Samoiluja saarella. -- Monenlaisia hedelmäpuita. -- Huvila. --
Perheenlisäys. -- Oppirahoja. -- Vuodenajat.
Heinäkuun 15. p:nä rupesin lähemmin tutkimaan saarta.
Lähdin ensin kulkemaan ylöspäin sen joen rantaa, johon lauttani ensi
kerralla olin ohjannut. Kuljettuani pari peninkulmaa huomasin, ettei
nousuvesi enää ulottunut sinne saakka. Siellä joki olikin pieni puro,
jossa raikas vesi juosta lirisi. Nyt, kuivana vuodenaikana se oli
paikoitellen aivan vedetön. Kummallakin rannalla levisi vihantia,
ruohoa kasvavia niittyjä. Ylävimmillä paikoilla, jonne tulva ei
nähtävästi ulottunut, kasvoi pitkää, paksuvartista tupakkaa. Siellä
kasvoi muitakin, kenties hyvinkin arvokkaita kasveja, mutta en
tuntenut niitä.
Seuraavana päivänä menin samaa tietä vähän kauemmaksi. Purosta en enää
nähnyt jälkeäkään. Vuorimaitten takana alkoi maisema käydä
metsäisemmäksi. Täällä oli monenlaatuisia hedelmiä, varsinkin meloneja
ja viinirypäleitä. Köynnökset luikertelivat puusta puuhun, ja tertut
olivat kypsimmillään, makeita ja mehukkaita. Tämä oli hauska löytö. En
kuitenkaan syönyt niitä kovin paljon, sillä muistin vielä hyvin, miten
muutamat orjat Afrikassa ollessani olivat niistä sairastuneet, jopa
kuolleetkin. Keksin niille paremman käyttötavan: kuivasin ne
päivänpaisteessa rusinoiksi ja sain siten terveellistä ruokaa niiksi
ajoiksi, jolloin rypäleitä ei kasva.
Siellä sitten vietin koko sen illan ja nukuin yöni puussa. Tämä oli
ensimmäinen yö, minkä olin kotoani poissa. Kodiksi asuntoani tästä
lähtien sanoinkin.
Seuraavana päivänä kuljin neljän peninkulman verran pohjoista kohti,
kahden vuorenselänteen välisen laakson poikki, ja saavuin aukiolle,
josta maa näkyi alenevan länteen päin. Muuan pieni, kirkasvetinen
puro, joka lähti vuoren rinteestä, juoksi päinvastaiseen suuntaan.
Kaikki oli täällä niin raikasta, vihantaa ja kukoistavaa, että saatoin
kuvitella olevani ihmiskätten hoitamassa puutarhassa. Kuljin jonkin
matkaa tähän rehevään laaksoon. Salaista mielihyvää tuntien ihailin
kaunista maisemaa edessäni, vaikka samalla olin hiukan haikealla
mielellä. Näin siinä itsekseni ajattelin: minä olen kaiken tuon
kuningas ja valtias, minä omistan tuon kaiken, ja jos voisin viedä sen
mukanani kotimaahan, niin olisi minulla yhtä uljas perintömaa kuin
jollakin aatelisella Englannissa.
Siellä kasvoi runsaasti kookospalmuja, appelsiini- ja sitruunapuita,
mutta ei niissä ollut hedelmiä kuin varsin niukalti, ainakaan tähän
aikaan vuodesta. Vihreät sitruunat olivat kuitenkin hyvänmakuisia.
Tiesin niiden olevan terveellisiä ja myöhemmin pusersin niiden mehua
juomaveteen, joka siitä sai raikkaan maun.
Työtä näkyi tulevan yltäkyllin, ennen kuin saisin hedelmät kerätyksi
ja kannetuksi kotiin. Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani säkin
ja kokosin nyt viinirypäleet yhteen läjään, appelsiinit ja sitruunat
toiseen. Mutta saavuttuani parin kolmen päivän kuluttua takaisin
kohtasi minua harmillinen näky: suuri osa viinirypäleistä oli syöty,
muut hedelmät oli viskelty hujan hajan ja poljettu piloille.
Nähtävästi oli eläimiä käynyt täällä mellastamassa, en vain tiennyt
minkälaisia. Vahingosta viisastuneena keräsin jälleen suuret määrät
rypäleitä, mutta ripustin ne puitten oksille kuivumaan. Sitruunoita ja
appelsiineja kannoin kotiin niin suuren säkillisen kuin suinkin
jaksoin.
Suloinen oli mielestäni tämä hedelmällinen laakso, niin rauhallinen ja
niin kokonaan metsän suojassa rannan raivoavilta myrskyiltä, etten
sitä voinut verratakaan nykyiseen asuinpaikkaani. Kotiin tultuani en
vähään aikaan muuta miettinytkään kuin siirtymistä sinne. Tarkemmin
asiaa harkittuani pidin kuitenkin parhaana pysyä entisessä paikassani.
