Robinsonin syntyperä. -- Halu merille. -- Vanhempain varoitukset. --
Käynti Hullissa. -- Lähtö merelle. -- Myrsky. Haaksirikko. -- Ei
vieläkään kotia.
Synnyin vuonna 1632 Yorkin kaupungissa Englannissa. Bremenistä
kotoisin oleva isäni oli ensin asettunut kauppiaaksi Hulliin, päässyt
siellä varoihinsa ja siirtynyt sittemmin Yorkiin, jossa hän vietti
hiljaista elämää. Siellä hän meni naimisiin äitini kanssa, joka oli
omaa sukua Robinson ja jonka mukaan minä sain nimeni. Sukunimemme oli
Kreutznaer, mutta koska Englannissa nimiä käännellään ja väännellään,
niin tuli meidän nimeksemme Crusoe, ja niinpä nyt itsekin nimeni
kirjoitan.
Minulla oli ollut kaksi veljeä. Toinen palveli everstiluutnanttina
englantilaisessa jalkaväessä ja kaatui Dunkerquen taistelussa. Toinen
oli jo aikaisin lähtenyt kotoa maailmalle; en ole hänestä milloinkaan
mitään kuullut, eivätkä vanhempammekaan saaneet hänestä sen jälkeen
minkäänlaisia tietoja.
Isä, vanhan kansan miehiä, oli kouluttanut minua, kolmatta poikaansa,
säätymme mukaisesti. Hän halusi minusta lakimiestä, mutta minun
mieleni -- jo aikaisin täynnä kaikenlaisia haaveiluja ja
pilventavoitteluja -- paloi kovasti merille. En ottanut kuuleviin
korviinikaan isän neuvoja, en äidin rukouksia enkä sukulaisten
varoituksia. Minulle oli jo mennyt veriin tuo kovan onnen mielihalu,
joka vastustamatta veti minua ankaria koettelemuksia kohti.
Kerran taas isä kutsui minut huoneeseensa, josta hän kovalta
leiniltänsä ei päässyt mihinkään. Siellä hän sitten ystävällisesti ja
samalla vakavasti otti puheeksi omituisen mielihaluni ja pyrkimykseni.
Hän selitti minulle varsin vakuuttavalla tavalla, kuinka muille maille
seikkailemaan pyrkivät ainoastaan ne, jotka taloudellisesti ovat aivan
rappiolla, ja ne, jotka ovat hyvin varakkaita. Kotoa ja pois omasta
maasta he tahtovat päästäkseen aivan tavallisuudesta poikkeavia teitä
myöten rikkauteen tai kunnian kukkuloille. Moiset yritykset olivat
isän mielestä minulle sekä liian halvat että liian korkeat.
-- Sinä olet keskisäädyn lapsia, puheli hän, -- ja minä olen pitkän
elämäni aikana kokenut, että keskisääty se juuri on paras kaikista: ei
siinä ole alhaisen säädyn raskasta raatamista vaikeine vastuksineen ja
monine murheineen, eikä sitä toiselta puolen kalva ylhäisen säädyn
ylpeys, mässäys, kunnianhimo ja kateus. Tämän keskisäädyn
onnellisuutta kaikki kadehtivat, ja moni kuningaskin, korkeata
asemaansa tuskitellen, soisi olevansa juuri tuossa keskivälissä. Sen
onnellisuuttahan todistaa sekin viisas mies, joka rukoili Jumalalta:
Älä anna minulle köyhyyttä äläkä rikkautta.
Hän selitti edelleen, kuinka minun ei ole pakko lähteä maailman
markkinoille epävarmaan leivänhankintaan. Hän pitäisi huolta siitä,
että murheitta saattaisin valmistua hänen ehdottamaansa ammattiin. Hän
tekisi kaiken voitavansa auttaakseen ja kannattaakseen minua, jos
kotona pysyisin, mutta jos pois lähden, hän ei millään muotoa tahdo
edistää minun syöksymistäni turmioon. Niin hän oli varoitellut
vanhintakin poikaansa lähtemästä sotaan Alankomaihin, mutta sinnepä
tämä vain läksi ja sodassa sai surmansakin.
-- En minä, virkkoi isä vihdoin, -- en minä lakkaa sinun puolestasi
rukoilemasta, mutta sen sanon, että jos toteutat mielettömän aikeesi,
ei Jumala anna sinulle siunaustaan, ja joskus, kun olet ypöyksin,
avutonna ja neuvotonna, muistat vielä, että hylkäsit isän neuvot.
Ja vanha isäni purskahti itkuun täten puhuessaan. Hänen ennustuksensa
oli käyvä toteen.
Isän vakava varoitus ja äidinkin neuvot saivat hetkeksi hillityksi
matkustushaluni. Mutta ei kulunut vuottakaan, niin jo panin aikeeni
toimeen.
