_Vuonna 1659 syyskuun 30. p_. Jouduttuani haaksirikkoon kauheassa
myrskyssä minä viheliäinen Robinson Crusoe pääsin vähissä hengin
maihin tähän kolkkoon ja karuun saareen, jonka nimitin "Epätoivon
saareksi". Kaikki muut laivalla olleet hukkuivat. [Päiväkirjasta
jätämme tästä lähtien pois ne kohdat, joista edellä on jo mainittu.
(Toimittaja.)]
_Lokakuun 1.-24. p_. Kävin monta kertaa laivalla ja toin sieltä
lautoilla, mitä suinkin voin. Näinä päivinä on satanut paljon, vaikka
välistä on ollut kauniitakin ilmoja. Näkyy olevan sadeaika käsissä.
_Lokakuun 26.-29. p_. Olen ollut ankarassa työssä, nimittäin
siirrellyt tavaroita uuteen asuntooni. Välistä on satanut hyvinkin
rankasti.
_Marraskuun 1. p_. Nukuin yöni ensi kertaa teltassa.
_Marraskuun 3. p_. Ammuin kaksi sorsan näköistä lintua. Sangen
maukaslihaisia.
_Marraskuun 4. p_. Tänään päätin, mitä mihinkin aikaan päivästä teen.
Ja tällainen tuli päiväjärjestyksestäni: aamulla kävelen pari kolme
tuntia pyssy mukanani, milloin ei sada; sitten teen työtä kello
yhteentoista asti; sen jälkeen syön, mitä milloinkin sattuu olemaan;
kahdestatoista kahteen lepään, sillä silloin on kova helle;
iltapäivällä askaroin jälleen.
_Marraskuun 5. p_. Kävin koirani kanssa metsällä ja ammuin metsäkissan.
Liha ei kelvannut ruoaksi, mutta nahka oli sangen pehmeä. Minulla on
tapana nylkeä kaikki eläimet, mitkä saan ammutuksi, ja säilyttää
niiden nahat. Palatessani takaisin pitkin merenrantaa näin
kaikenlaisia vesilintuja, mutta en tuntenut niitä. Hämmästyin, jopa
säikähdinkin, huomattuani kaksi hyljettä. Menin katsomaan niitä, mutta
ne puikahtivat veteen ja pääsivät tällä kerralla käsistäni.
_Marraskuun 7. p_. Pouta-aika näkyy alkavan. Tämän kuun 8., 9., 10. ja
osittain 12. (11. oli sunnuntai) meni minulta tuolin tekemiseen.
Syntyihän siitä jonkinlainen, mutta ei se minua oikein miellytä. Tällä
välin paiskasin monta tekelettä säpäleiksi.
_Muist_. Pian minulta jäivät sunnuntaitkin viettämättä. En näet tullut
joka päivä vetäneeksi piirtoa almanakkapylvääseen, niin etten lopulta
ollut selvillä, mikä päivä milloinkin oli.
* * * * *
_Marraskuun 13. p_. Tänään satoi. Se virkisti minua sanomattomasti ja
vilvoitti ilman.
_Marraskuun 17. p_. Päätin ruveta laajentamaan luolaani, mutta minulta
puuttui kolme työkalua, nimittäin teräkuokka, lapio ja työntökärryt
tai kori. Minä miettimään, millä keinoin saisin nämä tarpeelliset
kalut. Teräkuokaksi kelpasi kyllä rautakanki, vaikka olikin hiukan
raskas. Vaikeampaa on lapion hankkiminen.
_Marraskuun 18. p_. Metsässä samoillessani löysin puun, jota
Brasiliassa sanotaan rautapuuksi, koska se on hyvin kovaa. Suurella
vaivalla sain siitä hakatuksi palasen, vaikka kirveeni olikin siinä
hommassa mennä rikki, ja raahasin sen kotiin. Kauan kesti, ennenkuin
sain veistetyksi jonkinlaisen lapion. Olisihan se tarvinnut
hieman rautaa tueksi varteensa, mutta kesti se minun töissäni
sellaisenaankin. Tuskin on niin suuritöistä lapiota missään muualla
nähty.
