Ei kukaan tietänyt paremmin, miten kreikkalaisten sotavoiman laita oli
Konstantinopolissa, kuin keisari ja -- Haik Tommaso. Edellinen sai
ylimäiseltä ovenvartijalta Frantyeeltä tietonsa siitä surullisesta
tosiasiasta, että kaupungin koko puolustusvoima, siihen luettuna
kotimaiset ja vieraat joukot, jotka olivat tulleet avuksi, nousi vaan
4,973:een kreikkalaiseen ja 2,000 ulkomaalaiseen.
Tämä tieto oli kirjoitettuna keisarin vastaanottohuoneen pöydällä,
johon keisari siitä syvästi masentuneena oli sen jättänyt, kun muudan
palvelijoista, eräs viekas kreettalainen kepein askelin läheni pöytää,
sieppasi paperin, luki sen ja sitten nopeasti kirjoitti luvut
paperipalaselle, pisti sen sukkelasti piiloon ja huomaamatta poistui
huoneesta.
Kreettalaisen asunto oli palatsin maakerroksessa. Hän istui samana
iltana yksin huoneessaan, kun ovi aukeni ja kreettalaisen laivurin
puvussa solakka, kaunis nuorukainen astui sisään ja maan tavan mukaan
tervehti keisarin palvelijaa kreetan murteella.
"Minä olen tänään (oli 26 päivä tammikuuta 1453) tullut Kreetasta
genualaisen Joan Giustinianin kaleereilla, joilla paitsi hyviä
sotatarpeita tuotiin keisarille 700 genualaista sotilasta", sanoi hän
puristaen maanmiehensä kättä, "ja tuon terveisiä sinulle sukulaisiltasi
kotosaareltamme."
"Ollos kaksinkerroin tervetullut", sanoi kreettalainen sydämmellisesti.
"Sinun isäsi", jatkoi laivuri, "lähettää sinulle tässä kukkarossa sata
tsekiiniä."
"Tervetullut lahja näinä aikoina", vastasi kreettalainen
palatsinpalvelija. "Siitä on minulle enemmän apua kuin keisarille
teidän tuomastanne lisäväestä, josta johtaja Giustiniani lienee paras
osa. Minulla ei ole sinulle vastalahjaksi muuta tarjottavaa, kuin tämä
paperi!" -- Näin sanoen hän ojensi laivurille paperipalasen, jonka tämä
nopeasti kätki.
"Onko se oikein?" kysyi hän sitten kumartuen puhumaan maanmiehensä
korvaan.
Isidor, kreettalainen palatsinpalvelija vastasi samaten kuiskaamalla:
"Se on alkuperäinen ilmoitus keisarin kaikista sotavoimista,
semmoisenaan kuin se oli hänen pöydällään."
"Oivallista", huusi laivuri. "Minä luotan siinä asiassa sinuun!"
"Voit luottaakin, niin totta kuin minä vihaan keisaria niinkuin
kuolemaa", vastasi palatsinpalvelija.
"Kuinka paljon niitä on?" kysyi laivuri.
"Pyh, seitsemäntuhatta kaiken kaikkiaan", kuului vastaus.
"Ihanata!" kuiskasi laivuri. "Nehän töin tuskin riittävät vartioimaan
muureja! Hukka heidät perii!" lisäsi hän riemuiten, "ja koston päivä
koittaa!"
"Mutta mitenkäs minä saan nahkani säilytetyksi, kun janitsharit
murhaten veressä rypevät?" kysyi Isidor.
"Kyllä minä siitä huolen pidän!" vastasi Tommaso. Juuri hän näet
laivuri olikin.
"Me pelaamme uhkarohkeaa peliä, ystäväni", kuiskasi Isidor, "täällä,
jossa kukaan ei luota toiseensa kauvemmin kuin hän hänet näkee!" --
"Eikö sinulle vaikein ole onnistunut, Isidor?" kysyi kreettalaiseksi
laivamieheksi puettu Haik. "Etkö ole anastanut tärkeää asiakirjaa
keisarin pöydältä? Meidän pelastumisemme on helpoin asia maailmassa.
