Kaksi matkaa Guineaan, toinen onnellinen, toinen onneton. --
Maurilaisten orjana. -- Pako Xuryn kanssa. -- Leijona.
Koska minulla oli hiukan rahaa taskussani, lähdin jalkaisin
Lontooseen.
Matkalla sinne sekä perillä sain taas taistella monet kovat taistelut
itseni kanssa. Mille uralle nyt antautuisin? Kääntyisinkö kotiin vai
menisinkö merille jälleen? Kovin minua hävetti palata takaisin.
Kuvittelin mielessäni, miten joutuisin kaikkien naapurieni
hämmästeltäväksi ja miten masentavaa olisi astua vanhempieni ja
tuttavieni silmien eteen. Sittemmin olen usein huomannut, kuinka
mielettömiä ja lyhytjärkisiä ihmiset ovat varsinkin nuoruutensa
päivinä: ei heitä synti hävetä, mutta synnin katumus kyllä: ei teko,
joka heitä halventaa, vaan parannus, joka heidät jälleen kohottaisi.
Neuvottomana epäröin ja emmin jonkin aikaa, kunnes muisto
vastakestetyistä vastuksista vähitellen himmeni ja hälveni ja sen
mukana koti-ikäväkin. Entinen seikkailunhalu sai minussa jälleen
vallan ja saattoi minut yrityksiin, joista myöhemmin seurasi sulaa
turmiota.
Astuin laivaan, jonka oli määrä purjehtia Afrikan itärannikolle eli,
niin kuin merimiehet meillä sanovat, käydä Guineassa.
Siinä tein tyhmästi, etten jo alun pitäen pestautunut laivamieheksi.
Siten minun olisi kyllä ollut pakko tehdä raskasta työtä, mutta
samalla olisin juurta jaksaen perehtynyt merimiehen ammattiin. Minusta
olisi aikaa voittaen saattanut tulla perämies, luutnantti, vaikkapa
merikapteenikin. Mutta kohtaloni oli valita aina pahin osa. Olihan
minulla hyvä nuttu ylläni ja rahaakin taskussani. Herroiksi sitä siis
mentiin laivaan, tyhjäntoimittajaksi.
Lontoossa olin tutustunut erääseen laivankapteeniin, rehelliseen,
kunnon mieheen, joka vastikään oli palannut Guineasta. Hänen oli
siellä onnistunut tehdä edullisia kauppoja, ja sinne hän aikoi pian
palatakin. Kuultuaan että minun mieleni teki päästä matkustamaan hän
pyysi minua toverikseen ja seuralaisekseen tarjoten minulle vapaan
matkan. Hän neuvoi minua ottamaan mukaani jonkin verran sellaisia
kauppatavaroita, joilla sielläpäin on hyvä menekki. Kirjoitin
kotiseudulleni muutamille ystävilleni ja sain sieltä yhteensä
neljäkymmentä puntaa. Niillä rahoilla ostin sitten kapteenin neuvon
mukaan kaikenlaista rihkamaa.
Pian lähdettiin matkalle, ja tämä olikin minun matkoistani ainoa, joka
tuotti minulle hyötyä. Ystäväni kapteenin johdolla perehdyin jossakin
määrin matematiikkaan ja purjehdusoppiin, harjaannuin pitämään laivan
päiväkirjaa sekä laskemaan, millä pituus- ja leveysasteella milloinkin
oltiin. Sanalla sanoen opin sen, mikä merimiehen välttämättömästi
täytyy tietää ja taitaa. Ja niin minusta tällä matkalla tuli sekä
merimies että kauppias. Ostamillani tavaroilla sain naulan ja yhdeksän
unssia kultahiekkaa, josta minulle Lontoossa palattuani maksettiin
lähes kolmesataa puntaa.
Tämä ensimmäinen menestys synnytti minussa jos minkälaisia
korkealentoisia suunnitelmia -- suureksi turmiokseni. Päätin tehdä
jälleen matkan Guineaan.
