Tutkimusmatka saaren toiselle rannalle. -- Papukaija. -- Karjan alku.
-- Elonkorjuun huolia ja iloja.
Päätin kerran taas lähteä lähemmin tarkastamaan saartani siltä puolen,
missä huvilani sijaitsi. Otin mukaani kirveen, pyssyn ja runsaasti
ampumatarvikkeita, pistin laukkuuni kaksi laivakorppua ja tertun
rusinoita ja niin lähdin koirani kanssa taipaleelle. Kuljettuani sen
laakson poikki, missä huvilani oli, aukeni lännessä meri eteeni.
Kaukana taivaanrannassa erotin maata. Mannertako lienee ollut vai
saari, en osannut sanoa, mutta korkealle merenpinnasta se kohosi,
ulottuen lännessä länsilounaaseen. Minun laskuni mukaan se oli ainakin
viidentoista, ehkäpä kahdenkymmenen meripeninkulman päässä.
Amerikkaan tuo maa kaiketikin kuuluu ja sijaitsi minun harkintojeni
mukaan melko lähellä Espanjan siirtomaita. Jos niin on, arvelin, niin
tottahan näillä vesillä ennemmin tai myöhemmin huomaan jonkin laivan
purjehtivan joko sinne tai sieltä; ellen, se on Espanjan siirtomaitten
ja Brasilian välistä rannikkoa. Siellä asuu kaikkein hurjimpia
villejä, ihmissyöjiä, jotka surmaavat ja syövät suuhunsa jokaisen,
joka heidän käsiinsä vain joutuu. Kuinkahan minun olisi käynyt, jos
olisin ajautunut heidän rannalleen?
Näissä mietteissä astuskelin eteenpäin huomaten, kuinka maisemat
täällä olivat paljon miellyttävämpiä kuin sillä puolen saarta, missä
minun linnani oli: silmäini edessä avaroita, reheviä kukkaniittyjä ja
yltympärillä kauniita metsiä. Siellä asusti paljon papukaijoja, ja
mieleni alkoi tehdä sellaista itselleni: kesytän ja opetan sen
puhumaan. Monen yrityksen jälkeen minun vihdoin onnistui saada
lyödyksi yhtä papukaijaa kepillä, niin että se putosi huumautuneena
maahan. Hetken kuluttua se virkosi, ja vein sen kotiini. Muutamia
vuosia kesti kuitenkin, ennenkuin se oppi puhumaan. Myöhemmin tulee
tästä kumppanista vielä puhe.
Hyvin hauskaa oli minulla tällä matkalla. Alavilla paikoilla tapasin
jäniksiä -- jäniksiksi niitä ainakin luulin -- ja kettuja, vaikka
nekin olivat toisenlaisia kuin ennen näkemäni. Ammuin niitä muutamia,
mutta niiden lihasta ei ollut syötäväksi. Ei minulla nyt puutetta
ravinnosta ollut. Minulla oli runsaasti riistaa, nimittäin vuohia,
kyyhkysiä ja kilpikonnia. Ja kun rusinat ja muut hedelmät otetaan
lukuun, ei minulta puuttunut herkkujakaan.
Päivässä en mennyt milloinkaan kahta peninkulmaa kauemmaksi siltä
paikalta, minkä kulloinkin olin yöpaikakseni määrännyt, mutta sen
sijaan kuljeskelin tienoota niin moneen kertaan ristiin ja rastiin,
tutkien ja tarkastellen, mitä uutta siellä olisi nähtävänä, että
väsyneenä aina saavuin yöleiriini ja nukuin makeasti yöni joko puussa
tai pylvästen suojassa, jotka löin pystyyn maahan tahi puitten väliin.
Tällä rannalla liikkui lukemattomia kilpikonnia, kun taas omalla
puolellani saarta en ollut puoleentoista vuoteen tavannut kuin kolme.
Lintujakin oli täällä suunnattomasti, vaikka outoja minulle kaikki,
paitsi pingviinit. Muutamilla oli varsin maukas liha. Vuohia oli
runsaammin kuin toisella puolen saarta, vaikka täällä lakeilla mailla
oli paljon vaikeampaa päästä pyssynkantaman päähän.
Kauniimpikin tämä puoli saarta kieltämättä oli, mutta sittenkään
mieleni ei tehnyt muuttaa tänne. Olin jo niin ennättänyt kotiutua
ensimmäiseen paikkaani, että pidin sitä aivan luonnollisena
asuinsijanani; muualla tuntui vieraalta. Kuljin kuitenkin merenrantaa
eteenpäin noin kaksitoista peninkulmaa, pystytin rannalle merkiksi
pitkän seipään ja päätin lähteä kotiinpäin.
