Haikin ja sulttaani Muhamed II:n välisen yöllisen keskustelun
jälkeisenä päivänä vallitsi suuri liike laivastolla Beshiktashin luona.
Loistava gondooli, jota souti joukko veripunaisiin vaatteisiin puettuja
merimiehiä, kiiti kahdeksan muun, vähemmän koristellun venheen
saattamana nuolen nopeudella yli rasvatyynen meren pinnan ja laski
kapudan-pashan, Suleiman bein laivan ääreen. Gondoolin keskeltä
kohoavasta, huoneen tapaisesta astui ulos sulttaani ja hänen jälestään
Halil pasha ja se neekeri, joka niin usein oli avannut ovea Haikille
Maritsan rantapuistossa, ja jolla nyt oli päällään veripunainen puku ja
leveä miekka kupeella.
"Voi Suleiman bei parkaa!" kuiskasi muudan soutaja. "Sehän on
kapidshi-bashi, suurherran pyöveli."
Padishah nousi laskuportaita myöten laivan kannelle, ja toiset
seurasivat häntä.
Silloin astui kalpeana, polvet lokattaen, kapudan-pasha, suurherran
laivaston ylipäällikkö, Suleiman bei sulttaania vastaan, notkisti
polvensa ja kumarsi päänsä maahan asti.
Sulttaani ei viitsinyt edes katsoakaan häneen.
"Mene alas odottamaan tuomiotasi!" tiuskasi hän hänelle. Aavistaen
loppunsa olevan lähellä tuo onneton hoiperteli suureen kajuuttaan
viepiä portaita kohden.
Sillä välin olivat kaikki gondoolit saapuneet ja padishahin korkeat
arvoherrat nousivat laivaan ja kokoontuivat herransa ympärille.
Kun kaikki olivat koolla, astui sulttaani kajuuttaan, jossa Suleiman
bei lankesi hänen jalkainsa eteen ja odotti siinä asennossa, kunnes
kaikki seisoivat puoliympyrässä sulttaanin ympärillä. Peräti
tuskallinen hiljaisuus syntyi.
"Nouse ylös!" huusi sulttaani jyrisevällä äänellä Suleiman beille ja
kun tämä oli totellut, jatkoi hän kovasti kiihtyneenä: "Uskosi ja
herrasi pettäjä, kuinka se on selitettävä, että sinä et saanut niin
suurella laivastolla edes neljää kristittyjen koirain laivaa
valloitetuksi? -- Eikö niitä, sitäpaitsi tuulen tyyntyminen estänyt
liikkumasta? Mitenkäpä sinä sitte milloinkaan aiot valloittaa laivaston
satamassa?"
Nämä sanat lausui sulttaani koko sillä suuttumuksen vimmalla, joka
täytti hänen mielensä..
Mies parka oli jonkun aikaa ääneti, sitten hän kysyi masentuneena:
"Saanko puhua, uskovaisten hallitsija?"
"Puhu!" vastasi padishah terävästi.
Hän huomautti, että hän oli purjehtinut kreikkalaisen laivan päälle,
niin että se oli vähällä ollut upota, mutta että hän oli taistelussa
menettänyt 115 miehistään, eikä ollut enää kyennyt vastustamaan. Sama
oli ollut laita muillakin laivoilla, kun vihollinen oli käyttänyt tuota
helvetillistä juoksevaa tulta, jota ei kukaan ollut voinut vastustaa ja
jonka saaliiksi koko laivasto olisi joutunut, jos hän ei olisi ajoissa
vetäytynyt takaisin tappelusta.
Kapidshi-bashin läsnäolo oli sen merkki, että sulttaani oli aikonut
muitta mutkitta hakkuuttaa häneltä pään poikki; mutta vanhan miehen
sanat lauhduttivat jonkun verran hänen vihaansa.
"Olet ansainnut kuoleman", sanoi hän Suleiman beille, "mutta minä
tahdon osoittaa sinulle armoa. Mene pois minun näkyvistäni ja ajattele
Aleppon luona pakolaisena niitä velvollisuuksia, joita olet
laiminlyönyt, häpeää, jota olet tuottanut profeetan lipulle, ja tee
parannusta syvässä katumuksessa, jotta Allah sinua kerran armahtaa."
Kapudan-pasha tahtoi syleillä hänen polviaan, mutta hän potkaisi hänet
luotaan menemään.
"Korjaa luusi, petturi!" huusi hän ja kääntyi pois.
Mies raukka, joka jo ennakolta oli korjannut aarteensa varmaan talteen,
lähti nopeasti isolta kaleerilta ja nousi Beshiktashin rannalla
hevosensa selkään, jolla hän nuolen nopeudella kiiti pois padishahin
vihan ulotuttavista, iloissaan siitä, että oli pelastanut henkensä,
vaikkakin häpeän tahraamana.
"Nyt neuvotelkaamme, miten saisimme poistetuksi meitä kohdanneiden
onnettomuuksien jäljet ja häpeätahran pois pyyhityksi!" sanoi sulttaani
ja hänen käskevästä viittauksestaan istuutuivat sotajoukon ja
hallituksen korkeimmat edustajat kajuutan seinustoilla olevalle
divaanille.
Suurvisiiri Halil Pasha, joka ensiksi sai sulttaanilta puhevuoron, oli
vanha turkkilainen, joka oli tuntevinaan sotajoukon ja laivaston
monissa onnettomuuksissa Allahin tahdon ja muuttumattoman neuvon, ettei
oikea hetki ollut vielä tullut valloittaa Konstantinopelia ja joka
sentähden kerrassaan äänesti piirityksen lakkauttamista.
