Toukokuun 29 päivä 1453 oli tiistai. Kaikki valmistukset rynnäkköä
varten oli tehty ja aikaisin sammuivat vartiotulet. Sotajoukon tuli
nauttia hetkisen lepoa; mutta kukapa voi nukkua hädän alaisessa
kaupungissa, kuka saaliin himoisessa turkkilais-leirissä? --
Sulttaani oli antanut määräyksensä. Toisen kukonlaulun aikana, noin
kello 2 tienoissa, oli rynnäkkö alettava ja täsmälleen määräaikana
alkoi syntyä liikkeitä satamassa olevalla laivastonosastolla ja
leirissä.
Ensimäisellä hyökkäyksellä maan puolelta oli salaisena tarkoituksena
houkutella kreikkalaiset ulos kaupungista; mutta nämä varoivat
sellaista hullutusta tekemästä ja tyytyivät rynnäkön torjumiseen.
Toinenkin hyökkäys torjuttiin ja kreikkalaisten kanuunat tekivät suuria
aukkoja sulttaanin sotajoukkoon.
Sill'aikaa kun miehet taistelivat, olivat naiset kirkoissa polvillaan
alttarien edessä ja rukoilivat Herralta armoa ja laupeutta. Siellä
kaikuivat valitushuudot pyhissä huoneissa ja kauhean tuskan pusertamat
kyyneleet kastelivat marmorilattiata. Laivaston hyökkäykset torjuttiin
urhoollisesti ja sydämmiin nousi iloinen toivo, ettei kärsimyksen
maljaa vuodatettaisi täyteen.
Muureihin saivat turkkilaisten kanuunat aikaan korvaamattomia
vahinkoja; mutta sisääntunkeumis-yritykset tehtiin tyhjiksi epätoivon
urhoollisuudella. Kreikkalainen tuli sai aikaan hävityksiä, jotka
kävivät yli järjen ja ruumiskasat kohosivat yhä korkeammalle, mutta
myöskin turkkilaisten vimma. Inhimillinen urhoollisuus ei heitä
pelottanut eikä myöskään kanuunoiden murhaava tuli, joka niin läheltä
ammuttaessa pyyhki maahan kokonaisia sotaväen rivejä; ainoastaan
juokseva tuli kauhistuttavine vaikutuksineen oli kammon esineenä ja
minne sen virrat valuivat, siinä syöksyivät turkkilaiset takaisin
ulvoen raivosta, ja suunnaton määrä heitä paloi elävältä. --
Siinä kuristettiin toisiaan, paiskattiin maahan, murhattiin, valeltiin
kreikkalaisella tulella, niin ettei sitä käy sanoin kertominen. Kuin
raivoisat tiikerit kävivät ihmiset toistensa kimppuun ja ainoastaan
toisen kuolema lopetti kaksintaistelun, joka yhä uudestaan vaan
julmempana syttyi joka silmänräpäyksessä. Varsinkin kunnostivat itseään
janitsharit, jotka raivoten syöksyivät tappeluun ja murhasivat kuin
verenhimoiset tiikerit.
Katkerin kamppailu tapahtui pyhän Romanoksen portilla. Siellä oli
keisari kehoitushuudoillaan rohkaisemassa kristityitä sotilaita.
Siellä oli taistelua kestänyt taukoamatta kello 2 aamulla ja
ruumisläjät alkoivat täyttää ulko- ja sisämuurin välisen alan.
Piiritettyjen voimat olivat lopussa, kun ulkoapäin tuotiin taisteluun
yhä uusia, vereksiä voimia ja näytti siltä kuin täytyisi ratkaisun
täällä olla lähellä, kun kreikkalaiset alkoivat väistyä. Silloin
ilmestyi oikeaan aikaan uusia taistelijoita, jotka astuivat väsyneitten
sijalle aukkoihin.
Se oli suuri onnettomuus että Giustiniani sai haavan ja vetäytyi pois
taistelusta, -- koska hän oli heittänyt kaiken toivon kaupungin
pelastamisesta.