Sattumalta läksin kerran Hulliin. Aikomukseni ei ollut tosin lähteä
sieltä karkuteille, mutta niin kuitenkin kävi. Siellä tapasin erään
entisen koulutoverini, joka juuri oli lähdössä isänsä laivalla
Lontooseen. Hän houkutteli minua mukaan käyttäen merimiesten
tavallista syöttiä: pääset ilmaiseksi. Ja silloin, vanhemmiltani lupaa
kysymättä, lähdöstäni heille edes tietoa antamatta, kokonaan sattuman
varaan jättäen, saisivatko he minusta sanomaa lainkaan, Jumalan ja
vanhempain siunausta vailla ja tekoni seurauksia sen enempää
harkitsematta löin kättä päälle. Niinpä minä kovan onnen hetkenä
Jumala paratkoon! -- astuin laivaan syyskuun 1. päivänä 1651.
Nuoren seikkailijan kärsimykset eivät luullakseni milloinkaan ole
alkaneet sen aikaisemmin ja kestäneet sen kauemmin kuin minun.
Tuskin oli laiva lähtenyt satamasta, niin jo nousi tuuli. Ankara
aallokko alkoi käydä, ja ennen pitkää minä, ensikertalainen merellä,
rupesin voimaan pahoin. Ja siinäkös minä miettimään mieletöntä
tekoani: tämähän on selvää Jumalan rangaistusta tottelemattomalle
pojalle! Isän itku ja äidin varoitukset muistuivat nyt elävästi
mieleen, ja omatunto nuhteli minua ankarasti. Se ei silloin vielä
ollut ennättänyt paatua, niin kuin myöhemmin kävi.
Tuuli yltyi vähitellen kovaksi myrskyksi. Jokainen aalto oli
mielestäni niin kauhean korkea, että tuntui kuin laiva joka hetki
olisi syöksemässä sen syliin. Joka kerta kun painuttiin aallon pohjaan
luulin, ettei enää harjalle päästäkään. Tässä kuoleman tuskassa tein
sen tuhannetkin lupaukset: jos Jumala minut tästä vielä hengissä
auttaa kuivalle maalle, niin riennän kotiin suoraa päätä enkä ikinä
enää laivaan astu; palaan kotiin kuin tuhlaajapoika muinoin.
Näitä viisaita ja järkeviä ajatuksia kesti niin kauan kuin myrskyäkin.
Sitä mukaa kuin seuraavana päivänä tuulen raivo vaimeni, sitä enemmän
minäkin totuin merelläoloon. Illalla tuuli tyyntyi, taivas kirkastui,
ja ilma oli mitä ihanin. Aurinko laski mereen täydessä loistossaan, ja
seuraavana aamuna se nousi sieltä yhtä komeana. Tuuli tuskin lainkaan
liikutteli meren välkkyvää pintaa. Näky oli viehättävin, mitä silmieni
eteen milloinkaan oli auennut.
Katsellessani ihaillen ja ihmetellen kaunista merta, joka vielä eilen
oli ollut niin raivoisa ja kauhea, tuli ystäväni luokseni.
-- No Bob! virkkoi hän. -- Miltäs tuntuu? Kai sinua eilinen tuulen
tuhaus hieman säikytti?
-- Vai tuhaus vain? vastasin minä. -- Sehän oli hirmuinen myrsky.
-- Sekö? Voi sinua, poika parka! Eihän sellainen ole mitään, kun laiva
on luja ja ollaan väljillä vesillä. Mutta sinähän oletkin vain
semmoinen maakrapu. Tule pois! Tehdään punssia ja unohdetaan kaikki
vaivat ja vatsanväänteet. Katsos nyt, miten kaunis ilma tuli!
Niin tehtiinkin sitten, oikein aimo merimiesten tapaan. Ja sen yön
hummauksiin minulta hukkui katumus ja kaikki parannuksen aikeet.
Tiessään olivat taas vahvat valat ja lujat lupaukset. Ja niinpä
viiden, kuuden päivän kuluttua olin saanut omantuntoni äänen kokonaan
vaikenemaan.
Kuudentena päivänä saavuttiin Yarmouthin ulkopuolelle. Siellä meidän
täytyi sopimattoman lounaistuulen tähden laskea ankkuri ja viipyä
seitsemäs ja kahdeksas päivä. Sillä välin oli ulapalle tullut
Newcastlesta koko joukko muitakin laivoja parempaa tuulta odottamaan.
Me olisimme nousuveden mukana kyllä pyrkineet satamaan, mutta kun
tuuli oli vastainen, emme päässeet. Ulappakin oli sentään varsin
turvallinen olopaikka, niin että huoleti kelluimme siinä ankkurin
varassa. Tuuli yltyi kuitenkin yltymistään ja oli kahdeksannen päivän
aamulla taas kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Puolenpäivän aikaan
alkoivat jo aallot vyöryä laivan yli. Varmemmaksi vakuudeksi kapteeni
käski laskea keula-ankkurin.
