Eräänä päivänä alkupuolella toukokuuta 1452 kulki muudan armenialainen
Adrianopelin rantakatua pitkin Maritsajoen rannalla olevalle
vesiportille päin. Hänen päällään oli pitkä, musta kauhtana ja
omituinen armenialainen lakki syvällä päässä. Hän näytti jo ijäkkäältä
mieheltä, sillä hänen hartiansa olivat kumarassa ja pitkä, melkein
valkoinen parta peitti lähes kokonaan hänen kasvonsa, mutta poskilla
hänellä oli vielä nuorekas väri. Ammatiltaan hän nähtävästi oli
kuljeskeleva rihkamakauppias, kuten monet hänen kansastaan. Hän näet
kantoi edessään leveästä hihnasta pitkulaista neliskulmaista koria,
jossa hän nahkapeitteen alla suojellen säilytti tavaroitaan. Siinä oli
kalliita ryytejä, tuoksuvia öljyjä ja voiteita, jommoisia turkkilaiset
naiset mielellään käyttävät kylvyissään varsinkin voidellakseen
tuuheata, tummaa tukkaansa kylvyn jälkeen hyvänhajuiseksi.
Hänen kasvojensa ilme näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta jos
tarkasti hänen tuikeita, teräviä, levottomasti vilkuilevia, kaikkea
tähysteleviä silmiään, niin tuli toiseen käsitykseen, ja tuo
näennäisesti tylsä välinpitämättömyys näytti olevansa naamari, jonka
taakse hänen kansansa koko henkinen sukkeluus ja neuvokkaisuus
kätkeytyi.
Maritsan toisella puolen olevista ihanoista puutarhoista toi leuto
tuulen henki tuoksua tuhansista kukista väsynyttä matkamiestä vastaan
ja hänen ohitsensa ylvästä kaupunkia kohden, joka seitsemälle
kukkulalle rakennettuna, niinkuin vanha Rooma, komeasti loisti laskevan
auringon kultahohteessa.
Joen rannoilla hyöri kirjavanaan uimamiehiä ja korkeiden muurien
ympäröimissä puutarhoissa käyskenteli paksuihin huntuihin verhottuja
naisia, sillä aikaa kun heidän vartijansa, mustat, vahvaruumiiset
afrikalaiset olivat vahdissa ovilla.
Ratsumiehiä uljasten, puhdasrotuisten arapialaisten tammojen selässä
kiiti ohitse loistavasti koristettuina, niinkuin itämaan tapa vaatii.
Dervishejä hiiviskeli pitkin tietä, ikäänkuin heidän ajatuksensa
olisivat olleet kaiken maallisen yli korotettuina, ja kuitenkin
pälyivät heidän silmänsä joka taholle, niin ettei pieninkään asia
jäänyt heiltä huomaamatta.
Turkkilaisten joukossa asteli nöyränä kreikkalainen, joka tarkoin
laski, kuinka paljon hänen kannatti millekin vastaantulijalle
kumartaa. --
Turkkilaisten antoi armenialainen rauhassa mennä ohi, jos he eivät
häneltä mitään ostaneet; mutta kun tuli joku kreikkalainen, joka
milloin käyttäytyi nöyrästi kuin orja, milloin taas ylimielisesti kuin
käskijä, silloin välähti hänen silmässään kamala loiste ja syvälle
juurtunut kansallisviha tuli pian ilmi.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä tie jyrkästi kääntyi portille, kasvoi
iso surupaju Maritsan aaltojen kostuttamana, ja sen hienojen,
riippuvien, mutta tuuheutensa kautta varjoisten oksien suojassa oli
kivipenkki, joka ei ainoastaan houkutellut levähtämään, vaan myös
erittäin hyvin sopi myymäpaikaksi hänen voiteilleen, öljyilleen ja
ryydeilleen. Siihen istahti armenialainen. Tuontuostakin koetti hänen
katseensa mitata näköpiirin reunaa lähenevän auringon korkeutta.
Tästä hän saattoi nähdä portin lävitse jokseenkin kauvas sitä kaupungin
katua pitkin, joka päättyi vesiporttiin.
Eloisan näytelmän mitä erilaisimpia jalkamiehiä ja ratsastajia, joita
kulki ulos ja sisään, keskeytti juuri nyt osasto janitshareja, jotka
lähestyivät, heidän päällikkönsä, aga, istuen korkealla ratsun selässä.
Sotilaallisesta järjestyksestä heidän marssiessaan ei ollut
puhettakaan. He juoksivat sekaisin, puhelivat, nauroivat, laskivat
leikkiä, kiusottelivat ohikulkijoita raa'alla tavalla ja käyttäytyivät
jotakuinkin niin kuin sellaiset, joille kaikki on sallittua, ja joita
kohtaan oikeutetusta pelosta ja kammosta kaikki osottautuivat nöyriksi
tai, jos suinkin mahdollista, väistyivät heidän tieltään.
Armenialainen ei voinut toivoa pääsevänsä heidän käsistään, sillä hän
ei nähnyt mitään pakotietä: mutta hän veti nopeasti nahkapeitteen
sirojen rasioittensa, lasien ja puusäiliöitten päälle ja pani sen
soljet niin tiukkaan kiinni kuin hän suinkin sai, koska hän pelkäsi
rohkeita kopalluksia.
Hän oli juuri saanut sen tehdyksi, kun he tulivat kohdalle.
Muudan löi lakin hänen silmilleen, toinen nyhtäsi häntä parrasta;
jokaisella oli pilasana varalla, mutta ei yksikään ollut loukkaava tai
hävytön, ja armenialainen antoi heille takaisin milloin leikillisesti,
milloin terävästi ja ähitellen, niin että naurun rähähdys seurasi hänen
sanojaan ja halu häntä härnätä tuli vaan suuremmaksi.