Turhaan rukoili keisari, että hän saatuaan haavansa sidotuksi tulisi
takaisin. Hän kiiruhti Galataan turvaan. Turhaan koetteli keisari
täyttää hänen sijaansa. Sen hämmingin, minkä Giustiniaanin
haavoittuminen ja pelkurimaisen paon kaltainen peräytyminen
synnyttivät, olivat turkkilaiset huomanneet ja kiiruhtivat käyttämään
sitä hyväkseen. Muudan janitshari, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan,
tunkeutui kolmenkymmenen toverinsa kanssa esiin sinne missä hän huomasi
hämmingin. Piiritetyt ottivat nuo päälletunkeutujat vastaan
nuolisateella ja kivituiskulla. Tosin puolet turkkilaisista
peräytyivät, mutta tuo väkevä janitshari, Hassan oli hänen nimensä, ei
horjunut hetkeäkään. Kuolemaa halveksien tunkeutui hän esiin ja nousi
muurille. Nyt seurasivat ne, jotka olivat peräytyneet, hänen jäljissään
ja tällä kohden heikko miehistö ei jaksanut sitä estää.
Nyt syttyi muurilla mitä raivoisin kamppailu mies miestä vastaan. Mutta
jättiläisen kokoisen Hassanin kuolinhetki oli lyönyt. Voimakkaasti
lingotettu kivi kaasi hänet maahan ja pian oli hän tapettu. Se lannisti
hänen toveriensa rohkeutta ja kohotti samassa määrässä piiritettyjen
urheutta. Sisääntunkeutuneet sullottiin maahan paitsi muutamia jotka
pakenivat.
Toisillakaan paikoin muuria ei taistelu ollut vähemmän raivoisa, missä
se vaati samanlaisia uhreja molemmin puolin.
"Puuvanne" nimisen portin luona tapahtui onneton tapaus. Se oli auki
ilman että tiedettiin, miten se oli avattu ja joukko turkkilaisia,
jotka sen huomasivat, tunkeutuivat sisälle ja kiipesivät muurille
sisäpuolelta. Heidän voitonhuutonsa kuullessaan riensivät heidän
ulkopuolella olevat kansalaisensa luokse. Rynnäkkötikapuut nostettiin
pystyyn ja he nousivat onnellisesti muurille, joilta puolustajat
pakenivat. --
"Turkkilaiset ovat kaupungissa!" Niin kuului huuto pitkin katuja.
Kaikki pakenivat pelastautuakseen satamassa oleviin laivoihin. Luottaen
erääseen ennustukseen, että kreikkalaiset tulisivat torjumaan
turkkilaisten hyökkäykset ja sitten ajamaan heitä takaa aina kaukaiseen
Persiaan asti, sulkivat portilla seisovat kreikkalaiset portit,
heittivät avaimen mereen ja pidättivät kaupunkilaisia pakenemasta. --
Yhä hurjemmaksi kävi taistelu Romanoksen portilla, jonne turkkilaisten
pääjoukko tunki. Keisari koetti hillitä turkkilaisten yhä lähemmäksi
vyöryvää virtaa. Hänen sivultaan oikealta ja vasemmalta kaatuivat hänen
horjuvan valtaistuimensa ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet. Nyt
vetäytyi taistelu enemmän Karsiaan portille päin, jossa sulttaanin
toinen, rikkiräjähtäneen sijaan valattama iso kanuuna oli hyvän matkaa
särkenyt muuria maata myöten.
Pian kreikkalaiset työnsivät turkkilaiset ulos, mutta sitä kiivaammin
ajoivat turkkilaiset taas kreikkalaiset takaisin kaupunkiin, ja
hillitsemättömästi virtasi nyt turkkilaisten lauma perästä; ja heitä
tuli vallan tulvanaan onnettoman kaupungin sisälle, jossa heidän
voitonhuutonsa: "Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa!" levitti
lamauttavaa kauhistusta.
Epätoivoissaan keisari huusi ratsunsa selästä uskollisilleen, että he
hänen kanssaan ponnisteleisivat virtaa vastaan. Tosin muutamia
kerääntyi hänen ympärilleen, mutta yritys jäi onnistumatta.
Pakenijoiden virta tempasi hänet mukaansa.
"Voi, eikö siis ole ketään kristittyä, joka minut tappaisi!" huusi
keisari epätoivoissaan.
Samassa tuokiossa haavoitti häntä muudan turkkilainen kasvoihin. --
Keisari sivalsi häneltä miekallaan pään halki. Sen näki eräs toinen
turkkilainen, joka oli keisarin takana. Hän heitti surmansilmukan
keisarin kaulaan ja kuolleena vaipui hän hevosen selästä ja hänen
ruumiinsa ylitse tulvasi voittoisain turkkilaisten valtava virta. --
Se, joka oli hänet tappanut, ei häntä tuntenut ja niin jäi hänen
ruumiinsa makaamaan toisten alle ryntääjien jalkojen ja hevosten
kavioiden rikki tallattavaksi. Voittajain virtaa ei mikään enää voinut
vastustaa. Se tulvasi edelleen hurjina, korkealle kuohuvina aaltoina.
