Adrianopelin portin kautta oli sulttaani ratsastanut kaupunkiin; mutta
täällä voi hän vaan käyten ajaa eteenpäin; sillä kadut olivat ruumiita
täynnä, ei ainoatakaan haavoitettua näkynyt. Kuolema oli saanut kamalan
sadon ja voittajain vimma.
Sulttaaniin se ei tehnyt mitään vaikutusta. Hurja voitonriemu välkkyi
hänen silmistään, mutta ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Ihanaa
Sofian kirkkoa kohden hän ohjasi ratsunsa, jonka kaviot olivat punaiset
kaduille kaatuneitten verestä. Hän pysähtyi Sofian kirkon avonaisen
pääoven eteen. Ihaellen katseli hän suurenmoista kirkkoa, kristillisen
rakennustaiteen mestariteosta. Hän laskeusi sitten hevosen selästä,
nousi ylös marmoriportaita ja astui ihanaan temppeliin.
Ensimäinen, minkä hän näki, oli turkkilainen sotamies, joka valtavassa
uskoninnossa särki lattian marmorilevyjä.
"Miksi sinä niin teet?" ärjäsi hänelle sulttaani suuttuneena
sellaisesta raakuudesta.
"Uskon tähden teen sen!" kuului turkkilaisen uhmailevalla äänellä
antama vastaus.
Vihoissaan tempasi sulttaani käyrän sapelinsa tupesta ja huima isku
rankaisi tuota epäkelpoa, joka kuolettavasti haavoitettuna laahattiin
ulos.
Vielä kerran loi hän ihailevan katseen ympäri kirkkoa, sitten käski
hän erästä läsnäolijaa: "Nouse saarnastuoliin ja lue profeetan
uskontunnustus". Tämä totteli ja syvään kumartuneena, kädet ristissä
rinnalla, mumisivat sulttaani ja kaikki hänen seuralaisensa
tunnustussanat hänen perästään.
Sitten astui hän alttarin luo, kiipesi sen päälle ja toimitti
rukouksensa. Niin oli ihana Sofian kirkko vihitty Islamin moskeijaksi,
samoin kuin Konstantinopel oli lakannut olemasta ja siitä lähtien
Istampulin nimellä oli moslemilaisen maailman pääkaupunkina.
Rukouksen jälkeen käski sulttaani noutaa Luukas Notaraksen, keisarin
suurherttuan ja ensimäisen ministerin, jonka hänelle oli sanottu saadun
vangiksi.
Hän syyti hänelle silmät korvat täyteen syytöksiä kaupungin
puolustuksen tähden. Notaras vastasi hänelle arvokkaasti ja
pelottomasti.
Sen jälkeen hän kysyi, missä keisari oli.
Silloin astui esiin kaksi sotamiestä, jotka sanoivat nähneensä hänet,
toinen haavoitettuna, toinen kuolleena.
Sulttaani käski tuomaan itselleen keisarin pään. Mutta se ei ollut
niinkään nopeasti ja helposti tehtävissä, sillä sotamiehet eivät
tienneet tarkalleen sitä paikkaa, missä keisari oli kaatunut.
Vihdoin he kumminkin löysivät ja tunsivat hänet hänen jalassaan
olleista koruompeluksilla kirjailluista kengistään. Pää erotettiin
ruumiista ja vietiin Aja Sofiaan.
Syvästi järkytti tämä näky Notarasta. Hän tunsi keisarin kasvonpiirteet
ja vakuutti sen olevan keisarin pään.
Sulttaani käski nostamaan pään Konstantinuksen patsaan nenään, jotta
jokainen sen näkisi, mutta ruumiin käski hän haudata kunniallisesti.
Notarasta hän rohkaisi ja sanoi aikovansa asettaa hänet hallituksen
etupäähän ja jättää kaikki virkamiehet paikoilleen. Mutta kuinka vähän
näillä vakuutuksilla oli arvoa, sen osoitti seuraava päivä, jolloin
sulttaani, kun hänen nauttimansa viini oli päästänyt valloilleen hänen
luontaisen villiytensä, mestautti Notaraksen ja kaikki virkamiehet,
joiden nimet hän edellisenä päivänä oli kirjoittanut muistiin.