Täällähän toki olin meren rannalla ja oli siis ainakin pieni
mahdollisuus päästä saarelta pois, jos näköpiiriini tulisi laiva. Jos
taas muuttaisin saaren sisäosaan, merkitsisi se samaa kuin että
vapaaehtoisesti lähtisin elinkautiseen vankeuteen. Päätin siis asua
edelleenkin alussa rakentamassani linnassa. Mutta olin sittenkin niin
ihastunut tuohon laaksoon, että vietin enimmän aikani siellä aina
heinäkuun loppuun saakka rakennettuani sinne pienen teltan
purjekankaasta ja pystytettyäni sen ympärille miehenkorkuisista
seipäistä kaksinkertaisen aidan, jonka välin täytin puitten oksilla.
Aidan yli johtivat täälläkin nuoraportaat. Siellä olin turvassa ja
siellä vietin usein pari kolmekin yötä peräkkäin. Kuvittelin
mielessäni, että minulla oli päärakennus merenrannalla ja huvila
sisämaassa.
Elokuun 3. päivänä kävin katsomassa puitten oksille ripustamiani
rypäleitä: ne olivat päivänpaisteessa kuivuneet, ja niin sain sieltä
kotiini pari sataa suurta tertullista hyviä rusinoita. Hyvään aikaan
ne sainkin korjatuksi, sillä heti sen jälkeen alkoi sadeaika, ja minun
täytyi pysytellä kokonaan vanhassa asunnossani, sillä vuoressahan olin
hyvässä turvassa ja luola oli paras pakopaikka rajumyrskyjen ja
pahimpien sateitten aikana. Varsinaista sadekautta kesti elokuun
14:nnestä lokakuun keskivaiheille saakka. Vettä tuli taivaasta
yhtenään, milloin hiljemmin, milloin kovemmin, väliin niin rankasti,
etten moneen päivään päässyt ulos.
Noihin aikoihin sattui minulle suuri yllätys: perhe lisääntyi. Kauan
aikaa oli toinen kissani ollut kateissa. Luulin sen jo joutuneen
surman suuhun. Mutta eräänä päivänä elokuun lopulla se suureksi
hämmästyksekseni tuli kotiin kolme poikasta mukanaan. Hauskaahan se
tavallaan oli, mutta ajan mittaan kissat lisääntyivät siinä määrin,
että niistä oli vain vaivaa ja vastusta. Minun täytyi lopuksi alkaa
hävittää niitä kuin mitäkin metsänpetoja.
Elokuun 13.-16:ntena jatkui rankkasade. En päässyt pistäytymäänkään
metsälle, sillä mieleni ei tehnyt kastua läpimäräksi; mutta kun
ruokavaroista jo alkoi olla puute, täytyi pakostakin lähteä jotain
riistaa pyytämään. Kerran sain ammutuksi vuohen, toisen kerran
kilpikonnan. Nyt oli taas ruokaa, jopa herkkuakin, yltäkyllin. Ja
tällaiseksi nyt muodostui ruokajärjestys: aamiaiseksi rusinoita;
päivälliseksi vartaalla paistettua vuohen tai kilpikonnanlihaa;
illalliseksi pari kolme kilpikonnanmunaa. Valitettavasti minulla ei
ollut astioita, missä olisin voinut keittää ruokaani.
Sadeajan kestäessä käytin pari kolme tuntia päivässä luolani
laajentamiseen vielä suuremmaksi, kunnes vähitellen sain vuoren
toiseenkin laitaan aukon, ja siitä minä sen jälkeen kuljin sisään ja
ulos. Nyt pääsi luolaani tosin muualtakin kuin aidan yli, mutta mitäpä
vaaraa siitä olisi ollut? Eihän täällä ollut sen pahempia petoja kuin
vuohia!
_Syyskuun 30. p._ Tänään on onnettoman haaksirikon vuosipäivä. Luin
näet piirut almanakkapylväästäni: niitä oli 365. Määräsin tämän päivän
paastopäiväksi. Nöyränä notkistin polveni Herran edessä, tunnustin
hänelle syntini, taivuin hänen oikeihin tuomioihinsa ja rukoilin armoa
Jeesuksen Kristuksen kautta. Kahteentoista tuntiin en syönyt mitään.
Vasta auringon laskettua söin korpun ja tertun rusinoita ja kävin
sitten nukkumaan päättäen päiväni niin kuin olin alkanutkin. Koko
täällä oloni aikana en ollut pitänyt pyhäpäiviä: ensin en ollut
tuntenut siihen tarvetta, sitten olin jättänyt pylvääseeni vetämättä
pitempiä viivoja sunnuntain kohdalle, niin etten pitkään aikaan ollut
osannut erottaa viikon päiviä. Mutta nyt, laskettuani piirut, pääsin
taas päiväin lukuun.
Näihin aikoihin alkoi mustekin loppua, niin että sitä täytyi käyttää
hyvin säästäväisesti. Tästä lähtien kirjoitinkin muistiin vain
kaikkein tärkeimmät tapahtumat.
Vähitellen selvisi minulle sade- ja pouta-aikojen säännöllinen
vaihtelu, ja sitä mukaa koetin järjestää elämäni ja erilaiset työni.