Kapteeni, hyvä ystäväni, tosin sairastui heti Lontooseen tultuamme ja
kuoli muutaman päivän perästä. Laivan päälliköksi tuli nyt entinen
perämies, ja hänen kanssaan minä läksin onnettomimmalle matkalle, mitä
ihminen milloinkaan on tehnyt. Kapteenivainajan leskelle jätin
talletettavaksi kaksisataa puntaa ja sadalla ostin uusia tavaroita.
Laiva oli juuri kääntymässä Kanarian saarten ja mannermaan välisille
väylille, kun huomasimme aamuhämärissä maurilaisen merirosvolaivan,
joka Salésta päin lasketteli täyttä vauhtia meitä kohti. Me nostimme
kaikki purjeet, mutta havaitsimme pian rosvojen pääsevän yhä
lähemmäksi meitä. Täytyi varustautua taisteluun.
Meillä oli kaksitoista tykkiä, rosvoilla kahdeksantoista. Kello kolmen
aikaan iltapäivällä rosvolaiva oli meidät saavuttanut. Nähtävästi sen
aikomuksena oli hyökätä kimppuumme perän puolelta, mutta se asettuikin
erehdyksessä meihin sivuttain, ja silloin laukaisimme kahdeksan tykkiä
yhtaikaa sitä kohti. Se peräytyi hiukan, mutta vastasi heti taas
tuleemme, ja sen parisataa miestä laukaisi muskettinsa meitä kohti
saamatta kuitenkaan vahinkoa aikaan, koska me olimme hyvässä suojassa.
Se hyökkäsi sitten uudestaan, kävi laitaamme kiinni, jolloin
kuusikymmentä miestä syöksyi meidän kannellemme ja rupesi heti
katkomaan köysiä ja viiltämään purjeita rikki. Kahdesti saimme heidät
karkotetuksi takaisin, mutta vihdoin ylivoima voitti meidät. Ei
auttanut muu kuin antautua, kun meitä oli kuollut kolme ja
haavoittunut kahdeksan miestä. Meidät otettiin vangiksi ja vietiin
Salé-nimiseen maurilaiseen satamaan.
Nyt olin siis vankina minäkin. Niin masentava kuin olikin tieto, että
minusta, uljaasta kauppiaasta, oli tullut viheliäinen orja, täytyy
minun kumminkin tunnustaa, ettei kohtelu, jonka alaiseksi jouduin,
ollut niin ankara kuin ensin olin pelännyt. Minua ei viety, niin kuin
muita, sisämaahan, hallitsijan hoviin, vaan jäin rosvolaivan päällikön
luokse. Orja kuin orja sittenkin. Luulin jo isäni ennustuksen käyneen
toteen, mutta voi! Tämä oli vasta kärsimysteni esimakua.
Sanomattakin on selvää, että ainaisena ajatuksenani oli, miten
pääsisin vapaaksi vankeudesta, mutta pienintäkään tilaisuutta ei
ilmaantunut.
Verraten helppoja töitä sain toimitella: hoitaa isäntäni puutarhaa ja
kalastella. Kun minulla useinkin oli hyvä kalaonni, hän otti minut
pari kolme kertaa viikossa mukaansa Salén ulapalle onkimaan, ja
soutajanani oli nuori maurilainen, nimeltä Xury. Milloin isäntäni ei
itse joutanut, hän lähetti minut ja Xuryn erään sukulaisensa seurassa
onkimatkoille.
Kerran olimme tuollaisella kalastusmatkalla vähällä joutua surman
suuhun. Äkkiä levisi niin sakea sumu, ettemme tienneet missä olimme.
Saimme soutaa koko sen päivän ja seuraavan yönkin, ja kun aamun
koittaessa sumu hälveni, huomasimme joutuneemme pari peninkulmaa
ulapalle päin. [Tässä kirjassa on aina puhe Englannin peninkulmasta
tahi meripeninkulmasta. -- Edellinen = 1,6 km; jälkimmäinen = 1,85
km.] Kun alkoi käydä melko navakka tuulikin, meillä oli täysi työ,
ennen kuin pääsimme rantaan, puhumattakaan siitä, että ankara nälkä
vaivasi meitä.