Voitonpäivän aurinko oli laskemaisillaan, kun sulttaani nousi ratsunsa
selkään ja seurueineen ratsasti hitaasti pitkin katuja. Kaikkialla
raivosi vielä ryöstö taloissa ja murha ja kaikkinainen hävityksen
kauhistus niiden kintereillä; mutta sulttaani ei siitä välittänyt.
Hänhän oli antanut joukoilleen luvan ryöstää; mitenkäpä hän olisi
voinut heitä hillitä, vaikka hän olisi sitä ehkä milloin tahtonutkin?
Mutta veren, ruumiiden ja hävityksen näkeminen yhdessä voitonriemun
kanssa ikään kuin saivat hereille kaiken hänen hurjuutensa, joka nyt
valtasi ja vallitsi hänen sielunsa. Maltepen kukkulaa kirkastivat
ilta-auringon viimeiset säteet, kun hän pysähtyi telttansa eteen.
Kapidshi-bashi Ferik astui häntä vastaan, kumarsi villaista
neekeripäätään hänen edessään ja sanoi: "Korkea padishah, kuule
orjaasi, ennenkuin astut jalallasi telttasi kynnyksen yli, sillä
hirmutöitä on tehty, loukattu sinun luottamustasi ja sinun aarteitasi
ryöstetty!"
Hurjasti katsoa tuijotti sulttaani neekeriin, jolle sääli oli
tuntematon ja joka oli herransa sokea välikappale. "Mitä sinä puhut?"
huusi hän. "Oletko sinä menettänyt järkesi? Kuka on minun luottamustani
loukannut? Kuka on minun aarteitani ryövännyt?"
"Haik Tommaso!" vastasi neekeri.
"Vai Haik?" huusi sulttaani ja hänen tumman punasen poskensa nähtiin
kalpenevan.
"Vai Haik minut pettänyt? Ei Ferik, sen sinä valehtelet!"
Muut palvelijat ja orjat astuivat esiin.
"Me kaikki todistamme sen!" huusivat he.
"Hiljaa!" käski padishah. Mutta Ferikille hän antoi merkin kertoa, mitä
hän tiesi.
Tämä alkoi siitä, että Haik oli varastanut suurherran yksityiskassan
arkun avaimen. --
Sulttaani keskeytti häntä käskien kädenliikkeellään häntä vaikenemaan.
Hän mietti jonkun aikaa, sitten hän huudahti: "Se ajatus ei juolahtanut
mieleeni! Mutta sinä olet näen mä päässyt totuutta lähelle!" -- Hän vei
kätensä korkean otsansa yläpuolelle turbaaninsa timanttisolkea kohden
ja sanoi katkerasti: "Enkö minä siis voi kehenkään luottaa?" -- Sitten
hän yhä hevosen selässä istuen antoi neekerille merkin jatkaa.
Tämä pääsi kertomuksessaan teltan seinämän halkiviiltämiseen asti, --
silloin puuttui sulttaani hänen puheeseensa: "Siinähän se roisto
seisoi. Se on totta!" --
Neekeri jatkoi kertomustaan. Kun hän tuli siihen hetkeen asti, jolloin
hän itse riensi telttaan kätkeytyäkseen sinne, huusi sulttaani:
"Mutta mistä johtui sinun epäluulosi Haikia kohtaan?"
"En tiedä sitä itsekään, korkea padishah", vastasi neekeri, "mutta
minulla oli se jo kauvan. Olihan hänen kostonhimonsa hehkuva,
viekkaudessa hän oli petoeläimen vertainen, arkuudessa jänistä arempi
ja notkeutensa ja liukkautensa puolesta ankeriaan kaltainen. Sen
lisäksi hänen katseensa oli häilyvä ja epävarma, eikä hän sietänyt
toisen terävää katsetta. Hänen ahneutensa sinä tunnet paremmin kuin
minä. Missä on olemassa sellaiset merkit, siinä ei ole kaikki niinkuin
pitää olla, jos luottamuksen mieli juurtua. Mutta tunnethan sinä
sitäpaitsi sananlaskun: Kreikkalaisen uskollisuus ja armenialaisen
rehellisyys ovat yhtä harvinaisia kuin vesi hieta-aavikolla."