Mutta oppirahoja minun oli maksettava, ennen kuin näissä asioissa
todella viisastuin. Siitä olkoon esimerkkinä seuraava kiusallinen
tapaus.
Niinkuin muistettaneen, olin ottanut tähkät talteen niistä ohran- ja
riisinkorsista, jotka olivat nousseet maasta ikäänkuin ihmeen kautta.
Niitä lienee ollut pari-, kolmekymmentä kortta kumpaakin laatua. Nyt
kun sade oli loppunut ja aurinko kääntynyt etelään, arvelin parhaan
kylvöajan olevan käsissä. Muokkasin puisella lapiollani jonkin verran
maata, jaoin sen kahteen osaan ja kylvin siemenet. Kesken kylvämistä
johtui äkkiä mieleeni: enpä kylväkään kaikkia siemeniä yhtaikaa, sillä
eihän ollut varmaa, oliko nyt paras kylvöaika. Niinpä panin talteen
kourallisen jyviä kumpaakin lajia.
Hyvin siinä tein, sillä näistä nyt kylvämistäni jyvistä ei noussut
idulle ainoakaan, sillä kun sadekausi oli loppunut, sitä seurasi
kolmen kuukauden yhtämittainen pouta. Vasta seuraavana sadeaikana ne
nousivat oraalle, niin kuin olisivat olleet juuri kylvettyjä.
Huomattuani ensimmäisen yrityksen menneen aivan hukkaan etsin
kosteamman paikan läheltä huvilaani ja kylvin sinne loput siemenet
vähää ennen kevätpäivän tasausta. Kun maalis- ja huhtikuussa taas tuli
sateita, nousi tämäkin kylvö oraalle. Sato oli niukka, sain ainoastaan
noin puoli peckiä [n. 4,5 litraa] kumpaakin viljalajia. Näistä
kokeista oli kuitenkin se etu, että nyt tiesin, milloin oli otollisin
kylvöaika. Tiesin senkin, että täällä voi kylvää kahdesti vuodessa ja
korjata kaksi satoa.
Viljan kasvaessa tein erään havainnon, josta minulla myöhemmin oli
paljon hyötyä. Lähdin näet kerran huvilalleni, jossa en ollut käynyt
muutamaan kuukauteen. Kaikki oli siellä hyvässä kunnossa, jopa entistä
paremmassakin: riu'ut, joista kaksinkertainen aitaus oli tehty, olivat
tällä välin alkaneet versoa pitkiä oksia, niinkuin pajupuu
tavallisesti tekee ensimmäisenä vuotena, kun se katkaistaan latvasta.
Olin hyvin mielissäni nähdessäni aidaksien vihannoivan. Karsin ja
leikkasin niitä saadakseni ne leviämään yhdenmukaisesti, ja ne
versoivatkin niin runsaasti, että kolmen vuoden kuluttua aitauksen
sisäpuolella oli täydellisesti suojassa päivän polttavilta säteiltä ja
se muodosti tiiviin, vettä pitävän katoksen sateittenkin aikana.
Samanlaisen vihannoivan kaksoisaidan rakensin ennen pitkää
ensimmäisenkin asuntoni ympärille entisen paaluaidan lisäksi, ja siitä
oli minulle myöhemmin verraton hyöty, kuten saadaan nähdä.
Ennen pitkää olin selvillä siitä, ettei täällä niinkuin Euroopassa voi
puhua talvesta ja kesästä, vaan vuosi jakaantuu sadekausiin ja
poutakausiin seuraavassa järjestyksessä:
Puolivälistä helmikuuta puoliväliin huhtikuuta sateita; aurinko
lähellä kevätpäivän tasauspistettä.
Huhtikuun puolivälistä elokuun puoliväliin poutaa; aurinko
päiväntasaajan pohjoispuolella.
Puolivälistä elokuuta puoliväliin lokakuuta sateita; aurinko lähellä
syyspäivän tasauspistettä.
Lokakuun puolivälistä helmikuun puoliväliin poutaa; aurinko
päiväntasaajan eteläpuolella.
Poikana olin kotona usein seisoskellut katselemassa korinpunojan työtä
ja, niinkuin poikain tapa on, väliin pyrkinyt auttamaan mestaria, niin
että itsekin pääsin aina jotain näpertelemään. Sitten oli vähitellen
oppinut korinpunomisen ja tämä taito oli nyt täällä hyvään tarpeeseen.
Aineksia sain samoista pajuista, joista olin ottanut salkoja
aitauksiini. Ja niin oli minulla jonkin ajan kuluttua joukko suurempia
ja pienempiä korjeja ja vasuja.
Korinpunontaan ja pajuaitauksen rakentamiseen minulta kului koko
pouta-aika, niin etten muihin töihin ennättänyt ryhtyäkään. Kovasti
kaipasin astioita, kun minulla ei ollut muita kuin laivalta saamani
kattila, joka oli liian suuri, ja muutamia lasipulloja sekä pari
nassakkaa, jotka vielä olivat täynnä rommia.