Tämän otti isäntä opikseen ja päätti tästä puolin olla milloinkaan
lähtemättä kalalle ilman kompassia ja eväitä. Hänellä kun oli tallella
meidän entisestä laivastamme saatu isopursi, hän laitatti sen keskelle
kajuutan, johon sopi pari miestä pitkälleen ja johon asetettiin pöytä
ja muutamia ruoka- ja juomatavarain säilytyspaikkoja. Tällä purrella,
joka oli varustettu niin sanotulla lampaanlapapurjeella, me siitä
lähtien aina kävimmekin kalassa.
Näin kului kaksi vuotta.
Sattuipa sitten kerran, että isäntäni päätti lähteä purrellaan
kalastelemaan parin kolmen ylhäisen maurilaisen kanssa, jotka olivat
tulleet vierailemaan hänen luokseen. Edellisenä iltana hän lähetti
purteen tavallista enemmän ruokatavaroita ja juomia ja käski minun
myös ottaa mukaan kolme pyssyä ampumatavaroineen, hän kun vieraineen
aikoi huviretkellä ampua vesilintujakin.
Minä tein työtä käskettyä, varustin ja puhdistin purren, nostin liput
ja viirit ylös ja aamusta varhain istuin odottelemassa isäntää
vieraineen. Mutta hänpä tulikin yksin ilmoittaen, etteivät vieraat
voineetkaan tulla huviretkelle, heidän kun välttämättä täytyi lähteä
asioilleen. Illaksi he kyllä tulisivat takaisin, ja minun pitäisi
lähteä Xuryn ja hänen sukulaisensa kanssa ongelle hankkimaan tuoretta
kalaa illalliseksi.
Silloin palasivat mieleeni jälleen entiset vapauden ajatukset: nythän
oli hallussani alus, ruokatavaroita ja juomavettä runsaasti. Minne
lähteä, sitä en tiennyt; sen vain tiesin, että pois minä yritän. Tuuli
oli epäsuotuisa, se kun puhalsi koillisesta. Jos olisi ollut
etelätuuli, olisin helposti päässyt Espanjan rannoille ja Gibraltarin
salmen kautta Cadizin lahteen. Mutta siitä huolimatta olin päättänyt
lähteä, menköön syteen tai saveen.
Kalastettuamme jonkin aikaa rannalla saalista saamatta huomautin
seuralaisilleni, että huonostihan me muka tällä tapaa täytämme isännän
käskyt; meidän täytyy lähteä ulommaksi. Maurilainen suostui
vähintäkään vaaraa aavistamatta ja astui kokkaan vetämään ylös
purjetta. Minä ohjasin purren noin peninkulman päähän ulapalle, jätin
sitten peräsimen Xurylle ja menin itse kokkaan. Siellä asetuin
maurilaisen taakse, sieppasin häntä vyötäisistä ja -- yks kaks oli
mies meressä. Hetken perästä hän pulpahti pintaan, kohosi kuin korkki
ja läksi uimaan purtta kohti. Sen hän olisi pian saavuttanutkin, tuuli
kun oli kovin laimea, mutta minä sieppasin pyssyn ja uhkasin ampua
hänet, jos hän lähemmäksi yrittäisi.
-- Meri on tyyni, sanoin minä, -- olet hyvä uimari, käänny rantaan!
Minä aion paeta, kävi miten tahansa.
Hän huomasi parhaaksi palata takaisin, ja olen varma siitä, että hän
saapui onnellisesti rantaan, sillä hän oli todella mainio uimari.
Senjälkeen käännyin Xury pojan puoleen sanoen:
-- Xury, jos lupaat olla minulle uskollinen, niin teen sinusta suuren
miehen, mutta ellet vanno sitä Muhammedin ja isäsi parran nimessä,
niin heitän sinutkin mereen.
Poika vannoi minulle uskollisuutta luvaten lähteä kanssani vaikka
maailman ääriin.
