Tahko. -- Laivanhylky rannalla. -- Hyödyllisiä tavaroita laivasta. --
Kuumetauti. -- Kauhea uni. -- Raamattu. -- Saan lohdutusta siitä.
_Huhtikuun 22. p_. Tänään minun piti ryhtyä työhön, niin kuin eilen
olin päättänyt, mutta kovin tuntuva oli taas työkalujen puute. Olihan
minulla kolme piilua ja suuret määrät kirveitä (aikoinaan aiotut
vaihtotavaraksi intiaaneille), mutta nämä teräaseet olivat kovien
puitten hakkaamisesta käyneet tylsiksi. Oli tahkokin, mutta kukapa
sitä olisi minulle vääntänyt? Siinä oli minulla miettimistä ja
pohtimista kuin hyvälläkin valtiomiehellä tärkeää valtiollista pulmaa
selvitellessä tai tuomarilla, joka harkitsee kuolemantuomiota.
Vihdoin, monen puuhan ja ponnistuksen jälkeen sain valmiiksi pyörän,
joka oli hihnalla yhdistetty polkimeen. Täten sain tahkon käymään
jalkavoimalla, niin että kumpikin käsi oli vapaana. Mutta kokonainen
viikko minulta meni sen rakentamiseen, ja raskaanpuoleinen siitä
sittenkin tuli.
_Huhtikuun 28.-29. p_. Nämä päivät menivät teräaseitten tahkoamiseen.
_Huhtikuun 30. p_. Raskaaksi kävi mieleni huomattuani leipävarojeni
alkavan tuntuvasti vähetä. Päätin tästä puolin syödä vain korpun
päivässä.
_Toukokuun 1. p_. Tänä aamuna satuin pakoveden aikana katsahtamaan
merelle ja huomasin rannalla jonkin tavattoman suuren esineen. Lähdin
katsomaan ja löysin pienen tynnyrin ja kolme palasta särkyneestä
laivastamme. Viime myrsky oli nähtävästi ajanut laivanjäännöksen
lähemmäksi rantaa ja irroittanut siitä osia. Itse laivanhylky oli
entistä korkeammalla. Kävin heti tarkastamassa tynnyriä ja huomasin
sen olevan täynnä ruutia, joka kuitenkin oli kastunut ja kovaa kuin
kivi. Vieritin sen maihin ja lähdin lähemmin tutkimaan laivanhylkyä.
Ennen oli minun täytynyt uida laivan luokse; nyt oli niin paljon
hiekkaa noussut laivan ja rannan väliin, että pääsin sinne kuivin
jaloin. Kummalliselta tämä ensin vaikutti, mutta sitten muistin
maanjäristyksen ja arvelin, että se oli saanut aikaan muutoksia
merenpohjassa. Laivan asemakin oli muuttunut. Kokka, joka ennen oli
ollut painuneena hiekkaan, oli nyt kohonnut ainakin kuusi jalkaa. Jo
aikoja sitten irti lohjennut peräpuoli oli kallistunut kyljelleen. Ja
siksipä aallot katkoivat siitä nyt yhä useampia palasia ja toivat
rantaan.
Muuttohommat jäivät nyt syrjään, kun aloin miettiä, miten pääsisin
laivan sisään. Se oli kuitenkin mahdotonta, sillä hiekka oli tukkinut
kaikki aukot. Olin kuitenkin jo oppinut, ettei milloinkaan saa lakata
toivomasta, ja niinpä päätin koettaa saada laivan pala palalta maihin,
sillä kaikesta mitä omakseni siitä saan, on minulle oleva hyötyä
tavalla tai toisella.
_Toukokuun 3. p_. Sahasin poikki paksun palkin, joka näkyi kannattavan
kokan kantta. Koetin sitten luoda hiekkaa pois korkeimmalta kohdalta,
mutta palaava nousuvesi pakotti minut keskeyttämään työni.
_Toukokuun 4. p_. Lähdin kalastamaan, mutta en pitkään aikaan saanut
yhtään ruoaksi kelpaavaa kalaa. Olin jo heittämäisilläni sikseen koko
puuhan, kun viimeinkin sain kalan, jonka tiesin kelpaavan syötäväksi.
