Uimalla laivalle. -- Lautta. -- Ensimmäinen otus. -- Useamman kerran
laivalla. -- Varastot lisääntyvät. -- Vuohi. Almanakka. -- Pakko paras
opettaja.
Herätessäni oli ilma kirkas, myrsky oli tyyntynyt, meri ei enää
pauhannut eikä raivonnut niin kuin eilen. Eniten minua kuitenkin
ihmetytti se, että laiva oli yön aikana siirtynyt karilta lähemmäksi
rantaa. Nousuvesi oli irroittanut sen ja kuljettanut sitä maata kohti,
melkein sen kallion lähelle, johon aalto oli minut eilen viskannut.
Koska se ei ollut nyt rannasta kuin peninkulman päässä ja näytti yhä
vieläkin olevan pystyssä, alkoi mieleni tehdä sinne, koska saisin
sieltä yhtä ja toista tarpeellista.
Puolenpäivän aikana meri tyyntyi kokonaan. Luodevesi pakeni niin
kauas, ettei rannan ja laivan välillä ollut vettä enää kuin
neljännespeninkulma.
Mieleni muuttui haikeaksi katsellessani laivaa. Jos olisimme pysyneet
siinä eilen, niin hengissä olisimme nyt joka mies. Olisimme
pelastuneet rannalle, eikä minustakaan olisi tullut tällaista kurjaa
erakkoa, vailla ihmisseuraa ja kaikkea lohdutusta. Kyyneleet
kiertyivät väkisinkin silmiini. Mutta nyt ei auttanut antautua murheen
valtaan. Päätin lähteä käymään laivalla. Riisuin vaatteet yltäni, ilma
kun oli tavattoman lämmin, ja heittäydyin mereen. Yks kaks olin uinut
laivan luo, mutta siellä oli pulma edessä: miten pääsisin laivaan. Se
oli yhä matalikolla ja hyvin korkealla vedenpinnasta; ei ollut mitään,
jota myöten olisin voinut nousta kannelle. Kahdesti uin laivan ympäri
ja vasta toisella kerralla huomasin köydenpään riippuvan kokasta --
kumma etten sitä jo ensi kerralla huomannut! Ankarasti ponnistaen sain
vihdoin köydenpäästä kiinni ja kiipesin kokkaan.
Huomasin laivan saaneen vuotoja ja ennättäneen vetää vettä sisäänsä jo
koko lailla. Myrsky oli iskenyt sen perä edellä kovan hietasärkän
laitaan, niin että perä oli kohonnut hyvin korkealle, kokka sitä
vastoin vaipunut alas. Kannet olivat vapaina, ja kaikki mitä laivalla
oli, näkyi jääneen kuivaksi. Ensi työkseni rupesin tarkastamaan, mikä
laivalla oli vielä kunnollista ja mikä turmeltunutta. Kaikki laivan
ruokatavarat olivat säilyneet kuivina. Nälkäinen kun olin, menin
ruokavarastoon, pistin housuntaskuni täyteen laivakorppuja ja niitä
pureskellen ryhdyin jatkamaan työtäni, sillä kiirettä oli pidettävä.
Isosta kajuutasta löysin jonkin verran rommia, jota otin aimo
kulauksen vahvistuakseni vastaisiin ponnistuksiin. Nyt olisi ollut
tarpeen vene, millä olisin vienyt tavaroita maihin. Mutta kun sitä ei
ollut, täytyi ryhtyä muihin keinoihin.
Laivalla tiesin olevan muutamia vararaakoja, pari kolme paksua parrua
ja useita varalla pidettyjä mastopuita. Otin niistä muutamia, joita
jaksoin liikutella, sidoin toiseen päähän köyden, heitin ne mereen ja
kiinnitin köyden laivaan. Laskeuduin sitten alas laivankylkeen, vedin
puut luokseni ja sidoin neljä raakaa molemmista päistä yhteen niin
hyvin kuin osasin, niin että siitä muodostui jonkinlainen lautta.
Panin sitten pari kolme lautaa poikkipuolin ja jopa kannatti lautta
miestä. Koska se oli kuitenkin vielä kovin heikko raskaammalle
lastille, sahasin käsisahalla mastopuun kolmeen kappaleeseen ja liitin
nämä lauttani vahvikkeeksi. Vaikeaa ja hankalaa tämä työ kyllä oli,
mutta tieto siitä, että nyt on hankittava välttämättömiä elintarpeita,
rohkaisi ja opetti minua saamaan aikaan sellaistakin, mihin muissa
oloissa tuskin olisi pystynyt.
Lautta oli nyt kyllin luja kantamaan suurtakin kuormitusta. Kysymys
oli vain siitä, mitä siihen ensiksi panisin ja miten saisin tavarat
tyrskyjen läpi maihin. Mutta tässä ei ollut aikaa pitkiin arveluihin.