Kreikkalainen, jota turkkilainen vihasi enemmän kuin armenialaista, ei
olisi päässyt niin vähällä pälkähästä, kuin Armenian vuoriston
pikkukauppias, joka nähtävästi tunsi ne, joiden kanssa hän oli
tekemisissä. --
Nyt lähestyi aga.
Hän oli komea, noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli ilmeikkäät,
kauniit kasvot ja suuret, terävät silmät.
Armenialainen nousi ylös, paljasti päänsä ja sanoi: "Rauha olkoon sinun
kanssasi!"
"Tommaso!" sanoi Muktar-aga, katsoen häneen hämmästyneenä. "Sinä olet
kauvan viipynyt poissa, ja sinua odotetaan hartaasti. Älä viivyttele!
Minulla oli palatsin vartio viime yönä ja ankarin käsky päästää sinut
sisälle mihin aikaan yöstä tahansa." Hän oli ratsastanut aivan
armenialaisen luo ja puhui nämä sanat niin hiljaa, ettei niitä paitsi
häntä kukaan voinut kuulla.
"Kiitos sulle Muktar-aga", vastasi armenialainen. "Tommaso rientää,
minkä hän vain huomiota herättämättä suinkin voi."
Sillävälin kun janitsharien aga meni nopeasti etenevien miestensä
perästä, nousi armenialainen, joka uudestaan oli istuutunut
ripustaakseen kantokorinsa selkäänsä, jokseenkin reippaasti ja astui
nopeammin ja rivakammin, kuin hänen ikänsä oikeastaan olisi sopinut
myöntää, portista kaupunkiin, raivasi itselleen yhä lisääntyvässä
väkitungoksessa tietä niin paljon kuin hän voi, ja poikkesi
ensimäiselle oikealle kääntyvälle kadulle päästäkseen sille kukkulalle,
jolla oli suurherran laaja palatsi, joka nyt ihmeellisesti loisti
laskemaisillaan olevan ilta-auringon valossa.
Kun hän aikoi astua selkoselällään olevasta portista palatsin suureen
pihaan, niin sulki häneltä tien vahdissa oleva janitshari.
"Takaisin, giauri!" ärjäsi hän hänelle.
Tommaso, joksi aga oli häntä nimittänyt, mainitsi nimensä, ja
janitshari vavahti säikähtäen, astui syrjään ja antoi hänen
esteettömästi jatkaa matkaansa.
Lähellä palatsin ovea riensi neekeri häntä vastaan. Se oli sulttaanin
kapidschi, Ferik bei.
"Siinäkö sinä viimeinkin olet?" sanoi hän. "Olen jo kauvan sinua
odottanut, ja usein on sinua minulta kysytty. Tule kiireesti!" sanoi
hän sitten, otti armenialaisen kädestä kiini ja vei hänet ulkonevan
tornin ympäri pienelle muurin ovelle, jonka taa molemmat katosivat.
Ei viipynyt kuitenkaan kauvempaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia,
niin tuli neekeri taas ulos kukoistavan nuoren miehen seurassa, joka
kävi aivan suorana, jonka vartalo tosin näytti hoikalta ja hienolta,
mutta kuitenkin yhtä voimakkaalta kuin notkealta. Hänellä oli
armenialaisen viitta ja lakki, mutta ei kukaan olisi tuntenut häntä nyt
samaksi valkopartaiseksi vanhukseksi, joka vähäistä ennen oli neekerin
kanssa hävinnyt saman portin taakse, josta hän nyt niin ihmeellisesti
muuttuneena ja nuortunneena astui esiin.
"Suurherra on kioskissa, Haik Tommaso", sanoi neekeri tuttavallisesti
avatessaan puutarhan porttia. "Sinä tunnet täkäläiset tiet yhtä hyvin
kuin minäkin, vieläpä useita, joita minä en tunnekaan", lisäsi hän
hiljaa, työnsi Tommason puutarhaan, lukitsi nopeasti portin hänen
jälestään ja kätki avaimen vyönsä alle.
Haik, joksi turkkilaiset armenialaisia ja nämä itsekin itseään
nimittivät erään hyvin kuuluisan Haiko nimisen kansallissankarin
mukaan, astui puutarhan hämärille, viileille varjokäytäville ja osoitti
epäröimättömällä etenemisellään, kuinka totta neekeri oli puhunut. Pian
näki hän kioskin, komean huvimajan, jota kohden hän rauhallisesti
asteli.
Orjat, joita oli suuri joukko jonkun matkan päässä kioskin ympärillä,
tunsivat hänet, lausuivat hänelle ystävällisesti hymyillen puoli ääneen
"salaminsa" ja osoittivat raskaita kultakoristeisia oviverhoja, jotka
sulkivat kioskin etusalin holvikaarioven.
Vaikka nuoren Haikin askelet, itsessään kepeät ja joustavat, tuskin
olivat kuultavat teiden hienolla hiekalla, niin kuitenkin käsi, musta
kuin sysi, nosti raskaan oviverhon, kun hän vielä oli jonkun matkan
päässä, ja naama, niin ruma kuin aito neekerin naama kuuna päivänä voi
olla, kurkisti esille uteliaana.
Mutta tuskin huomasi neekeri Haikin, kun hänen naamansa meni irvalleen,
hänen leveä suunsa vetäytyi vielä leveämmäksi korvia kohden, paksujen
huulten välistä tuli näkyviin kaksi riviä lumivalkeita hampaita, --
eikä tämä neekeriystävyyden täysikelpoinen ilmaus tarkoittanut ketään
muuta kuin Haikia, jolla oli jokaiselle varalla ystävällinen sana ja
hyväntahtoinen neuvo, jos sitä tarvittiin, ja josta tiedettiin, missä
arvossa Padishah häntä piti.