Sulttaanin ilmeikkäille kasvoille lensi tumma varjo. Hänen korkean
otsansa rypyt osoittivat tyytymättömyyttä, joka täytti hänen sielunsa,
että juuri suurvisiiri oli lausunut sellaisen mielipiteen tässä
neuvottelukokouksessa. Se perustui uskonkappaleeseen ja se oli syy,
miksi sulttaani oli vaiti, eikä kiivaasti vastustanut visiiriään, koska
neuvostossa oli henkilöitä, jotka helposti olisivat voineet käydä hänen
uskonsa kimppuun ja heikentää koko hänen vaikutustaan kansan kesken.
Liekkö se riippunut helposti huomattavasta tyytymättömyyden ilmeestä
padishahin kasvoilla vai omasta vakaumuksesta -- Halil pasha joutui
äänestyksessä tappiolle ja taistelua päätettiin jatkaa. Jos mieli saada
taistelua pian voittoon päättymään, niin oli sille välttämättä saatava
parempi menestys tekemällä merenpuolinen hyökkäys mahdolliseksi. Mutta
siinäpä vasta ilmestyi kosolta vastuksia, koska kaikkien mielestä oli
mahdotonta tunkeutua satamaan sen suuta sulkevaa ketjua poistamatta.
Vihdoin puuttui sulttaani puhumaan esittäin Haikin ehdottaman
suunnitelman. Hänen sanansa saivat mielet syttymään. Kaikki
neuvosherrat ihmettelivät ja ylistivät uskovaisten loistoisan
hallitsijan viisautta ja viivyttelemättä jaettiin käskyt tuuman
toimeenpanemiseksi.
Koko matka Beshiktashista satamaan saakka puhdistettiin siinä
rehoittavasta pensaikosta ja varustettiin puusilloilla, paikotellen
tukevilla vierityspölkyillä ja kaiteilla ja tämä rännin muotoinen rata
voideltiin paksulti talilla.
Laivat vedettiin nyt rullien ja valssien avulla merestä maalle ja
laskettiin sitten aivan samalla tavalla "kultaiseen sarveen."
Ihmeellistä oli, että kreikkalaiset eivät huomanneet niitä tuhansia,
jotka tekivät sen jättiläistyön, että hilasivat seitsemänkymmentäkaksi
laivaa tällä tavalla kultaiseen sarveen, taikka että, jos he
olisivatkin sen huomanneet, sitä ei yritettykään estää. Ja yhdessä
yössä, joka seurasi neuvottelua, pantiin se täytäntöön ahkeruudella ja
innolla, jotka ansaitsivat suurinta ylistystä.
Koko Konstantinopelin valtasi ääretön hämmästys, jolle veti vertoja
vaan kauhistus, minkä synnytti turkkilaisen laivaston niin suuren osan
ilmestyminen satamaan. Sehän näytti ihan taikatempulta! Kukaan ei
ymmärtänyt, kuinka se oli ollut mahdollista, kunnes muudan
armenialainen heille selitti, miten turkkilaiset olivat mahtaneet saada
sen aikaan. Hänen selityksensä oli aivan totuuden mukainen ja hän tiesi
sen, sillä vaikka kukaan ei sitä aavistanut, -- hänhän oli koko tuon
Konstantinopelille niin pahan asian alkuunpanija.
Olipa se tosiaankin paha asia! Sillä nyt täytyi, se huomattiin,
taistella kahdella taholla, eivätkä ne sotilaat, jotka täällä
taistelivat vihollisten laivastoa vastaan, enää mitenkään voineet olla
puolustamassa muureja vaaranalaiselta maan puolelta. Ja sehän oli
valitettavasti huolestuttava seikka, että kaupungissa olevain
taistelijain luku väheni joka tappelussa, jota vastoin sulttaanin
sotajoukko sai joka päivä vereksiä lisävoimia hänen laajan
valtakuntansa kaikista osista.
Iloisempana kuin moneen päivään saapui padishah teltalleen ja heitti
arapialaisen ratsunsa suitset neekerille, jota hän piti hyvin hyvässä
suosiossa.
"Eikö Haik ole vielä ollut täällä?" kysyi sulttaani.
"On toki", vastasi neekeri. "Puoliyöstä hän odotti sinun korkeutesi
palaamista. Mutta, kun hän ei voi palata kuin yön pimeässä, hän lähti
takaisin ennen sen loppua."
Sulttaani pudisti päätään; sillä hän olisi mielellään kilisevällä
kullalla osoittanut kiitollisuuttaan Haikille hänen oivallisesta
neuvostaan. Mutta voitiinhan siihen vielä keino keksiä. Sentähden
heittäysi hän väsyksissä vuoteelleen nauttiakseen vielä levosta,
ennenkuin aurinko panisi pyhän Sofian kirkon kultaisen kupoolin
loistamaan.
Vanha armenialainen oli tullut sataman päällikön Diedon laivalle
tarjoamaan kaupaksi laatikostaan jaloja, kallisarvoisia ryytejään.
Juuri silloin tulivat venetsialaisten ja genualaisten laivojen
kapteenit kannelle: myöskin keisarin virkamiehiä oli läsnä.
Armenialainen oli näennäisesti vaatimattomuudesta painautunut
syrjäiseen nurkkaan, josta ei kukaan ylhäisistä herroista häntä
huomannut.
Kannelle he vielä kerran pysähtyivät ja Diedo mainitsi vielä kerran
aikeestaan polttaa vihollisten laivasto; mutta hän ehdotti vielä kerran
pidettäväksi neuvottelua ja arveli, että pyhän Marian kirkko forumin
varrella oli siihen sovelias, koska se oli pieni ja sinne helposti
pääsi joka puolelta.