Ensiksi laskin lautan pinnalle niin monta lautaa ja lankkua kuin
kokoon sain, otin sitten kolme merimiesarkkua, tyhjensin ne ja vein
lautalle. Ensimmäiseen panin ruokatavaroita: leipää, riisiä, kolme
Hollannin juustoa, viisi kimpaletta kuivattua vuohenlihaa ja jonkin
verran eurooppalaisia jyviä, ohraa ja riisiä, jota oli käytetty
laivalla olleen siipikarjan ruoaksi. (Linnut oli jo aikaa sitten
syöty, ja mielipahakseni huomasin jälkeen päin, että rotat olivat
jyrsineet siemenistä suurimman osan kelvottomiksi.) Juomia löysin
useita laatikollisia, muutamia hienoja liköörejä ja viisi kuusi
nassakkaa arrakkia. Ne minä nostin sellaisenaan lautalle, kun arkuissa
ei enää ollut tilaa.
Tällä välin alkoi vuoksi nousta, ja harmikseni näin, kuinka rannalle
jättämäni takki, liivit ja paita kelluivat veden pinnalla. Uimaan
lähtiessäni ei minulla ollut kuin liinaiset polvihousut ja sukat
jalassa. Laivassa kyllä oli vaatetta hyvinkin runsaasti, mutta ylleni
sieppasin vain kaikkein tarpeellisimmat, minulla kun oli kiire saada
paljon tärkeämpää mukaani, nimittäin työaseita. Kauan aikaa
haeskeltuani löysin viimein kirvesmiehen arkun. Se oli verraton aarre
ja tällä haavaa minulle arvokkaampi kuin laivanlastillinen kultaa.
Laskin sen lautalle sisällystä sen tarkemmin tutkimatta, sillä
tiesinhän suunnilleen, mitä siinä oli.
Nyt oli saatava ampuma-aseita ja ampumatarpeita. Suuressa kajuutassa
oli kaksi sangen hyvää lintupyssyä ja kaksi pistoolia. Ne minä otin
ensin ja samalla muutamia ruutisarvia ja haulipusseja sekä kaksi
vanhaa, ruostunutta miekkaa. Sitä paitsi löysin vielä pitkän etsimisen
perästä kolme ruutitynnyriä, joista kaksi oli säilynyt ihan kuivana,
kolmas oli kostunut. Nämä aseet, kaksi sahaa, kirveen ja vasaran
laskin lautalle.
Olipa lastini lisänä kolme elävääkin olentoa, nimittäin laivan kaksi
kissaa ja koira. Edelliset kyllä pysyivät lautalla koreasti, mutta
koira hyppäsi heti kohta mereen ja ui edelläni rantaan.
Nyt oli lautta täyteen lastattu. Mutta kuinka päästä maihin, kun ei
ollut purjetta, ei airoja, ei peräsintä? Heikoinkin tuulenpuuska
saattoi tehdä koko hankkeen tyhjäksi.
Kolme edullista seikkaa oli kyllä olemassa: ensiksi meri oli tyyni,
toiseksi vuoksi nousi ja liikkui rantaa kohti, kolmanneksi tuuli,
vaikka hiljainenkin, puhalsi mereltä päin. Löydettyäni pari kolme
katkonaista airoa läksin vihdoin lautallani liikkeelle.
Peninkulman verran lautta kulki varsin hyvin. Huomasin sen vain
suuntautuvan hiukan syrjään siitä kohdasta, missä ensi kertaa olin
noussut maihin. Siitä päätin, että tässä mahtoi käydä virta. Toivoin
siis pääseväni johonkin lahdelmaan tai joensuuhun, johon lautta olisi
hyvä ohjata. Oikein olin arvannutkin. Edessäpäin tuli näkyviin pieni
poukama, jonne vuoksi virtasi jokseenkin kovalla vauhdilla. Koetin
niin hyvin kuin osasin ohjata lauttaani keskeltä virtaa.
Mutta siellä olin vähällä joutua toisen kerran haaksirikkoon, ja jos
niin olisi käynyt, olisi minulta varmaankin sydän murtunut. Kun en
lainkaan tuntenut rantaa, törmäsi lautan toinen pää äkkiä matalikolle,
jolloin tavarat olivat liukumaisillaan toiseen, matalammalla olevaan
päähän; siitä ne tietystikin olisivat solahtaneet veteen. Ponnistin
selkäni kaikin voimin arkkuja vasten, etteivät ne siirtyisi
paikoiltaan, ja koetin saada lauttaani irti, mutta se oli mahdotonta.
En uskaltanut liikahtaakaan paikaltani, vaan tässä tukalassa asemassa
minun täytyi olla runsas puoli tuntia, kunnes vuoksi oli kohottanut
lautan toisenkin pään väljille vesille. Airolla sauvoin sitä sitten
eteenpäin, kunnes sain sen uomaan, jossa nousuvesi lähti kulkemaan
ylös virtaa. Kovin kauas merenrannasta en olisi mielelläni joutunut,
sillä täältä rannaltahan näkisin ulapalle: kukaties vielä joskus
saisin näkyviini laivan, joka pelastaisi minut.