Ruma neekeri viittasi, ja Haik astui keskeltä jakaantuvan oviverhon
läpi huoneeseen, jossa tosin oli kallisarvoiset matot lattialla, mutta
ei muita koristuksia kuin pieni suihkulähde, jonka vesisäteet
pulppuelivat hopeaisesta torvesta. Takaisin pudotessaan sen pisarat
kokoontuivat maljaan, jonka sisusta kaunistivat kalliista kivistä
kokoonpannut kasvi- ja kukkakuviot, niin sanotut arabeskit.
Tämän, oikeastaan eteisenä käytetyn huoneen ulko-oven vastapäätä oli
toinen samanlainen ovi, jonka sulki vielä runsaammin kullalla
koristettu verho, ja oven toisella puolella, joka vei suurempaan
saliin, oli varsinainen vastaanottohuone, jossa mahtoi olla
"uskovaisten hallitsija", kuten turkkilainen nimittää sulttaaniaan;
sillä sitä, että hän todella oli siellä, ei voinut aavistaa siinä,
missä neekeri ja Haik seisoivat, kun ei sieltä kuulunut mitään ääntä.
Haik osoitti kädellään sisähuoneeseen päin ja katsoi kysyvästi
neekeriin. Tämä ymmärsi kysyvän liikkeen ja pannen sormensa huulelleen
antoi merkin, ettei ollut lupa puhua sanaakaan ääneen.
Tuokion kuluttua tuli vastaanottohuoneesta vanha parrakas turkkilainen,
jonka Haik huomasi oviverhon liikahtaessa. Hän astui nopeasti neekerin
kohottaman raskaan oviverhon isojen poimujen taa, ja vanhus astui ulos
kioskista häntä huomaamatta.
"Kuka se oli?" kysyi Haik neekeriltä. "Mureddin, toinen visiiri",
sanoi neekeri, "hurja, kiivas mies, joka on laivaston päällikkö,
kapudan-pasha."
"Kiivaat myrskyt eivät kestä kauvan!" nauraa hihitti viekkaan näköisenä
Haik ja jatkoi sitten: "ilmoita minut suurherralle!" --
Neekeri pujahti oviverhojen lävitse melkein heilauttamatta niiden
suuria poimuja ja ilmestyi seuraavassa silmänräpäyksessä uudelleen
viitaten nuorelle armenialaiselle.
Tämä oli juuri kerrotun kohtauksen aikana heittänyt lakkinsa sohvalle,
joka oli huoneen seinustalla, oli ohkasilla sormillaan pyyhkäissyt
otsaltaan kiharaista, aaltoilevaa tukkaansa, joka nyt valui alas
silkinhienoisissa kiemuroissa hänen leveille hartioilleen asti, ja
astui nyt kokonaan syrjään nostettujen oviverhojen lomitse
keisarilliseen vastaanottohuoneeseen, missä ovea vastapäätä suurherra
lepäsi leveällä, vaaleanvihreällä venetsialaisella sametilla
päällystetyllä sohvalla.
"Uskovaisten hallitsija" oli iso, vahva mies parhaassa miehuuden
ijässä. Mutta vaikka hänen vartalonsa olikin voimakas, niin näkyi
kuitenkin hänen kauniissa kasvonpiirteissään hieman ventomielinen ilme.
Vaaleanruskea, hiukkasen punertava, kiharainen parta ympäröi hänen
leukaansa, suutansa, vieläpä peitti puolet poskiakin. Kauniisti
kaarevien kulmakarvojen alta katseli kaksi suurta, kaunista, ilmeikästä
silmää, jotka, sen näki niistä, mahtoivat voida singahutella pelottavia
vihan salamoita. Otsa hänellä oli korkea ja tuskin vähääkään ryppyinen.
Tukasta ei näkynyt jälkeäkään ei ohimoilla eikä niskassa, vaan sen
peitti vaalean vihreä, erinomaisen hienosta vaatteesta tehty turbaani,
jota otsan puolelta oli kiinipitämässä yksi ainoa välkkyvä, tavattoman
suuri timantti.
Valkoinen, poimukas puku verhosi mahtimiehen vartaloa paljasta kaulaa
myöten. Vyötäisiltä piti sitä koossa useita kertoja ympäri kiedottu
hienon hieno hindostanilainen saali, johon oli pistettynä jalokivillä
koristettu käyrä tikari kultaisessa tupessa.
Huoneessa, joka ei ollut kovin suuri, olivat seinät verhotut raskailla
vaaleanvihreillä silkkikankailla samoin kuin pehmeät untuvapatjat,
joita oli pitkin seiniä, samanvärisellä vahvalla sametilla
päällystetyt; sillä vihreä oli Muhamedin, profeetan, lempiväri, eikä
sen käyttämiseen ole lupaa muilla kuin profeetan jälkeläisellä ja
näkyväisellä edustajalla, "sulttaanilla", "suurherralla" eli
"uskovaisten hallitsijalla", jolla myös on padishahin arvonimi.
Haik astui sisälle, kumarsi kolmasti melkein maahan saakka, heittäysi
sitten polvilleen ja kosketti kolmasti maata otsallaan ja jäi siihen
asentoon, siksi kun suurherra häntä puhutteli ja käski nousemaan ylös.
Suurherra kohensihe nopeasti patjallaan, työnsi paksun käärön vasemman
käsivartensa alle, niin että hän tuli puoleksi istuvaan asentoon, ja
sanoi sitten kaunissointuisella äänellä hyväntahtoisesti: "nouse ylös,
Haik Tommaso, ja istuudu!"