Tämä ehdotus hyväksyttiin.
Kun herrat olivat lähteneet pois eikä Diedo ollut huomannut Haikia,
hiipi tämä tiehensä, ja juuri silloin laivalta lähtevä venhe vei hänet
muurin suojaamalle rannalle. Hänellä oli kiire, sillä neuvottelu oli
määrätty kello kolmeksi iltapäivällä.
Ehkä noin puoli tuntia myöhemmin astui jo mainitun kirkon portille
nuori, solakka kreikkalainen, joka katseli kirkkoa päältä päin tarkkaan
joka puolelta. Hänellä oli paperikäärö kainalossa ja piirustuskynä
kädessä ja näytti olevan rakennusmestari.
Kun hän oli päältä päin tutkinut kirkon, astui hän vanhan suntion
matalaan majaan ja sanoi vanhukselle: "Minut lähetti arkimandriitti
Basilius tutkimaan kirkkoa sisältä. Se on vanha ja mitä huolellisimman
korjauksen tarpeessa ja minä olen rakennusmestari. Koska minun nyt
täytyy viipyä kauvan kirkossa, niin avaa minulle sakastin pieni portti
ja jätä minulle avain!"
"Niin, herra", vastasi vanhus; "mutta minulle on ilmoitettu, että eräät
korkeat herrat aikovat täällä tänään päivällisen aikaan pitää kokousta
neuvotellakseen salaisista asioista!"
"Mitäpä minä herroista välitän?" nauraa hohotti arkkitehti. "Sitä ennen
minä olen jo aikoja kotonani."
Suntio antoi avaimen hänen käteensä ja hän oli pian sakastin oven
toisella puolen, poissa ukon nähtävistä.
Niin pian kuin hän oli päässyt ovesta sisälle, silmäili hän tarkkaan
rakennusta. Sakasti oli liian pieni suurempaa kokousta varten. Se
voitiin pitää vaan kirkon pääosassa ja siinä täytyi puhua kovalla
äänellä, jos mieli saada puheensa kuulumaan. Kun hän oli päässyt
selville siitä seikasta, niin oli hänen etsittävä jokin piilopaikka,
josta hän kenenkään näkemättä voi kuulla tämän neuvottelun. Mutta
sellaista paikkaa hän ei löytänyt muualta kuin kaikkein pyhimmän
esiripun takaa, jonne ei kukaan maallikko saanut astua.
Mitäpä hän, armenialainen, välitti kreikkalaisten pyhyyden
häväisemisestä? Johan se ikivanha viha, joka vallitsi hänen
kirkkokuntansa ja kreikan kirkon välillä, poisti hänestä kaikki
epäilykset ja tuskin oli hän astunut paksun kultakoristeisen esiripun
taakse, kun hän täysin tyytyväisenä taas astui ulos.
Hetkisen nojasi hän seinää vasten ja mietti, miten hän saisi ensimäisen
suntion petetyksi. Jumalanpalvelusta ei täällä pidetty, sillä ihanan
pyhän Sofian kirkon kaikki ovet olivat selkosen selällään, että aamusta
iltaan uskovaisten lauma sai yhtenä papiston kanssa rukoilla pyhille
suojelusta Ismaelin villiä poikia, noita Kristuksen pyhän nimen
verenhimoisia ja katkeria vihollisia vastaan.
Kun armenialainen, sillä hän se oli, vielä jonkun aikaa oli nauttinut
kirkon virkistävästä viileydestä, lähti hän sakastista, kuitenkaan ovea
lukitsematta, ja vei avaimen takaisin suntiolle.
"Minusta on tänään liian kylmä kirkossa", sanoi hän vanhalle miehelle.
"Minä aion huomenna hyvissä ajoin lopettaa työni!" Ukko myönsi sen ja
he erosivat.
Mutta kello ei ollut vielä likikään kahta iltapäivällä, kun nuori
arkkitehti lähestyi sakastia toiselta puolen, huomaamatta astui sisälle
ja työnsi oven eteen lujan salvan, joka esti ketään pääsemästä ulkoa
päin sakastiin. Sitten pujahti hän nopeasti kaikkein pyhimmän esiripun
taakse ja istuutui siellä kallisarvoiselle istuimelle, jota vanha
piispa käytti lepotuolinaan. Paikan viileys ja häntä ympäröivä
hiljaisuus sai hänet pian torkahtamaan. Vasta kun alkoi kuulua kovia,
karkeita ääniä, jotka kumeasti kajahtelivat holvien kaarroksissa, hän
havahti suloiselta ettoneeltaan.
Kenenkään näkemättä ja aavistamatta kuuli hän, mitä neuvoteltiin
suurherran laivaston hävittämisestä satamassa, ja sai tietää, että tämä
vaikea ja vaarallinen tehtävä uskottiin uhkarohkealle laivan
kapteenille Jacopo Cocolle; hän sai tietää, miten tuuma oli pantava
toimeen, ja että se oli tapahtuva seuraavana yönä.
Kun neuvottelussa olleet miehet olivat lähteneet pois, hiipi hän ulos
ja riensi, minkä käpälästä kerkesi, sille paikalle, josta hän pääsi
ulos kaupungista. Oli todellakin onnellinen sattuma, että hän tällä
kertaa jäi huomaamatta, kun hän ensi kerran päiväiseen aikaan lähti
uskaliaalle retkelleen sulttaanin teltalle. Siinä tuli hänelle tosin
avuksi se seikka, että Halil pasha vastakkaisella puolella pommitteli
muureja kanuunoillaan ja siellä odotettiin rynnäkköä, jonka tähden
kaikki saatavissa olevat voimat oli koottu sinne.