Kun kaikki menee mullin mallin, niin osaan minä tien turkkilaisten
leiriin, ja siellä me olemme turvassa. Ja ellemme ehkä olisikaan
turvassa, niin onhan maa leirin tuolla puolen meille avoinna, ja me
pääsemme varmasti pakoon, sillä kun me pääsemme Balkanin
toiselle puolelle, niin -- ota hiiri hännästä kiinni! Me olemme
Konstantinopelista tulleita pakolaisia. Siten on kaikki niin kuin
ollakin pitää, ja -- sitä älä unohda -- minulla on oikeus astua
Muhamedin telttaan. Siellä tiedän, mitä tehdä, ja me voimme pitää
huolta tulevaisuudestamme!"
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi melkein vavisten kiihkoissaan tuo
uskoton, rahanhimoinen kreettalainen.
"Pässinpää!" sanoi Tommaso. "Etkö sinä nyt ymmärrä? Minä tiedän, missä
Muhamedin raha-arkku on, jossa on enemmän kultaa, kuin mitä tuo
nälkäinen, purppuraan puettu kreikkalainen omistaa."
Hän nauraa hihitti tyytyväisenä ja jatkoi sitten: "Me olemme molemmat
sulttaanin palveluksessa. Sinä tiedät, että hän maksaa hyvästi: mutta
me emme kumminkaan saa niin hyvää palkkaa, kuin minkä arvoisia meidän
palveluksemme ovat. Mitä meiltä kohtuullisesta palkastamme puuttuu, sen
me otamme täydellä oikeudella ansioittemme oman arvioimisemme mukaan ja
viemme sen varmaan talteen. Sitten me annamme heidän tehdä, mitä he
tahtovat, ja haemme suojaa Unkarista muka valloitetusta kaupungista
tulleina pakolaisina. Sinä voit kiertoteitä palata Kreettaan, elääksesi
siellä hekumassa upporikkaana miehenä, ja minä etsin itselleni
tyyssijan jostakin paikasta, joka minua miellyttää. Sellainen on
tuumani. Luota ehdottomasti minuun, niin kaikki käy mainiosti. Sinä
otat, mitä sinulla on, nahkavyöhön vyötäisillesi, ja minä teen samaten.
Niinpä tuli, mitä tuli, me olemme turvassa ja -- kosto on suloinen!"
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän näytti todellakin pirulliselta, ja
äkillisellä, melkein itsetiedottomalla liikkeellä osoitti
kreettalainen, että hänenkin sielunsa täytti tunne, joka oli yhtä maata
Haikin tunteen kanssa.
"Mutta nyt erotkaamme", sanoi Haik. "Minulla on pitempi matka edessäni.
Sinä saat rauhassa laskeutua levolle, minun täytyy siivekkäin askelin
vaeltaa vielä tämän yötä, niin että päivän sarastaessa olen
Adrianopelin porteilla, -- jos se minulle onnistuu. Muhamed odottaa
minua ja minulta tietoja, joita hän tarvitsee."
He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Tuntia myöhemmin oli vanha
armenialainen korineen Konstantinopelin muurien ulkopuolella, ja kun
hän oli kulkenut noin tunnin verran, tapasi hän luotettavan miehen,
jonka huostaan hän heitti korinsa ja nousi varalla olleen muulin
selkään.
Ei edes aasinajajakaan tiennyt, että hän oli vuokrannut elukkansa
nuorelle miehelle; hänkin, samoin kuin jokainen muukin, joka hänet
näki, piti häntä vanhuksena, jolle niin pitkä matka olisi liian
väsyttävä.