Armenialainen nousi seisomaan ja pannen molemmat säärensä alleen
ristiin istuutui pehmeälle lattiamatolle.
"Et ole minulla koskaan vielä näin kauvan odotuttanut, Haik", sanoi
suurherra.
"Se, joka kantaa raskasta taakkaa, ei jaksa kiiruhtaa, korkea herra",
sanoi Haik, "ja se, jolla on vaan kaksi silmää nähdä, tarvitsee aikaa
nähdäkseen saman, mitä neljä silmää ennättäisi nopeammin nähdä."
"Painon mukaanhan palkka määrätään", sanoi sulttaani hymyillen ja
merkitsevästi.
"Uskovaisten hallitsija", alkoi nyt Haik puhua katsoen sulttaania
silmiin, "sinä tiedät, että vanhan Bytsantiumin muureja on pitkälti ja
minun tehtäväni oli tutkia ne tarkoin ja tehdä siitä sinulle selkoa."
"Niin on, ja minä toivon, että sinä olet niitä tyystin tarkastellut ja
annat minulle riittäviä tietoja", sanoi suurherra. --
"Sinun orjasi on tehnyt velvollisuutensa", vastasi Haik, "mutta sinä
tiedät myös, että nuo kirotut kreikkalaiset eivät luota Haikiin, ja
pitävät tarkkaa vahtia nykyään."
"Sinuun nähden heillä on siihen täysi syy", sanoi suurherra, ja hänen
kaunis suunsa vetäytyi pilkalliseen hymyyn.
"On kyllä, se on totta", jatkoi Haik; "sillä he ovat murhanneet minun
vanhan isäni, he ovat hänet ja minut tehneet kerjäläisiksi. Kirotut
olkoot he, niin kauvan kuin yksikään siitä uskottomasta kansasta on
elossa!"
"Sinä palkitset heille runsaalla mitalla", ivasi sulttaani.
"Kostoa olen minä heille vannonut, ja kosto on suloinen!" vastasi Haik
säihkyvin silmin.
"Hyvä" vastasi sulttaani. "Tule asiaan! Mitä sanovat he linnan
rakentamisesta Bosporon rannalle?"
"He näkevät siinä ansan, jommoisia viritetään viekkaalle ketulle,
vieläpä enemmänkin, he huomaavat siinä varman vaaran kaupungille, joka
oikeastaan käsittää koko keisarikunnan", vastasi Haik, jonka sisu
kiehui vihasta. "Sen ulkopuolellahan sinä olet valtakunnan herra."
"Eräs sanoi", jatkoi Haik, kun sulttaani oli vaiti: "Jos sulttaanilla
olisi voimakkaita kanuunoita, niin hän voisi kokonaan sulkea Bosporon."
"Niin, voimakkaita kanuunoita!" toisti sulttaani haikein mielin
puoliääneen.
Haikin tarkka korva oivalsi suurherran lauseen. "Kaupunkilaisilla",
sanoi hän, "ei totisesti ole liiaksi raskasta tykistöä! Mutta se on
varma, korkea herra, että jos vastarakennetulla merilinnalla olisi yksi
ainoakaan kunnollinen kanuuna, niin pitäisi voida ampua upoksiin
jokikinen kaleeri, jok'ainoa kauppalaiva! Mutta tämä ei ole ainoastaan
minun ajatukseni, sen on lausunut eräs, joka myös voi auttaa, ja jota
Konstantinopelissa kohtelevat niinkuin jokaista, joka sokaistua neuvoo
hyvään tai ojentaa kätensä tarjotakseen viimeistä tukea mainehikkaan
Itärooman keisarikunnan kurjalle olemassa ololle. Ja siitä huolimatta,
että he ovat hukassa, jos sinä, korkea herra, käyt heitä ahdistamaan,
ovat he kyllin sokeita, ajaakseen luotaan miehen, joka toki osaisi
ainakin valaa heille tulikitoja."
Muhamed II hypähti ylös. "Kenestä sinä puhut Haik?" kysyi hän nopeasti.
"Kanuunanvalajasta!" vastasi Tommaso.
"Voitko sinä hankkia hänet minulle, jos hän mihinkään pystyy?" kysyi
suurherra nopeasti ojentautuen ihan suoraksi seisomaan.
"Minä en tiedä, mitä hän kykenee aikaan saamaan", vastasi
armenialainen; "mutta se kai puhunee kumminkin hänen puolestaan, että
keisari on pitänyt häntä työssään, kunnes rahat ja kanuunoihin
tarvittava metalli loppuivat. Muutoin unkarilaista ei haluta kärsiä
puutetta uskottomain kreikkalaisten tähden. Hän aikoo mennä Wieniin."
"Pidätä hänet menemästä!" huusi kiivaasti sulttaani. "Eihän hän vaan
liene vielä lähtenyt kaupungista, kun sinä sinne palaat?"
"Voit rauhoittua, korkea herra", sanoi Haik iloiten niistä toiveista,
joita hän voitti ystävälleen Orbanille; "ei hän pääse lähtemään, kun
hänellä ei ole rahaa eikä voi saadakaan virkamiehiä lahjomatta. Jos hän
nostaa siitä melua, niin he panevat hänet torniin seitsemän lukon ja
salvan taa, eikä yksikään ihmiskorva kuule häntä, kun hän huutaa
oikeutta avukseen! -- Jumala varjelkoon häntä olemasta kyllin tyhmä
niin menetelläkseen; muutenhan sinun keisarillinen korkeutesi
menettäisi hänet."