Minulla oli pitkä, puretusta köydestä tehty siima, ja vaikka
koukkujakin puuttui, niin sain kuitenkin kaloja riittämiin asti.
Kuivasin ne päivänpaisteessa ja söin kapakaloina.
_Toukokuun 5. p_. Sahasin toisenkin palkin ja sain hylystä irti kolme
kansilankkua. Sidoin ne yhteen ja laskin nousuveden mukana ajautumaan
rantaan.
_Toukokuun 6. p_. Olin laivanhylyllä. Sain irti muutamia rautapultteja
ja muita rautaesineitä. Kotiin tultuani olin niin väsynyt, että
ajattelin jättää nämä ponnistukset kokonaan.
_Toukokuun 7. p_. Menin taas aikani kuluksi laivanhylylle. Se oli
omasta painostaan lohjennut kahtia, koska sidepalkit eivät enää olleet
pitämässä kiinni. Sisus oli näkyvissä, mutta melkein täynnä vettä ja
hiekkaa.
_Toukokuun 8. p_. Kansi oli puhdas vedestä ja hiekasta. Kangella
irrotin kaksi lankkua ja uitin ne rantaan. Kangen jätin sinne
huomiseksi.
_Toukokuun 9. p_. Pääsin kangen avulla laivan sisään. Siellä tuntui
olevan useitakin tynnyreitä. Irrotin ne paikaltaan, mutta en saanut
niitä murretuksi auki. Näin myös suuren kiskon englantilaista terästä,
mutta se oli liian raskas liikutella.
Toukokuun 10:nnestä kesäkuun 15:nteen kävin laivalla harva se päivä.
Tuuli oli sillä välin ennättänyt hajoittaa laivan ja ajanut sen
jäännökset vielä entistä lähemmäksi rantaa. Paitsi lautoja, lankkuja
ja hirsiä sain sieltä vielä rautaa ja lyijylevynpalasia. Nyt minulla
oli tarpeeksi veneen aineksia. Kunpa vain tietäisin, miten vene
tehdään!
_Kesäkuun 17. p_. Eilen sain ammutuksi merenrannalla suuren
kilpikonnan. Tänään koetin keittää sitä. Löysin sen sisältä
kuusikymmentä munaa. Liha oli makeinta mitä milloinkaan olen syönyt.
_Kesäkuun 18. p_. Satoi koko päivän. Sade tuntui kylmältä, omituista
kyllä näillä leveysasteilla. Vilutti hiukan.
_Kesäkuun 19. p_. Vilunpuistatuksia. Tuntuu kuin ilma olisi kylmennyt.
_Kesäkuun 20. p_. Yö oli levoton. Päätä kivistää kovasti. Kuumetta.
_Kesäkuun 21. p_. Tänään olen voinut hyvin huonosti. Tämä tuskallinen
tila tuntuu kauhealta: olen sairas enkä saa apua mistään. Rukoilin
Jumalaa -- ensi kertaa sen myrskyn jälkeen, jossa olin ollut Hullin
edustalla. Tuskin tiesin mitä sanoinkaan, sillä ajatukseni olivat niin
sekavat.
_Kesäkuun 22. p_. Vointini on hiukan parempi, mutta yhä pelottaa, että
täytyy asettua vuoteeseen.
_Kesäkuun 23. p_. Vointini varsin huono, vilunpuistatuksia ja ankaraa
päänsärkyä.
_Kesäkuun 24. p_. Voin jo paljon paremmin.
_Kesäkuun 25. p_. Kovia puistatuksia ja kuumetta taas. Kohtaus kesti
seitsemän tuntia yhtämittaa. Sen jälkeen hikoilin ankarasti.
_Kesäkuun 26. p_. Tuntuu taas paremmalta. Koska kotona ei ollut mitään
tuoretta ruokaa, lähdin pyssyineni metsälle, mutta olin kovin heikko.
Ammuin vuohen ja sain sen suurella vaivalla kannetuksi kotiin.
Paistoin palasen vartaalla ja söin. Olisin keittänyt lihalientä, mutta
ei ollut astiaa.