Kaikkiin suuntiin levisivät veriset, mylvivät laumat iskien maahan
kaikki mitä heidän tielleen tuli, ikään, säätyyn ja sukupuoleen
katsomatta.
Kaikista keisarillisista rakennuksista he riistivät pois kultaiset
vaakunat ja pystyttivät turkkilaiset liput niiden sijalle. Verivirtoja
valui kadulla ja valitusta ja voihkinata kuului kaikkialla, kunnes ne
päättyivät viimeiseen kuolon korinaan.
Noin kaksituhatta kreikkalaista olivat nuo julmat voittajat lyöneet
kuolijaaksi. Mutta kun he huomasivat puolustusväen heikkouden, silloin
voitti saaliinhimo kaikki muut vaikuttimet. Olivathan näet orjat hyvä
saalis ja jokaisen vangin, niin oli sulttaani luvannut, piti tulla sen
orjaksi, joka oli hänet vanginnut. Tästä lähtien ei ketään enää tapettu
vaan otettiin vangiksi.
He tunkeutuivat nyt taloihin ryöstämään ja saivat käsiinsä runsaita
saaliita. Kaikkialla oli hävityksen kauhistus. Muutamia esimerkkejä
vihollisen osoittamasta suuresta urheudesta sulttaani kunnioitti, mutta
hän ei voinut olla kaikkialla läsnä jalomielisyyttä harjoittamassa.
Venetsialaiset ja genualaiset laivat pääsivät onnellisesti pakoon kun
turkkilaisten laivojen miehistö oli lähtenyt kaupunkiin ryöstämään,
eikä heitä näin ollen voitu ajaa takaa. Ei yhtäkään laukausta ammuttu
niihin turkkilaisista laivastosta. Olisi ollut helppo asia polttaa ne,
ellei kuolontuska olisi täyttänyt kaikkien sydämmiä ja -- ellei heidän
paolleen niin suotuisa tuuli olisi pullistanut heidän purjeitaan ja
auttanut heitä pääsemään valloituksen sanomattomien kauhujen mailta,
mutta myöskin tukahuttanut kaikki muut ajatukset.
Kauhistuttavimmalla tavalla ilmeni voittajien raakuus ja villiys
onnettoman kaupungin ihanimmassa rakennuksessa, pyhän Sofian ylevässä
kirkossa, jolle ei yksikään toinen vetänyt vertoja komeudessa ja
kauneudessa, pyhien astiain ja kalujen koristuksissa, eikä rikkaudessa.
On jo ollut puhe Konstantinopelin rahvaan uskomasta ennustuksesta, että
nimittäin turkkilaiset pääsisivät tunkeutumaan Konstantinus Suuren
patsaalle asti; mutta silloin oli tuleva enkeli taivaasta tuomaan
eräälle patsaaseen nojaavalle miehelle tulisen miekan; hänen
ympärilleen olivat ristin soturit kokoontuvat ja hänen johtamina
voittavat turkkilaiset ja ajavat pakenijoita takaa aina syvälle Persian
sydämeen.
Aikaiseen kello kuuden paikoilla, kun jo kuultiin turkkilaisten
Allah-huutoja, tunkeutui suunnattomia kansanjoukkoja tuohon komeaan,
suurenmoiseen rakennukseen ja täytti sen korkeaa kupoolia ja kattoa
myöten. Sitten ovet suljettiin. Jokainen tahtoi, mikäli mahdollista,
olla näkemässä, kun enkeli tuli leimuava miekka kädessä: jokainen
tahtoi nähdä vihollisen paon ja ratketa ylistämään Herraa, kiittämään
hänen jumalallista viisauttaan, jonka kunniaksi pyhän Sofian (=
viisauden) kirkko oli rakennettu. Voi herkkäuskoisten kauheaa
pettymystä!
Turkkilaisten raivoisista kirveeniskuista särkyivät korkean
tuomiokirkon ovet ja villit voittajat tulvasivat pyhäkköön. -- Tässä
alkoi sarja hirmutöitä, joita kynä ei hirviä kuvaella!
