Yhä kauemmas etelään. -- Ystävällisiä neekereitä rannalla. --
Leopardi. -- Portugalilainen laiva. -- Tilanomistajana Brasiliassa. --
Uusille matkoille. -- Haaksirikko. -- Ensimmäinen yö puussa.
Matkaa jatkettiin taas etelään päin kymmenen tai kaksitoista päivää.
Ruokatavarat vähenivät vähenemistään, niin että meidän täytyi olla
laihanpuoleisella muonalla. Maihin ei poikettu kuin vettä hakemaan.
Aikomukseni oli päästä vihdoin Gambian tai Senegalin virran suuhun,
toisin sanoen Kap Verden tienoille, missä toivoin kohtaavani
eurooppalaisia laivoja. Tiesin näet, että kaikki laivat, jotka
Euroopasta kulkivat Guinean rannikolle. Brasiliaan tai Itä-Intiaan,
poikkesivat Kap Verden niemeen taikka samannimisiin saariin. Ellei
minun onnistuisi kohdata tällaista laivaa, niin joutuisin neekerien
käsiin, siis surman suuhun.
Vähitellen alkoivat seudut, joiden ohi purjehdittiin, näyttää
asutuilta: parissa kolmessa paikassa huomasimme rannalla ihmisiä,
mustia ja alastomia. Eräässä kohden he juoksivat rantaa pitkin meidän
perässämme. Xuryn kiellosta huolimatta ohjasin purteni lähemmäksi
rantaa päästäkseni pakinoille heidän kanssaan. Aseita ei ollut
kenelläkään heistä, yhdellä ainoalla vain pitkä sauva kädessä. Xury
sanoi sen olevan keihäs, jota he osaavat heittää hyvinkin kauas sangen
tarkasti. Pysyttelin senvuoksi tarpeeksi pitkän matkan päässä ja
koetin viittauksilla tehdä heille selväksi, että tahtoisin jotain
syötävää. He taas puolestaan viittasivat minua pysähtymään.
Laskettuani purjeet alas juoksi pari kolme heistä kauemmas maalle,
eikä kulunut puoltakaan tuntia, niin he jo toivat tullessaan kuivattua
lihaa ja jyviä. Mutta miten saada ne purteen? En uskaltanut nousta
maihin, ja kovin hekin näkyivät pelkäävän meitä. Keksivätpä viimein
keinon: laskivat tuomisensa rannalle ja menivät itse hyvin pitkän
matkan päähän, kunnes me olimme nostaneet tavarat veneeseen. Sitten he
jälleen tulivat lähemmäksi.
Viittauksin me sitten osoitimme heille syvää kiitollisuuttamme, sillä
eihän meillä ollut mitään vastalahjaksikaan antaa. Ennen pitkää me
kumminkin saimme tilaisuuden tehdä heille erittäin hyvän palveluksen.
Ollessamme vielä lähellä rantaa tuli äkkiä vuorilta päin kaksi petoa
vimmattua vauhtia merta kohti, toinen ajaen toista. Vihoissaanko
lienevät olleet vai leikkiä lyöneet, en tiedä, mutta outoa se oli,
sillä pedot liikkuvat harvoin keskipäivällä. Ihmiset rannalla
säikähtivät pahanpäiväisesti, varsinkin naiset, mutta heistä
välittämättä pedot hyökkäsivät suoraa päätä mereen, ja sielläkös alkoi
tuima temmellys, ilmeisestikin iloinen kisa. Nähdessäni toisen
lähenevän purttani latasin pyssyni kiireimmän kaupalla, ja niin pian
kuin peto oli tullut pyssynkantaman päähän ammuin sitä silmien väliin.
Se upposi samassa, mutta kohosi taas heti pinnalle, ja vuoroin
vaipuen, vuoroin nousten, koetti uida maihin, kunnes vihdoin vajosi
veteen vähän matkan päässä rannasta.
En osaa sanoin selittää sitä kauhua ja hämmästystä, minkä pyssyn
pamaus sai aikaan noissa ihmisparoissa. Muutamat kaatuivat maahan
puolikuolleina säikähdyksestä. Nähtyään pedon uponneen ja huomatessaan
minun viittailevan heitä lähemmäksi, he rohkaisivat kuitenkin mielensä
ja riensivät petoa hakemaan. Helppo se oli löytääkin siitä kohdasta,
missä veri punasi vedenpintaan. Minä heitin heille köyden, ja sen
avulla he vetivät raadon ylös. Se oli hyvin kaunis, suuri leopardi.
