Pirstaleina oli kaikki kanuunan ympärillä. -- Se itse oli palasiksi
särkynyt. Orban ja kaikki, jotka olivat olleet avullisina kanuunan
lataamisessa ja laukasemisessa, olivat niin ruhjoutuneet, ettei heidän
ruumiitaan enää voinut tuntea. Tykkänään pirstoutuneen kanuunan
hehkuvat kappaleet olivat saaneet aikaan kauhean hävityksen
janitsharien joukossa, jotka seisoivat ryhmissä loitolla kanuunasta
nähdäkseen sen vaikutuksen. Runneltuja ruumiita ja kauheita
verilätäköitä oli todistamassa liian kovasti ladatun kanuunan voimaa.
Itse keisarin telttakin oli vahingoittunut ja vieläpä luja, mahtavista
kivilohkareista rakennettu jättiläiskanuunan alusta oli hirveästi
murskaantunut.
Kalpeana pysähtyi sulttaani hävityksen paikalle. Ellei Orban olisi
joutunut oman hirvittävän työnsä ja tietämättömyytensä uhriksi, niin
olisi uskovaisten hallitsijan peljättävä viha saattanut hänet omin
käsin tekemään sen verityön, joka kuului Kapidshi-Bashille, ja antamaan
käyrästä sapelistaan niin taitavan iskun, että hänen päänsä olisi
vierähtänyt hänen jalkainsa eteen.
Kun tämän yrityksen huono menestys tuli tunnetuksi, kajahti pilkallinen
riemuhuuto kaupungin muureilta ja Haik, joka taas oli toipunut
säikähdyksestään, polki raivoissaan jalallaan muuria, sillä hän huomasi
lähemmäksi astuessaan muurilla keisarin, jonka kasvoista voitonriemu
loisti, että niin peljätty ja vaarallinen hyvityksen välikappale oli
tehnyt itselleen väkivaltaa ja hävittänyt itsensä.
Sulttaaniin se teki syvän vaikutuksen. Hänen hurjan vihansa sijaan tuli
ankara mielenmasennus, eikä hän päiväkauteen näyttäytynyt kenellekään.
Sillä aikaa käski Halil pasha niin pian kuin mahdollista poistaa ja
hävittää tuon kamalan tapahtuman jäljet. --
Turkkilaisten pattereita kehoitti tämä tapaus ja sen masentava vaikutus
sulttaaniin pitämään kanuunoitaan entistäänkin ahkerammassa
toiminnassa, mutta eivätpä kreikkalaisetkaan vitkastelleet, vaan
käyttivät kelpolailla muureilla olevia kanuunoitaan. Kuitenkaan ei
niiden vaikutus ollut mainittava kummallakaan puolella, koska ei
kummallakaan puolella osattu käsitellä ampuma-aseita, varsinkaan
kanuunoita niin, että niillä olisi voinut olla ratkaisevaa vaikutusta;
kaikkein vähimmin näytti noista tavattoman suurista kanuunoista, joihin
sulttaani Muhamed oli niin varmasti luottanut, olevan niistä odotettua
hyötyä. Se saattoi hänet huonolle tuulelle ja ärtyiseksi.
Sen lisäksi tuli toinen kovan onnen kolahdus.
Turkkilaisten laivasto oli laskenut ankkuriin Beshiktashin luona.
Siihen kuului sataneljäkymmentäviisi purjealusta ja se oli mahdottoman
suuri kreikkalaisten merivoimaan verraten. Ainoastaan sen kautta voi
tämä tehdä viholliselle vastarintaa, että oivalliset genualaiset ja
venetsialaiset merenkulkijat olivat sen palveluksessa ja Arkipelaagin
kreikkalaisilta saarilta saatiin siihen merimiehiä, jotka pienestä
pitäen olivat tutustuneet mereen, jolla he olivat kaiken aikansa
viettäneet.
Tässäkin piti sulttaanin kokea syvä nöyryytys.
Juonikas Haik, jolla oli silmät ja korvat kaikkialla ja jolle hänen
ystävänsä, palatsin palvelija Isidor myös teki hyviä palveluksia, oli
tavallista tietään ilmoittanut sulttaanille, että satamaan oli tulossa
keisarillinen laiva vehnälastissa Sisiliasta ja kaksi gennalaista
laivaa tuoden myöskin täytensä muonatavaroita piiritettyyn kaupunkiin.