Huomasin joen äyräässä viimein pienen lahdelman ja sinne sain lauttani
suurella vaivalla ohjatuksi. Mutta siinä oli taas se vaara tarjona,
että koko lastini solahtaisi veteen. Äyräs oli näet jyrkkä; ei näkynyt
mitään sopivaa laituripaikkaa. Jos lautan toinen pää olisi käynyt
rantaan, olisi toinen pää vaipunut veteen ja tavarat menneet sitä
tietään. Ei auttanut muu kuin iskeä airo pohjaan ja koettaa pidättää
lautta yhdessä kohdin lähellä tasapohjaista paikkaa, jonka arvasin
pian joutuvan nousuveden alle. Niin kävikin. Kun vesi oli sanotun
paikan kohdalla noussut tarpeeksi -- lauttani oli noin jalan
syvyydessä -- työnsin lautan siihen ja löin airon kummassakin päässä
pohjaan, niin ettei se enää päässyt mihinkään. Odottelin sitten,
kunnes vesi jälleen laski, jolloin lautta hiljalleen painui tasaiselle
tantereelle.
Lähdin nyt maihin etsimään soveliasta asuinpaikkaa itselleni ja
turvallista suojaa tavaroilleni. En tiennyt, minne olin joutunut,
mannermaalle vaiko saarelle, oliko täällä metsänpetoja vai ei. Vajaan
peninkulman päässä kohosi korkea ja jyrkkärinteinen vuori. Se oli
korkein kohta eräässä pohjoista kohti kulkevassa selänteessä. Otin
mukaani toisen lintupyssyn, ruutisarven ja pistoolin ja läksin
kulkemaan vuoren huippua kohti. Työllä ja tuskalla vihdoin pääsin
sinne, ja siellä suureksi surukseni huomasin joutuneeni saarelle:
vettä oli ympärillä, muutamia kallioita meressä vain siellä täällä ja
noin kolmen peninkulman päässä länteen kaksi vielä pienempää saarta.
Hedelmätön näkyi saari olevan ja arvattavasti asumatonkin, ellei siinä
asunut villipetoja, joita en kuitenkaan missään huomannut. Lintuja
näkyi olevan suuret laumat, mutta ne olivat kaikki minulle outoja. Jos
niistä muutamia ampuisikin, niin ties mikä niistä ruoaksi kelpaisi.
Takaisin tullessani ammuin erään suuren linnun, joka istui korkean
puun latvassa, tiheän metsän rinteellä. Tuskin oli pyssy lauennut,
niin pyrähti lentoon lukemattomat laumat monenlaisia lintuja, jotka
kirkuivat ja rääkyivät kukin omalla tavallaan. Ampumani lintu oli
väristä ja nokasta päätellen haukka, mutta kynnet olivat toisenlaiset
kuin haukalla. Sen liha haisi raadolta eikä siis kelvannut syötäväksi.
Palasin lautalle ja rupesin nostamaan tavaroitani rannalle. Siihen
työhön loput päivää kuluikin. En tiennyt, missä viettäisin yöni.
Maassa en uskaltanut nukkua, sillä pelkäsin petoja, vaikka tuo pelko,
kuten sittemmin ilmeni, oli aivan turha. Rakensin itselleni
tavara-arkuista ja laudoista jonkinlaisen majan. Miten täällä alkaisin
elatustani hankkia, en tiennyt lainkaan. Äskeisellä matkallani en
ollut nähnyt kuin pari kolme jäniksen kaltaista eläintä, jotka olivat
hypähtäneet edestäni pyssyn pauketta säikähtäen.
Seuraavana aamuna johtui mieleeni, että laivastahan voisi saada tänne
maihin vielä paljonkin kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, köysiä,
purjeita ja sen sellaista. Siksipä päätinkin käydä vielä toistamiseen
siellä, jos suinkin mahdollista. Ja kun otin lukuun, että ensimmäinen
myrsky saattoi särkeä laivan säpäleiksi, päätin jättää kaikki muut
työt sikseen, kunnes olisin saanut korjatuksi laivasta pois kaikki,
mikä suinkin oli mahdollista. Kutsuin sitten kokoon neuvoston, ts.
omat ajatukseni, ja siinä sitä punnittiin, olisiko paras lähteä
laivalle lautalla, mutta koska se huomattiin sopimattomaksi, päätin
lähteä sinne ensi pakoveden aikana samalla tavalla kuin ennenkin.
Tällä kertaa riisuuduin jo majassa jättäen ylleni vain kirjavan paidan
ja jalkaani liinahousut ja kengät.