Neekerit nostivat kätensä ylös ihmeissään pedon kummallisesta
kaadannasta. Mikä toinen peto oli, en tiedä, sillä laukauksen
kuultuaan se ui heti maihin ja pakeni vuorille, mistä oli tullutkin.
Minä viittasin nyt neekereille kehottaen heitä pitämään saaliin
omanansa, ja ylen kiitollisina he heti rupesivat sitä nylkemään. Ei
heillä ollut puukkoja eikä muita veitsiä, mutta teroitetuilla
puuaseilla he saivat sen ihmeellisen lyhyessä ajassa nyljetyksi. He
tarjosivat sitten osan lihoja minulle, mutta kieltäydyin viitaten
heitä pitämään kaiken hyvänään ja pyysin saada vain vuodan. Sen he
antoivatkin, toivatpa vielä ruokavaroja entisten lisäksi. Näytin
heille sitten tyhjän vesileilin ja käänsin sen alassuin. Siitä he
ymmärsivät, että meillä ei ollut vettä. Ei aikaakaan, niin jo kaksi
naista kantoi rannalle suuren astian -- nähtävästi se oli
päivänpaisteessa poltettua savea -- täynnä vettä. Siitä Xury nouti
purteen kolme täyttä leilillistä.
Sanottuamme jäähyväiset näille ystävällisille neekereille lähdimme
taas hyvin varustettuina purjehtimaan edelleen. Yksitoista päivää
kuljettiin yhtämittaa etelää kohti, kunnes vihdoin edessämme näkyi
niemi, joka ulottui neljä, viisi peninkulmaa länttä kohti. Koska meri
oli rauhallinen, lähdin suuressa kaaressa kiertämään tuota nientä.
Kuljettuamme sitten parin peninkulman päässä olevan niemen ohitse,
näin oikealla puolen taaskin maata. Nyt arvasin olevani Kap Verden
niemen ja Kap Verden saarten välisessä salmessa. Kovin kaukana ne
vielä kumminkin olivat nuo saaret, enkä tiennyt minne päin olisi
oikein lähdettävä, sillä jos nousisi kova tuuli, en pääsisi
mantereelle enkä saarillekaan.
Jätettyäni näissä mietteissä peräsimen Xuryn käsiin menin kajuuttaan.
Mutta tuskin olin ennättänyt sinne, kun jo kuulin Xuryn huutavan: --
_Master! master!_ Laiva ja purtta (purje)!
Poika parka oli aivan suunniltaan, sillä hän luuli, että nyt entisen
maurilaisen isäntämme laiva oli kintereillämme. En käsittänyt
poloinen, että me olimme jo aikaa sitten ehtineet hänen alueidensa
ulkopuolelle. Riensin kannelle ja nähtyäni laivan tunsin sen
portugalilaiseksi alukseksi, jolla oli matka nähtävästi Guineaan.
Mutta pian huomasin erehtyneeni: sen suunta olikin toinen. Päätin
silloin koettaa päästä sitä niin lähelle kuin mahdollista.
Vedin ylös kaikki purjeemme, mutta näytti siltä kuin laiva menisi
ohitse, ennen kuin sain annetuksi sille mitään merkkiä meistä. Olin jo
joutumaisillani epätoivoon, kun vihdoin huomasin heidän vähentävän
purjeitaan. Arvatenkin he olivat kaukoputkellaan nähneet veneemme ja
luulleet meitä jonkin eurooppalaisen laivan haaksirikkoisiksi. Nostin
entisen isäntäni lipun hätämerkiksi mastoon ja laukaisin pyssyn.
Perästäpäin sain tietää, että laivalla oli merkki kyllä nähty, pyssyn
savu samoin, mutta laukausta ei kuultu, siksi kaukana olimme vielä
heistä. Laiva pysähtyi, ja parin kolmen tunnin kuluttua purteni laski
sen laitaan.
Saatuaan tietää minun olevan englantilainen ja kuultuaan lyhykäisen
kertomuksen kohtalostani laivan kapteeni otti meidät tavaroinemme
ystävällisesti laivaansa.