_Kesäkuun 27. p_. Tänään oli taas niin ankaraa vilutusta ja kuumetta,
että minun täytyi koko päivän olla vuoteessa, syömättä, juomatta. Olin
nääntymäisilläni janoon, mutta olin niin heikko, etten kyennyt
hakemaan vettä. Rukoilin jälleen, mutta ajatukseni olivat sekavia ja
vaikka ne selvisivätkin, en osannut muuta kuin voivotella: "Katso
puoleeni, Herra! Herra, armahda minua!" Tätä kesti luullakseni pari
kolme tuntia. Senjälkeen meni kuumeenpuuska ohitse, minä nukuin
myöhään yöhön asti. Herättyäni tuntui paljon paremmalta, mutta janotti
kauheasti. En kuitenkaan jaksanut nousta vettä hakemaan. Siinä täytyi
vain virua, kunnes aamulla jälleen nukuin. Ja nyt näin kauhean unen.
Olin istuvinani aitauksen ulkopuolella samassa paikassa, missä
maanjäristyksen aikana olin istunut. Paksusta mustasta pilvestä astui
alas mies kirkkaissa tulenliekeissä, jotka valaisivat koko maan. Niin
räikeä oli valo hänen ympärillään, että silmäni tuskin sietivät sitä
katsella, ja niin kauheat miehen kasvot, etten sitä kykene sanoin
selittämään. Kun hän laski jalkansa tantereelle, tuntui kuin maa olisi
tärähdellyt kuten maanjäristyksessäkin tuonnoin, ja ilma tuntui
värisevän salamoiden leimauksista. Tuskin oli mies ennättänyt astua
maahan, kun hän jo lähti kulkemaan minua kohti kädessään pitkä keihäs,
valmiina pistämään minut kuoliaaksi. Läheiselle mäenkukkulalle
saavuttuaan hän lausui minulle -- ainakin olin kuulevinani hirmuisen
äänen puhuvan -- mutta muuta en hänen puheestaan ymmärtänyt kuin nämä
sanat: "Vaikka kaikki nämä nähnyt olet, et kuitenkaan ole katumusta
tehnyt; siitä syystä pitää sinun nyt kuoleman." Ja näin sanottuaan hän
ojensi keihäänsä minua kohti tappaakseen minut.
Ei kai kukaan, joka tämän lukee, olettane, että kykenisin kuvailemaan
sieluni tuskaa sillä hetkellä. Samassa heräsinkin, mutta yhä vielä
kauhusta vavisten.
Uskonnollista ajattelutapaa ei minulla valitettavasti ollut lainkaan.
Kaikki tieto jumalisuuden asioissa, minkä olin isältäni saanut, oli
ennättänyt kahdeksan pitkän vuoden aikana haihtua merimieselämän
moninaisissa vaiheissa ja sellaisten ihmisten seurassa, jotka olivat
yhtä kelvottomia ja jumalattomia kuin minä itsekin. En muista koko
tämän ajan kuluessa kertaakaan ajatelleeni Jumalaa enkä tutkiskelleeni
itseäni. Minut oli vallannut jonkinlainen hengen tympeys: minussa ei
ollut pahan tuntemusta, ei hyvän kaipausta. En pelännyt Jumalaa hädän
hetkenä, en kiittänyt häntä hädästä päästyäni.
Mutta nyt, kärsiessäni taudin kovissa kourissa, nähdessäni kuoleman
verkalleen astuvan eteeni, tuntiessani ruumiini voimien raukeavan ja
ajatusteni harhailevan sekavina, kauan nukuksissa ollut omatuntoni
heräsi. Nyt johtuivat mieleeni isäni viimeiset varoitussanat minulle:
"Jos mielettömän aikeesi toteutat, ei Jumala sinulle siunaustaan anna,
ja joskus kun olet ypöyksinäsi, avuttomana ja neuvottomana, olet kyllä
pahoillasi muistaessasi, että hylkäsit isäsi neuvot." Isän ennustus
oli käynyt toteen. Olisin saattanut elää hiljaista, rauhallista
elämää, mutta olin itse sysännyt sellaisen onnen luotani ja joutunut
nyt tähän viheliäiseen tilaan, jossa olin niin yksin, niin neuvoton,
niin avuton. Ja minulta pääsi huuto: "Herra, auta minua, sillä olen
suuressa murheessa!" Tämä oli ensimmäinen rukous, mikä vuosikausiin
oli sydämestäni kohonnut. Mutta palaanpa taas päiväkirjaani.