Laivan kannelle noustuani rakensin toisen lautan. Nyt kun minulla oli
jo kokemusta, en tehnyt sitä enää niin kömpelöksi enkä lastannut sitä
niin raskaaksi kuin edellisellä kerralla. Paljon hyödyllistä tavaraa
sain nytkin kerätyksi. Kirvesmiehen kojusta löysin ensinnäkin pari
kolme pussillista isoja ja pieniä nauloja, pari tusinaa veistokirveitä
ja erään tärkeän työkalun, tahkon. Tykkimestarin kajuutasta sain pari
kolme rautakankea, kaksi nassakkaa musketinluoteja, seitsemän
muskettia sekä entisten lisäksi vielä yhden lintupyssyn ja jonkin
verran ruutia, samoin suuren pussillisen hauleja ja ison harkon
lyijyä. Viimeksimainittu oli kumminkin niin raskas, etten jaksanut
nostaa sitä laivan laidan yli. Keräsin myös kaikki vaatteet, mitä
suinkin löysin, varapurjeen, riippumaton ja muutamia patjoja.
Kaikki nämä aarteet sain onnellisesti maihin. Laivalla ollessani olin
pelännyt, että metsäneläimet sillä välin kävisivät hävittämässä
ruokatavarani, mutta perille tultuani näin, ettei kuokkavieraita ollut
käynyt lainkaan. Eräällä arkulla vain istui palatessani metsäkissan
näköinen eläin, joka lähetessäni karkasi jonkin matkan päähän, mutta
pysähtyi jälleen. Siinä se sitten istua kökötti katsellen minua,
ikäänkuin olisi mielinyt päästä lähempään tuttavuuteen. Ojensin
pyssyni sitä kohti, mutta se ei ollut siitä millänsäkään eikä lainkaan
yrittänyt pakoon. Heitin sille sitten palasen korppua -- vaikka
suoraan sanoen en kovin runsaskätinen ollut, sillä eiväthän omatkaan
varastoni olleet kovin suuret -- no niin, palasen sille heitin. Se
tuli lähemmäksi, haisteli sitä, söi sen suuhunsa ja katsoa murjotti
minuun: eikö tulisi lisää? Mutta kun ei enää mitään näkynyt heruvan,
se luikki tiehensä.
Uusia tavaroita rannalle siirtäessäni täytyi minun avata ruutitynnyrit
ja kantaa ruuti vähissä erin maihin, tynnyrit kun olivat hyvin
raskaita. Nostettuani sitten kaikki kuivalle maalle rupesin
rakentamaan itselleni telttaa purjeista ja veistämistäni riu'uista.
Tähän telttaan nostin kaikki sellaiset tavarat, mitkä saattoivat
pilaantua sateessa tai päivänpaisteessa, ja kasasin teltan ympärille
arkkuja ja tynnyreitä suojaksi ihmisten ja petojen hyökkäyksien
varalle.
Telkesin sitten teltan oven: pystytin ulkopuolelle tyhjän arkun ja
nostin sisäpuolelle lautoja. Levitin vihdoin maahan patjan, panin
kaksi pistoolia pääpuoleen ja yhden pyssyn viereeni ja niin laskeuduin
pitkästä aikaa taas oikealle vuoteelle. Edellisenä yönä en ollut
sanottavasti saanut unta silmiini ja koko pitkän päivän olin ollut
ahkerassa työssä -- ei siis kumma, että heti vaivuin uneen.
Tuskin on kauppiaalla konsanaan ollut liikkeessään niin monipuolista
tavaravarastoa kuin minulla teltassani. Mutta ei se minua sittenkään
vielä tyydyttänyt, sillä niin kauan kuin laiva yhä vielä oli entisessä
asennossaan, pidin velvollisuutenani tuoda sieltä maihin kaikki, minkä
suinkin saatoin saada. Menin sinne joka päivä luoteen aikana tuoden
mitä milloinkin tullessani. Kolmannella kerralla lastasin lautalle
kaikki purjeet, köydet ja nuorat, mitkä vain irti sain, samoin
purjekangasta, jota oli ollut varalla purjeitten paikkaamista varten.
Kastuneen ruutitynnyrin toin niinikään pois laivasta. Purjeet minun
täytyi leikellä pienemmiksi, niitä kun en tietenkään enää voinut
käyttää laivan purjeina, vaan tavallisena kankaana.
Viisi kuusi kertaa laivalla käytyäni luulin jo keränneeni sieltä
kaikki, mistä minulle olisi hiukankin hyötyä, mutta suuri oli iloni ja
hämmästykseni, kun eräänä päivänä löysin laivan säiliöstä suuren
tynnyrin täynnä laivakorppuja, kolme suurta nassakkaa rommia, tynnyrin
sokeria ja säkillisen jauhoja. Käärin korput kangasmyttyihin ja
kannoin ne sillä tavoin lautalle.
Seuraavalla kerralla päätin ottaa paksut touvit. Ison touvin katkaisin
niin suuriksi paloiksi, että parahiksi jaksoin kantaa, otin myös kaksi
ohuempaa touvia ja ankkuritouvit sekä kaikki rautaesineet, mitkä sain
vain irti. Lautan laitoin raakapuista, sille lastasin nämä raskaat
esineet ja lähdin maihin.