Olin riemuissani pelastuksestamme -- arvaahan sen. Tarjosin kaiken,
mitä minulla oli, kapteenille, mutta tämä ylevämielinen mies otti
tavarani vain talteen ja lupasi antaa ne minulle takaisin saavuttuamme
Brasiliaan.
-- Minä saatan, hän lausui, -- milloin hyvänsä joutua samanlaiseen
tilaan kuin tekin ja silloin en muuta toivoisi kuin että minutkin
pelastettaisiin, niin kuin minä pelastin teidät nyt. Niin, niin
_seignore inglese_ (= herra englantilainen). Mielelläni vien teidät
perille, ja nämä tavarat tarvitsette kyllä tullaksenne vieraassa
maassa toimeen ja päästäksenne kotiinne jälleen.
Ja niin hän antoi minulle kirjallisen luettelon kaikista tavaroistani,
jotka sen mukaan olin saava takaisin perille tultuamme. Siitä ei ollut
unohtunut kolme vesileiliänikään. Purteni hän otti laivaansa ja
pakotti minut vastaanottamaan siitä kahdeksankymmenen piasterin
velkakirjan. Jos Brasiliassa joku siitä enemmän tarjoaisi, hän lupasi
maksaa enemmän. Xuryn hän olisi ostanut omakseen ja tarjosi hänestä
kuusikymmentä piasteria, mutta kun minä en olisi luopunut uskollisesta
apulaisestani, hän teki ehdotuksen: hän sitoutui päästämään Xuryn
kymmenen vuoden kuluttua vapaaksi, jos tämä kääntyisi kristinuskoon.
Xury poika suostui mielellään tähän ja niin hän jäi kapteenin
palvelukseen.
Onnellisesti purjehdittiin sitten edelleen ja kahdenkolmatta päivän
kuluttua laskettiin Todos los Santosiin, eli Pyhäin miesten lahteen.
Kapteenin hyvyyttä en osaa kyllin kiitellä. Matkastani hän ei ottanut
äyriäkään, vieläpä maksoi minulle kaksikymmentä dukaattia
leopardinnahasta ja neljäkymmentä leijonannahasta. Muut tavarani hän
niinikään osti rahalla, niin että minulla Brasiliaan tullessani oli
kaksisataakaksikymmentä piasteria.
Ennen pitkää tutustuin siellä erääseen kunnon mieheen, jolla
oli oma _ingenio_, miksi siellä päin sanotaan viljelysmaata ja
sokerikeittämöä. Nähdessäni kuinka tuottavaa tuollainen työ oli ja
kuinka miellyttävää moinen rauhallinen elämä päätin minäkin hankkia
itselleni tiluksia, asettua maanviljelijäksi ja tilata Lontoosta sinne
jättämäni pienen pääoman.
Jonkin ajan kuluttua tapasin ystäväni kapteenin, jonka oli täytynyt
viipyä siellä kolme kuukautta lastia odotellessaan. Kuultuaan
aikeistani hän kehotti minua kirjoittamaan leskelle, jolle olin
jättänyt pääomani talteen, että hän jonkun lontoolaisen kauppiaan
välityksellä lähettäisi täältä kaupaksi käyviä tavaroita kapteenin
nimellä Lissaboniin. Hän lupasi sitten ensi matkallaan tuoda tavarat
tänne.
-- Mutta, hän lisäsi, -- koska kaikki ihmistoimi on epävarmaa ja
horjuvaa, niin neuvoisin teitä käyttämään tähän yritykseen ainoastaan
puolet omaisuuttanne, siis sata puntaa. Jos hanke onnistuu, saatte
toisen puolen tänne samalla lailla; ellei niin on teillä ainakin
puolet vielä jäljellä.
Noudatin hänen neuvoaan, ja kaikki yritykseni onnistuivat paremmin
kuin olin osannut luullakaan. Tavaroita Lissabonista odotellessani
olin hankkinut itselleni jonkin verran maata ja pannut sokeri- ja
tupakkaistutukseni alulle. Ja kun kapteeniystäväni jälleen palasi
Brasiliaan, hän toi tullessaan minulle koko joukon tavaroita,
parhaasta päästä verkkoja ja muita kankaita, joilla tässä maassa oli
erinomainen menekki. Ne minä kaikki sain myydyksi niin edullisesti,
että voittoni oli lähes nelinkertainen. Pyytämättäni -- minä kun olin
vielä nuori ja kokematon -- kapteeni toi minulle kaikenlaisia aseita
ja työkaluja, joita istutuksillani tarvittiin. Sitä paitsi hän oli
tullessaan tuonut minulle palvelijan, jonka oli pestannut kuudeksi
vuodeksi. Lisäksi ostin vielä yhden neekeriorjan ja palkkasin toisen
palvelijan.