Kepeäjalkaisena kuin jänis hyppeli Haik Tommaso kerjäläisen puvussa,
käyttäen joka pensasta piiloutuakseen, turkkilaisten leirille ja saapui
ehjin nahoin padishahin teltalle. Neekeri ei ollut tuntea häntä, mutta
sittenkin kun hän oli tuntenut hänet ei hän päästänyt häntä sisälle
koska herra nautti lepoa, jota hän viime päiväin ponnistusten jälkeen
hyvinkin tarvitsi.
Vasta kun Haik sitä kiivaasti vaati ja huomautti, miten vaarallisia
seurauksia siitä saattaisi olla, hiipi neekeri telttaan, jossa hän
onneksi tapasi sulttaanin vielä valvomassa.
"Eikö minun korvani ole kuullut Haikin ääntä?" kysyi hän.
"Hän vaatii kiireesti päästä sinun puheillesi korkea herra!"
Haik astui sisälle.
Ystävällisesti katsoi häneen padishah ja sanoi: "Kiitos neuvostasi,
Haik. Se oli oivallinen. Se onnistui ihanasti!"
"Älä huoli siitä, korkea padishah", vastasi Haik nopeasti, "ja kuule,
mitä minä olen sinun palvelukseksesi puuhannut, ja mitä on tehtävä, se
pitää sinun viisautesi panna toimeen."
Nyt hän ilmoitti hänelle, miten hän oli saanut selville kreikkalaisten
aikeet polttaa satamaan tunkeutuneet turkkilaisten laivat. Hän sanoi
hänelle, että venetsialainen Coco oli ottanut työn suorittaakseen ja
että luultavasti oli aikomus vielä ensi yönä panna se toimeen.
Padishah kuunteli jännitettynä eikä tämä ilmoitus ollut hänestä hauska.
Länsimaalaisilla eli latinalaisilla, joiksi genualaisia ja
venetsialaisia sanottiin, oli vastustamaton ja sammuttamaton juokseva
tuli, tuo hävitysaine, jonka kokoonpano oli turkkilaisille salaisuus.
He pelkäsivät sitä täydellä syyllä, koska mikään ei kyennyt sitä
vastaan suojelemaan. Sen välttäminen oli sitäkin vaikeampaa, kun
kreikkalaiset, samoin kuin latinalaiset osasivat omilla
heittokoneillaan heittää sitä pitkän matkan päästä vihollisiin
laivoihin ruukuissa, jotka särkyivät ja sitten päästivät sen kaikkialle
valumaan. Tuo hirvittävä aine syttyi silmän räpäyksessä ja tarttui joka
paikkaan vastustamattomalla voimalla hävittäen kaikki auttamattomasti.
Mutta varsinkin sentähden pelkäsivät turkkilaiset sitä, koska yksi
ainoa pisara siitä, joka pirskahti ihmisen vaatteisiin, tuotti hänelle
tuskallisimman kuoleman polttaen hänet elävältä. Jos voitiin estää
vihollisten laivojen lähestyminen, niin oli vaara vältetty. Sentähden
neuvoi viekas armenialainen asettamaan laivoihin kauvas kantavia
kanuunia ja lisäämään niihin riittävän määrän tarkk'ampujia, jotka
puolestaan auttavat nuolisateella pitämään laivoja kaukana.
Se oli ainoa mahdollinen keino vastustaa vaaraa. Sen tunnusti sulttaani
ja kiitti ja palkitsi runsaasti Haikia, jonka tällä kertaa täytyi jäädä
leiriin odottamaan yötä, jolloin hän voi huomaamatta päästä takaisin
piiritettyyn kaupunkiin.
Padishah kutsutti kiireesti Halil pashan luokseen ilmoittaakseen
hänelle ilmisaadun salaisuuden. Tämä pani suunnitelman täytäntöön mitä
kiireimmin; mutta yö kului, ilman että yritettiin hävittää turkkilaista
laivastoa, koska sulttaanin kanssa salaisessa yhteydessä olevat
Galatassa asuvat venetsialaiset osasivat lykätä sen lähinnä seuraavaksi
yöksi luvaten muka auttaa hävitystyössä. He lähettivät siitä
sulttaanille sanan, joka oli yhtäpitävä sen ilmoituksen kanssa, jonka
paljoa aikaisemmin ja sentähden paremmalla menestyksellä Haik oli
tuonut.
Suurherra oli tosin huomannut, että avain puuttui hänen raha-arkkunsa
suulta; mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ruveta Haikia
epäilemään sen varastamisesta, koska hän ehdottomasti luotti tämän
sukkelatuumaisen miehen uskollisuuteen. Teetettiin uusi avain, eikä
kukaan sen koommin ajatellut asiaa, joka itsessään näytti
vähäpätöiseltä ja jonka selitettiin johtuvan siitä, että sulttaanilta
sinä iltana oli poislähtiessään ollut niin kova kiire. Kukkaroiden
puuttumista arkusta ei sulttaani voinut huomata, koska hän ei tietänyt
aarteittensa määrää.
Täydentääkseen varokeinojaan teetti sulttaani, kun ensimäinen yö oli
kulunut ilman päälle karkausta, niinkuin Galatassa olevat liittolaiset
olivat ilmoittaneet, tuon rauhallisesti kuluneen yön jälkeisenä päivänä
"kultaisen sarven" ylitse laivoista sillan, joka turvasi laivojen
yhteyden turkkilaisten lujasti miehittämän ja suojeleman rannan kanssa.