Kaksittain köytettiin nuoret ja vanhat vankien joukosta yhteen ja
vietiin pois orjiksi. Ne jotka näyttivät olevan tähän tarkoitukseen
kelpaamattomia iskettiin kuolijaaksi, niin että verivirta juoksi Herran
huoneen ovesta ja sisällä täytyi nilkkaa myöten kahlata ihmisveressä.
Kuvat revittiin rikki, jumalanpalvelukseen käytetyt puvut ryövättiin,
samoin pyhät astiat. Sitten ajettiin hevoset sisään ja ruokittiin
niitä, tehtiin tulia ruuan keittämistä varten pyhissä astioissa, eikä
ainoastaan saaliin himo ja uskonvimma, vaan myöskin raain vallattomuus
ja kauhein turmelus olivat pyhäkköä häpäisemässä.
Sulttaani oli ratsun selässä pashojensa ja virkamiestensä ympäröimänä,
mikäli nämä eivät olleet päällikköinä rynnäkköä johtamassa, jäänyt
telttansa luo ja katseli Maltepen kukkulalta taistelua.
Kello oli 10 aamulla, kun Halil pasha lähetti hänelle sanan, että
kaupunki oli valloitettu ja hänen voittoisa sotajoukkonsa kaikissa
osissa sen herrana.
Täyttä laukkaa lähti hän heti seisontapaikaltaan ajamaan Adrianopelin
porttia kohden, josta hän loistavan seurueen etunenässä ratsasti
sisälle suunnaten kulkunsa pyhän Sofian kirkolle. Kenraalien ja
pashojen rivin takana seisoi teltan seinää vastaan painautuneena Haik
Tommaso.
Hänen kostoa hehkuva sydämmensä sykähti hänen rinnassaan ja himokkain
silmin katseli hän vihreitä lippuja, joiden nähtiin kaikkialla liehuvan
navakassa pohjatuulessa.
"Vihdoin viimeinkin on minun kostoni täysi ja ja ihana!" huudahti hän
puoliääneen, "ja kun Sofian kirkon päältä kreikkalainen risti kaatuu ja
sijaan kohoaa puolikuu, silloin on minun työni täydellinen. Mutta --
Tommaso, älä unohda itseäsi!" puhui hän itselleen.
Hän veti leveäteräisen puukon taskustaan, joka riippui pitkin hänen
oikeaa säärtään ja viilti syvälti ja pitkälti suurherran teltan
vaatteeseen ja vetäen halkeaman reunoja erilleen pujahti hän siitä
sisälle. Mutta sitä hän ei ollut huomannut, että musta kapidshi-bashi,
joka niin usein oli ystävällisesti irvistäen avannut hänelle teltan
esiriput, oli kiiluvin silmin pitänyt silmällä jokaista hänen askeltaan
ja tätäkin hänen tekoaan.
Ferik bei, se oli neekerin nimi, oli jo kauan kadehtinut vakoojan
sulttaanin luona nauttimaa suosiota ja tsekiineillä täytetyitä
kukkaroita, joita Haik sai kavalluksistaan.
Hän ei uskonut Haikista mitään hyvää, ja kun sulttaanin raha-arkun
avain oli hävinnyt, ei hän paljon epäillytkään enää, että Haik oli sen
siepannut hämmingin aikana ja tietysti siinä tarkoituksessa, että hän
tilaisuuden tullen käyttäisi sen aarteita omaksi hyväkseen, ehkäpä jo
silloin osaksi oli sen tehnytkin.
Jälkimäistä ei voitu saada toteen näytetyksi, kun sulttaani itsekään ei
tiennyt niiden summien määrää, jotka olivat hänen kalliissa arkussaan,
varsinkaan, kun jalokivien ja kalliiden helmien määrästä ei mitään
puuttunut.
Haik ei tuntenut oikein tarkkaan teltan sisäosia. Hän ei sentähden
löytänyt niin helposti tietä sulttaanin omaan kammioon ja menetti siten
paljon aikaa.
Tämä viivytys antoi neekerille kylliksi aikaa kätkeytymään niin teltan
seinäverhojen poimuihin, ettei terävinkään silmä voinut häntä huomata.
Mutta piilostaan piti hän arkkua silmällä ja jokaista sen liikettä joka
ehkä aikoi siihen kajota.
Viipyi jokseenkin kauvan, ennenkuin Haik uupuneena ja väsyneenä astui
siihen huoneeseen, jossa raha-arkku oli.