Pian tämä ilmoitettiin kapudan-pashalle, Suleiman Beille, jonka
käskettiin ottaa nämä laivat kiinni keinolla millä hyvänsä. Sen täytyi
suurherran laivaston alusten paljouteen nähden olla lasten leikkiä ja
suurherra oli siitä sitäkin varmempi, koska hän toivoi siten saavansa
pois pyyhityksi toisen iskun jäljet. Turkkilaiset olivat näet tehneet
onnistumattoman rynnäkön kaupunkia vastaan, joka heille oli päättynyt
hyvin ohrasesti ja tuottanut heille suuria vaurioita, jota vastoin
piiritetyt kreikkalaiset eivät menettäneet ainoatakaan kuollutta.
Kello kymmenen tienoilla aamulla tulivat nämä neljä raskaasti lastattua
laivaa kaupungin näkyviin. Sulttaani oli suuren seurueen kanssa
ratsastamassa meren rannalle, nähdäkseen omin silmin laivastonsa
voiton, joka koko voimallaan lähti merelle valloittaakseen nämä neljä
laivaa.
Kaupungin näkyvissä olivat ne päässeet melkein niin likelle toisiaan,
että taistelu olisi voinut alkaa, kun oikullinen tuuli tyyntyi
tykkänään, niin etteivät ne päässeet paikaltaan liikahtamaan.
Mutta ne olivat kumminkin ehtineet tulla jo liian lähelle toisiaan,
etteivät olisi saaneet korvatuksi tuulta siihen aikaan vielä
tavallisilla soutumiehillä, ja niin pian kuin ne sitten olivat kylliksi
lähellä toisiaan ryhtyäkseen taisteluun, alkoi nuolisade ja vesille
lasketut venheet vallan peittää meren. Urhoollisuus oli kummallakin
puolella suuri, mutta kreikkalaiset ja genualaiset alkoivat yhtäkkiä
käyttää niin sanottua "kreikkalaista tulta", erästä juoksevaa ainetta,
joka kerran tuleen sytytettynä ei ollut enää millään sammutettavissa,
ei edes vedelläkään. Tätä kauheata hävitysainetta he ruukuissa
heittivät vihollisten laivoihin, jotka nyt leimahtivat palamaan
ilmiliekissä ja auttamattomasti olivat hukassa. Vieläpä ne sytyttivät
lähellä olevia naapurilaivojakin ja tempasivat ne mukanaan perikatoon.
Silloin alkoi, samassa määrässä kuin silmitön kauhu valtasi
turkkilaiset, voitto kallistua kreikkalaisten puolelle. Tätä mitättömän
pientä joukkoa laivoja ei siis turkkilaisten suunnaton enemmyys saanut
kukistetuksi. Eikäpä kreikkalaisten mieshukkakaan ollut juuri
mainittava, jota vastoin turkkilaisten mieshukka oli melkoinen.
Sulttaanin sisu oli kauheasti kuohuksissaan. Hän tuskin jaksoi
mielessään sulattaa räjähtäneiden kanuunain tuottamaa hävitystä ja
onnistumatonta rynnäkköä kaupunkia vastaan. Nyt hän tahtoi olla
näkemässä laivastonsa voittoa ja ratsasti lukuisan seurueen kanssa ulos
leiristä lähellä meren rantaa olevalle kukkulalle, josta saattoi nähdä
koko sen meren selän, jolla laivastotaistelun täytyi tapahtua. Nyt hän
toki kerrankin muka sai riemuita sotavoimainsa voitosta. Ainoastaan
Halil pasha oli jäänyt leiriin vahingoittaakseen kaupunkia entistäänkin
kiivaammalla ammunnalla ja, jos mahdollista, saavuttaakseen tuloksen,
joka jossakin määrin voisi lauhduttaa hänen herransa vihaa. Ja
todellakin hänen onnistui, sillä aikaa kun sulttaani viipyi tuolla
kukkulalla nähdäkseen meritappelun, jonka voitonvarmuus jo ennakolta
ilahdutti hänen sydäntään, ampumalla jaottaa maahan yksi torni
niinsanotun kanuunaportin luona ja sen mukana osa kaupungin muuria. Jos
hänellä olisi ollut rohkeutta ja päättäväisyyttä käyttääkseen hyväkseen
tätä etua, niin epäilemättä hän olisi saanut kaupungin kohtalon
ratkaistuksi kymmenentuhannen miehen sotajoukolla silloin vallitsevan
hämmingin aikana. Mutta hän tyytyi tähän menestykseen ja piiritetyt
tointuivat säikähdyksestään ja korjasivat vahingon niin, että he
ainakin jonkun aikaa voivat olla turvassa suuremmilta vaurioilta.