"Jo huomenna pitää sinun jälleen olla Konstantinopelissa", huudahti
sulttaani. "Se mies minun pitää saada käsiini!"
"Sen pitää tapahtuman, korkea uskovaisten hallitsija", sanoi Haik,
"mutta Orbanilla ei ole rahaa, ja hyvin ansaitsemaansa palkkaa
odottaessaan hän on velkaantunut."
"Tiedätkö sinä, mitenkä paljo hänellä on saatavaa keisarilta?" puuttui
sulttaani nopeasti Haikin puheeseen. "Minä maksan sen hänelle ja annan
kaksinkertaisesti, mitä nämä giaurit ovat hänelle luvanneet, mutta
jättäneet antamatta. Sano se hänelle. Muhamed pitää sanansa!"
"Hän on sinun, korkea herra", sanoi Tommaso täysin varmana
onnistumisestaan.
"Hyvä", vastasi sulttaani, "siitä ei sinulle ole koituva vahinkoa!
Mutta nyt kerro pian, mitä olet havainnut!"
"Muurit ovat vielä oivallisia niiltä kohden, missä ne vielä ovat
roomalaista tekoa, ja tornit lujia", sanoi Haik; "mutta pitkät jaksot
ovat kovin huonossa kunnossa. Orbanin kanuunat puhaltavat ne pois
niinkuin lapsen henkäys kevyen höyhenen!"
Näin sanoen pisti hän kätensä povelleen, pitkän mustan kauhtanansa alle
ja veti esiin käärön, jonka hän levitti sulttaanin eteen
kallisarvoiselle lattiamatolle.
"Kas tässä, korkea herra ja käskijä, minun pitkällisen ja vaarallisen
työni hedelmä. Jos nuo uskottomat olisivat saaneet minut kiini, niin he
olisivat kuristaneet minut kuoliaaksi, niinkuin he tekivät minun
syyttömälle isälleni, koska hän tarvitsi rahaa, jota keisari oli
hänelle velkaa, mutta ei voinut maksaa. -- Katsos tässä nämä paikat,
jotka olen merkinnyt punaisella värillä, ovat muurin heikoimmat kohdat.
Sinä saat siitä helposti selon, kun minun karttani kuvaa vaan kaupunkia
maan puolelta. He puuhaavat parast'aikaa innokkaasti muurien
korjaamista; mutta kunnes raha joutuu keisarin kukkarosta köyhän
työmiehen tai mestarin käsiin, joka antaa kalkkia muurausruukkiin, ei
siitä ole mitään enää jälellä, ja kalkin asemasta pannaan pelkkää
savea, joka päältä päin valkaistaan, niin että se näyttää kalkilta ja
kuitenkin on vaan haurasta kuin savi. Petosta ylhäältä alas asti, siinä
on kreikkalaisten rehellisyys, joka vanhastaan on tullut sananparreksi.
Rakennus on laho ja mätä. Miekka riippuu heidän päänsä päällä, ja kun
olisi aika varustautua, istuu keisari yhtenä Rooman paavin kanssa,
saadakseen aikaan länsi- ja itämaisen kristillisen kirkon yhtymisen! --
Ha ha ha!"
"Herra, yhtä hyvin kuin sinä saat tulen yhtymään veteen, niin onnistuu
tämäkin! Ja tälle horjuvalle perustukselle rakentaa pelastuksensa
mahtinsa menettänyt kreikkalainen, tuo tutiseva pelkuri, eikä lujaan
käsivarteen ja oikeaan uljuuteen."
"Sellaiset perustukset eivät pidä", sanoi sulttaani hymyillen ja katsoi
säihkyvin silmin pitkää paperikaistaletta, jonka Haik oli levittänyt
hänen eteensä.
"Mitenkäs on varustusväen laita?" kysyi hän sitten kohottaen nopeasti
katseensa armenialaiseen.
Tämä kohautti hartioitaan.
"Se, jonka täytyy kerjätä, on köyhä", sanoi hän sitten pilkallisesti
nauraen. -- "Hän, joka sanoo itseään Kreikan keisariksi, kerjää apua
latinalaisilta. -- He taas ovat kaukana sinun valtasi tuottamasta
vaarasta, eikä se, jonka oma kotinurkka ei ole tulessa, viitsi tulla
tulta sammuttamaan. Herra, kun sinä ja sinun jalot esi-isäsi tempasitte
irti Kreikan keisarikunnasta maakuntia ja maita toisen toisensa
perästä, niin katselivat Europan herrat sitä rauhallisina ja arvelivat:
Kaukana maalitaulusta on turvassa laukaukselta. Mitä se minua liikuttaa
jos pelkurimaiselta kreikkalaiselta kynitään höyhenet, että hän vihdoin
näyttää sellaiselta, jollaiseksi kreikkalainen Plato kerran kuvasi
ihmistä, sanoen häntä höyhenettömäksi kukoksi? Kiekua kai kreikkalainen
vielä voi, mutta taistella häntä ei haluta, koska hän pelkää saavansa
naarmuja omaan nahkaansa. Sentähden kerjää hän nyt apua italialaisilta
tasavalloilta, paavilta, länsimaiden keisarilta. Luuletko sinä
länsimaalaisten unohtaneen ristiretkien ajat ja kreikkalaisten
silloisen käytöksen? Arveletko kauppiaan menevän pitemmälle kuin hänen
etunsa ulottuu? Jos mieli saada apua Venetsialta ja Genualta, niin
Jumala armahtakoon! -- Sinä voit huoleti käydä päälle uskonrohkeine
joukkoinesi. Vastustajaisi puolustusjoukot eivät ole loitolta
koottuja!"
"Luuletko niin?" kysyi suurherra totisena.