Hän kuunteli kauvan aikaa henkeään pidätellen, eikö mitään häiriötä
ollut odotettavissa. Kun kaikki pysyi kuolon hiljaisena, meni hän
varovasti arkkua kohden, irroitti vyöltään leveän nahkavyön ja laski
sen matolle viereensä. Sitten veti hän avaimen esille ja avasi arkun.
Kun hän nosti auki raskaan kannen, pääsi häneltä hiljainen huudahdus
hämmästyksestä nähdessään silmäinsä edessä äärettömän paljouden mitä
kallisarvoisimpia, kaiken värisiä jalokiviä ja harvinaisen suuria ja
puhtaita helmiä.
Siinä oli joukko kukkaroita täynnä kultaa. Mitä tuli hänen ottaa?
Jalokivet ja helmet vai kulta? Hän mietti. Korkeampi oli jalokivien ja
helmien arvo, kun ehkä yhden ainoan arvo oli suurempi kuin kaiken
rahaksilyödyn kullan, joka oli näissä kukkaroissa.
Tuokion miettimisellä oli hänen vaalinsa ratkaistu. Kalliimpiarvoinen
veti hänen sydäntänsä puoleensa ja hän sieppasi ensin kourallisen
jalokiviä ja työnsi ne vyöhönsä, sitten tuli helmien vuoro. Mutta
vyöhön mahtui vielä koko joukon enemmän.
"Miksikäs ei kultaakin?" kysyi hän itseltään ja työnsi kukkaron
toisensa perästä vyöhönsä; sitten pujotti hän vahvan hihnan silmukoiden
lävitse sulkien siten vyölaukun kiinnittääkseen sen nyt ruumiinsa
ympärille.
Ferik bashi seisoi teltan seinäpoimussa ja vapisi.
Mitä piti hänen tehdä? Haik oli väkevämpi kuin hän. Tappeluun hänen
kanssaan hän ei voinut antautua. Suuren virheen oli hän tehnyt, sitä
hän ei nyt salannut itseltään, että hän yksin oli seurannut Haikia. Jos
hänellä olisi ollut apulaisia ja niitä oli hänellä suurherran orjien ja
teltan vartijain joukosta saatavissa kosolta, silloin olisi hän voinut
saada varkaan kiinni itse työssä. Nyt oli tarpeen nopea päätös,
ratkaiseva teko, eikä se voinut tapahtua muuten kuin lyömällä Haikin
pään poikki yhdellä noita taitavia iskuja, joita hän osasi niin
mestarillisesti antaa. Sitten vasta voi hän huutaa niitä, joita hän ei
ollut tullut ennakolta kutsuneeksi vieraiksi miehiksi.
Kuulumattoman hiljaa selvittäytyi hän irti poimuistaan, paljasti
miekkansa ja astui Haikin huomaamatta suurherran kammion pehmeitä
mattoja myöten hänen taakseen.
"Haik, mitä sinä teet?" huusi hän hänelle äkkiä. --
Kimakka kauhistuksen kiljahdus pääsi pahantekijältä, ja pannen kätensä
ristiin hän huusi: "Anna armoa, Ferik bashi! puolet olkoon sinun!"
Mutta vielä ennen kuin tuo konna ehti sanaakaan sanoa tai
hievahtaakkaan, suhahti kapidshi-bashin tuomiomiekka ilman halki,
rikollisen pää vierähti matolle. Verisäde seurasi suurherran pyövelin
iskua. Häntäkin oikein pöyristytti ja hän peräytyi työntämään syrjään
huoneen oviverhot ja huusi kovalla äänellä apua.
Tuokion kuluttua tunkeutui orjia, päällysmiehiä ja vartioita
huoneeseen. Hekin peräytyivät kauhistuen näkyä, joka heille tarjoutui.
"Se on kavaltajan palkka", sanoi kapidshi-bashi osoittaen mestattua ja
kertoi heille, mitä oli tapahtunut viime puolen tunnin kuluessa.
Sellainen konnamaisuus inhoitti heitä kaikkia. Orjat tahtoivat viedä
ruumiin pois; mutta kapidshi-bashi ei sallinut sitä. Kaiken piti jäädä
semmoisekseen ja Ferik bashi jäi palatsipalvelijain kanssa vartioimaan
huoneen ovella, kunnes suurherra palaisi; sitten, sen hän sanoi heille
kaikille, aikoi hän kutsua heidät, tapahtuman ensimäiset vieraat
miehet, todistamaan siitä suurherralle, jonka luottamuksen Haikiin he
kaikki tunsivat.