Niin kauan kuin maurilainen oli näkyvissä koetin suunnata purtta
pohjoiseen ikäänkuin pyrkien Gibraltaria kohti. Ja kukapa järkevä
ihminen olisi osannut luullakaan, että kääntyisin etelää kohti,
outoihin seutuihin, missä villit neekerit tekisivät minusta piankin
lopun. Mutta hämärän tultua muutin kurssia ja käännyin kuin
käännyinkin etelään, joutumatta kuitenkaan kovin kauaksi rannasta.
Tuuli oli jokseenkin navakka, meri verraten rauhallinen, ja siksipä
matka joutuikin niin, että seuraavana päivänä, noin kello kolmen
tienoissa, kun jälleen sain rannan näkyviin, olimme noin 150
peninkulmaa etelään Salésta, siis ulkopuolella Marokon keisarin
alueiden.
Maihin en sentään uskaltanut laskea enkä ankkuriakaan heittää yhä
vieläkin peläten joutuvani maurilaisten kynsiin. Kun tuulikin oli
edelleen myötäinen, jatkoin purjehtimista etelää kohti viisi päivää
yhtä mittaa. Vihdoin tuuli kääntyi eteläiseksi, ja koska nyt ei enää
ollut pelkoa takaa-ajostakaan, laskin illan suussa ankkuriin erään
pienen joen suun kohdalle.
Millä leveysasteella oltiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään
tietoa; en osannut arvata, minkä maan rannalle olimme joutuneet, en
tiennyt joen nimeä. Pimeän tultua päätimme uida rannalle
tarkastelemaan seutua ja noutamaan juomavettä. Mutta tuskin oli
aurinko mennyt mailleen, niin jo alkoi rannalta kuulua niin kauheata
petojen ärjyntää ja ulvomista, että Xury parka kauhusta vavisten
pyysi, ettei yön aikana mentäisi rannalle. Ja parasta olikin olla
menemättä sinne. Parin kolmen tunnin kuluttua näimme monenmuotoisten
suurten eläinten, emme tienneet minkä nimisten, lähenevän meren rantaa
ja heittäytyvän veteen uimaan ja pulikoimaan, ja siinä ne pitivät niin
kamalaa karjuntaa, etten moista ollut ennen kuullut.
Ei aikaakaan, niin jo kuului yksi eläin uivan meidän purttamme kohti.
Emme sitä erottaneet pimeässä, mutta pärskynnästä ja huohotuksesta
päättäen se mahtoi olla tavattoman suuri peto. Xury luuli sitä
leijonaksi. Tuokion kuluttua huomasin sen lähestyneen meitä parin
aironmitan päähän. Silloin sieppasin kajuutasta kiväärin ja laukaisin
sitä kohti. Peto kääntyi heti ympäri ja kuului uivan maihin.
Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata melua ja kiljuntaa, mikä nyt
nousi rannalla sekä kauempanakin: ensi kertaa kaiketi näillä seuduilla
oli kajahtanut pyssyn pamaus. Maihin ei nyt tietysti ollut menemistä,
ja mene tiedä, olisko tässä hyvä odotella aamunkaan valkenemista,
sillä villejä ihmisiä täytyi pelätä ainakin yhtä paljon kuin villejä
petoja.
Oli miten oli, mutta aamun tultua meidän täytyi päästä maihin hakemaan
juomavettä, joka oli meiltä kokonaan lopussa. Xury pyysi päästä
rannalle vesileilin kanssa: hän muka kävisi etsimässä vettä sieltä.
-- Miksi en minä tulisi mukaan? kysäisin minä. Hän vastasi:
-- Jos villi tuli, se hotki minä ja te pääse pois.
-- No niin, sanoin minä liikuttuneena pojan uskollisuudesta, --
mennään sitten yhdessä, Xury. Jos villit tulevat, niin ammumme ne; ei
meitä syödä kumpaakaan.