Sulttaanin varma toivo joutui surkeasti häpeään. Tosin kapudan-pasha
Suleiman bei työnsi aluksensa raudoitetun nokan niin syvälle
keisarillisen laivan kylkeen, että ne tuskin enää voivat päästä
toisistaan irti, mutta miehistö puolustautui niin urheasti, että
Suleiman beiltä kaatui sataviisitoista sotilasta. Hänen täytyi
väkivallalla kiskaista kaleerinsa irti kreikkalaisesta laivasta, jotta
hän ei siinä määrässä joutuisi tappiolle, että hän jälellä olevine
miehistöineen ja laivoineen olisi joutunut vangiksi. Sillä aikaa kun
tämä tässä tapahtui, heittivät kreikkalaiset juoksevaa tultaan ja
saivat siten turkkilaisille perinpohjaisen tappion.
Sulttaanin täytyi nähdä kaikki nämä tapahtumat; sillä hän voi
täydellisesti nähdä yli koko taistelualueen ja oli kylliksi lähellä
huomatakseen kaikki tarkalleen.
Kuta varmemmin hän oli ollut oikeutettu odottamaan ratkaisevaa voittoa,
sitä raskaampana kohtasi häntä isku, kun hänen oli pakko pitää tappiota
päätettynä tosiasiana. Peloittavana kuohahti hänen vihansa. Hän
vimmastui nähdessään, miten hänen laivansa syttyivät palamaan,
leimusivat ilmiliekissä ja upposivat, miten hänen merimiehensä ja
sotilaansa peljäten hirveästi hävittävää tulta epätoivoissaan
hyppäsivät mereen ja ennemmin hukkuivat, kuin tahtoivat sanomattomia
tuskia kärsien elävältä palaa. Kun hän vihdoin huomasi, kuinka Suleiman
bei luopui taistelusta ja käänsi oman kaleerinsa pakoon, niin silloin
ei hän enää voinut hillitä itseään. Ollenkaan ajattelematta painoi hän
kannuksensa tulisen arapialaisensa kupeisiin ja ajaa karautti meren
rannalle ja hänen suuri seurueensa hänen kintereillään.
Satulaa myöten seisoi tuo jalo eläin meressä, jonka nousuvesi vyörrytti
mahtavia aaltoja rannalle, kun sulttaani huomasi mitä hän oli
tekemässä. Hänen äänensä jyrinä taisteli vaahtoavan vuoksen pauhinan
kanssa. Hän heilutti saraseenilaista miekkaansa kuin riivattu, ja
Suleiman bei näki herransa ja ryhtyi vielä kerran taisteluun; mutta
rohkeus oli lannistunut, voima murtunut; kristittyjen voiton huuto
huumasi hänet ja hänen miehensä.
Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taistelu alkaisi
uudelleen, -- sitten kääntyi pelottavasti harvennut laivasto yltä
yleensä pakoon, ja taistelu oli loppunut. --
Meri oli ruumiiden ja laivansirpaleiden peitossa. Kristittyjen neljä
laivaa olivat melkein vioittumatta, ellei ota lukuun sitä läpeä, jonka
Suleiman bein kaleeri oli puskenut kreikkalaiseen laivaan, mutta joka
oli hyvällä menestyksellä saatu tukituksi.
Kaupungin muureilta kajahti ääretön riemuhuuto. Kaksi kaleeria lähti
sisäsatamasta ja toi torven toitotusten kauvaksi kajahtaessa nuo neljä
laivaa hinaamalla satamaan.
