Saviastioita. -- Huhmar ja seula. -- Vihdoinkin omaa leipää. --
Kanoottia tekemässä. -- Hukkaan mennyt vaiva. -- Tyytyväisyyttä. --
Räätälinä.
Ja niin sitä nyt ryhdyttiin savenvalajan ammattiin, mutta lukija ei
voisi muuta kuin sääliä ja nauraa minua, jos alkaisin kertoa kaikista
vastoinkäymisistäni, jos kävisin kuvailemaan mitä kaikkea kömpelöitä,
hassunkurisia, muodottomia tekeleitä käsistäni valmistuikaan! Mikä
romahti kokoon, mikä lohkesi, savi kun ei ollut tarpeeksi lujaa eikä
jaksanut kestää omaa painoansa, mikä haljeta paukahti, kun oli ennen
aikojaan joutunut liian kovaan helteeseen, mikä taas hajosi palasiksi,
kun vain vähänkin siihen kävi käsiksi. Pari kuukautta tein tätä
ankaraa työtä hiki hatussa enkä sittenkään saanut valmiiksi kuin kaksi
suurta ja rumaa saviastiaa. Leileiksi tai ruukuiksi niitä ei juuri
voinut sanoa.
Saatuani ne sitten kuiviksi auringonpaisteessa kannoin ne varovasti
luolaani ja pistin varta vasten tekemieni vasujen sisään, täyttäen
välit oljilla. Näissä astioissa aioin tästä puolin säilyttää jyviä ja
ehkä jauhojakin.
Paremmin minulta onnistui pienempien saviastioiden tekeminen, ja
niinpä minulla jonkin ajan kuluttua olikin koko joukko lautasia,
vateja, pieniä patoja ynnä muita taloudessa tarvittavia kapineita.
Mutta yhä vieläkään ei minulla ollut vedenpitäviä ja tulenkestäviä
astioita. Kerran sattui, että tulin paistaneeksi lihaa suurenlaisella
roviolla. Tulta sammutellessani löytyi tuhasta särkyneen saviastian
palanen, joka oli palanut punaiseksi kuin tiili ja kovaksi kuin kivi.
Eiköhän, arvelin silloin, eiköhän voisi koko astiaakin polttaa samalla
tavalla?
Eihän minulla ollut oikeata savenvalajan uunia enkä osannut saada
astioihin lyijykiiltoakaan pintaan, vaikka lyijyä kyllä oli, mutta en
tästä sen enempää välittänyt. Asetin kolme suurta vatia ja pari kolme
savipataa päällekkäin ja laitoin niiden ympärille joka puolelle vahvan
valkean. Sivulta ja päältä lisäilin yhä polttoainetta, kunnes astiat
hehkuivat tulipunaisina. Annoin niiden sitten olla viisi, kuusi tuntia
yhtä mittaa kovassa kuumuudessa, kunnes huomasin yhden niistä rupeavan
sulamaan: saveen yhtynyt hiekka oli nähtävästikin tulen vaikutuksesta
alkanut muodostua lasiksi.
Silloin rupesin vähentämään valkeata, niin että astiat lakkasivat
hehkumasta. Valvoin siinä sitten koko yön, jottei tuli pääsisi
sammumaan liian äkillisesti, ja niinpä minulla aamun tullen oli kolme
varsin hyvää -- en sano kaunista vatia ja kaksi pataa, niin kovaa ja
lujaa, etten parempia kaivannut. Toisen pinnalle oli sulaneesta
hiekasta muodostunut kirkas lasituskin.
Nyt ei minulla enää ollut puutetta saviastioista, vaikka täytyykin
tunnustaa, että niiden ulkomuoto oli hieman epämääräinen kuin lasten
savikakkujen.
Ei varmaankaan ole kukaan halvoista esineistä niin riemuinnut kuin
minä, jolla nyt oli tulenkestäviä savipatoja. Tuskin maltoin odottaa
niiden jäähtymistä. Heti panin tulelle yhden, täytin vedellä ja keitin
vuohenlihasta voimakasta lientä. Ei minulla tosin ollut jauhoja eikä
muutakaan suurusta liemeen, mutta mainiota siitä silti tuli.