Koska nyt mielestäni tunsin saareni jo niin hyvin, ettei eksymisestä
enää ollut pelkoa, päätin lähteä takaisin toista tietä kuin olin
tullut. Mutta siinä erehdyin. Tuskin näet olin vaeltanut paria kolmea
peninkulmaa, niin jouduin laajaan, korkeiden, metsäisten kallioiden
ympäröimään laaksoon, jossa en osannut suunnata matkaani muuten kuin
auringon mukaan, mutta pahaksi onneksi laskeutui niin sakea sumu,
ettei kolmeen, neljään päivään näkynyt aurinkoa lainkaan. Harhailin
sinne tänne ja lopulta minun oli pakko palata takaisin rannalle
pystyttämäni seipään luokse, josta sitten käännyin kotia kohti samaa
tietä kuin olin tullutkin. Kuljin sitten verkalleen lyhyitä
päivämatkoja, kun ilma oli tavattoman helteinen ja kantamukseni olivat
sangen raskaita.
Tällä matkalla yllätti koirani kerran pienen vuohenkilin ja hyökkäsi
sen kimppuun, mutta ennätin väliin ja sain sen elävänä kiinni. Mieleni
teki viedä se kotiin, sillä usein olin mietiskellyt, eikö olisi
mahdollista saada kesytetyksi pari vuohta suvun aluksi vuohikarjalle,
joka olisi hyvä olemassa vastedes, kun ruutini loppuisi. Sidoin sen
kaulaan nuoran, jota aina kannoin laukussani metsämatkoilla, ja lähdin
sitä kuljettamaan, mutta kesti kauan, ennen kuin sain vuohen kotiin.
Huvilalle päästyäni jätin sen aitauksen sisään, ja lähdin itse kotia
kohti, josta olin ollut poissa jo kuukauden päivät.
Olin oikein mielissäni, kun taas pääsin vanhaan linnaani ja sain
jälleen levätä riippumatossa. Ja kaikki täällä tuntuikin niin
kodikkaalta, niin omalta ja mukavalta, että yhä lujemmaksi tuli
päätökseni olla milloinkaan siirtymättä täältä pois, kestäköönpä oloni
tällä saarella kuinka kauan hyvänsä.
Viikon verran lepäilin matkan vaivoista rakennellen häkkiä Pollille,
papukaijalleni, joka jo alkoi tottua minuun. Sitten johtui mieleeni
kili parka, jonka olin sulkenut huvilaan, ja lähdin hakemaan sitä.
Siellä se oli entisessä paikassaan mihin se olisi aitauksen sisästä
päässytkään? -- mutta nälkään eläin parka oli jo nääntymäisillään,
siellä kun ei enää ollut mitään syötävää sille. Kiireimmiten karsin
lehtiä ja oksia puista ja pensaista ja heitin sen eteen. Nähtyäni sen
saaneen jo tarpeekseen kytkin sen jälleen nuoraan ja lähdin
taluttamaan kotiin, mutta tuskin olisin nuoraa tarvinnutkaan, sillä
nälkä oli sen tehnyt aivan kesyksi: mielellään se astua keputteli
perässä. Jonkin ajan kuluttua se kiintyi ruokkijaansa ja vaalijaansa
niin lujasti, että siitä tuli minulle asuintoveri, joka ei koskaan
lähtenyt luotani.
Syyssadekausi oli vähitellen taas alkanut. Tuli syyskuun 30.,
täälläoloni vuosipäivä. Olin siis asunut saaressani kaksi vuotta, ja
yhtä vähän minulla oli nyt poispääsemisen toiveita kuin ensimmäisenä
päivänä. Toisen vuosipäivän vietin juhlallisesti niinkuin
edellisenkin, nöyränä ja kiitollisena. Hartaasti kiitin Jumalaa, joka
oli tahtonut selvittää minulle, että täällä yksinäisyydessäni kukaties
olen onnellisempikin kuin ihmisten seurassa keskellä maailman turhia
huvituksia ja riemuja. Kaiken mikä minulta puuttuu yksinäisyydessäni
-- näin mietin silloin -- kaiken ihmisseuran hän on täydellisesti
korvannut omalla läsnäolollaan ja vuodattamalla armoansa minun
sieluuni. Hän on minua hoivannut, lohduttanut ja rohkaissut luottamaan
johtoonsa täällä ja iankaikkiseen rakkauteensa, joka jatkuu haudan
toisella puolellakin. Uuden suunnan saivat minussa nyt sekä huolet
että riemut; toisaanne kuin ennen tähtäsivät nyt pyrintöni ja
toiveeni.