Kaikesta tästä tämä erinomainen ystävä ei tahtonut ottaa mitään
korvausta. Tyrkyttämällä sain hänet ottamaan hiukan tupakkaa, oman
maani tuotteita muka.
Myötäinen onni minua silloin näytti alkavan suosia. Maat kasvoivat,
viljat versoivat, työ tuotti hedelmiä, varallisuus lisääntyi. Tulin
olleeksi jo neljä vuotta Brasiliassa, olin oppinut maan kieltä, saanut
tuttavia ja ystäviä sekä naapurieni että San Salvadorin kauppiaitten
joukossa. Mutta kuka ei onneansa osaa oikein käyttää, se turmiollensa
tietä tasoittaa. Ja niin kävi minunkin. Jos olisin pysynyt silloisessa
asemassani, olisi minulla ollut mahdollisuus päästä juuri siihen
keskisäädyn rauhalliseen, huolettomaan tilaan, josta isäni niin
kauniisti oli puhunut. Mutta toisenlainen osa odotti minua, ja siihen
oli syynä onneton haluni päästä kiertämään maita mantereita, vastoin
sekä luonnon että kohtalon ilmeisiä viittauksia.
Olin kerran kauppiaitten seurassa kertonut kahdestikin käyneeni
Afrikan länsirannikolla kuvaillen samalla, kuinka edullista siellä on
käydä kauppaa: mitättömät esineet niin kuin napit, veitset, sakset,
kirveet, lasihelmet ja sen semmoiset ovat siellä kovin haluttua
tavaraa; niitä vastaan ei saa ainoastaan kultahiekkaa, jyviä ja
norsunluuta, vaan neekereitäkin, joita käytetään työntekijöinä
Brasiliassa. Kauppiaat höristelivät korviaan minun kertomuksilleni ja
mieltyivät varsinkin viimeksi mainitsemaani seikkaan. Neekerikauppa
oli siihen aikaan vielä vähäistä, koska siihen joka kerta tarvittiin
_assiento_, ts. Espanjan ja Portugalin kuninkaitten lupa. Siitä syystä
neekerit olivatkin sangen kalliita.
Seuraavana päivänä tuli kolme kauppiasta luokseni, otti minulta
vaitiololupauksen ja teki sitten seuraavan salaisen ehdotuksen. Heillä
oli kullakin suuria viljelysmaita, mutta työväestä oli tuntuva puute.
Sen vuoksi he aikoivat varustaa laivan, joka lähtisi Guineaan hakemaan
sieltä lastillisen neekereitä. Heillä ei ollut aikomusta julkisesti
myydä näitä täällä, se kun ei ollut sallittuakaan; he aikoivat vain
yhden ainoan kerran hakea neekereitä ja jakaa nämä sitten keskenään,
työväeksi viljelysmailleen. Kysymys oli vain siitä, lähtisinkö minä
hankkeen johtajana tälle matkalle. Minun ei tarvitsisi osallistua
mihinkään kustannuksiin. Palattuani saisin oman osani neekereistä.
Olisiko minun ollut pakko ryhtyä moiseen uhkarohkeaan ja epävarmaan
yritykseen, minun, jolla oli niin edullinen asema täällä ja joka
kolmen, neljän vuoden perästä epäilemättä olisin ollut kolmen-,
neljäntuhannen punnan omistaja? Mutta kohtaloni näkyi määränneen minut
oman onneni tuhoojaksi. Kuuntelin enemmän mielikuvitustani kuin
järkeäni ja suostuin kuin suostuinkin esitykseen sillä ehdolla, että
nuo kauppiaat sillä välin pitäisivät huolta viljelyksistäni. Samalla
tein jälkisäädöksen, jossa määräsin kuolemani varalta puolet
omaisuudestani ystävälleni kapteenille ja toisen puolen lähetettäväksi
hänen toimestaan Englantiin.