"Kah". huudahti armenialainen, "luuletko sinä, että minua haluttaisi
panna päätäni pantiksi, jonka sinun kapidshisi voi laskea jalkaini
juureen?"
"Palkkasoturien värväämiseen tarvitaan rahaa", jatkoi Haik, "mutta
vaikka sitä olisikin, niin kreikkalaisen saastainen saituus ei sallisi
siitä paljoa käytettävän; mutta sitä puuttuu kaikista rahastoista, ja
toivehikkaasti katsotaan länsimaihin, jotka antavat yhtä vähän rahaa
kuin sotilaitakaan. Venetsialaiset ja Genualaiset ovat ainoat, joilla
sitä on, ja he osaavat kauppiaina pitää sitä oikeassa arvossaan. 'Minä
annan, jotta sinä annat', se on vanha roomalainen oikeusperustus. Sinä
näet, kuinka pitkälle se riittää. Oikeata osanottoa ei ole
ajateltavissakaan siinä, missä vain oma etu on määrääjänä."
"Teetpä surullisen kuvauksen keisarin tilasta, Haik", sanoi sulttaani
nähtävästi hyvillään.
"Surullisen, mutta todellisen!" vastasi armenialainen.
Sulttaani nousi ylös, avasi salaisen oven ja veti esille nahkaisen
kukkaron, jonka hän ojensi Tommasolle.
"Se on kultaa, oikeita venetsialaisia kultatukaattia ja tsekiinejä",
sanoi hän. "Nyt mene ja toimita tänne minulle se kanuunanvalaja!"
Haik otti kultakukkaron, kumarsi syvään ja kätkettyään sen
huolellisesti povelleen avaran viittansa alle, kiitti sulttaania ja
poistui lähteäkseen taas vanhana pitkäpartaisena armenialaisena
rihkamakorineen paluumatkalle Konstantinopeliin, joka onnistui hänelle
vaaratta.
Unkarilainen Orban oli tukalassa asemassa. Hänen varansa olivat
loppumaisillaan, eikä keisari taipunut hänen tuumiinsa osaksi siitä
syystä, että häneltä todella puuttui varoja, osaksi koska hän toivoi
saavansa vältetyksi Adrianopelista uhkaavaa myrskyä kaikenlaisilla
verukkeilla ja hänen arvoaan alentavalla rukuustamisella.
Erään saaristolaiskreikkalaisen pitämässä pahanpäiväisessä merimiesten
majatalossa lähellä meren rantaa, siinä kohden, missä se pistäkse
syvälle molempain niemenkärkien väliin, istui tuo miesparka, joka näki
kaikissa toiveissansa surkeasti pettyneensä. Hän nojasi huolten
painamaa päätänsä oikeaan käteensä ja mietti, miten hän saisi henkensä
elätetyksi lähinnä seuraavana aikana.
Anniskeluhuone oli tyhjä, ei edes isäntäkään ollut tuvassa, kun äkkiä,
melkein kuulumattomasi, vanha Haik astui sisälle ja istuutui
huomaamatta surullisiin mietelmiin vaipuneen unkarilaisen viereen.
"Mestari", alkoi hän puoliääneen, ja unkarilainen, joka luuli olevansa
yksin säpsähti. "Mestari, sinun hommasi eivät näytä käyvän toivomustesi
mukaan?"
"Kirotut olkoot nämä bytsantilaiset!" huudahti Orban. "Minä tiedän,
että hirttonuora on heidän kaulassaan, mutta he ovat valheen ja
petoksen, saituuden ja ahneuden sokaisemia, He viivyttelevät maksujaan,
minun rahani loppuvat, ja mihin voin minä ryhtyä vieraassa kaupungissa
ilman ansiota?" Niin huusi hän purkaen suuttunutta sisuaan.
"Lähde pois!" kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.
"Hyvähän sinun on puhua, Haik", vastasi Orban. "Minnekä pitää minun
kääntyä, jossa taidollani voin ansaita leipää? Tiedätkö sinä kaupunkeja
tai luostareita, jotka tarvitsevat kelloja, ruhtinaita, joille voisin
valaa kanuunoita?"
"Tiedän jälkimäisiä", kuiskasi armenialainen hänen korvaansa.
Unkarilainen kääntyi nopeasti hänen puoleensa: "Puhutko sinä tosissasi,
Tommaso?"
"Minä tunnen sinun tilasi, Orban", vastasi hyvin hiljaa armenialainen.
"Mikä oikeuttaa sinua luulemaan, että minä lasken leikkiä näin
totisessa, jopa tukalassa asemassa? Ole vallan vakuutettu, että minä
täydellä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin."
"Niinpä puhu selvemmin!" ahdisti Orban.
"Vielä yksi seikka ensin", sanoi armenialainen, "onko sinusta
yhdentekevää, ketä sinä palvelet?"
"Minä palvelen sitä, joka minulle maksaa!" vastasi Orban nopeasti
kysyjälle. "Missä puute on oven edessä, ei valinta ole vaikea."
"Siinä sinä olet oikeassa", vastasi Tommaso; "mutta toinen seikka on
mieleinen, toinen vastenmielinen ja siihen on usein kaikenlaisia
kummallisia syitä, toisinaan ei mitään syitä, ja ikäänkuin hämärä,
mutta voimakas vaisto meitä toisaalla vetää puoleensa, toisaalla
työntää pois. Etkö tiedä sitä kokemuksesta?"
"Sekin on totta ja oikein; mutta Haik, usko minua, minä palvelen
jokaista mielelläni, mutta en vaan näitä petollisia bytsantilaisia. Se
on minun ajatukseni!" sanoi unkarilainen vakaasti.