Koria en saattanut tehdä, koska minulla ei ole siihen tarvittavia
pajuja valmiina, eikä niitä saarella näkynyt kasvavankaan.
Työntökärryjen kopan ja aisat olisin kukaties osannut tekaista, mutta
pyörää en olisi pystynyt laatimaan, ja mistäpä siihen olisin
rauta-akselin ottanut? Luovuin koko hommasta ja tein sen sijaan
sellaisen laatikon, jossa apulaiset meillä kantavat savea muurareille.
Tämä tosin ei ollut läheskään niin vaikea tehdä kuin lapio, mutta
kuitenkin minulta meni sen sekä kärryjen suunnittelemiseen yhteensä
kokonaista neljä päivää, lukuun ottamatta tietysti aamuhetkiä. Harvoin
näet jätin metsälle menemättä ja harvoin sieltä saaliitta palasin
kotiin.
_Marraskuun 23. p_. Nyt ryhdyin luolaani laajentamaan, ja tätä työtä
kesti yhtämittaa kahdeksantoista päivää. Koetin näet saada siitä
aitan, keittiön, ruokasalin ja kellarin. Yöt nukuin teltassa, paitsi
silloin kun satoi niin rankasti, ettei kaksinkertainenkaan teltta enää
pitänyt vettä. Myöhemmin laitoinkin koko aitaukseni yli katoksen,
jossa pitkien seipäitten toinen pää oli kiinni vuoressa, toinen
pyöreällä vallilla. Katteeksi panin oksia ja suuria lehtiä.
_Joulukuun 10. p_. Luulin luolani jo olevan kyllin tilava, kun äkkiä
-- olin kaiketikin tehnyt sen liian avaraksi -- sen toisessa päässä
suuri määrä soraa putosi katosta maahan. Säikähdin kovasti eikä
kummakaan, sillä jos silloin olisin sattunut olemaan kohdalla, en
ikinä enää olisi haudankaivajaa tarvinnut. Siitä sain uutta työtä;
irtaantunut sora oli kannettava ulos ja, mikä vieläkin vaikeampaa,
katto oli pönkitettävä, jottei moista vahinkoa enää sen koommin
sattuisi.
_Joulukuun 11. p_. Pystytin luolan kattoa vasten kaksi pylvästä,
kummankin yläpäässä on kaksi lautaa ristikkäin. Seuraavana päivänä
panin vielä muutamia pylväitä lisäksi, niin että katto oli viikon
perästä aivan taattu. Riviin pannut pylväät jakoivat nyt luolankin
useaan eri osastoon.
_Joulukuun 20. p_. Täytyi laittaa monille tavaroilleni toinenkin
pöytä.
_Joulukuun 24. p_. En päässyt lainkaan ulos, sillä satoi yhtä mittaa
koko yön ja päivän.
_Joulukuun 25. p_. Satanut koko päivän.
_Joulukuun 26. p_. Sade lakannut. Ilma paljon raittiimpi ja kauniimpi.
_Joulukuun 27. p_. Ammuin nuoren vuohen ja haavoitin toista. Sain
viimeksimainitun kiinni ja talutin sen metsästä kotiin. Sorkka oli
mennyt siltä poikki. Panin sen lastoihin.
_Muist_. Pidin hellää huolta vuohesta, ja niinpä se jäi eloon;
sorkkakin parani täydellisesti. Olin hoitanut sitä niin kauan, että se
tuli vihdoin kesyksi, kävi syömässä nurmea penkereellä eikä enää
yrittänytkään karata. Tästä sain aiheen ruveta ajattelemaan, että
minun pitäisi vähitellen kasvattaa karja, jotta minulla olisi ruokaa,
kun ruudit ja lyijyt loppuvat.
_Joulukuun 28.-31. p_. Kovaa hellettä ja tyyntä. Ei ollut
menemistäkään ulos muulloin kuin illalla. Asettelin sillä aikaa
tavaroitani järjestykseen.
* * * * *
_Tammikuun 3. p_. Tänään rupesin rakentamaan jo ennen mainitsemaani
vallia penkereelleni. Mainittakoon tässä, että tätä raskasta työtä
kesti 14. päivään huhtikuuta, jolloin sen lopullisesti sain valmiiksi.
