä kasvoillani
tuulen lehahduksen eteläkaakosta. Siitä tuli mieleni hyväksi,
varsinkin kun puolen tunnin kuluttua sangen navakka tuuli alkoi
puhaltaa. Nostin maston ja vedin purjeen ylös ohjaten venettä niin
paljon kuin mahdollista pohjoista kohti päästäkseni pois merivirrasta.
Puoli peninkulmaa purjehdittuani näkyi idästä tyrskyjä kallioita
vastaan. Siinä kohden jakaantui merivirta kahtia: päävirta kulki
edelleen etelämmäksi, mutta osa kääntyi takaisin virraten kiivaasti
luoteeseen.
Sain veneeni suunnatuksi viimeksimainittuun, ja suuri oli riemuni, kun
tuulen yhä yltyessä purteni alkoi kulkea aika vauhtia suoraa päätä
saarta kohti, vaikka aivan päinvastaiselle puolen sitä paikkaa, mistä
olin lähtenyt.
Kello neljän maissa pääsin vihdoin merivirran ulkopuolelle ja laskin
pian sen jälkeen maihin.
Rannalle noustuani kiitin ensi työkseni Herraa pelastuksestani ja
samalla päätin, etten enää milloinkaan yrittäisi päästä veneelläni
saaresta pois. Syötyäni eväitäni vedin veneeni turvalliseen paikkaan
puitten suojaan ja kävin levolle, koska olin nääntynyt matkan
vaivoista.
Aamulla en lainkaan tiennyt miten saisin veneeni takaisin kotirantaan.
Samaa tietä en ruvennut yrittämäänkään, niin paljon olin eilen
oppinut. Lähdin kävelemään rantaa pitkin länteen päin ja kuljettuani
kolmen peninkulman verran saavuin virran suulle, joka vähitellen
kapenee maahan päin pieneksi joeksi. Sen äyräässä oli pieni poukama,
ikään kuin varta vasten telakaksi tehtyjä sinne veinkin veneeni
turvaan.
Sieltä nousin kukkulalle katselemaan, millä tienoin saarta oikein
olin, ja pian huomasin olevani lähellä seutuja, joissa ennenkin olin
liikkunut vaeltaessani tutkimusmatkoilla. Hain veneestä pyssyn ja
päivänvarjon ja lähdin kulkemaan kotiin päin. Mieluinen tämä
jalkamatka olikin eilisen tuskallisen seikkailun jälkeen, ja illan
suussa saavuin huvilalleni, jossa kaikki oli hyvässä kunnossa.
Menin aitauksen sisään, laskeuduin levolle ja vaivuin pian sikeään
uneen. Mutta voiko kukaan kuvitella hämmästystäni, kun äkkiä olin
kuulevinani nimeäni mainittavan useita kertoja: "Robin, Robin, Robin
Crusoe? Robin Crusoe raukka! Missä olet, Robin Crusoe! Missä olet?
Missä olet ollut?"
Luulin ensin näkeväni unta, mutta kun huudot yhä jatkuivat, kavahdin
säikähtäen pystyyn. Tuskin olin saanut silmäni auki, kun huomasin Poll
poikani, papukaijan, istua kököttävän aidan harjalla. Nyt tiesin, että
se oli minua puhutellut, sillä juuri tuollaisella ruikuttavalla
tavalla minäkin olin puhutellut sitä ja opettanut sitä puhumaan. Se
oli tottunut istumaan sormellani, painamaan päänsä minun kasvojani
vasten ja huutelemaan: "Robin Crusoe raukka? Missä olet? Missä olet
ollut? Miten sinä tänne tulit?" ja sen sellaista.
Hetken aikaa olin yhä vielä hiukan hämmästynyt siitä, että Poll oli
osannut tulla juuri täältä minua hakemaan. Toinnuttuani kutsuin
ystäväni luokseni. Se lensi peukalolleni ja aloitti taas: "Robin
Crusoe parka? Miten tänne tulit? Missä olet ollut?"
Lähdin sitten kotiin kantaen Pollia kädelläni.
Olisi ollut hauskaa saada veneeni takaisin omalle rannalle, mutta
itäpuolitse en enää uskaltanut yrittää tuoda sitä enkä taas tiennyt,
millaista olisi ollut saaren toisella puolella: kenties sielläkin
kulki kiivaita merivirtoja. Jätin sen äsken löytämääni poukamaan,
vaikka tuntuikin haikealta luopua niin monen kuukauden työn ja vaivan
tuloksista.
Niin sitten taas elelin lähes kokonaisen vuoden hiljaista elämääni.
Turvasin Jumalaan ja olin onnellinen, mitään muuta en kaivannut kuin
ihmisseuraa.
Aikaa myöten opin yhä taitavammaksi kaikenlaisissa käsitöissä ja
muissa näpertelyissä. Savenvalajan ammatissa edistyin koko lailla
siitä lähtien kun keksin savenvalupyörän. Nyt astioista tuli siloisia
ja siroja. Mutta suurin oli iloni silloin, kun sain valmiiksi piipun.
Savesta se tosin vain oli eikä juuri kauniskaan, punaiseksi poltettu
kuten muutkin saviastiat, mutta hauskaa sillä oli vedellä savuja.