Ja tuolla rannalla ajoi muudan lumivalkoisella arapialaisoriilla kuin
riivattu leiriä kohden, ja päästyään suurherran teltan luo hän hyppäsi
vaahtoisen ratsun selästä ja katosi telttaan, jossa hän painoi
polttavat kasvonsa sohvan tyynyihin ja kiljasi visiiri Halil pashalle
tuskin ihmismäisellä äänellä: "pois! pois!" niin että tämä
kauhistuksesta väristen kiireestä kantapäähän sukkelasti pujahti ulos
huoneesta ja jätti onnettoman sulttaanin yksin tuskansa ja raivonsa
valtaan.
Epätasaista ja siitä syystä turkkilaisille niin onnetonta taistelua ja
sen niin peräti nöyryyttävää lopputulosta oli myös kaupungin muurilta
ollut katsomassa muudan, jonka sydän julmistui, kun hän näki
kreikkalaisten ja latinalaisten, joiksi Konstantinopelissä tavallisesti
sanottiin italialaisia, melkeimpä kaikkia länsimaalaisia, saavan niin
helpolla niin tärkeän voiton ja heidän laivojensa tulevan satamaan
tuoden niin runsaasti muonavaroja, mutta vielä enemmän kunniaa.
Se oli Haik, joka käsivarret ristissä ja pää syvään rinnalle painuneena
nojasi tornin kaidetta vastaan ja puolinaisissa huudahduksissa päästi
ilmoille ajatuksiaan.
Kauvan katsoa tuijotti hän meritaistelua ja pui nyrkkiä vimmoissaan,
kun hän näki, miten Suleiman bei irroittautui kreikkalaisesta
kauppalaivasta, jonka miehistö oli niin tuhoisasti harventanut hänen
miehistönsä rivejä, että ne tuskin enää riittävät omaa laivaa
hallitsemaan ja suojaan viemään.
"Voi sinua!" huudahti hän nyrkkiään puiden, "sinun pääsi ei tosiaankin
ole enää tiukassa. Mutta mitäpä apua siitä on?" jatkoi hän muutaman
minuutin perästä. "Jos edelleenkin käy niinkuin tähänkin asti, sekä
maalla että merellä, niin on Muhamedin kärsivällisesti jätettävä
jollekin myöhemmistä jälkeläisistään 'elämänsä tehtävä', joksi hän
sanoo Konstantinopelin valloitusta, palattava Adrianopeliin ja
kiittäköön hän luojaansa, jos bytsantilainen suo hänelle rauhaa, että
hän kerran saa siellä sohvallaan kuolla."
"Ei!" huudahti hän puoliääneen, "tästä täytyy tulla toinen leikki!
Mutta ellei yht'aikaa käydä kimppuun sekä meren että maan puolelta,
niin kreikkalainen jää huokealla hinnalla voittajaksi."
"Mutta miten? Ketju sulkee sataman. Sitä on mahdoton saada poikki.
Olenhan minä sen niin tarkkaan tutkinut." Kauvan hän oli vaiti.
Kuu loi kirkkaan valonsa maalle ja merelle. Puhtaan ilman läpi se
loisti niin ihmeellisen kirkkaasti, että oli valoisa kuin päivällä.
Haik tuijotti kauvan aikaa yli sataman tienoon, sitten hän huusi äkkiä:
"Niin, ainoastaan siten se käy päinsä, ainoastaan sillä tavalla se
onnistuu! Kun vaan on kylliksi ihmiskäsiä, niin se on vaan lasten
leikkiä!"
Vielä kerran loi hän terävän katseensa yli seudun, nyykäytti päätään
tyytyväisyytensä merkiksi ja hävisi sitten nopeasti sokkeloisten
katujen vilinään.
Pitkä oli matka, jonka hän oli kulkenut satamasta Pyhän Romanoksen
portille, mutta hän riensi ikäänkuin hänen jalkopohjiaan olisi
polttanut, ja kun hän vihdoin oli saapunut sille paikalle, josta hänen
oli tapa mennä ulos ja palata takaisin kaupunkiin, niin hän pian hävisi
näkyvistä, kunnes hän taas muurin varjosta päästyään ilmestyi
kirkkaaseen kuun valoon.
"Tahdotko panna henkesi alttiiksi, Haik?" kysyi neekeri, joka niin
usein oli avannut hänelle oven Maritsan rannalla Adrianopelissa.
"Sulttaani on tänään ajanut ulos Halil pashan, joka kumminkin on hänen
suosikkinsa, niin että minullekin tuli hätä ja pelko."