Ennen -- kesken metsästystä, kesken kävelyretkiä, kesken töitäni --
oli minut usein vallannut äkillinen sielunahdistus. Sydän oli pakahtua
rinnassani katsellessani metsiä ja vuoria, jotka pitivät minua täällä
vankinaan.
Toisin oli nyt. Luin joka päivä Jumalan sanaa ja sain siitä yhä uutta
lohdutusta. Kerran aamulla avattuani Raamatun sattui seuraava kohta
silmiini: "En koskaan, en koskaan minä sinua jätä enkä hylkää." Nuo
sanat tarkoittivat epäilemättä juuri minua, minua, joka vastikään olin
valittanut tilaani pitäen itseäni sekä Jumalan että ihmisten
hylkäämänä raukkana. "No niin", ajattelin, "koska Jumala ei minua
hylkää, niin mikäpä minulla hätänä, vaikka ihmiset olisivat minut
hyljänneetkin? Ja toiselta puolen: jos voittaisin koko maailman ja
menettäisin Jumalan rakkauden ja siunauksen, kuinka sanomattoman
onneton olisinkaan."
Tällaisessa mielentilassa aloitin kolmannen vuoteni tässä saaressa.
En tahdo väsyttää lukijaa tekemällä hänelle toisen vuoden töistä niin
tarkkaa selkoa kuin ensimmäisen. Mainittakoon kuitenkin ohimennen,
etten milloinkaan ollut työttömänä. Päiväni olin jakanut tarkoin eri
töiden suorittamiseen. Raamattua luin joka päivä kolme kertaa;
metsästykseen meni säännöllisesti kolme tuntia, milloin sade ei
estänyt lähtemästä ulos; metsänriistan nylkemiseen, puhdistamiseen,
säilöönpanoon ja ruoaksi laittamiseen meni useita tunteja päivässä.
Puolenpäivän aikana en voinut mennä ulos lainkaan, koska aurinko
täällä paistaa silloin suoraan päälakeen. Iltapäiväksi ei niin muodoin
jäänyt kuin neljä tuntia työaikaa.
Töitäni hidastutti usein suuresti sekä tarpeellisten työkalujen että
tarpeellisen taidonkin puute. Niinpä minulta meni esimerkiksi
kokonaista kaksikolmatta päivää valmistellessani lautaa hyllyksi
luolaani. Kaksi puuseppää olisi kunnollisin työvälinein saanut
puolessa päivässä kuusikin sellaista lautaa samasta puusta! Mutta näin
se minulta kävi. Ensiksi minun täytyi kaataa varsin iso puu, sillä
hyllystä piti tulla aika leveä. Siihen meni kolme päivää. Oksain
karsiminen vei minulta kaksi päivää. Tavatonta työtä ja vaivaa kysyi
rungon hakkaaminen kummastakin päästä niin lyhyeksi, että jaksoin sitä
liikutella. Ja sitten alkoi veistäminen puolelta ja toiselta, kunnes
vihdoin olin saanut noin kolme tuumaa paksun laudan.
Niin meni marraskuu. Joulukuussa rupesin odottamaan ohra- ja
riisisatoa. Peltoni ei ollut suuri, sillä kuten jo olen maininnut, ei
kylvöäkään ollut kuin puoli peckiä. Kauniisti laiho kyllä kasvoi,
mutta suureksi surukseni huomasin, että suuri joukko vihollisia uhkasi
tehdä lopun koko viljasta. Vuohet ja nuo jäniksen kaltaiset eläimet
olivat näet yötä päivää laihon kimpussa. Ei auttanut muu kuin
kiireimmän kaupalla rakentaa aita ympärille. Päivän sitä rakentelin
väliin aina ammuskellen kärkkäitä kuokkavieraita. Yöksi sidoin koirani
pellon laitaan, ja siinä se haukunnallaan pidätti viholliset loitolla.
Kolmen viikon kuluttua oli vihdoin luja aita valmiina pellon
ympärillä.
Mutta tuskin oli yksi vaara vältetty, niin jo ilmestyi toinen.
Nelijalkaiset eivät enää päässeet viljaa hävittämään, mutta kun tähkä
rupesi jyvää tekemään, alkoivat taivaan linnutkin pyrkiä osalle.
Kerran näet ulkona käyskennellessäni huomasin pellon ympärillä suuret
parvet kaikenlaisia lintuja. Minä laukaisin pyssyni niitä kohti, ja
silloin pyrähti kokonainen pilvi lintuja itse pellosta ilmaan.