Tommaso osasi mestarillisesti tekeytyä minkä näköiseksi tahansa ja
osasi täydellisesti hallita itsensä, joten kukaan ei epäillyt, ettei
hän muka ollut se, jonka kasvon ilmeitä, puhetta ja tapoja hän matki.
Mutta tätä taitoaan hän käytti vaan saavuttaakseen niitä molempia
hävyttömiä tarkoituksiaan, joiden ympäri hänen ajatuksensa ja
toimintansa pyöri niinkuin saranain ympäri, nimittäin kostoa hänen
vihollisilleen ja voittoa hänelle itselleen mistä hinnasta ja millä
tavalla hyvänsä. Siveellisyyden mittapuuta hänellä ei ollut, oikeudesta
hän ei ollut tietääkseenkään. Hän oli valmis mihin konnantyöhön
tahansa, jos se edisti hänen tarkoituksiaan, ja hänestä oli pikku asia
pistää tikarillaan kuoliaaksi se, joka tuli hänen tielleen.
Sellaista roistoa tarvitsi Muhamed II saavuttaakseen hänkin
tarkoituksensa. Ja vaikka hän häntä inhosi sydämensä pohjasta, koska
hän aikoja sitten oli nähnyt perin pohjin hänen siveellisen
turmeluksensa, niin hän kumminkin oli hänen palveluksessaan, ja sai
siitä syystä mennä mukiin.
Haik oli viime kerralla tavatessaan tarkalleen määrännyt tulonsa ajan
ja hetken. Sentähden sulttaani hiljaisessa kioskissaan, jossa ei
kukaan tiennyt hänen olevan, paitsi visiiri Halil pasha, odotti
kärsimättömästi viekkaan vakoojansa tuloa, jolle hän maksoi runsaasti,
mutta joka myös taas maksoi apulaisensa ja otti näiden menojensa
korvaukseksi enimmäkseen kahta vertaa suuremmat summat sulttaanilta.
Tänään ei uskovaisten hallitsijan tarvinnut kauvan odottaa. Määrähetki
oli tuskin mennyt ohi, kun armenialainen vaiteliaan neekerin saattamana
astui Maritsan rannalla olevaan kioskiin.
Tuntikausia kului neuvottelussa, johon Halil pashakin kutsuttiin.
Sulttaani ei ollut koskaan ollut hilpeämpi ja iloisempi, sillä tänään
oli unkarilainen Orban asettanut hänen nähtäväkseen tavattoman suuren,
oivallisesti onnistuneen kanuunan ja tänään toi hänelle usein mainittu
Haik sanoman kreikkalaisten tuskin uskottavasta heikkoudesta
Konstanttinopelissa.
Aasiasta yhä tulvehti uusia saaliin- ja taistelunhimoisia laumoja hänen
sotajoukkoonsa, mutta Konstanttinopeliin ei sotijoita lisääntynyt ja
ne, joita todella sinne tuli lisäksi, olivat niin köyhiä ja
vähäväkisiä, että he tuskin ansaitsivat mainitsemista. Mitenkäpä nämä
harvat pystyivät puolustamaan kaupungin pitkiä muurilinjoja? Kun heitä
vaan harvasteensa riitti muureille, niin mitenkä oli ajateltavissa,
että kun Muhamed II yhä voi tuoda uusia levänneitä joukkoja taisteluun,
he jaksaisivat kestää sellaisen taistelun vaivoja ilman vaihtoa, ilman
lepoa? Siitä keskusteltiin kaikinpuolin ja Haik lähti pois saatuaan
runsaan palkan.
Muhamed ja Halil pasha neuvottelivat vielä kauvan tasotellakseen niitä
teitä, joita vihdoin oli lähdettävä käymään, jos mieli välttää, että
sulttaani kärsimättömyydessään ei laiminlöisi tyyntä punnitsemista.
Halil pasha ei luottanut Haikiin.