Nyt oli saatava huhmar, missä survoa jyviä jauhoiksi. Kauan aikaa
haeskelin kiveä, jonka voisin kovertaa huhmareksi, mutta sellaista ei
ollut saatavissa, kivilajit kun täällä ovat haurasta lajia. Päätin
vihdoin laittaa puisen huhmaren. Siihen sovelias puu löytyikin paljon
helpommin. Hakattuani siitä niin suuren rungon kuin jaksoin liikutella
veistin sen ensin piilulla ja kirveellä pyöreäksi ja polttamalla
koversin sen sitten ontoksi, siihen tapaan kuin Brasilian intiaanit
kanoottinsa. Senjälkeen tein rautatammesta petkelen ja panin nämä
esineet talteen ensi elonkorjuuksi.
Mutta monia muita esineitä oli minun vielä saatava: ei ollut seulaa,
millä olisin puhdistanut jauhot kuorista ja leseistä. Kauan aikaa
tuumailtuani muistin vihdoin, että olihan minulla laivalta
saamieni tavarain joukossa muutamia merimiesten karttuuni- ja
musliinikaulaliinoja. Niistä tein seulan, joka varsin hyvin sopi
tarkoitukseensa.
Ja sitten leivän paistaminen, kun kaikki muut valmistukset oli
suoritettu! Eihän minulla ollut hiivaa, ja mahdotonta minun oli sitä
mistään saadakaan. Entäs leivinuuni? Mutta keinotpa siihenkin
keksittiin. Laitoin ensin muutamia mataloita, suuria vateja, pari
jalkaa läpimitaltaan ja noin yhdeksän tuumaa syviä, ja poltin ne yhtä
koviksi kuin entisetkin saviastiat. Poltin sitten tiiliä, vaikka
niistä ei tullut läheskään nelipuut olivat palaneet, levitin hiilloksen
tasaisesti yli koko arinan, kunnes se oli kuumennut joka paikasta.
Lakaisin sitten kuuman tuhkan pois, laskin leivät arinalle, peitin ne
mainituilla suurilla savivadeilla ja työnsin vihdoin kuumaa tuhkaa
joka puolelta niiden ympärille. Näin minun ohrakyrsäni paistuivat kuinskulmaisia, ja rakensin arinan. Sytytin
vahvan valkean siihen, ja kun
hyvänkin leipurin uunissa, ja ajan kuluessa minusta tulikin aika
mestari paistamaan piirakoita ja laittamaan vanukkaita.
Älköön kukaan hämmästykö, jos sanon, että minulta näihin puuhiin kului
melkein koko kolmas vuosi, sillä olihan minulla samaan aikaan täysi
työ elonkorjuussa ja muissakin puuhissa.
Kun sato tällä kertaa oli niin runsas, että minulla nyt oli lähes
kaksikymmentä bushelia ohria ja ainakin saman verran riisiä,
harkitsin, miten paljon vuodessa tarvitsisin leiväkseni, ja
riittäisikö, jos kylväisin vain kerran vuodessa. Laskuni osoittivat,
että nämä neljäkymmentä bushelia riittäisivät minulle mainiosti
vuodeksi, minkä vuoksi päätin tästä puolin kylvää saman määrän kuin
viimeksikin.
Sanomattakin lukija arvaa, että mieleeni usein tuli kaukainen maa,
jonka olin nähnyt saaren toiselta rannalta. Kunpa sittenkin -- niin
minä välistä mietiskelin -- kunpa sittenkin olisin siellä! Se on
varmaankin mannermaata. Sieltä ehkä pääsisin kulkemaan yhä kauemmas ja
siten kukaties vihdoin jollain keinoin joutuisin pois tästä
vankeudesta.