Niin odotti sulttaani taas tulevia tapahtumia tuolla kukkulalla, jolta
hän oli katsellut ensimäistä onnetonta meritappelua.
Tuli keskiyö, eikä mikään osottanut kreikkalaisten ja heidän
liittolaistensa hankkeiden alkavan: mutta aamupuolella näyttäytyi
melkoinen joukko kreikkalaisia laivoja ja liikkui hiljaa turkkilaisten
laivastoa kohden, joka sitä rauhallisesti odotti.
Hehkuen halusta saada omistaa itselleen onnistuvan yrityksen kunnian
riensi Coco toisten laivojen edelle ja tunkeutui turkkilaisten
laivaston sisälle.
Silloin jyrähtivät äkkiä kanuunat ja kuulasade yllätti laivan. Kun
turkkilaisten patterit laukasivat kanuunansa toisen kerran tuli Cocon
laiva niin reikiä täyteen, että se siinä paikassa upposi koko
miehistöineen päivineen.
Tämä odottamaton asiain käänne jäi perästä tulevilta laivoilta yön
pimeässä ja ruudinsavussa siihen määrin näkemättä, että ne eivät
tienneet, oliko Coco vai turkkilaiset alottaneet ammunnan.
Toinenkin suuri kaleeri lähestyi sentähden: mutta senkin vastaanotti
turkkilaisten kanuunain jyrinä niin kiivaasti, että se niin ikään
upposi. Nyt paljastui kreikkalaisille totuus, että turkkilaisten oli
täytynyt saada tieto yrityksestä petoksen kautta, ja he kääntyivät
takaisin niin pian kuin mahdollista päästäkseen jälleen satamaan, mikä
kuitenkin ei voinut tapahtua ilman suuria vaurioita.
Kun päivä tuli, tervehtivät laivastolla olevat turkkilaiset
riemuhuudoilla hallitsijaansa, jonka he tiesivät olleen tapahtumia
katsomassa, ja pikalähetti ilmoitti hänelle kahden suuren
vihollislaivan häviön ja että koko yritys oli mennyt myttyyn.
Iloisena palasi suurherra telttaansa ja huusi suurvisiirilleen, joka
oli häntä vastaan ottamassa: "Sinä olet väärin arvostellut, Halil!
Allah tahtoo suoda meille lopullisen voiton; sillä vihollisteni
hankkeet eivät ole onnistuneet ja kaksi laivaa on miehineen päivineen
uponneet meren pohjaan."
Halil pasha pani kätensä ristiin rinnalleen, kumarsi maahan ja sanoi:
"Allah on suuri ja Muhamed hänen profeettansa. Ylistetty olkoon hänen
pyhä nimensä!"
Sillä välin oli muuria ammuttu yhtä mittaa saamatta kuitenkaan
tuntuvampaa vahinkoa aikaan.
Tukalammaksi uhkasi tulla se seikka, että elintarpeet alkoivat uupua.
Mieliala oli sen johdosta tullut kaupungissa levottomaksi ja siellä
täällä syntyi suuren tyytymättömyyden ilmauksina meteleitä, joissa
armenialainen Tommaso oli kaikellaisissa valepuvuissa osallisena.
Samoin hän jo ajoissa tiesi ilmoittaa sulttaanille Giustinianin
aikomasta hyökkäyksestä laivaston kimppuun, jonka johdosta tämä yritys
onnistui yhtä huonosti kuin edellinenkin.
Pienet laivastokahakat raukesivat tyhjiin, torjutuita rynnäköitä
seurasi toinen toistaan sangen tiheään ilman että kumpikaan riitapuoli
niistä sanottavasti olisi hyötynyt tai kärsinyt vahinkoa. Nyt alettiin
myöskin miinoilla ja vastamiinoilla käydä maanalaista sotaa; mutta
senkään menestys ei ollut juuri mainittava. Vain sen puolesta oli
kaupunki tappiolla, että sikäli kuin piiritystä jatkui pitempään, sen
apuneuvot vähitellen vähenivät, joita se piiritystä kestääkseen
tarvitsi.
Turkkilaiset ampuivat yhtämittaa joka päivä. Osia muurista luhistui,
mutta piiritetyt korjasivat pirstaleet entiselleen. Mitä suurinta
varovaisuutta käyttämällä ei kreikkalaisilta jäänyt tuskin yhtään
turkkilaista miinaa huomaamatta. Sitä helpotti paljon se seikka, että
turkkilaiset, merkillistä kyllä, kaivoivat kaikki miinansa aina vaan
samoille paikoin, eikä niillä siitä syystä ollut vähintäkään
menestystä.
Muudan Padishahin lähetystö, joka vaati antautumaan ja tarjosi
keisarille Peloponnesosta, jäi vaikutuksetta, kun keisari hylkäsi
kaikki, mutta lupasi veroa, jos sulttaani tahtoisi lähteä pois ja
jättää Konstantinopelin rauhaan. Kaikki jäi ilman menestystä ja yllytti
vaan turkkilaisten intoa.
Sulttaani olisi ollut hullu, jos hän olisi uskonut Konstantinopelin
vapaaehtoisesti antautuvan; sillä kaikista hänen yrityksistään sekä
hänen tarjouksistaan ei ollut ollut vähintäkään hyötyä. Hänen
kärsivällisyytensä loppui. Johonkin tuloksiin täytyi niin pitkän
piirityksen perästä päästä, se oli hänen järkähtämätön tahtonsa.
Halil pasha antoi sentähden koko leirille tiedoksi, että suurherra
käski jokaisen varustaumaan päärynnäkköön 29:ksi päiväksi toukokuuta.