"Vai niin, siis turkkilaisiakin?" kysyi Haik hymysuin ja tutkistellen.
"Miksikä en?" huudahti Orban. "He ovat rehellisempiä kuin
kreikkalaiset, ja sulttaani pitää sanansa uskollisesti, siitä on hän
tunnettu."
"Nyt pitää minun sinulta kysyä, puhutko sitä tosissasi", sanoi
armenialainen viekkaasti hymyillen.
"Ihan tosissani", vakuutti Orban painaen oikean kätensä vakuudeksi
rintaansa vasten.
"No niin on asiasi selvillä", vastasi Haik, "sinä olet tästä hetkestä
lähtien suurherran Muhamed toisen palveluksessa! Kuinka paljon
käsirahaa sinä vaadit, sano!"
"Haik, minä hämmästyn", sanoi Orban ihmeissään tarkastellen terävin
silmin armenialaista. "Onko sinulla valtakirjaa, Haik, älä petkuta
minua!"
"Puhuisinko minä sillä tavalla, ellei minulla sitä olisi?" kysyi
armenialainen. "Paljonko käsirahaa sinä tahdot?"
"Eikö sinusta kaksikymmentä tsekiiniä ole liikaa?" kysyi Orban.
"Ei", vastasi Haik hyvillään siitä, ettei hän häneltä enempää vaatinut,
ja painoi pyydetyn summan hänen kouraansa.
Ilonvälähdys näkyi Orbanin kasvoissa. "Paljonkohan luulet suurherran
antavan minulle palkkaa?" kysyi hän iloissaan.
"Sitä minä en tiedä", vastasi Tommaso; "mutta vähää sinä et saa pyytää,
sillä kanuunanvalajaa hän tällä kertaa tarvitsee. Hän haluaa kanuunoita
voidakseen ampua upoksiin laivoja, jotka kulkevat hänen uuden linnansa
ohi, eivätkä tahdo mukautua tullia maksamaan."
"Niitä pitää hänen saaman", huudahti unkarilainen, "entäs metallia ja
rahaa!"
"Niitä ei sinulta tule puuttumaan, koska niitä ei häneltä puutu",
vakuutti Haik.
"Milloinka me lähdemme Adrianopeliin?" kysyi innostuneena unkarilainen
nousten ylös.
"Huomenna!" vastasi Tommaso.
Isäntä tuli sisälle ja esti keskustelua jatkumasta, joka nyt kääntyikin
muihin asioihin.
Päivää myöhemmin vei neekeri, joka oli Maritsan rannalla olevassa
puutarhassa sulttaanin kioskin ovenvartijana, Haikin uudestaan siihen
huoneeseen, jonka me jo tunnemme.
Tällä kertaa suurherra ei ollut yksin. Visiiri Halil pasha oli hänen
luonaan.
"Kas, siinähän on Haik!" huudahti sulttaani, kun nuori armenialainen
käärmeen tavoin kuulumattomasti luikahti sisälle. "Oletko tuonut
mestarin mukanasi?"
"Ja lujasti käsirahalla sitonut!" vastasi Haik alamaisesti
tervehdittyään.
"Halil pasha korvaa sen sinulle", sanoi sulttaani. "Sinun
palkitsemisesi on minun asiani! Missä hän on?"
"Sinun tarvitsee vaan käskeä, korkea herra", sanoi Haik, "hän odottaa
puutarhassa."
Heti tuotiin Orban sisälle. Hän oli solakka, kaunis, vielä nuori mies.
Hänellä oli pitkä, tumma tukka ja pitkät viikset. Yllään hänellä oli
kaunis kotimaansa kansallispuku. Neuvottelua pidettiin nyt
innokkaammin. Sulttaani antoi mestarille niin suuren palkan, ettei hän
koskaan olisi sitä saanut niin korkealle nousemaan, ellei viekas Haik
olisi keskustelua johtanut. Sitten kysyi sulttaani, tokko hän osaisi
valaa sellaista kanuunaa, että sillä ampumalla uudesta meren rannalla
olevasta linnasta voisi hävittää laivan. Unkarilainen myönsi varmasti
osaavansa, ja Halil pasha sai toimekseen lähteä sinne mestarin kanssa
jo seuraavana päivänä, jotta hän heti rakentaisi valimonsa ja niin pian
kuin mahdollista ryhtyisi työhönsä. Satoja rakennustyömiehiä antoi
visiiri Halil pasha siellä hänen käytettäväkseen ja tuntien herransa
kärsimättömyyden, hän kehoitti tekemään työtä mitä suurimmalla
kiireellä.
Orbanista itsestäänkin oli tärkeätä saavuttaa päämääränsä niin pian
kuin mahdollista, ja niin edistyi sulatusuunin ja valimon rakennus
hämmästyttävän nopeasti, ja sulttaanista itsestään se näytti
loitsimalla tehdyltä, kun hän siellä käydessään näki työn niin
edistyneen, että Orban voi pyytää ensi tilassa pitämään huolta metallin
hankinnasta, jota kanuunan tavattoman suuruuden tähden tarvittiin
paljon enemmän kuin mitä sulttaani oli pitänyt riittävänä.
Kaikki työt olivat vihdoin päättyneet ja valaminen alkoi. Sulttaani oli
läsnä ja katseli ihmetellen työtä, kun hän ei ollut koskaan sellaista
nähnyt. Mutta kun tuo kauhean suuri kanuuna oli valmiina, silloinpa
vasta tuo tietämätön muhamettilainen tuli ihmeisiinsä ja syytämällä
syyti kultaa Orbanille.