Mutta nytpä onni näkyi alkavan kääntää minulle selkäänsä. Lautta oli
tällä kertaa kutakuinkin kömpelösti kokoonkyhätty ja raskaaksi
lastattu. Siksipä en osannutkaan kotilahdelmaan tullessani ohjata sitä
niin taitavasti kuin edellisiä. Se keikahti toiselle laidalleen, ja
minä solahdin tavaroineni päivineni veteen. Minulla ei siinä mitään
hätää ollut, ranta kun oli lähellä, mutta suuri osa tavaroista meni
mereen, varsinkin kaikki esineet, joissa oli rautaa. Pakoveden aikana
sain kyllä suurimman osan touveja maihin ja samoin muutamat
rautaesineet, mutta niistä piti useimmat etsiä sukeltamalla, ja se oli
varsin vaivalloista.
Tämänkin jälkeen kävin vielä joka päivä laivalla ja aina sieltä jotain
toin tullessani.
Nyt olin ollut saaressa kolmetoista päivää ja käynyt laivalla
yksitoista kertaa. Olin tuonut sieltä kaiken, mihin kahden käden
voimalla vain suinkin pystyin, mutta luulenpa, että jos tyyniä ilmoja
olisi kestänyt kauemmin, olisin lopulta tuonut maihin koko laivan
palan palalta.
Kahdettatoista kertaa hankkiutuessani lähtemään laivalle huomasin
tuulen alkavan puhaltaa. Lähdin sinne kuitenkin tapani mukaan
pakoveden aikana. Olin etsinyt ja penkonut kaikki paikat niin tarkoin,
ettei olisi luullut löytyvän enää mitään, mutta löytyipäs! Kajuutassa
huomasin pienen seinäkaapin, jonka laatikosta löysin pari kolme
partaveistä, suuret sakset ja tusinan verran veitsiä ja haarukoita.
Toisesta laatikosta löysin rahoja, osaksi eurooppalaisia, osaksi
brasilialaisia kulta- ja hopearahoja. Näitten arvo oli yhteensä noin
kuusineljättä Englannin puntaa.
Myhähdin rahakasaa katsellessani. Jonninjoutavaa tavaraa! Mitä hyötyä
sinusta minulle olisi? Ei sinussa ole sen vertaa arvoa, että sinut
maasta viitsisin nostaa. Yksi ainoa veitsi on paljon arvokkaampi
minulle. Ole siinä, missä olet, ja mene meren pohjaan niinkuin eläin,
jonka henkeä ei kannata pelastaa.
Hetkisen mietittyäni käärin rahat kuitenkin kangaspalaseen ja otin
mukaani.
Rupesin jälleen rakentamaan lauttaa, mutta kesken kaikkea huomasin
taivaan vetäytyneen pilveen ja neljännestunnin kuluttua alkoi jo
navakka tuuli puhaltaa maalta päin. Lautta täytyi jättää sikseen,
sillä minun oli jouduttava rantaan ennen nousuveden palaamista. Ei
auttanut muu kuin heittäytyä uimaan. Se ei ollut helppoa, sillä
taskuissani oli runsaasti painoa ja aallot alkoivat käydä sangen
korkeina. Tuuli yltyi yltymistään, ja ennen nousuveden tuloa pauhasi
jo täysi myrsky.
Mutta silloin olin jo pienessä teltassani, turvassa tavaroitteni
keskellä. Myrsky raivosi koko yön, ja kun aamulla loin silmäni
merelle, niin -- laivaa ei näkynytkään enää. Apeaksi muuttui mieleni
silloin, mutta lohdullista oli kuitenkin ajatella, että olinhan
hetkeäkään turhaan kuluttamatta kaikin voimin koettanut saada sieltä
pelastetuksi kaiken mahdollisen.
Nyt rupesin todenteolla miettimään, miten puolustautua villejä
ihmisiä, jos sellaisia milloin ilmaantuisi, tai petoja vastaan, jos
sellaisia saarella olisi. Olin kahden vaiheilla: kaivaisinko luolan
mäen rinteeseen vai rakentaisinko teltan maan päälle. Päätin tehdä
molemmat.
Huomasin heti aluksi, ettei nykyinen teltan kohta ollut oikein sopiva,
koska se sijaitsi alavassa, suoperäisessä paikassa. Juomavesikin oli
siitä kovin pitkän matkan päässä. Täytyisi hakea sopivampi ja
terveellisempi paikka.
Neljä näkökohtaa minun tuli ottaa varteen: ensiksi paikan
terveellisyys ja raikkaan veden läheisyys, kuten jo mainitsin;
toiseksi suoja helteeltä; kolmanneksi turva vihollisia vastaan, olkoot
ne ihmisiä tai metsänpetoja; neljänneksi näköala merelle, jotta, jos
Jumala lähettäisi jonkin laivan näille vesille, voisin vielä päästä
täältä pois, sillä siitä toivosta en tahtonut suinkaan luopua.