_Kesäkuun 28. p_. Herättyäni tunsin olevani paljon virkeämpi, vaikka
äskeinen uneni minua yhä vieläkin hirvitti. Peläten taudinpuuskan taas
uudistuvan huomenna päätin jollain tavoin vahvistaa voimiani. Ensi
työkseni kaasin suuren lasipullon täyteen vettä ja asetin sen viereeni
käden ulottuville. Siltä varalta, ettei vesi olisi puhdasta ja
terveellistä, sekoitin siihen rommia. Hain sitten palasen vuohenlihaa
ja paistoin sen hiilillä, mutta en syönyt kuin pienen palasen.
Illalliseksi paistoin tuhkassa kolme kilpikonnan munaa, ja tämä oli
muistaakseni elämässäni ensimmäinen ateria, jolle rukoilin Jumalan
siunausta.
Ilta alkoi pimetä. Kun ei minua vielä lainkaan nukuttanut, sytytin
lampun ja istahdin tuolille. Ajattelin mennyttä elämääni. Mietin
siinä, miten Jumala, joka on kaiken luonut, kaikesta myös pitää
huolta. Hän tietää kaikki. Hän tietää minunkin viheliäisen tilani,
sillä hänen tahdostaan tämäkin on tapahtunut. Ja koska niin on, olen
hänen vallassaan ja huomassaan.
Mielessäni yhä edelleen tuo kaiketi huomenna uudistuva taudinpuuska
satuin muistamaan, että brasilialaiset käyttävät tupakkaa lääkkeenä
melkein kaikkiin tauteihin ja että minulla eräässä arkussa oli sekä
valmista tupakkaa että vihreitä tupakanlehtiä.
Lähdin noutamaan sitä, ja itse taivas silloin askeleitani johti, sillä
tuosta arkusta löysin lääkettä sekä ruumiilleni että sielulleni.
Avasin arkun ja löysin sieltä etsimäni tupakat, mutta samalla huomasin
siellä ne monet kirjatkin, jotka olin laivasta pelastanut, ja otin
esiin yhden Raamatun. Tähän saakka minulla ei ollut ollut tilaisuutta
eikä haluakaan lukea sitä.
En ollenkaan tiennyt, millä tavoin tupakkaa oli käytettävä lääkkeenä,
mutta koetin menetellä useallakin tavalla. Pistin ensin palasen
tupakanlehteä suuhuni ja rupesin sitä pureskelemaan, mutta päätäni
rupesi pyörryttämään, koska olin siihen tottumaton. Panin sitten
hiukan tupakkaa rommiin tunniksi tai pariksi aikoen nukkumaan
mennessäni juoda sen. Koetin vielä polttaa tupakkaa hiilillä ja vetää
sen savua henkeeni niin paljon kuin jaksoin sietää.
Näitten kokeilujen välillä koetin lukea Raamattua. Päätäni huimasi
kuitenkin niin, ettei lukemisesta tahtonut tulla mitään. Umpimähkään
avattuani Raamatun sattuivat nämä sanat silmieni eteen: "Avuksesi
huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää
kunnioittaman minua." Nämä sanat soveltuivat juuri minun tilaani. Ne
tekivät minuun ensi lukemalta vaikutuksen, mutta eivät kuitenkaan niin
syvää kuin myöhemmin, sillä sanalla "auttaa" ei vielä ollut
vastakaikua minussa. Kun Israelin lapsille luvattiin lihaa, napisivat
he sanoen: "Voiko Jumala kattaa meille pöydän korvessa?" Samoin
minäkin sanoin: "Voiko Jumala itse tulla auttamaan ja pelastamaan
minut tältä saarelta?"