Myrskyn raivo kävi yhä hirveämmäksi. Merimiesten kasvoilla kuvastui
kauhuja hämmästys. Kuulin kuinka kapteenikin ohitseni kulkiessaan
virkkoi: "Jumala armahtakoon meitä! Hukka meidät tässä perii joka
miehen!" Kahdesta läheisestä, raskaslastisesta laivasta olivat mastot
menneet poikki. Meidän merimiehemme huusivat toisilleen, että
meripeninkulman päässä meistä muuan laiva oli tehnyt haaksirikon.
Kaksi muuta laivaa oli mastot menetettyään ajautunut kauas ulapalle.
Illan suussa perämies ja ylipuosu kysyivät kapteenilta, eikö olisi
parasta hakata kokkamasto poikki. Kapteeni ei olisi suostunut siihen,
mutta kun ylipuosu vakuutti, että laiva muutoin joutuu haaksirikkoon,
hän vihdoin myöntyi. Kokkamaston jälkeen täytyi pian hakata poikki
päämastokin.
Sanomattakin on selvää, kuinka kauhistunut minä, ensikertalainen,
kaikesta tuosta olin. Paljon enemmän kuin kuolemanpelko ahdisti minua
se ajatus, että niin jumalattomasti olin luopunut äskeisistä hyvistä
aikeistani. Ja myrsky vain pauhasi niin vimmatusti, että sain nähdä,
mitä harvoin näkee: kapteeni, ylipuosu ja muutamat merimiehetkin
olivat polvillaan rukoilemassa peläten joka hetki laivan suistuvan
meren pohjaan. Puolenyön aikana ilmoitti eräs merimies, että laiva oli
saanut vuodon: ruumassa oli jo neljä jalkaa vettä. Koko väki riensi
pumpuille; siihen työhön minutkin pakotettiin ja parastani koetin
pannakin. Ei aikaakaan, niin jo käski kapteeni ampua hätälaukauksen.
Kun en ymmärtänyt sen merkitystä, luulin laivan lohjenneen kahtia ja
säikähdin niin, että menin tainnoksiin.
Myrsky alkoi hieman heiketä, mutta vettä pulppusi laivaan niin
kovasti, ettei ollut toivoakaan satamaan pääsemisestä. Hätälaukauksia
ammuttiin edelleen, kunnes vihdoin muuan kevyt alus, joka sattui
ajelehtimaan lähellä meitä, uskalsi laskea veneen meitä kohti, mutta
sen oli kuitenkin mahdotonta päästä meidän laivamme viereen. Meiltä
heitettiin vihdoin ankkuripoijulla varustettu köysi veneeseen.
Soutajat ottivat siitä kiinni, ja siten saatiin vene laivan kylkeen,
minkä jälkeen me kaikki laskeuduimme veneeseen. Koska nyt ei
kuitenkaan ollut mahdollista enää päästä sen laivan luo, josta meille
oli apua lähetetty, päätettiin jättäytyä tuulen ja aaltojen varaan ja
koettaa suunnata vene rantaa kohti. Kapteeni lupasi korvata veneen,
jos se sattuisi rannalla särkymään. Vuoroin soutaen, vuoroin antaen
aaltojen viedä venettä saavuttiin vihdoin lähelle rantaa Wintertonin
niemen lähellä.
Tuskin olimme olleet veneessä neljännestuntiakaan, kun jo näimme
laivamme vaipuvan mereen.
Aallonharjoille noustessamme näimme koko joukon ihmisiä juoksentelevan
edestakaisin meren rannalla, valmiina auttamaan meitä. Maihin emme
kuitenkaan voineet vielä laskea, ennen kuin olimme kiertäneet
Wintertonin majakkaniemen. Siellä pääsimme hiukan tuulen suojaan,
laskimme sitten onnellisesti maihin ja läksimme sieltä jalkaisin
Yarmouthiin, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Kaupungin
viranomaiset majoittivat meidät parhaimpansa mukaan, ja kauppiaat ja
laivanvarustajat toimittivat meille rahaa, jotta voimme palata joko
Hulliin tai jatkaa matkaa Lontooseen.
Jos nyt olisin ollut niin järkevä, että olisin lähtenyt takaisin
kotiin, olisi isä varmaankin minun palaamiseni johdosta, aivan niin
kuin Vapahtaja vertauksessaan sanoo, teurastuttanut juotetun vasikan.
Mutta kova kohtalo ajoi minua vastustamattomalla voimalla yhä kauemmas
kotoa. Järki ja omatunto kyllä käskivät palaamaan, mutta minussa ei
ollut sen vertaa tarmoa, että olisin niitä totellut. Pois minun täytyi
päästä vain, yhä kauemmas.