Mieleeni ei silloin juolahtanutkaan, mitä kaikkia vaaroja siellä olisi
ollut edessäni. Siellähän olisin helposti saattanut joutua villien
käsiin, jotka -- kuten minulla oli täysi syy uskoa -- ovat julmemmat
Afrikan leijonia ja tiikereitä. Jos heidän käsiinsä olisin joutunut,
he olisivat varmaan tappaneet ja syöneet minut. Myöhemmin näitä
epäilyjä minussa kyllä heräsi, mutta silloin aivan ikävöimällä ikävöin
tuolle kaukaiselle rannalle.
Kuinka kaipasinkaan nyt Xury poikaani ja silloista purtta
lampaanlapapurjeineen, sitä, jolla olimme niin pitkät matkat
purjehtineet itäisen Afrikan rantavesiä! Lähdin katsomaan venettä,
jolla haaksirikkoon jouduttuamme olimme lähteneet laivasta ja joka,
kuten olen kertonut, sittemmin oli ajautunut saaren rantaan. Aallot
olivat paiskanneet sen korkealle maihin alassuin. Jos halusin saada
sen käyttökuntoon, olisi minun ensinnäkin pitänyt saada käännetyksi
tuo raskas vene, korjata se ja työntää sitten vesille. Ennen pitkää
huomasin kuitenkin moiset yritykset aivan mahdottomiksi, mutta halu
päästä tuntemattomaan seutuun kiihtyi minussa kiihtymistään.
Aloin vähitellen tuumia, enkö omin käsinkin kykenisi rakentamaan
kanoottia, jollaisia sen puolen alkuasukkaat tekevät yhdestä puusta.
Tuo ei ollut mielestäni ainoastaan mahdollista, vaan tuntuipa
helpoltakin saada aikaan: olihan minulla muka parempiakin apuneuvoja
kuin alkukantaisilla neekereillä tai intiaaneilla. En vain tullut
ajatelleeksi, mitä kaikkea minulta puuttui ja mitä heillä oli. Vene
olisi kenties helposti tehty, mutta mahdotontahan minun olisi saada se
yksinäni vesille!
Olisi luullut minun venettä tehdessäni yhtämittaa ajatelleen juuri
tätä seikkaa, mutta mieleni paloi niin kiihkeästi merelle, etten tuota
epäkohtaa tullut kertaakaan tarkoin punninneeksi. Hurjalla innolla
ryhdyin työhön varmana siitä, että kun vene on kerran valmis, niin
kyllä sen aina saa jollain keinoin vesillekin.
Kaadoin metsästä uljaan setrin miettien mielessäni: mahtoikohan
Salomolla olla yhtään näin uhkeata puuta hänen rakentaessaan
Jerusalemin temppeliä? Se oli viisi jalkaa ja kymmenen tuumaa
läpimitaltaan tyvestä ja kahdenkolmatta jalan korkeudessa vielä neljä
jalkaa ja yksitoista tuumaa. Siitä kohden se alkoi hoiketa ja muodosti
tuuhean latvan. [Tyvi = 175 cm, latva = 150 cm, pituus = 6,60 m.]
Sanomattoman paljon työtä meni minulta jättiläispuun kaatamiseen.
Kaksikymmentä pitkää päivää sain hakata nalkutella sen juurella, ennen
kuin se vihdoin kaatui, ja kaksi viikkoa meni sen jälkeen latvan
hakkaamiseen ja oksain karsimiseen. Ja sitten kului kokonainen
kuukausi ennen kuin sain sen veistetyksi edes hiukan veneen
muotoiseksi, jotta se pysyisi veden pinnalla pystyssä. Ryhdyin vihdoin
kovertamaan sisusta. Kun siinä en lainkaan käyttänyt tulta apunani,
vaan suoritin koko työn kirveellä, taltalla ja kurikalla, niin se vei
minulta kokonaista kolme kuukautta.
Ja nyt minulla viimeinkin oli valmiina vene, joka olisi kantanut
kuusikolmatta henkeä. Se riitti siis vallan hyvin minulle ja kaikille
tavaroilleni.