"Jos hän sinua palvelee, uskovaisten hallitsija", sanoi hän, "niin
hänessä on miestä samanlaisesta petoksen palkasta palvelemaan myös
kreikkalaista. Mitä takeita on hänestä? -- Minusta, profeetan parran
kautta, ei kaupungissa olevain sotilasten vähäinen lukumäärä tahdo
oikein sopia yhteen keisarin ylimielisen puhetavan kanssa."
"Etkö tiedä, visiiri, että ainoastaan heikko pelkuri uhkailee?" kysyi
sulttaani. "Haik ei ole minua pettänyt; mitäpä syytä hänellä siihen
olisikaan nyt, kun hänen kostonsa täyttäminen on niin lähellä? Mutta
olkoon sen asian laita miten tahansa, niin on parasta toimia nopeasti,
ennenkun bytsantilainen ennättää koota enemmän apujoukkoja. Pidä
sentähden innokkaasti huolta siitä, että edistät taistelua ja tuot
lähemmäksi sitä päämäärää, jota minun sieluni himoitsee. Eikö ole
häpeällistä jättää tätä Bosporon helmeä noitten arkojen, voimattomien
kreikkalaisten käsiin ja nähdä ristin loistavan auringon valossa
koristamassa Sofian kirkon korkeata kupoolia? Vasta kun profeetan
puolikuu siellä loistaa ja muezzinit kokoovat uskovaisia rukoukseen sen
ihanoiden holvikaarten alle, vasta silloin pidän minä työtäni
täytettynä!" --
Halil pasha kumarsi maahan asti ja sanoi: "Allah on suuri ja Muhamed
hänen profeettansa! Antakoon hän siunauksensa täyttääksesi elämäsi
tehtävän!" --
Hän lähti pois lujasti vakuuttaen tekevänsä kaikki, mitä hänen
voimissansa seisoi, täyttääkseen herransa vaatimuksia; mutta sulttaanin
rautainen tahto ei väistynyt eikä horjunut, ja ellei hän olisi tuntenut
Halil pashan intoa ja alttiutta, niin olisi hänen vihansa purkautunut
hänen päänsä päälle.
Anatoolialaiset joukot pitivät hallussaan Konstantinopelin ympäristöjä
ja heidän telttarivejään ulottui silmänkantamattomiin, vaikka tämä oli
ennemmin Halil pashan sotajuoni, kuin että teltat todella olisivat
sisältäneet niin suuren määrän sotilaita. Mutta se riitti pelottamaan
kreikkalaisia ja estämään heitä tekemästä partioretkiä, jotka
turkkilaisille olisivat helposti voineet tulla turmiollisiksi.
Sellaista partioretkeä genualainen Giustiniani yhä uudelleen kehoitti
tekemään, ja ainoastaan keisarin huolestunut päättämättömyys sai
estetyksi toimenpiteen, josta kaikissa tapauksissa olisi täytynyt
koitua hyötyä kreikkalaisille.
Mielellään olisi Haik ilmoittanut sulttaanille tästä uhkaavasta
vaarasta; mutta portit olivat ankarasti suljetut, ja olisi ollut
suuressa vaarassa joutua pahojen epäluulojen alaiseksi, jos vaan olisi
lausunut edes toivovansakaan päästä ulos kaupungista.
Haikissa näyttäytyi muutoin pahan omantunnon voima, joka kuten pyhä
raamattu sanoo, kaikkialla varoo pahinta. Siitä lähtien kun hän oli
liitossa Isidorin, palatsinpalvelijan kanssa, hän näki kaikkialla
juoniensa paljastumisen vaaran ja vapisi aarteidensa puolesta, joita
tosiaankin oli jo melkoinen joukko. Hän kaivoi kirkkaina kuutamoöinä
majansa lattiaan kuopan ja hautasi häpeällisesti ansaitsemansa kullan
niin syvään kuin mahdollista maan sisään, ja torjuakseen kaikki
epäluulot hän ilmoittautui vapaaehtoisesti kaupungin puolustukseen ja
liittyi muurien puolustajiin, vaikka hän jo oli ne kavaltanut. Tuo
viekas vakooja sai sitä paitsi siten tilaisuuden oppia tuntemaan vielä
tarkemmin kuin ennen vallien ja muurien heikoimmat kohdat; sillä nyt
hän sai arastelematta ja häiritsemättä kuljeksia ympäri tutkimassa
laajalle ulottuvia muureja.