Siitä olin hyvin pahoillani: muutamassa päivässähän nuo tekisivät
lopun koko vainiosta. Ja jos viljanviljelyksen täällä aina näin
kävisi, niin nälkäähän minä lopulta saisin nähdä. Päätin suojella
peltoani viimeiseen asti, vaikka minun täytyisi vartioida sitä yötä
päivää. Menin ensin katsomaan, minkä verran vahinkoa linnut jo olivat
ennättäneet saada aikaan. Paljon sieltä jo oli syöty, mutta sen verran
oli vielä jäljellä, että jos loput saisin säilytetyksi, niin voisin
vielä toivoa runsaanlaista satoa.
Aidan vieressä latasin pyssyni uudestaan ja sieltä huomasin, kuinka
pellon ympärillä puut olivat täynnä noita siivekkäitä varkaita, jotka
näkyivät odottelevan vain minun siirtymistäni loitommaksi. Olin
lähtevinäni pois ja tuskin olin kadonnut niiden näkyvistä, kun ne jo
alkoivat yksitellen laskeutua viljapeltoon. Ajatellessani nyt, että
jokainen jyvä, minkä ne minulta ryöstävät, tekisi minut
tulevaisuudessa kokonaista peckiä köyhemmäksi, en malttanut odottaa,
kunnes suurempi lauma olisi laskeutunut alas, vaan käännyin takaisin
ja laukaisin pyssyni, jolloin kolme lintua putosi maahan. Muuta en
toivonutkaan. Ja nyt tein niinkuin Englannissa tehdään ihmisvarkaille:
vedin ne hirteen pelotukseksi muille. Vaikutus oli kerrassaan valtava:
enää ei yksikään pahantekijä uskaltanut laskeutua viljapeltoon, ja
pian ne lähtivät tiehensä koko tästä osasta saarta. En sen koommin
nähnyt ainoatakaan lintua lähitienoilla, niin kauan kuin pelätit
roikkuivat puussa. Siitä olin tietysti mielissäni ja niinpä joulukuun
lopulla leikkasin viljani.
Sadon korjaamisessa minulla oli paljon vaivaa, koska minulla ei ollut
sirppiä eikä viikatetta. Tekaisin sentähden jonkinlaisen aseen
lyhyestä miekasta, jollaisia olin laivasta tuonut maihin. Sillä sitten
niitin viljan omalla tavallani: katkoin pelkät tähkät korsien päästä
ja keräsin ne suureen vasuun. Käsissäni hieroin sitten jyvät tähkistä
irti, ja kun tämä työ oli suoritettu, huomasin saaneeni puolesta
peckistä siemeniä lähes kaksi bushelia [Busheli = 3,3 litraa.] ohria
ja puolenkolmatta bushelia riisiä, arviolta nimittäin, sillä eihän
minulla varsinaisia mittoja ollut. [Busheli = 3,3 litraa.]
Tämä rohkaisi mieltäni taas melkoisesti, sillä nythän saatoin toivoa,
että Jumalan avulla saisin syödä leipää omasta viljastani. Mutta
ymmälle jouduin jälleen: miten erottaisin jyvät ruumenista, mitenkä
saisin jyvät jauhoiksi, miten paistaisin jauhoista leipää? Päätin
käyttää kaiken viljani siemeniksi ensi kylvökautena ja sitten uutta
satoa odotellessani koettaa kaikin voimin keksiä keinoja, millä saisin
jyvät leiviksi.
Nyt voin sanan täydessä merkityksessä sanoa tekeväni työtä leipäni
edestä. Tokkopa kukaan oikein täydellä todella on ottanut
harkitakseen, miten senkin seitsemän työtä ja puuhaa on kysytty, ennen
kuin leipä valmiina pöytään tuodaan? Mitä enemmän minä asiaa mietin,
sitä monimutkaisemmalta se minusta tuntui.
Muitten töitten ohella koetin aikani kuluksi opettaa papukaijaani
puhumaan. Pitkien ponnistusten perästä minun onnistuikin saada se
lausumaan oma nimensä "Poli", ja tämä oli ensimmäinen sana minkä tässä
saaressa kuulin toisen olennon lausuvan. Tämä työ oli kumminkin vain
jonkinlaista puhdetyötä. Varsinaisena työnäni oli siihen aikaan saada
laitetuksi itselleni saviastioita, joita minulla ei ollut ensinkään.
Pulmana oli vain, mistä saisin sopivaa savea. Siitä olin varma, että
saisin ne päivänpaisteessa kuivatuksi.