Jonkin aikaa haeskeltuani löysin tasaisen paikan vuoren rinteellä. Sen
takana kohosi vuori äkkijyrkkänä, niin että sen huipulta oli aivan
mahdotonta päästä penkereelle. Vuoren kupeessa oli pieni aukko, joka
johti umpiseinäiseen luolaan.
Penkereelle juuri tämän aukon eteen päätin rakentaa telttani. Penger
oli noin sata yardia [1 yardi = 91 cm] leveä ja kaksi kertaa niin
pitkä, se levittäytyi kuin ihana keto oven edessä ja laskeutui joka
puolelta säännöttöminä askelmina alas. Kun se sijaitsi vuoren
pohjoisrinteellä, oli siinä suojaa kovimmalta helteeltä aamusta alkaen
aina auringon laskuun.
Ennen kuin rupesin telttaa rakentamaan, merkitsin luolan eteen
puoliympyrän kymmenen yardin pituisella säteellä aukosta lukien. Tähän
puoliympyrän kaareen pystytin vahvoja paaluja kahteen rinnakkaiseen
riviin lyöden ne lujasti maahan. Ne olivat neljän ja puolen jalan
korkuisia ja päistään veistetyt teräviksi. Rivien väliä oli
korkeintaan kuusi tuumaa. Tämän välin täytin laivasta tuomillani
köydenpätkillä ylös asti ja pönkitin paalut sisäpuolelta
puolenkolmatta jalan pituisilla tukipuilla. Paljon työtä ja vaivaa
tämän lujan aidan rakentaminen kyllä kysyi, varsinkin kun paalut piti
hakata metsässä, kantaa paikalle ja lyödä lujasti maahan kiinni.
Oviaukkoa en tähän aitaan tehnyt, vaan tein lyhyet nuoraportaat, jotka
kotiin tullessani nostin joka kerta sisäpuolelle.
Näin olin nyt vallittanut ja linnoittanut asuntoni lujan muurin
suojaan ja nyt saatoin nukkua rauhassa.
Tähän linnoitukseeni siirsin suurin ponnistuksin runsaan omaisuuteni
ja sitten rakensin teltan, teinpä sen kaksinkertaiseksikin, jotta
olisin sateelta suojassa -- osan vuotta täällä näet sataa varsin
rankasti. Tein ensin pienemmän teltan ja sen ulkopuolelle avaramman,
jonka katoin tervatulla kankaalla. Enkä nyt enää maannut patjalla,
niin kuin tähän asti, vaan paljon mukavammin entisen perämiehemme
riippumatossa.
Kannettuani sitten telttaan kaikki sellaiset ruoka- ja muut tavarat,
mitkä kosteudesta kärsivät, rupesin laajentamaan luolan suuta.
Irroittamani mullan ja kivet kannoin teltan kautta aitauksen
sisäpuolelle, kunnes siihen muodostui terassin tapainen, puolentoista
jalan korkuinen lava. Teltan taakse sain vähitellen tilavan alan, jota
pidin kellarina.
Monta pitkää ja raskasta työpäivää oli kulunut, ennen kuin kaikki oli
kunnossa. Siirryn siis kertomuksessani hiukan taaksepäin mainitakseni
muutamia seikkoja, jotka mieltäni askarruttivat.
Luolan suuta laajentaessani sattui kerran nousemaan ankara ukkosilma.
Ei aikaakaan, niin jo leimahti kirkas salama, jota seurasi hirmuinen
jyrähdys. Mutta salamaakin nopeammin sävähti silloin mielessäni
ajatus: "Voi ruutiani!" Ihan sydäntäni kouristi ajatellessani, että
yksi ainoa salama olisi saattanut silmänräpäyksessä räjäyttää ilmaan
koko ruutivarastoni, josta ei riippunut ainoastaan turvallisuuteni
vaan elatuksenikin. En ensinkään tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa
vaarassa itsekin olin.
Ukkosilman mentyä ohi jätin kaikki muut työt syrjään ja rupesin
valmistamaan pusseja ja rasioita, mihin panin ruudit, sillä ajattelin,
että jos osa sattuikin syttymään, niin ei koko varasto silti hukkaan
menisi. Tähän työhön meni minulta parin viikon verran. Ruutia oli
minulla yhteensä lähes sataneljäkymmentä naulaa, ja nyt jaoin sen
luullakseni sataan osaan. Kastuneen ruutitynnyrin syttymisestä ei
ollut pelkoa, ja siksi vieritinkin sen luolaan, jota tästä lähtien
nimitin keittiökseni. Muut ruutipussit ja -rasiat kätkin luolan
sopukkoihin sellaisiin paikkoihin, missä ne eivät päässeet kostumaan.