Sillä välin kävin joka päivä metsällä, milloin vain sateelta saatoin,
ja aina havaitsin jotain uutta ja hyödyllistä. Niinpä kerrankin
tapasin eräänlaisia metsäkyyhkysiä, jotka eivät tehneet pesäänsä
puuhun, niin kuin meillä, vaan kallionkoloihin. Otin pesästä muutamia
poikasia ja toin ne kotiin muka kesyttääkseni ne, mutta suuremmaksi
kasvettuaan ne lensivät tiehensä, kenties siitä syystä, ettei minulla
ollut niille soveliasta ruokaa. Usein kuitenkin löysin yhä uusia pesiä
ja kannoin monta makeata paistia kotiin.
Koettaessani saada talouteni yhä parempaan kuntoon huomasin tuon
tuostakin, kuinka paljon tarpeellisia esineitä minulta sentään
puuttui. Enkä niitä kaikkia pystynyt tekemäänkään. Niinpä en
milloinkaan onnistunut valmistamaan tynnyriä. Olihan minulla mallina
muutamia nassakoita, kuten jo olen maininnut, ja viikkomääriä
koetinkin niitä jäljitellä, mutta turhaan. En osannut panna pohjaa
enkä liittää lautoja niin tarkasti toisiinsa, että astia olisi pitänyt
vettä. Hylkäsin pian koko homman.
Kipeästi kaipasin kynttilöitäkin. Nukkumaan minun täytyi käydä heti
pimeän tultua, joka täällä tavallisesti alkaa jo kello seitsemän
tienoissa. Muistui nyt mieleeni vahakimpale, joka minulla oli
Afrikassa seikkaillessani, mutta täällähän ei vahaa ollut saatavissa.
Ainoa keino oli kerätä ampumieni vuohien rasvaa. Sitä panin sitten
savesta tekemääni ja päivänpaisteessa polttamaani maljaan, kiersin
siihen tappuroita sydämeksi ja siten sain lampun, vaikkei sen liekki
niin tasainen ollut kuin kynttilän.
Tavaroita penkoillessani sattui kerran käsiini muuan pieni pussi,
josta jo ennen olen maininnut. Siinä oli ollut ohran ja riisin jyviä
laivassa olleita lintuja varten, mutta rotat olivat syöneet ne melkein
kaikki, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin kuoret ja tomua. Kun
niinä aikoina tarvitsin pusseja, muistaakseni ruutivarastoni jakamista
varten pienempiin osiin -- pudistelin silloin siemenpussin tyhjäksi
toiselle puolelle linnaani, mäen juurelle.
Tämä tapahtui juuri ennen kuin edellämainitut sateet alkoivat. En
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota ja olin jo ennättänyt unohtaa
koko asian, kun kerran -- taisi olla kuukautta myöhemmin -- näin
maassa vihreitä taimia, joita ennen en ollut täällä nähnyt. Kuinka
suuri olikaan hämmästykseni hiukan myöhemmin, kun huomasin maasta
nousevan kymmenkunta vihreää tähkää, ilmeisesti eurooppalaisia,
tarkemmin sanoen englantilaisia ohrantähkiä.
En osaa sanoin selittää hämmästystäni. Kaikki uskonnolliset tunteet
olivat tähän saakka olleet minulle outoja; tuskin milloinkaan olin
asioita uskonnolliselta kannalta harkinnut. Kaikki, mitä minulle tähän
saakka oli tapahtunut, oli mielestäni ollut vain pelkkää sattumaa,
eli, niinkuin ihmiset tavallisesti sanovat, Jumalan sallimaa. En ollut
yrittänytkään tutkiskella Sallimuksen tarkoituksia tai sitä
säännönmukaisuutta, jota Jumala noudattaa hallitessaan maailmaa. Mutta
nyt, nähdessäni tuon ohran kasvavan tässä ilmanalassa, mikä ei
lainkaan ole viljankasvulle suotuisa, ja varsinkin kun en tiennyt,
miten se oli täällä idulle noussut, vavahti sydän rinnassani. Minusta
alkoi tuntua, että Jumala oli ihmeellisellä tavalla pannut
kylvämättömän siemenen täällä itämään, nimenomaan minun elatuksekseni
tässä karussa, viheliäisessä seudussa.