Eräällä sellaisella retkellä hän keksi paikan, jossa muuri oli niin
matala ja vallihauta sen edessä niin kuivunut, että siitä saattoi
olematta edes rohkea hypätä vallihaudan reunalle ja vaivatta ja aivan
vaaratta kahlata sen poikki. Tällä paikalla oli vielä se suuri etu,
että siellä oli harvassa asuntoja ja muurin matalalle kohdalle asti
ulottui puutarhoja, joissa oli runsaasti piilopaikkoja, mihin
kätkeytyä. Hän oli siitä hyvin hyvillään, koska hän siitä kautta voi
tarpeen tullen päästä sulttaanin leiriin, mutta myös valloituksen
aikana päästä pakoon verilöylystä, joka oli odotettavissa.
Tämä paikka ei ollut kaukana Hebdomonin palatsista ja Haik tutustui
siihen usein siellä käymällä niin tarkoin, että hän hätätilassa olisi
osannut pelastautua sitä tietä vaikka pilkkosen pimeällä yöllä.
Pääsiäisaattona, 31 päivänä maaliskuuta nähtiin turkkilaisten
lähestyvän, kuin heinäsirkkaparvien. Spahit ajaa karauttivat vilkkailla
arapialaisilla hevosillaan aina lähelle muureja, ja kun pari laukausta
suunnattiin heitä kohden, pölähtivät he eri suuntiin ja karttoivat
siten vaaran.
Kultaisen sarven satama suljettiin raskaalla suojaketjulla ja kaikki
pantiin kuntoon puolustusta varten. Kesti kuitenkin aina huhtikuun
alkupäiviin saakka, ennenkuin koko joukon toista sataa tuhatta
miestä käsittävä Turkin armeija oli asettunut leiripaikoilleen
Konstantinopelin edustalle ja pystyttänyt telttansa, joiden edessä
heidän patterinsa sijaitsivat.
Sulttaanin upea, kaunis teltta pystytettiin Maltepen kukkulalle, jolla
profeetan pyhä lippu liehui, turkkilaisten kaikkein pyhin esine. Kun
se nostettiin liehumaan, niin julistettiin sota pyhäksi sodaksi, johon
jokaisen asekuntoisen täytyi ottaa osaa.
Viisitoistatuhatta valikoitua janitsharia pystytti telttansa
uskovaisten hallitsijan teltan ympärille sen vartioväeksi. Keisarin
teltan vieressä vasemmalla oli visiirin, Halil pashan ja oikealla
Orbanin teltta, jota lähellä tuo hirveän suuri kanuuna tukevalla
alustalla käänsi vaskisen kitansa kaupunkia kohden ja sen vieressä sen
apulaisina kaksi pienempää, jotka Orban samoin oli viime aikoina
valanut.
Kesti sangen kauvan, kunnes teltat oli pystytetty, vallitukset luotu
niiden eteen ja kanuunat kuljetettu paikoilleen.
Piiritys oli siten alkanut. Keisari, jonka vaaran läheisyys oli
ravistanut hereille, lähti palatsistaan ja asettui vastapäätä
sulttaania telttaan, jossa hän pysyi uskollisesti ja uljaasti.
Kun Haik näki, että tämä paikka oli Orbanin suurta kanuunaa vastapäätä,
niin hän riemuitsi, sillä hän luuli voivansa olla varma siitä, että jo
ensi laukaus tuosta hirvittävästä tulikidasta oli tuhoava hänen
perivihollisensa.