Ainakin kerran päivässä lähdin samoilemaan pyssy olalla ympäri saarta
sekä huvikseni että nähdäkseni, olisiko jokin ruoaksi kelpaava otus
saatavissa. Samalla oli tilaisuus ottaa selvää, mitä kotieläimiksi
mahdollisesti kesytettäviä eläimiä saaressa oli. Ensi kerralla jo
huomasin vuohia ja siitä olin mielissäni, mutta ne olivat niin arkoja,
ketteriä ja varovaisia, ettei ollut lähelle yrittämistäkään. Ennen
pitkää kiintyi huomioni seuraavaan seikkaan: jos vuohet olivat
kallioilla ja minä lähestyin niitä laakson puolelta, ne säikähtäen
juoksivat tiehensä, mutta jos ne itse olivat laaksossa ja minä
ilmestyin kallioille, ne eivät olleet minusta tietääkseenkään. Siitä
päättelin niiden silmän rakenteen olevan sellainen, etteivät ne
nähneet mitään yläpuolellaan olevaa.
Tällä tavoin pääsin niistä pyssynkantaman päähän. Ensi kerralla ammuin
emävuohen, jolla oli pieni imevä kili vieressään. Kovin oli tuosta
mieleni paha, sillä kili parka jäi seisomaan kuolleen emänsä ääreen,
ja nostettuani otuksen olalleni se lähti mukaani ja tuli teltalleni
saakka. Laskin kantamukseni maahan, otin kilin syliini ja nostin sen
aidan yli. Toivoin sen aikaa voittaen tulevan kesyksi, mutta en saanut
sitä syömään, niin että minun lopulta täytyi teurastaa sekin. Nyt
minulle riitti lihaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun käytin
ruokavarojani säästellen.
Saatuani itselleni asunnon oli suurimpana huolenani löytää sellainen
paikka, mihin voisin virittää valkean. Polttopuista oli myös pidettävä
huoli. Tästä kaikesta myöhemmin enemmän. Kerron tässä välillä mitä
mietin yksinäisyydessäni.
Tulevaisuuteni näytti synkältä. Myrsky oli työntänyt minut kauas,
satain peninkulmain päähän kaikista tavallisista kulkuväylistä,
heittänyt minut syrjäiseen saareen. Taivas oli ilmeisestikin
päättänyt, että minun oli tällä yksinäisellä saarella elettävä päiväni
loppuun saakka. Ja katkerat kyyneleet vierähtivät poskilleni näin
ajatellessani. Vuoroin taas sydämessäni kyselin, kuinka saattoikaan
sallimus tuomita niin täydelliseen turmioon oman luomansa olennon ja
tehdä hänet niin sanomattoman viheliäiseksi, hyljätä hänet kokonaan,
jättää niin kerrassaan avuttomaksi, että tuskin hänen enää kannatti
olla kiitollinen hengestäänkään.
Vuoroin taas ajatukseni kääntyivät toisaalle. Nuhtelin itseäni
moisista mietelmistä. Kerran, kulkiessani pyssy olalla merenrantaa
pitkin tuumiskellen tilaani, alkoi järki katsella asiaa toiseltakin
näkökannalta: "Kovahan sinun kohtalosi on, totta sekin, mutta sano,
missä sinun toverisi ovat? Yksitoistahan teitä oli veneessä? Missä nuo
kymmenen nyt? Miksi he eivät pelastuneet ja miksi et sinä yksin
hukkunut? Miksikä sinut yksin koko joukosta valittiin? Täälläkö on
parempi olla vai tuolla?" ja minä viittasin merelle. Ennen kuin kovan
onnen kovaksi tuomitsee, pitäisi punnita, eikö siihen liity jotain
hyvääkin, ja eikö se saattaisi olla vieläkin kovempi?
Ja sitten johtui mieleeni, kuinka paljon kaikenlaista minulla sentään
oli toimeentuloni varalta. Ellei laiva olisi sattumalta siirtynyt
haaksirikkopaikastaan lähemmäksi rantaa, joten minun oli mahdollista
saada kaikki nämä varustukset, niin miten minun silloin olisikaan
käynyt.
-- Mikähän, virkoin ääneen itsekseni, -- mikähän minut olisikaan
perinyt, ellei minulla olisi pyssyä ja ampumavaroja, ellei minulla
olisi työkaluja, pukua, vuodevaatteita ja muita vaatteita ruumiin
verhona?
Ja nythän minulla on kaikkia näitä yltäkyllin, ja rohkeasti saatan
toivoa, että tulen täällä toimeen edelleenkin, vaikkapa ampumavaratkin
loppuisivat enkä voisi enää pyssyäkään hyväkseni käyttää. Pahemmitta
puutteitta täällä varmaankin voin elää ja olla niin kauan kuin minulle
on suotu elinaikaa. Minun täytyy tunnustaa, ettei ukkosilma silloin
vielä ollut tuonut mieleeni ajatusta, että yksi ainoa salama saattaisi
tuhota koko ruutivarastoni. Ilmankos ensimmäinen leimaus niin kipeästi
koskikin minuun!
Ja nyt käyn jälleen jatkamaan surumielistä kertomusta hiljaisesta,
yksinäisestä elämästä, jonka kaltaista tuskin kukaan muu koko
maailmassa on kokenut.