Tämä liikutti mieltäni ja kyyneleet kiertyivät silmiini. Miekkonen
minä, ajattelin, jonka tähden moinen luonnonihme oli tapahtunut! Ja
yhä suuremmaksi kävi kummastukseni, kun vähän matkan päässä näin
muitakin korsia. Siinä kasvoi riisiä, minä tunsin sen, sillä Afrikassa
olin kyllä nähnyt tuon viljalajin kasvavan.
Eikä siinä kyllin, että pidin näitä Sallimuksen lähettäminä yksin
minua varten; olinpa vakuutettu siitä, että niitä kasvoi täällä
runsaammaltikin.
Lähdin tarkastelemaan saarta ristiin rastiin, tähystelin jokaiseen
soppeen ja sopukkaan, jokaikisen mäen juurelle, mutta viljaa ei
näkynyt missään. Viimein muistinkin karistaneeni vanhan siemenpussin
tähän paikkaan, ja samassa tuli ihmeestäkin loppu, ja -- se täytyy
minun tunnustaa -- rupesi kiitollisuus Jumalaa kohtaan sydämessäni
sammumaan: minä huomasin muka, ettei tämä mikään ihme ollutkaan, vaan
aivan tavallinen asia. Kyllä minun olisi pitänyt olla yhtä kiitollinen
näin oudosta ja odottamattomasta huolenpidosta kuin ihmeestäkin, sillä
olihan ilmeistä Jumalan työtä minua kohtaan, että nuo kymmenkunta
siementä olivat säilyneet rotilta, tulleet kuin taivaasta. Ja Jumalan
ohjaustahan oli sekin, että minä tulin pudistelleeksi ne juuri
tällaiseen siimespaikkaan, missä ne heti itivät. Jos ne tähän aikaan
vuodesta olisin muualle karistanut, niin päivä olisi ne polttanut
pilalle.
Sanomattanikin on selvä, että kun tähkät olivat kypsyneet -- se
tapahtui kesäkuun lopulla -- korjasin huolellisesti jokaikisen jyvän
siemeniksi tuleville viljasadoille, joista toivoin ajan mittaan
saavani niin runsaasti jyviä, että niistä riittäisi minulle leiväksi.
Mutta vasta neljän vuoden kuluttua uskalsin syödä oman pellon viljaa,
silloinkin vain varsin niukalti. Syynä oli se, että ensimmäisen sadon
siemen meni minulta melkein kokonaan hukkaan, kun kylvin juuri ennen
pouta-ajan alkua. Vain muutamat siemenet koko kylvöstäni jaksoivat
itää.
Paitsi ohraa, oli minun tietämättäni noussut pari-, kolmekymmentä
riisinkin orasta. Niistäkin saamani siemenet otin talteen uutiskylvöä
varten.
Mutta palaanpa jälleen päiväkirjaani.
_Huhtikuun 16. p_. Saatuani linnoitukseni parhaiksi valmiiksi olin
vähällä menettää kaikki monikuukautisten töitteni ja vaivojeni
hedelmät; olinpa itsekin joutua surman suuhun. Työskennellessäni
kerran teltan takana aivan luolan oven suulla tapahtui jotakin
kauheata. Kuului kumea jyrähdys: suuret määrät soraa putosi alas
luolan katosta ja samoin vuoren huipulta pääni yläpuolella; kaksi
katon kannattimiksi pystytettyä pylvästä murtui hirveällä ryminällä.