Kiihoittaakseen vielä enemmän sotamiesten intoa hän lupasi, että he
saisivat pitää kaiken saaliin, minkä he kolmessa päivässä ehtisivät
ryöstää, ja persoonallisen omistusoikeuden kaikkiin, joita he saisivat
vangiksi. Ainoastaan kaupungin, muurit ja julkiset rakennukset
sulttaani pidätti itselleen.
Nämä myönnytykset olivat raa'an, villin kansan mieleen ja olivat siitä
hyvin ansaittuja niin pitkän ja vaivaloisen piirityksen vaatimien
uhrausten palkaksi. Riemuittiin ja ylistettiin sulttaania, ja kaikki
olivat valmiita taisteluun, joka lupasi heille sellaisen palkinnon.
Aiottua väkirynnäkköä ei pidetty laisinkaan salassa, sillä
turkkilaisten Beshiktashissa oleva laivasto, samoin kuin sekin osa
siitä, joka vielä yhä lepäili rauhassa kaupungin satamassa, oli
komeasti valaistu, tulisoihtuja ja pikitynnöriä toinen toisensa
vieressä paloi leimuten leirissä, josta mitä hillitsemättömimmän riemun
remakka kuului onnettoman kaupungin muureille, niin että se karmi
niiden selkää, jotka nyt valmistautuivat kuolinkamppailuunsa.
Pilkkosen pimeä yö vallitsi Konstantinopelissa, jota vastoin
turkkilaisten leiri näytti uivan valomeressä. --
Omantunnon tuskat vaivasivat palatsinpalvelijaa, Isidoria. Hän haki
käsiinsä liittolaisensa, Haik Tommason hänen viheliäisestä asunnostaan
muistuttaakseen häntä hänen lupauksestaan pelastaa hänet rynnäkön
aikana.
Haik istui synkkiin mietteisiin vajonneena. Hänen aarteitaan oli
todellakin liian paljon, jotta hän olisi voinut viedä ne mukanaan
turkkilaisten leiriin. Päin vastoin hän aikoi anastaa sieltä itselleen
lisää aarteita, kun rynnäkköön tarvittaisiin kaikki turkkilaiset.
Huoli siitä, miten hän saisi pelastetuksi kultatsekiineillä täytetyt
kukkaronsa, ei ollut suonut hänelle lepoa moneen päivään, sillä
tiesihän hän, että päärynnäkkö oli lähellä.
Lopultakin hän teki päätöksensä ja hautasi rahansa lujassa puuarkussa,
jonka hän oli pelastanut isänsä varallisuuden häviöstä, näkymättömään
kolkkaan majassansa ja peitti työnsä jäljet vierasten nähtävistä
kiinnittämällä jälleen paikoilleen maaperän peittona olleet kivilevyt.
Hän oli vastikään päättänyt työnsä, jonka hän suureksi osaksi oli
suorittanut pimeässä, ja sytytti kynttilän tullakseen vakuutetuksi,
että kaikki oli hyvin kätketty. Sitten hän pukeutui mennäkseen
turkkilaisten leiriin päästäkseen verilöylyä pakoon, joka kaupungissa
oli odotettavissa, ja sammutti taas kynttilänsä. Silloin kolkutti joku
hänen ovelleen.
Sanomaton kauhistus valtasi hänet. Vavisten vaipui hän pehkuilla
täytetylle divaanilleen, joka oli hänellä ollut sekä istuimena että
vuoteena, ja näytti olevan rutiköyhän miehen omaisuutta, niin kuin
kaikki muukin saiturin mökkirähjässä. Varmaankin oikeuden palvelijat
olivat vihdoinkin päässeet hänen katalan kavalluksensa perille! Varmaan
tultiin häntä noutamaan tilinteolle. Niin vaivasi omatunto häntä hänen
raskaasta syyllisyydestään.
"Voi miksi piti minun niin kauvan viivytellä!" huudahti hän
puoliääneen. --
Mutta -- kolkutus ei kuulunut sellaiselta, että sitä olisi seurannut
väkivalta, ellei hyvällä olisi avattu. -- Se oli joku ystävä! -- Mutta
kuka se voi olla? Kukaan ei hänestä ollut tervetullut. Jos hän jäi
kaupunkiin, niin hän joutui taistelun tuoksinaan, jota hän, arka kun
oli, tähän asti oli välttänyt missä vaan oli voinut. -- Hänen täytyi
päästä pois, ja tulija pidätti häntä.
"Tommaso!" kuului samalla hiljainen huuto. "Avaahan toki! Minä se olen,
Isidor, sinun ystäväsi!" --
"Vai hän se on?" arveli armenialainen itsekseen. "Hänkin tahtoo
pelastaa henkensä. Koettakoon hän sitä omin nokkinsa! -- Mutta --
voisinkohan minä ehkä tarvita häntä? -- Mutta mihin? Jos minun onnistuu
avata sulttaanin raha-arkku, niin minun pitäisi jakaa hänen kanssaan.
-- Jakaa? -- Ei! Mitä minä saavutan, sen tahdon yksin pitää. Jakaminen
on ikävää."
"Tommaso!" kuului ulkoa rukoileva ääni. "Etkö muista pyhää lupaustasi?"
"Narri!" ivasi puoliääneen pimeässä majassaan uskoton Haik. "Sanani
pitäminen ei juohdu mieleenikään!"
Vihdoin näytti hädissään oleva Isidor tulevan siihen luuloon, ettei
armenialainen ollutkaan majassaan. Nyt alkoi hän kauheasti kirota tuota
uskotonta ja poistui neuvotonna.