Sulttaani nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Kerrohan loppuun!"
sanoi hän.
Neekeri kertoi nyt, miten Haik meni sisälle siihen teltan osastoon,
joka muodosti sulttaanin salaisen kammion, jossa raha-arkku oli. Hän
kuvaili niin elävästi, niin vilkkaasti, että sulttaani itsekin suuttui
silmittömästi ja kun neekeri mainitsi avaimesta, huudahti hän: "Siis
hänellä oli se kumminkin?"
"Oli kuin olikin", jatkoi neekeri, "ja sillä hän avasi arkun kannen.
Mutta kun hän näki jalokivet ja helmet, jotka minun silmäni ensi kerran
näkivät siinä hänen kädessään, silloin näytti hän punnitsevan, olisiko
viisaampaa ottaa ne, vai kultaa; mutta hänen ahneutensa valitsi
arvokkaammat. Hän työnsi ne nahkavyöhönsä ja kun ne ottivat vähemmän
tilaa, tunki hän siihen myös tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, kunnes
vyölaukku tuli täyteen".
"Entä sinä, Ferik, mitä sinä teit? Annoitko sinä hänen saaliineen
livistää tiehensä?" kysyi sulttaani melkein pelokkaasti.
"Herra, sinun orjasi tuntee velvollisuutensa", sanoi neekeri
voitonriemusta loistaen; "mutta minä arvelin, että Haik oli väkevä kuin
jalopeura ja julma kuin tiikeri. En voinut ryhtyä hänen kanssaan
taistelemaan, joutumatta allekynsin, joten tuo roisto olisi saanut
pitää ryöstämänsä saaliin, sillä apua minulla ei ollut odotettavissa."
"Ja mitä sinä teit?" huusi sulttaani, kumartuen suurimmassa
jännityksessä satulansa nupin yli eteenpäin ja tuijottaen neekeriin.
"Mitä varten sinulla on terävä miekkasi?"
"Herra, sitähän minäkin sanoin itselleni siinä tuokiossa; minä hiivin
hänen taaksensa ja hänen päänsä vierähti sinun huoneesi matolle!" --
Sulttaania puistatti.
"Sinä olet hyvin tehnyt!" sanoi hän sitten hitaasti. "Uskottomuus lyö
omaa herraansa, se on ijäti toteutuva totuus."
"Ja kaikki on jätetty paikoilleen semmoisenaan", jatkoi neekeri, "jotta
sinä, korkea herra, voit omin silmin nähdä."
"Pois, pois!" huusi sulttaani kiivaasti. "Pitääkö veren ja ruumiiden
ahdistaa minua sille divaanille saakka, jolla haen lepoa? Pian, pian,
orjat, puhdistakaa kaikki, jotta voin astua sisälle näkemättä tuota
kurjaa miestä, joka on tehnyt itsensä syylliseksi niin suureen
uskottomuuteen!"
Kun orjat riensivät pois, kääntyi hän seurueensa puoleen ja hän katsoa
tuijotti suoraan Halil pashaan puhuessaan: "Eikö se ole ruhtinasten
kirous, että uskollisuus heitä kohtaan ja totuus heidän korvilleen ovat
harvinaisia, kuin kirkas vesilähde erämaassa? Jumala on suuri ja
vanhurskas! Tässä näkee hänen sormensa! Uskottoman ja pahantekijän
tavoittaa varmasti hänen kätensä ja koston miekka riippuu hiuskarvasta
hänen päänsä päällä. Se osuu siihen varmasti. Voi sitä, joka pahoin
tekee ja luopuu Jumalan teiltä!"