Kovin oli mieleni hyvä katsellessani kanoottiani. Se oli suurin
yhdestä puusta tehty alus, mitä milloinkaan olin nähnyt. Oli se jo
toisenkin kädenkäännähdyksen minulta kysynyt, totta tosiaankin, ja jos
sen nyt tällä rupeamalla olisin saanut veteen, niin olisin epäilemättä
lähtenyt nurjimmalle matkalle, mitä mieletön milloinkaan on tehnyt.
Mutta siinäpä suurin pula olikin: saada vene veteen. Se ei tosin ollut
kuin sadan yardin päässä rannasta, mutta pahin vastus oli siinä, että
jokeen päin oli täältä ylämäki. Päätin ensi työkseni kaivaa maata sen
alta pois, niin että saisin sille viettävän uoman. Tämä kysyi taas
suunnatonta työtä ja vaivaa, mutta mitä välittää vaivoista se, jolle
vapaaksi pääseminen kangastaa toivona? Vihdoin tämäkin työ tuli
valmiiksi, mutta nyt olin yhtä pitkällä kuin alkaessanikin: kanoottia
en jaksanut saada liikkeelle sen paremmin kuin toisella rannalla
olevaa laivaa!
En hellittänyt vieläkään. Ajattelin että koska en kykene viemään
venettä vesille, niin tuodaanpa vesi itse sitä hakemaan. Päätin kaivaa
joesta kanavan veneelle asti. Tuumasta toimeen siekailematta. Jonkin
aikaa ponnisteltuani aloin kuitenkin lähemmin harkita tehtävääni:
maaperä oli kovaa savikkoa ja joen äyräs niin korkea, että kanavan
olisi pitänyt olla yläpäästään vähintään kaksikymmentä jalkaa syvä;
muuta työvoimaa minulla ei ollut käytettävänäni kuin kaksi kättäni.
Kaikesta tästä päättelin, että kanavan kaivamiseen minulta menisi
vähintään kymmenen, ehkä kaksitoistakin vuotta! Loppujen lopuksi minun
täytyi siis luopua koko yrityksestä.
Hukkaan olivat menneet nuo monen pitkän kuukauden työt ja
ponnistukset! Voi, kuinka karvastelikaan sydän parkaani silloin!
Huomasin nyt liian myöhään, että mieletöntä on ryhtyä työhön, ennen
kuin on laskenut kustannukset ja tarkoin punninnut, kuinka pitkälle
omia voimia riittää.
Kesken näitä töitäni kului neljäskin vuosi täälläolostani loppuun.
Vuosipäivän vietin nöyrässä hartaudessa niin kuin edellisetkin.
Raamatun lukemisen ja Jumalan armollisen avun kautta oli
maailmankatsomukseni kokonaan muuttunut entisestään. Toisin silmin
kuin ennen katselin nyt kohtaloni vaiheita. Maailma oli minulle
kaukainen, en enää mitään toivonut enkä vaatinut siltä. Ajattelin
maailmaa niin kuin me ehkä ajattelemme sitä haudan toisella puolen:
olin siellä aikani elänyt ja lähtenyt viimein pois. Teki mieleni sanoa
kuin Abraham rikkaalle miehelle: "Meidän välillemme on juopa
avautunut."
Tyytyväisenä ja Herralle kiitollisena elelin saaressani. Puutetta en
kärsinyt, päinvastoin minulla oli yltäkyllin kaikkea. Täällä opin
senkin elämänviisauden, että tavaralla on arvoa vain siinä määrin kuin
sitä saattaa hyödykseen käyttää. Olen jo maininnut, että minulla oli
kolmekymmentäkuusi puntaa kulta- ja hopearahoja. Arvotonta tavaraa
kerrassaan! Kourallisen kolikoita olisin mielelläni vaihtanut
pahanpäiväiseen piippuun tai käsimyllyyn. Olisin antanut kaikki
parista pivollisesta nauriin- tai porkkanansiemeniä, pussillisesta
herneitä tai papuja tai mustepullosta. Olisin voinut kasvattaa täällä
viljaa laivanlastit täyteen, mutta minulla ei ollut minne lähettää;
itse tarvitsin sitä verraten vähän. Kilpikonnia oli saatavissa niin
paljon kuin halusin, mutta yksi ainoakin riitti minulle pitkäksi
aikaa. Metsää oli täällä niin runsaasti, että olisin voinut rakentaa
kokonaisen laivaston, ja viinirypäleitä niin viljalti, että olisin
niillä voinut lastata koko tuon laivaston, mutta tuo ylenpalttisuus
oli nyt arvotonta!