Haik nauraa hihitti itseensä tyytyväisenä.
"Hänestä olen päässyt", sanoi hän itsekseen ja odotti vielä jonkun
aikaa heristäen tarkkakuuloisia korviaan. Mutta kun joka puolella oli
hiljaista ja hän oli koetellut, että sulttaanin raha-arkun avain oli
hänen salataskussaan ja tilava rahavyö sidottu hänen vyötäisilleen,
lähti hän ulos, lukitsi köyhän majansa perästään ja liukui kuin aave
talojen vieritse, kunnes hän saapui puutarhoihin ja nyt hän nousi
muurille jossa ei näkynyt ei kuulunut puolustajoita.
Hämmästyneenä siitä näystä, joka hänelle tarjoutui, jäi hän seisomaan.
Se laaja puolikehä, jonka turkkilaisten leiri muodosti loisti
kirkkaassa valossa. Nähtiin tummien olentojen kieppuvan hurjassa
tanssissa, kuului riemun huutoja, ikäänkuin olisi ilojuhlaa vietetty.
Voiton varmuus, joka ei voinut ajatellakaan vastakohtaa, ja runsaan
saaliin toiveet saivat aivan suunniltaan nuo raakalaiset, joista
turkkilaisten sotajoukko oli kokoonpantu. Soitto säesti tätä hurjaa
menoa ja kohotti vielä innostusta. Jos ei uskonto olisi kieltänyt
turkkilaiselta päihdyttävien juomien nautintoa, niin olisi voinut
luulla, että koko sotajoukko oli juonut itsensä humalaan.
Nyt oli Haik kuulevinaan kepeiden askelien lähestyvän häntä. -- Mutta
samassa silmänräpäyksessä olikin hän jo alhaalla kuivassa vallihaudassa
ja sieltä hän kerkeästi kuin kissa hyppäsi ylös vallihaudan toiselle
puolelle, missä kasvoi matalaa pensaikkoa.
"Saas tästä sinä, roisto!" kuuli hän nyt Isidorin äänen sanovan, ja
hyvin tähdätty kivi taitavan, harjaantuneen linkoojan singottamana
suhahti aivan hänen korvansa vieritse.
"Huonosti tähdätty, kreikkalainen!" huusi hän nauraen pilkallisesti ja
muutamilla hyppäyksillä oli hän päässyt sen vaaran piiristä, jota
hänelle petetyn kosto oli tuottanut. Nopeasti juosten riensi hän
janitsharien leiriin, jotka hänet tunsivat ja päästivät häiritsemättä
lävitse.
Sulttaanin teltassa pidettiin sotaneuvottelua. Sotajoukon kaikki pashat
olivat siellä koolla. Neekeri otti hänet vastaan, antoi hänelle ruokaa
ja käski ruveta lepäämään hänen omalle divaanilleen; sillä sulttaanin
luo hän ei enää voinut tulla, kun sotaneuvottelu kesti paljon yli
puoliyön.
Tämä sotaneuvosto ei tosiaankaan näyttänyt iloiselta.
Huolimatta innostuksesta, jonka dervishit eli turkkilaiset munkit
saivat aikaan panemalla parastaan saadakseen turkkilaisten uskonkiihkon
nousemaan ylimmilleen, oli hyvin arveluttavia huhuja liikkeellä
turkkilaisten kesken.
Tosin oli keisari jo aikoja sitten odottanut mahtavata venetsialaista
laivastoa pelastuksekseen, mutta se pieni laiva, joka Turkin puolikuu
mastonsa nenässä oli lähtenyt vakoilemaan, palasi löytämättä Kreikan
vesiltä ja saaristosta jälkeäkään laivastosta. Kuitenkin liikkui
leirissä huhu, että tämä laivasto oli lähellä, ja itämaisen
mielikuvituksen voimalla sen suuruutta liioteltiin vallan äärettömiin.
Eikä siinä kyllin; kerrottiinpa myöskin unkarilaisen sotajoukon olevan
tulossa, joka aikoi hyökätä turkkilaisten selkään. Merkillistä kyllä,
nämä molemmat huhut olivat lähtöisin Halil pashasta, tai ainakin hän
niitä uskoi, vaikka ne eivät olleetkaan todennäköisiä.
Ylipäätänsä osottautui suurvisiiri kreikkalaisten ystäväksi tai ainakin
Konstantinopelin valloituksen vastustajaksi, ja se otaksuminen oli
lähellä, vaikka sulttaani ei osottanut sitä uskovansa, että hänet oli
ostettu kreikkalaisten rahoilla. Ainakin se seikka näytti sitä
todistavan, että jo seuraavana aamuna keisari sai hänen kauttansa
kuulla, että sotaneuvottelu oli ollut erimielinen, ja terveisiä, että
hänen tuli vaan urhoollisesti puolustaa pääkaupunkiaan, vielä se ei
muka ollut hukassa.
Halil puolusti näitä molempia huhuja sotaneuvottelussa ja äänesti, että
väkirynnäkkö vielä olisi lykättävä, mutta hänen vastustajansa
äänestivät hänet kumoon, ja sulttaanikin taipui heidän puolelleen;
kuitenkin jäi hänen mieleensä hiukan epäilyksen kaunaa, että olisikohan
vielä lykätä yleistä rynnäkköä.
Vasta leiriin tulonsa jälkeisen päivän iltana pääsi Haik sulttaanin
puheille. Innokkaasti kyseli sulttaani, mitä Haik tiesi noista
molemmista huhuista.