Oli jo myöhä. Tupakka oli huumannut minua niin, että minua alkoi
nukuttaa. Jätin lampun palamaan ja menin vuoteeni ääreen. Mutta ennen
kuin kävin nukkumaan, tein jotain, mitä en ikinä ennen ollut tehnyt:
lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa täyttämään lupauksensa ja
auttamaan minua, kun häntä hädässäni huudan.
Tämän lyhyen ja katkonaisen rukouksen jälkeen join tupakalla
väkevöitettyä rommia, mutta se oli niin kitkerää ja voimakasta, että
tuskin pariakaan kulausta sain sitä alas. Heti sen jälkeen kävin
vuoteeseen. Juoma nousi heti päähäni, mutta pian vaivuin syvään uneen
enkä herännyt siitä ennen kuin seuraavana päivänä kello kolmen
tienoissa iltapäivällä. Oikeastaan -- siitä olen varma vielä tänäkin
päivänä -- nukuin koko seuraavankin päivän ja yön ja heräsin siis
vasta kahden päivän kuluttua kello kolmen tienoissa, sille muuten en
osaa selittää, miten olisin ajanlaskussani jäänyt yhden päivän
jäljelle, niin kuin monta vuotta jälkeenpäin kävi selville.
Oli miten oli, herättyäni tunsin olevani sangen virkeä ja reippaalla
mielellä. Eikä taudinpuuska seuraavana päivänä uudistunutkaan.
Voimanikin alkoivat vähitellen palata.
_Kesäkuun 30. p_. Tänään kykenin menemään metsälle. Ammuin pari
hanhentapaista vesilintua, mutta niiden liha ei miellyttänyt minua.
Söin jälleen muutamia kilpikonnan munia. Otin uudestaan tupakkarommia,
joka nähtävästi oli tehnyt minulle hyvää.
_Heinäkuun 1. p_. Tänään taas puistatuksia, paljon lievempinä
kuitenkin kuin eilen.
Taudin kourista olin nyt päässyt, mutta viikkoja kesti vielä, ennen
kuin tulin aivan entiselleni. Usein palasivat mieleeni nuo sanat:
"Minä tahdon auttaa sinua." Yhä vain näytti pelastukseni
mahdottomalta, kunnes vihdoin apeimmillani ollessani tulin
ajatelleeksi, että liian paljon murehdin pelastumistani tältä saarelta
ja unohdin kokonaan, mistä kaikesta jo olin pelastunut. Olin
pelastunut ankarasta taudista, ja mitä minä puolestani olin tehnyt?
Jumala oli minut pelastanut -- entä minä? Olinko ollut kiitollinen
hänelle siitä? Kuinka voisin toivoa vielä suurempaa pelastusta? Tämä
pisti sydämeeni, ja silloin lankesin polvilleni ja kiitin häntä, joka
oli minut päästänyt taudistani.
Rupesin nyt lukemaan Raamattua aamuin illoin, en määrättyjä lukuja
kerrallaan, vaan minkä verran milloinkin jaksoin. Mitä enemmän luin,
sitä enemmän mieleni sai rohkaisua ja sitä lujemmaksi kävi
vakaumukseni, että Jumala kuulee minun rukoukseni. Tästä lähtien
käsitin tuon luvatun pelastuksen toisella tavalla: pelastuminen
synnistä on paljon tärkeämpää kuin pelastuminen hädästä.
Heinäkuun 4.-14. p:nä vain pistäydyin metsällä päivittäin, sillä olin
yhä edelleenkin heikko. Käyttämäni lääke oli aivan uutta; tuskin sitä
siinä muodossa on koskaan kuumetta vastaan käytetty. Enkä sitä juuri
muille suosittele, sillä vaikka se minut paransikin, tunsin vielä
kauan aikaa jälkeenpäin itseni heikoksi.
Nyt olin ollut tässä kovan onnen saaressa kymmenen kuukautta. Minulla
ei ollut pienintäkään toivoa päästä täältä pois, ja olin varma siitä,
ettei ihmisjalka vielä koskaan ollut tallannut tämän saaren tannerta.
Saatuani nyt valmiiksi kelvollisen asunnon päätin tutkia perinpohjin
koko saaren, saadakseni selville, oliko siellä muitakin
luonnontuotteita kuin ne, joihin tähän mennessä olin tutustunut.