Ja niin astuin laivaan kovan onnen hetkenä, 1. päivänä syyskuuta 1659,
täsmälleen kahdeksan vuotta siitä kun olin ensi kertaa lähtenyt
merille vanhempieni tietämättä.
Laivamme, joka oli sadankahdenkymmenen tonnin vetoinen, oli varustettu
kuudella tykillä. Laivaväkeä oli neljätoista miestä, heihin luettuina
kapteeni, jungmanni ja minä. Lastina oli laivantäysi neekereille
mieluista vaihtotavaraa kuten helmiä, lasiesineitä, peilejä, veitsiä,
kirveitä ynnä muuta sellaista.
Purjehdittuamme kaksitoista päivää pohjoiseen ja saavuttuamme 7.
asteen 20. minuutin kohdalle pohjoista leveyttä nousi äkkiä hirmuinen
rajumyrsky, joka sekoitti kokonaan suuntamme. Se alkoi kaakosta,
kääntyi äkkiä luoteeseen ja pyörähti siitä koilliseen kieputellen
meitä niin hirvittävällä voimalla, ettemme kahteentoista päivään
voineet muuta kuin alistua tuulen heiteltäväksi. Tuho ja turmio oli
alati silmiemme edessä. Kenelläkään ei ollut vähintäkään pelastumisen
toivoa. Kaiken tämän lisäksi meiltä vielä kuoli mies kuumeeseen, ja
toisen merimiehen ja jungmannin huuhtaisi ankara hyökyaalto kannelta
mereen.
Kahdentoista päivän kuluttua hirmumyrsky hiukan laimeni. Kapteenin
mittausten mukaan oli laivan asema silloin noin 11 astetta pohjoista
leveyttä, mutta samalla hän huomasi meidän ajautuneen hyvin kauaksi
länteen, pohjoiseen Amazonasvirran suistosta ja lähelle Orinocon, niin
sanotun Suuren virran suuta.
Kapteeni tuli neuvottelemaan kanssani siitä, mitä nyt tekisimme. Koska
laiva oli saanut vuodon, hän ehdotti, että palattaisiin suoraa päätä
Brasiliaan. Minä olin eri mieltä. Otettiin esille merikartta. Osoitin
ettei sielläpäin ollut mitään hätäsatamaa, minne voitaisiin mennä.
Meidän täytyi minun mielestäni päästä niin pian kuin mahdollista
Pienten Antillien piiriin ja pyrkiä nimenomaan Barbados-saaren
turviin. Jos välttäisimme joutumasta Meksikonlahden virtaan pääsisimme
sinne noin viidentoista päivän kuluttua. Afrikan länsirannikolle
lähtemistä ei voitu ajatellakaan. Ja niin otettiin nyt laivan
suunnaksi WNW jotta pääsisimme aluksi johonkin Englannin omistamaan
saareen.
Mutta toisin oli säädetty.
Saavuttuamme 12° 11':lle pohjoista leveyttä nousi uusi myrsky, joka
jälleen kiidätti meidät kauhealla vauhdilla kauaksi länttä kohden,
kaikkien tunnettujen kauppaväylien ulkopuolelle. Nyt oli se vaara
tarjona, että jos henkiin jäisimmekin, niin pikemmin täällä joutuisi
villien raakalaisten syötäväksi kuin keksisi minkään mahdollisuuden
päästä takaisin omaan maahan.
Tuulen yhä vimmatusti puhaltaessa kuului kerran aamulla äkkiä mastosta
huuto: "Maata näkyvissä"! Tuskin olimme kaikki ennättäneet kannelle,
kun laivamme jo törmäsi hiekkasärkälle ja pysähtyi siihen. Ja nyt
alkoivat raivoisat hyökyaallot lyödä kannen yli sellaisella voimalla,
että meidän täytyi paeta kajuuttoihin, jotteivät ne olisi pyyhkäisseet
meitä mereen.
Sen, joka ei itse ole tällaista kokenut, ei ole helppoa käsittää
meidän hätäämme ja tuskaamme. Emme tienneet missä päin olimme,
olimmeko ajautuneet saaren vai mannermaan rantaan, olivatko seudut
asuttuja vai asumattomia. Tuuli tuntui tosin hiukan laimenevan, mutta
pelkäsimme sittenkin, että laiva minä hetkenä hyvänsä hajoaisi
kappaleiksi. Äkkiä, kuin ihmeen kautta, tuuli kääntyi päinvastaiseen
suuntaan. Me katselimme toisiamme odottaen joka silmänräpäys kuolemaa
ja valmistautuen lähtemään toiseen maailmaan, sillä tässä maailmassa
ei meillä enää ollut mitään tekemistä.