Haik nauroi. "Korkea padishah", sanoi hän, "usko minua, ne ovat
kreikkalaisten valheita, joiden kavala tarkoitus on sinun sotajoukkosi
rohkeuden lamauttaminen. Minä tiedän, että keisari toivoi
venetsialaisen laivaston tulevan avuksi, minä tiedän, että muudan pieni
kaleeri, sinun lippusi mastossa ja laivamiehet turkkilaisiksi puettuina
lähti hakemaan laivastoa ja kiirehtimään sen tuloa, mutta etsittyään
sitä Kreikanmaan ja Aigeian meren saarten kaikista satamista tuo laiva
palasi toivottomana ja kiitti kauppojaan, että se, vaikkakin töin
tuskin, pääsi sinun laivojesi huomaamatta. Venetsian dogi näyttää
rakastavan uskotonta Bytsantiumia yhtä hartaasti kuin minäkin!"
"Entä unkarilaiset?" kysyi sulttaani.
"No heistä saat olla kerrassaan huoleti. Minä tiedän, miten keisari
rukoili apua Budapestista ja Wienistä, mutta siellä, länsimaiden
kristittyjen ruhtinasten kesken ei ole sopua nimeksikään. Siellä pitää
jokainen huolta itsestään, eivätkä bytsantilaiset tosiaankaan ole
tehneet länsimaalaisille sellaisia palveluksia, että nämä nyt viitsivät
heidän tähtensä panna henkensä alttiiksi. Usko pikemminkin taivaan
luuhistuvan päällesi, kuin länsimaalaisten tulevan Konstantinopelin
avuksi. Jos minä erehdyn, niin minä tahdon nurkumatta ojentaa kaulani
sinun kapidshi-bashisi miekan katkaistavaksi!"
"Sinun puheesi on luottavaista, mutta rohkeata", sanoi sulttaani.
"Mitäs, jos minä pitäisin kiinni sanoistasi?"
"Tee niin, korkea herra!" huudahti Haik, "tee niin, ja jos minä olen
erehtynyt, niin minä otan kärsiäkseni sen, mitä olen sanonut. Lähetä
tiedustelijoita Balkanille asti, niin totuus tulee ilmi".
Kului kolme päivää tuosta riemuisasta illasta ja vakoilijat, joita Haik
johti, palasivat ilman että olivat voineet havaita jälkeäkään
unkarilaisen sotajoukon lähenemisestä. Ja venetsialainen laivasto
purjehti toistaiseksi mielikuvituksen merellä, mutta ei sillä, joka
huuhteli Italian ja Kreikan rantamia.
"Olisi hullutusta", arveli Haik tehdessään sulttaanille selkoa
havainnoistaan, "jos rynnäkkö lykättäisiin tuonnemmaksi. Ulkomuurit",
sanoi hän, "ovat niin vioittuneet, että niistä ei ole enää suojaksi
puolustajille; miehistön täytyy jo vetäytyä sisusmuureille; eikä heillä
enää ole muuta mahdollisuutta hyökkäykseen, kuin että he murtavat auki
Hebdomonin palatsin luona aikoja sitten kiinni muuratun portin nimeltä
Ksilokerkos, s.o. 'Puuvanne'. Käske väkesi olla siellä varuillaan."
Mitä Haik oli sanonut, se näyttäytyi todeksi. Tämä vanha portti
murrettiin auki ja siitä yritettiin hyökätä ulos; mutta Haikin neuvolla
oli hyvät seuraukset. Sieltä tehty hyökkäys torjuttiin verisesti.
Toukokuun 29 päivä tuli lopultakin määrätyksi rynnäkön päiväksi, sitten
kun huhut venetsialaisesta laivastosta ja unkarilaisesta sotajoukosta
olivat näyttäytyneet perättömiksi. Kaupungissa tiedettiin Halil pashan
kautta vallan hyvin rynnäkköpäivä ja molemmat, piirittäjät ja
piiritetyt, käyttivät toukokuun 28 päivää kaikkiin varustuksiin, jotka
toisaalla voivat vahvistaa valloituksen, toisaalla rynnäkön torjumisen
toivoa.
Mutta syvä oli mielenmasennus kaupungissa ja itse keisarinkin hovissa.
Ymmärrettiin, että Konstantinopeli oli mennyttä kalua. Toukokuun 28
päivän illalla meni keisari hoviseurueineen pyhän Sofian kirkkoon,
jossa he nauttivat Herran ehtoollista ja sitten meni jokainen
paikalleen varmana ja kuolonrohkeana, sillä jokaisesta tuntui kuin
olisi hän saanut kuolinsakramentit.
Yksi vaan riemuitsi. Se oli Haik. Hänen turmeltunut sydämmensä iloitsi
saadessaan kostaa keisarille, jopa kaikille kreikkalaisille, joita hän
vihasi äärettömästi -- ja siitä, että hän oli pelastanut oman nahkansa.
-- Ainoastaan yksi asia häntä huoletti, nimittäin hänen maahan kaivetut
aarteensa. Mutta sieltä, jossa ne olivat, niitä ei varmaankaan kukaan
etsinyt ja sulttaanin suosiossa oli hän niin korkealla ja niin
taatusti, että hän toivoi voittajana hänen kanssaan astuvansa
kaupunkiin ja saavansa ansioitansa vastaavan palkan, taikka -- jos
hänen suunnitelmansa onnistui päästä avaimen avulla suurherran
raha-arkun sisällyksen omistajaksi, silloin lähtisi hän Unkariin,
käytyään sitä ennen noutamassa aarteensa majastaan Konstantinopelista.
Ne olivat hänen hävyttömät aikeensa, toivomuksensa ja toiveensa.