Yksinäistähän elämäni täällä tosin oli, mutta samalla se oli
armoitettua elämää, ja hartaasti kiitin Herraa, joka ihmeellisellä
tavalla oli minut pelastanut ja ihmeellisesti piti minusta huolta.
Ajan kuluessa alkoi yksi ja toinen laji laivalta saamiani tavaroita
kulua loppuun. Ensiksi muste. Lisäilin siihen tuon tuostakin vettä,
kunnes se vihdoin kävi niin vaaleaksi, että tuskin enää jätti näkyvää
jälkeä paperille.
Sitten loppuivat laivakorput, vaikka niitä söin säästäväisesti.
Leivättä olinkin lähes vuoden päivät, ennen kuin pääsin ohrasta
paistamaan leipää.
Kulumaan rupesivat jo vaatteetkin. Kirjavia merimiespaitoja olin
tuonut laivalta maihin kolme tusinaa, mutta niistä ei enää ollut
ehjänä kuin muutama, sillä enimmäkseen minulla oli vain pelkkä paita
ylläni. Arkuissa oli muutamia merimiestakkejakin, mutta ne olivat
liian paksuja tässä helteessä. Luulisin ettei näin kuumassa
ilmanalassa tarvitse vaatteita ensinkään, mutta se on erehdys. Paidan
ja ihon välinen ilma on sentään jonkin verran liikkeessä, niin ettei
helle tunnu aivan sietämättömältä.
Lakki tai hattu oli kuumalla ilmalla välttämätön sekin. Milloin
hatutta päin liikuin päivänpaisteessa, alkoi päässäni tuntua heti
kivistystä.
Täytyi koettaa korjailla ja paikkailla vaatteita minkä suinkin osasin,
vaikka niissä ei valitettavasti silmänruokaa koskaan ollut. Olin huono
kirvesmies, mutta vielä huonompi räätäli. Sain kuitenkin ommelluksi
muutamia liivejä, mutta housuja oli vaikeampi tehdä.
Olen jo ennen maininnut panneeni talteen jokaisen ampumani eläimen
nahan. Muutamat olivat auringonpaisteessa kuivaneet liian koviksi ja
kankeiksi, mutta oli sellaisiakin, joita voi käyttää. Ensi työkseni
laitoin itselleni karvalakin, jossa oli karvat ulospäin. Tämä onnistui
niin hyvin, että myöhemmin tein itselleni puvun eläimenvuodista,
nimittäin takin ja lyhyet, avonaiset polvihousut, kaikissa karvat
ulospäin. Tällaisessa puvussa voin sateillakin liikkua kastumatta.
Pitkän ajan vei minulta sitten päivänvarjon kyhääminen. Olin nähnyt
sellaisia Brasiliassa, jossa ne ovat varsin tarpeellisia sikäläisessä
kovassa helteessä. Vielä tarpeellisempi se oli minulle täällä, sillä
sijaitsihan saareni vielä lähempänä päiväntasaajaa. Välttämätön suoja
se olisi minulle sekä päivän polttavilta säteiltä että rankkasateilta.
Kauan kesti ennen kuin syntyi mitään sentapaistakaan. Pari kolme
tekelettä meni aivan pilalle, ennen kuin viimein sain kokoon
päivänvarjon tapaisen. Mutta oli työ ja tekeminen saada se
kokoonpantavaksi, sillä työlästähän olisi ollut kuljettaa sitä
avoimena. Sekin onnistui viimein, ja sitten päällystin päivänvarjon
nahalla, karvat siinäkin ulospäin.