Minä säikähdin tavattomasti. Tietämättäni vielä syytäkään tähän
tapaukseen, luullen vain luolan katon luhistuneen niinkuin kerran
ennenkin ja peläten joutuvani itsekin alas putoilevan soran alle,
riensin kiireimmän kaupalla portaille ja hyppäsin alas vallin toiselle
puolelle. Siellä luulin nyt olevani turvassa, mutta tuskin olin
päässyt sinne, niin jo huomasin, että saarella kävi ankara
maanjäristys: maassa jalkojeni alla tunsin kolme hirveää tärähdystä,
noin kahdeksan minuutin väliajoin, ja niin valtavaa, että vahvinkin
rakennus olisi kutistunut maan tasalle. Erään vuoren huipulta, puolen
peninkulman päässä merelle päin, irtaantui suuri kivilohkare ja tuli
alas niin kamalalla jyskeellä, etten moista ollut vielä elämässäni
kuullut. Merikin oli ankarassa liikkeessä: tärähdykset meren alla
näyttivät olevan vielä kovempia kuin maan sisässä.
Ensi kertaa näin nyt maanjäristyksen omin silmin, ilmankos se
hämmästytti minua niin, että olin kuin puolikuollut tai kivettynyt.
Minusta tuntui aivan samalta kuin meritaudin alkaessa. Irtaantuneen
vuorenhuipun pauhina herätti minut vihdoin huumauksestani.
Säikähdyksissäni en osannut luulla muuta kuin että vuori kukistuu
telttani yli ja hautaa allensa kaikki, mitä minulla on. Ja tämä ajatus
sai veren hyytymään suonissani.
Kolmannen tärähdyksen jälkeen järistys näkyi taukoavan, ja minä
rohkaisin mieleni. En uskaltanut kuitenkaan vielä mennä vallin yli,
vaan istahdin maahan epätoivoissani ja neuvottomana -- mitä minun nyt
pitäisi tehdä? Mieleeni ei tullut koko aikana ainoatakaan
uskonnollista ajatusta, paitsi tuota tavanmukaista: "Herra, armahda
minua!" Mutta kun hätä oli ohi, niin meni sekin tunnelma ohi.
Taivas vetäytyi nyt paksuun pilveen, nousi tuuli, joka paisui
paisumistaan, eikä kulunut puolta tuntiakaan, niin oli jo mitä hirvein
rajumyrsky valloillaan: meri pauhasi lakkapäissä ja tyrskyt pieksivät
hurjasti rantaa. Kolme tuntia raivosi myrsky yhtämittaa, kunnes se
alkoi vähitellen hiljetä ja tyyntyi vihdoin kokonaan. Kahden tunnin
kuluttua alkoi sataa hyvin rankasti. Käsitin nyt, että kaikki tämä oli
yhteydessä maanjäristyksen kanssa, ja koska itse järistys oli nyt
mennyt ohitse, uskalsin vihdoin palata linnaani. Istuin telttaani,
mutta sade oli niin ankara, että uhkasi lyödä koko teltan maahan.
Täytyi välttämättä mennä luolaan, vaikka minua pelottikin, että katto
putoaisi päälle.
Tämän sateen aikana, jota kesti koko yön ja seuraavan päivänkin,
päätin puhkaista valliini reiän ja kaivaa vallin läpi kourun, jota
myöten linnoituksen sisään keräytynyt sadevesi pääsisi valumaan pois;
muutoinhan luola joutuisi tulvan alle.
Maanjäristys meni menojaan, rajuilma tyyntyi, sade lakkasi ja
mielenikin tuli entiselleen. Rupesin mietiskelemään, miten nyt elämäni
järjestäisin. Arvelin että koska saarella näkyy tapahtuvan
maanjäristyksiä, on luolassa asuminen sangen vaarallista. Luolahan
saattaisi seuraavan järistyksen aikana sortua, vuorenhuippu juuri
linnoituksen yläpuolelta saattaisi lohjeta irti ja haudata alleen
kaiken omaisuuteni ja minut itsenikin. Minun oli siis välttämättä
etsittävä muualta turvallisempi paikka. Haikealta tuntui tosin
ajatella, että minun täytyi siirtyä pois asunnostani, jossa kaikki jo
oli niin hyvässä järjestyksessä ja johon olin jo ennättänyt tottua.
Mutta minun oli pakko luopua siitä. Niin pian kuin löydän sopivan
paikan, rupean rakentamaan itselleni uutta linnaa. Siihen saakka minun
täytyy pakostakin asua täällä. Sellainen oli päätökseni.