Ainoana lohdutuksena oli se, ettei laiva vielä ollut särkynyt ja että
kapteeni sanoi tuulen tyyntyvän. Myrsky hiljenikin hiukan, mutta laiva
oli yhä karilla eikä ollut vähintäkään toivoa saada sitä irti. Miten
vain saada henkensä pelastetuksi -- siinä kysymys. Toinen laivan vene
oli myrskyssä paiskautunut säpäleiksi, toinen oli tosin jäljellä,
mutta aivan mahdottomalta näytti saada se vesille.
Aika oli täpärällä. Muutamat näkivät jo laivan ruvenneen halkeilemaan.
Perämiehen onnistui viimein muun laivaväen avulla saada vene mereen,
me hyppäsimme siihen, yhteensä yksitoista henkeä, ja antauduimme
Jumalan armon turvissa pauhaavan meren valtaan. Myrsky oli tosin ollut
koko lailla hiljentynyt, mutta meri raivosi yhä edelleen. Se oli
todellakin den wild zee, joksi hollantilainen nimittää myrskyävää
merta.
Kauhea oli meidän poloisten tila. Purjetta ei meillä ollut, emmekä
sillä olisi mitään tehneetkään. Turvauduimme airoihin, mutta --
kohtalomme oli ilmeinen: rantaa kohti meidän täytyy pyrkiä, ja sinne
meitä tuulikin työntää, mutta rannan särkkiin vene auttamattomasti
särkyy. Jätimme henkemme Jumalan huomaan ja lähdimme omin käsin
jouduttamaan matkaa ilmeistä perikatoamme kohti.
Pienenä toivon kipinänä tuikahti mielessämme vielä se ajatus, että
onnellisen sattuman ansiosta pääsisimme johonkin lahdenpoukamaan tai
joensuuhun tuuulensuojaan, mutta mitä lähemmäksi rantaa tulimme, sitä
kauheammalta se näytti, hirveämmältä vielä kuin meri.
Kiidettyämme noin puolentoista peninkulman verran tuli äkkiä suunnaton
hyökyaalto takaapäin. Vuorenkorkuisena se vyöryi meitä kohti. Siitä
tulisi meille armonisku, sen näki nyt joka mies. [Armoniskuksi
sanottiin teloituksen viimeistä, kuolettavaa iskua, jolla pyöveli
lopetti teloitettavan tuskat.] Se karkasi sellaisella vimmalla veneen
kimppuun, että tämä samassa silmänräpäyksessä kaatui kumoon. Tuskin
ennätimme huudahtaa: "Jumala varjelkoon!" kun aalto oli jo nielaissut
meidät kitaansa.
Mahdotonta on kuvailla niitä ajatuksia, joita mielessäni sävähti
ristiin rastiin vaipuessani veteen. Taitava uimari kyllä olin, mutta
en päässyt aallon sisästä pintaan hengittämään, ja ennen kuin se
heitti minut hyvän matkaa rannalle päin ja jälleen painuin takaisin.
Olin läkähtymäisilläni, mutta saatuani hiukan hengitetyksi oli minussa
sen verran tarmoa että huomatessani olevani lähempänä maata kuin
luulinkaan, nousin pystyyn ja läksin pyrkimään rantaa kohti, ennen
kuin toinen aalto tulisi ja tempaisi minut mukaansa. Ja se tuli
korkeana kuin vuori ja raivoisana kuin vihamies. Hengitystäni
pidättäen peityin jälleen aallon syliin parin-, kolmenkymmenen jalan
syvyyteen. Sanomattomalla voimalla se heitti minut rantaa kohti, ja
minä, ponnistaen kaikki voimani, koetin uida samaan suuntaan. Rintani
oli jo pakahtumaisillaan, kun äkkiä tunsin käsieni ja pääni olevan
vedenpinnan yläpuolella. Vain pari sekuntia ennätin hengittää, mutta
jo sekin antoi minulle uusia voimia. Pian peitti aalto minut jälleen,
tällä kerralla ei kuitenkaan niin pitkäksi aikaa kuin ennen. Sen
mentyä riensin taas minkä ennätin rantaan päin.