Tupakkaa kasvoi saarella yllin kyllin.
Vasuja ja koreja kerääntyi minulle samoin niin runsaasti, ettei
säilytysastioista milloinkaan ollut puutetta.
Ruutivarastoni hupenivat huolestuttavasti. Aloin jo vakavasti miettiä,
miten sitten eläisin, kun ruuti kerran loppuisi. Uuttahan en saisi
mistään.
Kolmantena vuotena, niin kuin muistettaneen, olin saanut kiinni vuohen
ja aikonut kasvattaa siitä itselleni vähitellen kesyn vuohilauman.
Mutta se oli saanut jäädä yksin ja kuoli vihdoin vanhuuttansa.
Oltuani saaressa yhdeksäntoista vuotta ja huomattuani ruutivarastojeni
vähentyneen päätin jälleen ruveta pyytämään vuohia elävinä. Asettelin
ensin ansoja eri paikkoihin, mutta ne eivät olleet kyllin vankkoja,
koska minulla ei ollut metallilankaa. Koetin loukkuja ja hautoja,
mutta hukkaan menivät nekin yritykset. Viritin viimein lujia
lankapyydyksiä ja kerran aamulla pyydyksille tultuani näin yhdessä
vanhan pukin ja toisessa kolme kiliä, joista kaksi uuhta.
Pukki oli niin tavattoman vihainen, etten uskaltanut yrittääkään viedä
sitä kotiin. Siksipä päästinkin sen menemään. Vuonat sen sijaan sain
suurella vaivalla telttaani.
Pitkään aikaan ne eivät välittäneet ruoasta lainkaan, mutta viimein ne
rupesivat syömään, eikä aikaakaan, niin ne jo tulivat aivan kesyiksi.
Minulla oli siis hyviä toiveita oman vuohikarjan saamisesta.
Mutta jos halusin vuohikarjaa, täytyi välttämättömästi ryhtyä
toimenpiteisiin, jotta vuoheni eivät pääsisi metsävuohien pariin,
sillä silloin ne villiintyisivät jälleen ja karkaisivat tiehensä. Ei
auttanut muu kuin ruveta rakentamaan aitausta, jossa karjallani olisi
runsaasti ruohoa ja vettä ja jossa se olisi suojassa paahteelta.
Kahden käden varaan tosin tämäkin tehtävä jäi, mutta rohkein mielin
ryhdyin työhön. Löysin sopivan laidunmaan, jossa oli pari, kolme
lähdettä ja jonka toisessa laidassa oli tuuhea viidakko. Erotin siitä
aluksi sataviisikymmentä yardia pitkän ja sata yardia leveän alueen.
Jos tämä ajan mittaan kävisi ahtaaksi, ajattelin, niin voisinhan
laajentaa sitä.
Kolmen kuukauden kuluttua aitaus oli valmis. Sillä välin kilit olivat
aina olleet lieassa lähelläni ja siten tottuneet yhä enemmän minuun.
Tuon tuostakin vein niille ohran- tai riisinjyviä, joita ne tottuivat
syömään kädestä. Kun saatuani aitauksen valmiiksi päästin ne
valloilleen, ne juoksivat aina jäljessäni määkien jyviä.
Puolentoista vuoden kuluttua minulla oli kymmenkunta vuohta; kolmen
vuoden kuluttua oli tarhassani neljäkymmentäkolme, niiden lisäksi,
jotka olin teurastanut. Ajan mittaan täytyi laittaa yhä uusia
aitauksia, niin että niitä lopulta oli viisi.
Mutta ei siinä kyllin, ettei pöydästäni nyt milloinkaan puuttunut
vuohenlihaa; nyt oli minulla runsaasti maitoakin. Välistä sain sitä
kaksikin gallonaa päivässä [gallona = 4,5 litraa]. Omituista miten
luonto itse opettaa ihmistä käyttämään sen tarjoamia lahjoja. Minä,
joka en ollut koskaan lypsänyt lehmää ja pikku poikana vain jonkin
verran nähnyt, miten voita ja juustoa tehdään, lypsin nyt vuoheni,
kirnusin voita ja valmistin juustoa! Monta turhaa yritystä sain ensin
tehdä, mutta viimein onnistuin, varsinkin kun olin oppinut löytämään
suolaa kallionkoloista merenrannalla, jossa auringon helle sitä oli
kuivattanut merivedestä.
Olisipa tuikea stoalainen filosofikin myhähtänyt nähdessään minut
päivällispöydässäni, keskellä perhettäni. Siinä istuin minä, ylhäinen
majesteetti, tämän saaren herra ja valtias, jonka käsissä oli
alamaisteni onni ja elämä. Ympärilläni olivat kuninkaalliset
palvelijani. Poll oli erityinen suosikkini, ja vain sillä oli lupa
puhella pöydässä majesteetin kanssa. Koirani, joka nyt jo alkoi käydä
vanhaksi ja raihnaiseksi, istui oikealla puolellani, ja kaksi kissaa,
yksi kummallakin pöydän laidalla, odotteli suosionosoituksia,
nimittäin makupaloja omasta kädestäni.