Mutta tiesikö sulttaani, tiesikö Orban sen?
Haik ei saanut rauhaa, ennenkuin hän siitä kohden, joka oli hänelle
niin tuttu, oli hiipinyt ulos kaupungista. --
Tuskin oli hän lähestynyt janitsharien leiriä, kun nämä hänelle
huusivat, ympäröivät hänet ja ottivat kiinni.
Onneksi hänelle oli sulttaani antanut käskyn, että kaikki vangit piti
tuoda hänen eteensä.
He laahasivat hänet suurherran teltalle, ja kun sulttaani, joka piti
herättää, kun joku vanki oli tuotava sisälle, näki hänet, käski hän
nopeasti jättämään Haikin kahden kesken hänen kanssansa.
Myös Orbankin herätettiin ja Maltepen kukkulan huipulla he seisoivat
kolmen, ja Haik osoitti kanuunamestarille tarkkaan sen paikan, missä
keisarin teltta seisoi.
Lähes päivän koittoon saakka jäi Haik sulttaanin luo, jonka telttaa hän
terävin silmin tähysteli. Sitten hän riensi salaiselle kulkupaikalleen.
Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että sillä kohden oli helppo käydä
kimppuun. Ja vielä ennenkuin päivän ensimäiset säteet saivat loistamaan
Aja Sofian, kreikkalaisen pääkaupungin komeimman kirkon kultaisen
kupoolin, hän oli hiljaisessa pienessä majassaan, jossa hän vielä,
ennenkuin hän voi ummistaa silmänsä uneen, tarkoin tutki sitä paikkaa,
mihin hän oli aarteensa haudannut.
Se paikka, jossa keisarin teltta seisoi, oli lähellä pyhän Romanuksen
porttia. Sitä kohden suuntasi Orban jättiläiskanuunansa mustan
surmansuun.
Kun turkkilainen sotajoukko oli tullut lähemmäksi kaupungin muureja ja
kaikki kanuunat asetettu paikoilleen, alkoi Orban ladata kanuunaansa.
Se ampui 360-410 kilon painoisia marmorikuulia, ja niiden vaikutuksen
täytyi olla kauhea ja ruhjoa kaikki rikki; mutta vaikka Orban olikin
erittäin taitava kanuunanvalaja, niin hän ei kuitenkaan osannut laskea
ruutilatingin määrää singoitettavan kuulan suhteen eikä kanuunansa
kantavuutta.
Haik, joka tarkoin tiesi, milloin ensimäinen laukaus oli ammuttava
kanuunasta, seisoi muurilla niin kaukana, että hän oli hyvässä turvassa
ja hänen sydäntään hytkäytti, kun hän ajatteli, kuinka tuo kauhean
suuri kuula murskaisi mäsäksi keisarin, jota hän suunnattomasti vihasi.
Hän malttoi tuskin odottaa, kunnes sen laukauksen ukkosentapainen
jyrähdys kuuluisi.
Mutta Orban oli tietämättömyydestä pannut kanuunaan aivan liian suuren
määrän ruutia. --
Äkkiä täytti jyrähdys ilman, painoi sitä niin kauheasti, että kaikki,
jotka seisoivat lähellä, vieläpä itse Haikkin ja kaikki, jotka
seisoivat piiritetyn kaupungin muureilla, ikäänkun huumaantuneina
kaatuivat maahan; mutta -- kuulaa ei tullut. -- Se putosi etäälle
maahan muurien eteen. Maltepen kukkulalla verhosi suunnaton tomupilvi
ja ruudin savu kaikki sisäänsä. Kuului vaan huutoa ja valitusta eikä
ilon ja voitonriemun ääniä. --
Sulttaani ajoi täyttä laukkaa siltä paikalta, mistä hän tarpeeksi
etäältä ollakseen turvassa oli aikonut tarkastaa hirvittävän kanuunan
kauheata vaikutusta.