Mutta raivoisa meri ei jättänyt minua vieläkään rauhaan. Kahdesti
vielä hyökkäsi aalto päälleni, työntäen minua yhä enemmän rantaa
kohti. Viimeisellä kerralla se paiskasi minut niin ankarasti kalliota
vastaan, että menin tainnoksiin. Siitä toinnuttuani tunsin, etten enää
kykenisi vastustamaan meren voimaa, mutta silloin kiersin käsivarteni
kallion ympärille ja siten vältyin joutumasta aallon mukana takaisin
mereen. Kiiruhdin rannalle ja pääsin vihdoin ylemmäksi kalliolle,
jossa vesi ei enää voinut minua saavuttaa.
Nyt olin pelastunut ja ensi työkseni kiitin Jumalaa, joka oli
tempaissut minut ihan ilmeisesti surman suusta.
Mahdotonta on selittää sen ihmisen iloa ja riemua, joka sanan täydessä
merkityksessä on nostettu haudasta. Nyt minä käsitin, miksi
kuolemaantuomitulta vangilta, jolla jo on hirttosilmukka kaulassa,
mutta jolle äkkiä julistetaan armahdus, samassa lyödään suonta:
äkillinen mielenliikutus saattaisi pysäyttää hänen sydämensä sykinnän.
"Mutt äkki-ilo niin kuin äkkisurukin,
ne tuhon voivat tuottaa kumpikin."
Kädet yhä kurotettuina taivasta kohti kuljin rannalla. Olemukseni
pohjia myöten olin kiitollinen pelastumisestani. Ja sitten muistuivat
mieleeni toverit: he olivat hukkuneet joka mies. En sen koommin nähnyt
heistä jälkeäkään, paitsi kaksi hattua, yhden lakin ja kaksi paritonta
kenkää.
Loin silmäni haaksirikkoiseen laivaan. Meri hyökyi vielä niin tuimasti
sen ympärillä, että se väliin kokonaan katosi silmistäni. Nähdessäni
kuinka kaukana se oli, en saattanut olla huudahtamatta: "Hyvä Jumala!
Kuinka olikaan mahdollista, että pääsin rantaan!"
Aloin sitten vähitellen silmäillä ympärilleni nähdäkseen millaiseen
paikkaan olin joutunut, ja päättääkseni, mitä ensiksi tekisin. Lyhyt
oli iloni: huomasin tilani varsin surkeaksi. Olin läpimärkä. Muita
vaatteita ei minulla ollut kuin ne, mitkä oli ylläni. Ei ollut
muruakaan syötävää, ei vesitippaa juotavaa. Täällä kuolisin varmasti
nälkään, tai villipedot raatelisivat minut. Pahinta oli se, ettei
minulla ollut mitään asetta, millä olisin tappanut jonkin eläimen
henkeni pitimiksi tai puolustautunut metsänpetoja vastaan. Ei minulla
ollut muuta kuin puukko, piippu ja hiukan tupakkaa kukkarossa.
Onnettomuuteni saattoi minut sellaiseen epätoivoon, että jonkin aikaa
juoksentelin kuin mielipuoli edestakaisin. Ilta alkoi pimetä, ja tuska
sydämessä mietin: mikähän minut perii, jos täällä on villejä
metsäneläimiä, jotka tavallisesti öiseen aikaan lähtevät
tyyssijoiltansa.
Ei ole muuta neuvoa, arvelin, kuin nousta lähellä olevaan tuuheaan
honkaan. Sinne kiipeän yöksi. Huomenna mietin sitten, millä kuolemalla
kuolen, sillä elämästä ei ole pienintäkään toivoa. Kuljin jonkin
matkaa sisämaahan etsimään juomavettä, jota suureksi ilokseni
löysinkin. Juotuani ja pistettyäni tupakkaa suuhuni hillitäkseni
nälkääni palasin jälleen hongan luokse, kiipesin ylös ja asetuin sen
oksille niin, ettei ollut pelkoa putoamisesta, jos sattuisin
nukkumaan. Leikkasin sitten aseekseni vahvan sauvan ja asetuin
paikoilleni.
Hyvin väsynyt kun olin, vaivuin pian sikeään uneen enkä luule
kenenkään muun nukkuneen samanlaisessa tilassa niin makeasti kuin minä
tässä korkeassa kammiossa.