"Sen kyllä uskon", sanoi Haik osanottavaisesti, "mutta se, mitä minä
tuon, on lääkettä hänelle, koska se virkistää hänen toimintatarmoaan.
Ilmoita minut! Sen täytyy tapahtua!"
Neekeri lähestyi vavisten ovea, joka vei sulttaanin sisähuoneisiin ja
hävisi kallisarvoisen brokaatti oviverhon taa. Useiden huoneiden läpi
hän hiipi kuulumattomin askelin; sitten hän nosti sulttaanin
vastaanottohuoneen oviverhoa.
"Mitä on asiaa?" huusi sulttaani, joka istui sohvalla pää käden
varassa. Mutta hänen äänessään oli tykkänään toinen sävy, kuin minkä
neekeri oli kuullut muutamia tuntia aikaisemmin, kun visiiri pyrki
herransa puheille.
Neekeri kumarsi syvään käsivarret ristissä rinnalla ja sanoi vaan:
"Haik!"
"Hän tulkoon!" ja muutaman tuokion perästä seisoi armenialainen
sulttaanin edessä siinä alamaisessa asennossa, jonka itämaalainen
hovitapa määräsi.
Sulttaani käski sytyttää kynttilöitä ja sanoi, kun se oli tehty,
Haikille: "Istu!"
Heti istuutui Tommaso pannen jalat allensa ristiin pehmeälle
lattiamatolle jonkun matkan päähän sulttaanista ja odotti hänen
puhutteluaan.
"Haik", alkoi suurherra vihdoin, "näyttääpä melkein siltä kuin pitäisi
tuhansien voittojen kautta saavutetun esi-isäini maineen minulta hävitä
taistelussa näitä kurjia, teeskenteleväisiä, pelkurimaisia
kreikkalaisia vastaan!"
"Siitä Herra meitä varjelkoon!" sanoi Haik, joka tällä huudahduksella
tarkoitti täyttä totta. "Ei ole vaikea alku vielä sama kuin loppu,
korkea herra! -- Tosin", jatkoi hän rohkeasti, kun sulttaani pysyi
vaiti, "tästä täytyy tulla muutos. Mutta tekihän Halil pasha eilen
kauniin alun."
"Missä ja miten?" huusi sulttaani hypähtäen ylös.
Tommaso kertoi, mitä seurauksia oli ollut kanuunoilla ammunnasta ja
valitti vaan, että Halil pasha ei ollut uskaltanut tehdä rynnäkköä
ilman suurherran lupaa; sitten hän jatkoi: "Kaupunki oli sinun, korkea
herra, niin varmaan kuin minun henkeni on sinun käsissäsi. Se on alku,
uskovaisten hallitsija", jatkoi hän, "eikä se jää sikseen, jos tahdot
kuulla ja ottaa huomioosi orjasi Tommason ajatuksia."
"Puhu, puhu!" huusi sulttaani innoissaan, "ei vielä koskaan ole sinun
neuvosi ollut huono!"
Haik kertoi, miten hän oli ollut näkemässä meritaistelua ja hänen
sydämensä vuotanut verta, kun se sai onnettoman käänteen, kuin hän
sitten oli ajatuksissaan punninnut kaikkia meren puolelta tehtävän
hyökkäyksen mahdollisuuksia, jonka välttämättä täytyisi tapahtua
yht'aikaa maankin puolelta, jos sen mieli maksaa vaivaa. "Silloin
vain", sanoi hän, "on kreikkalaisten pakko käyttää latinalaisia
apujoukkojaan meren puolella, ja heidän poissaolonsa maanpuolella takaa
voiton sinulle."
"Saatko sinä laivat lentämään satamaan tuon kirotun ketjun yli?" kysyi
sulttaani katkerasti.
"Saan, herra!" huusi Haik ja hyppäsi ylös, niin että hän melkein seisoi
sulttaanin edessä.
Tämä rähähti nauramaan. "Kaippa sinä vielä osaat loitsia?" sanoi hän
pilkallisesti.
"Samoin kuin minä, voi jokainen järjellinen ihminen loitsia", sanoi
Haik ja istuutui taas samalla kertaa kuin sulttaanikin heittäytyi
sohvan tyynyille.
"Annappa kuulla!" sanoi suurherra.