Laskuni mukaan olin ensi kertaa astunut tähän kovan onnen saareen
syyskuun 30. p:nä. Meillä Englannissa on niihin aikoihin syyspäivän
tasaus; täällä aurinko puolenpäivän aikaan paistoi kohtisuoraan
päälleni. Saaren asema oli näet minun laskujeni mukaan 9° 22'
pohjoista leveyttä.
Asuttuani saaressa kymmenen tai kaksitoista päivää johtui mieleeni,
että täällähän pian unohtaa ajanlaskun eikä enää osaa erottaa
sunnuntaita arkipäivistä. Siksipä pystytin suuren, ristinmuotoisen,
nelisärmäisen pylvään siihen paikkaan meren rannalle, missä ensin olin
noussut maihin, ja koversin siihen puukolla suurin kirjaimin:
_Täällä nousin maihin 30. p. syyskuuta 1659_.
Tämän pylvään kylkeen vedin sitten puukolla kunakin päivänä viivan,
sunnuntaina kahta pitemmän muita, kuukauden ensimmäisenä päivänä taas
sunnuntaiviivaa kahta pitemmän. Siinä minun almanakkani viikko-,
kuukausi- ja vuosilaskuineen.
Minun on tämän yhteydessä mainittava, että laivasta olin tuonut maihin
yhtä ja toista sellaista, mitä en ensi kiireessä ollut ennättänyt sen
huolellisemmin tarkastaa, koska en ollut pitänyt sitä tärkeänä. Olin
käärinyt nämä tavarat kokoon ja vienyt lautalle semmoisinaan. Lähemmin
tutkiessani huomasin niiden joukossa paljon hyödyllistä. Niinpä olin
tuonut paperia, kyniä ja mustetta, edelleen kolme, neljä kompassia,
muutamia matemaattisia koneita, aurinkokelloja, kiikareita, karttoja
ja merenkulkukirjoja. Samoin löysin kolme hyvin säilynyttä Raamattua,
jotka olivat tulleet Englannista minun tilaamieni tavaroiden mukana,
muutamia portugalinkielisiä kirjoja, pari kolme katolista rukouskirjaa
sekä pinon muitakin kirjoja. Kaikki ne panin huolellisesti talteen.
Paperia, kynää ja mustetta koetin käyttää hyvin säästäväisesti.
Kirjoittelin muistiin näkemiäni ja kuulemiani niin kauan kuin mustetta
riitti, mutta kun se loppui, muistiinpanotkin keskeytyivät, sillä
uutta mustetta en pystynyt valmistamaan.
Niin kuin ennen jo olen maininnut, olin ensi kertaa laivalla
käydessäni tuonut mukanani kaksi kissaa ja koiran. Niiden
merkillisistä vaiheista kerron myöhemmin enemmän. Koira oli minulle
monen pitkän vuoden kuluessa uskollinen ystävä. Kaikki ampumani
otukset se kantoi luokseni, mitkä suinkin jaksoi. Siinä minulla oli
ainainen seurakumppani. Ei puuttunut muuta kuin että se olisi osannut
puhua.
Ajan kuluessa oli minulla syytä kaivata muutakin kuin mustetta. Ei
ollut lapiota eikä kuokkaa, ei neuloja eikä lankaa. Mitä
alusvaatteisiin tulee, niin totuin jo aikaisin olemaan niitä vailla.
Vähitellen alkoi tila teltassa tuntua ahtaalta, kun se oli hujan hajan
sullottu täyteen kaikenlaista tavaraa. Saadakseni enemmän tilaa
rupesin laajentamaan keittiötäni. Eikä se varsin vaikeata ollutkaan,
kun vuori oli haurasta hiekkakiveä. Laajensin luolaa oikealle jonkin
matkaa ja siitä yhä enemmän oikealle, kunnes sain puhkaistuksi aukon
vuoren toiseen kylkeen. Ja siten oli minulla nyt mukava käytävä
linnaani.
Kohta sen jälkeen rupesin rakentamaan tarpeellisia huonekaluja.
Istuimista ja pöydästä minulla varsinkin oli puute. Tässä sain taas
sen kokemuksen, että pakko on paras opettaja. Minulla oli tähän saakka
ollut, kuten sanotaan, peukalo keskellä kämmentä; en ollut ikinä vielä
kunnon työkalua kädessäni pidellyt, mutta nyt, kun tarve vaati, kapine
toisensa perästä pyörähti kuin pyörähtikin valmiina käsistäni. Syntyi
pöytä ja tuoleja. Luolan seiniin ilmestyi vähitellen hyllyjä eri
tarve-esineille ja talouskaluille. Seiniin löin koukkuja, joihin
ripustin pyssyt ja muut esineet. Loppujen lopuksi oli luolani kuin
hyvin varustettu kauppa. Ja näin oli kullakin esineellä oma paikkansa.
Myöhemmin rupesin pitämään päiväkirjaa ja pidin niin kauan kuin
mustetta riitti. Liitän muutamia otteita tähän.