Me työnsimme purren niin lähelle rantaa kuin suinkin mahdollista,
otimme pyssyt ja vesileilit mukaan ja kahlasimme rannalle. Minä en
uskaltanut jättää venettä näkyvistä, mutta poika läksi kauemmaksi
maalle, missä oli nähnyt jonkin alankopaikan. Hetken kuluttua hän tuli
juoksujalkaa luokseni. Minä luulin jo villien tai metsänpetojen ajavan
häntä takaa, mutta pian huomasin hänen olallaan jonkin otuksen, jonka
hän oli ampunut. Se oli jäniksen näköinen, mutta turkispeite oli
toisenlainen ja jalatkin pitemmät. Mikä eläin lienee ollutkaan, me
olimme iloisia, kun olimme saaneet lisää matkaeväitä.
Vettä ei meidän tarvinnutkaan lähteä kovin kaukaa hakemaan, sillä
hiukan ylempänä huomasimme joen veden olevan luoteen aikana makeaa. Ja
niinpä täytimme leilit ja palasimme purteemme näkemättä jälkeäkään
ihmisistä.
Koska olin ennenkin purjehtinut näillä seuduin, arvasin, etteivät
Kanarian ja Kap Verden saaret olisi täältä kovinkaan kaukana.
Leveysastetta en kuitenkaan pystynyt tarpeellisten kojeitten
puutteessa laskemaan. Sen verran osasin sentään arvata, että nämä
tienoot olivat asumattomia. Neekerit ovat näiltä seuduilta siirtyneet
maurilaisten tieltä etelämmäksi, ja maurilaiset taas eivät ole
katsoneet maksavan vaivaa ottaa haltuunsa näin karuja maita.
Olin pari kertaa kirkkaalla ilmalla näkevinäni Pico di Teneriffan
huipun ja koetinkin purjehtia sitä kohti, mutta vastatuuli ja kova
aallokko pakottivat minut yhä edelleen pysymään lähellä rantaa.
Silloin tällöin täytyi laskea maihin täyttämään vesileilejä.
Kerran laskimme aamulla varhain ankkurin erään korkean niemennenän
kohdalle. Nousuveden mukana lähestyimme rantaa, kun Xury, jolla oli
sirkeämmät silmät kuin minulla, äkkiä virkkoi hiljaa, että parasta
olisi lähteä loitommaksi täältä.
-- Tuolla, virkkoi hän, -- makata juuri yksi pitkä peto. Minäkin näin
nyt tavattoman suuren leijonan makaavan kallionkielekkeen alla.
-- Xury! sanoin minä. -- Mene rannalle ja tapa se.
-- Minäkö tappa! hän huudahti säikähtäen. -- Se syö minun suuta. (Syö
suuhunsa, tarkoitti poika.)
Minä käskin nyt hänen olla aivan hiljaa, otin suurimman pyssyn, pistin
siihen aimo panoksen ruutia ja työnsin kaksi kuulaa päälle. Samoin
tein toisellekin pyssylle. Kolmannen latasin viidellä pitkällä
luodilla. Koetin osua petoa päähän, mutta se makasi käpälä kuonollaan,
niin että luodit mursivat siltä polven. Se kavahti pystyyn, mutta
vaipui jälleen maahan, nousi sitten kolmelle jalalleen päästäen mitä
kamalimman karjunnan. Minä sieppasin toisen pyssyn ja tällä kertaa
osuin petoa suoraan päähän. Se kaatui möristen ja vain hiljaa
nytkäytellen ruumistaan. Nyt Xurykin rohkaisi mielensä ja pyrki
maihin. Hän otti kolmannen pyssyn ja pitäen toisessa kädessään sitä
veden yläpuolella ui rantaan. Siellä hän laukaisi pyssynsä petoon,
ihan korvan juureen, jolloin se kokonaan heitti henkensä.
Olihan tuo uljas saalis, mutta ruoaksi siitä ei ollut, ja siksi minun
kävi sääliksi kolmea turhaan tuhlattua panosta. Me nyljimme siltä
nahan, mihin työhön kului melkein koko päivä, ja levitimme sen sitten
kajuutan kannelle, jossa se kuivui parissa päivässä.