"Tunnetko sinä teloja, korkea herra, pitkiä pyöreitä puita, joiden
päällä voi liikuttaa raskaita kuormia?" kysyi Haik.
"Tunnenhan minä!" oli sulttaanin vastaus.
"No entäpä", jatkoi Tommaso, "jos ne tuhannet kourat, joita on sinun
käytettävänäsi, jonakin hiljaisena yönä vierittävät sinun kaleerisi
merestä, telojen päällä pelätyn satamaketjun ympäri satamaan, jos sinun
sotajoukkosi on tekevinään maan puolella hyökkäyksen muurien kimppuun
ja yhdistää piiritettyjen koko huomion ja toiminnan sinne, ja jos
aamulla sinun laivastosi ikäänkuin taikavoiman nostamana on ketjusta
huolimatta satamassa ja siellä alkaa hyökkäyksen, samalla kun maan
puolella näennäisestä taistelusta tehdään täysi tosi? Mitäs arvelet,
herra?"
Hyvän aikaa katsoi suurherra ääneti leimahtelevaan vahakynttilään, joka
seisoi hänen edessään, sitten hän äkkiä kääntyi armenialaisen puoleen
ja huusi: "Haik, sinä ansaitseisit päästä suurvisiiriksi ja kapudan
pashaksi samalla!"
"Uskovaisten hallitsija, minusta ei se, jota ihmiset sanovat kunniaksi,
ole parankaan arvoinen [para on turkkilainen raha; 1/10 piasteria, joka
on arvoltaan 25 Suomen penniä]. Sinun armosi tuottaa minulle varoja,
että voin vaatimattomasti elää kansani tapojen mukaan. Se on minun
sydämeni kunnianhimo ja korkein toivomus!"
Sulttaani nauroi. "Yksi tahtoo maineen loistoa, toinen kunnian ja arvon
kultaiset ketjut, kolmas etsii ylellisyyttä ja hekumaa, neljäs
kultasäkkejä, viides hiljaista, kotoista rauhaa. Kuka on viisain,
Haik?" --
"Viimeinen, korkea herra", vastasi armenialainen nopeasti, "mutta häntä
korkeammalle asetan kuitenkin vielä sen, joka ei pyydä mitään ihmisten
oikulliselta hyväntahtoisuudelta, vaan kaikkea odottaa ja rukoilee
Jumalansa armolta!"
"Haik", sanoi suurherra, "sinussa ei ole ainoastaan kekseliäisyyttä,
vaan myöskin elämänviisautta!"
"Ennen kaikkea ja kaikessa olen sinun palvelijasi, herra!" kuului
Haikin taiten laskettu vastaus, samalla kun hän kumarsi maahan asti.
Hän tiesi nyt varmasti, mitä oli odotettavissa eikä hän erehtynyt.
Muutaman hetkisen jälkeen astui sulttaani runsaasti koristellulle
arkulle, pisti avaimen reikään, nosti ylös raskaan kannen ja ojensi
Tommasolle kaksi noita tsekiinikukkaroita, joiden sisällyksen Haik
vallan hyvin tunsi.
Mutta tuskin oli hän kätkenyt ne kauhtanansa alle, kun muudan
janitsharien bei syöksähti sisälle ja huusi: "kreikkalaiset ovat
tehneet hyökkäyksen kaupungista ja meidän joukkomme väistyvät!"
Kykenemättä mitään muuta ajattelemaan, huusi sulttaani ratsuaan ja
syöksyi ulos.
Haik astui peremmäksi huoneen seinäverhojen väliin ja tuijottaen
silmiään räpäyttämättä avaimeen, joka oli arkun suulla, hän sanoi
hiljaa itsekseen: "Halkokaa te toistenne päitä! Minulla on parempaa
tehtävää!"
Nopeasti hän sammutti kynttilät, riensi arkulle, nosti kantta ja
sieppasi niin paljon nahkakukkaroita, kuin hän voi kätkeä ja säilyttää,
pani sen sitten lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. -- Sillä aikaa kuin
sulttaanin teltan vasemmalla puolen vaskikanuuunat jyrähtelivät yön
selkään ja hurjat sotahuudot pöyristyttävästi kajahtivat halki ilmojen,
luikahti muudan notkea olento huomaamatta ulos sulttaanin teltasta ja
hävisi janitsharien leirin tyhjien telttarivien väliin.