Uudessa Bosporon rannalla olevassa linnoituksessa, jolle Muhamed II
antoi nimen "Bogats Kessen", s.o. meren salmen katkaisija, asetettiin
kanuuna käyttökuntoon varta vasten rakennetulle telineelle,
valmistettiin tavattoman suuria marmorikuulia ja kanuuna ladattiin;
mutta vasta kun kaksi venetsialaista kaleeriaa purjehti ohi, eivätkä
linnaväen huudoista huolimatta tulleet maksamaan tullia, vasta silloin
tuli kanuuna koetukselle. Kun kapteeni Rizzo ei vastannut turkkilaisten
huutoon, tähtäsi Orban kanuunansa laivaa kohden. Kanuuna laukesi ja
noin sadan kilon painoinen marmorikuula ruhjoi laivan aivan mäsäksi,
niin että se silmänräpäyksessä upposi.
Siitä lähtien nousi Orban yhtämittaa sulttaanin suosiossa, mutta aivan
samassa määrässä myöskin viekas ja ovela Haik, joka vakoilijana teki
suurimpia palveluksia ja siten koetti todellakin pirullisella tavalla
kostaa Kreikan keisarille. Hän tunsi itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä
enemmän hän voi häntä vahingoittaa -- ja itse ansaita rahaa.
Koko Konstantinopelin valtasi kauhu, kun kuultiin tämän kanuunan
tuottamasta hirvittävästä hävityksestä ja lisäksi, että samainen
unkarilainen Orban, jota Konstantinopelissa oli niin kehnosti kohdeltu,
aikoi valaa toisen vielä voimakkaamman kanuunan, joka voisi murskata
tomuksi Konstantinopelin muurit. Tämä tieto oli, ilman että sitä
aavistettiin, lähtenyt Haik Tommasolta, joka osasi levitellä tietojaan
turkkilaisten aikeista asukkaita säikytelläkseen niin viekkaasti, että
ne tulivat jokaisen korville, vaan ei kukaan tietänyt mistä ne saivat
alkunsa. Itse hän riemuitsi nähdessään vihollistensa hädän.
Sillä välin saapui Konstantinopeliin länsimaiden niukka apu, mutta
vielä pahempi kuin länsimaiden avun vähäpätöisyys, oli se sisällinen
sekasorto, joka johtui Kreikan ja Rooman kirkon yhdistämisestä; sillä
tämä toimenpide, jonka kautta keisari tahtoi saavuttaa vaan ulkonaisia
tarkoituksia, nimittäin apua turkkilaisten puolelta uhkaavaa vaaraa
vastaan, nosti kapinaan kansan ja kreikkalaisen papiston mielet ja
murti yht'aikaa sekä kansan että keisarin voimat vieroittamalla heidät
toisistaan.
Mutta siitä huolimatta, että kansanjoukkoja kulki raivoten pitkin
katuja ja huusi ja melusi tätä yhdistämistä vastaan, ei kaupungin
puolustamista kuitenkaan laiminlyöty.
Armenialaisesta Tommasosta, joka kaikenlaisissa valepuvuissa, mutta
varsinkin munkin vaatteissa koetti kiihoittaa rahvasta keisaria
vastaan, ei se ollut mieleen. Hän oli kaikkialla ja näki mitä tapahtui;
sulttaanikin tiesi siten kaikki, mitä oli tekeillä ja nauroi
kristityille, joiden täytyi väkisin pidättää satamassaan venetsialaisia
laivoja hankkiakseen itselleen riittävää suojelusta. Kuitenkin oli tämä
apu niin mitätöntä ja riittämätöntä, ett'ei edes itse Haikkaan voinut
olla sääliväisesti hymyilemättä.
Niin tuli talvi 1452-53, mutta vaikka sota jo oli julistettu, niin
lykkäytyi kuitenkin taistelun alku kevääseen asti, ja kreikkalaiset
kiittivät Jumalaa, että heille vielä suotiin armon aikaa, kun kaikilta
puolin kuului munkkien ja tietäjäin ennustuksia, jotka julistivat
Kreikan valtakunnan häviötä ja puolikuun voittoa.
Sulttaani yksin tiesi, -- kukaan muu sitä ei aavistanutkaan -- että
kreikkalaisten ja etenkin keisarin verivihollinen, Haik Tommaso
tässäkin oli toimessaan tykkänään lamauttaakseen bytsantilaisten
kreikkalaisten entisestäänkin tarmottoman pelkurikansan vähäistäkin
rohkeutta. Haik näet muutti niin usein muotoa ja asua ja oli
teeskentelyn taidossa sellainen mestari, että häntä oli vallan mahdoton
tuntea.
Ainoastaan kaksi intohimoa, ahneus ja kostonhalu täytti nuoren
armenialaisen sielun. Hän oli aivan yksin maailmassa, sittenkun hänen
isänsä ilmeisesti syyttömänä oli joutunut kuolon omaksi, kun hän oli
keisarin hoviin hankkinut tavaroita, jotka hovin virkamiesten käsissä
antoivat aihetta hävyttömimpään petokseen, mitä milloinkaan on
harjoitettu hovissa, jossa petos ja valhe kuuluvat jokapäiväisiin
ilmiöihin. Ne molemmat virkamiehet, jotka petosta olivat harjoittaneet,
ainakin anastaneet itselleen suurimman voiton siitä, olivat jääneet
rankaisematta, ja Haik Tommason isän oli täytynyt kauvan kitua
kauheassa vankilassa, kunnes hänet vihdoin kuristettiin kuoliaaksi --
ehkä noiden molempain virkamiesten käskystä, jotka lienevät pelänneet,
että hän voisi antaa todistuksia heidän hävyttömistä konnantöistään.
Tämä häpeällinen rikos oli saattanut onnettoman vanhuksen ilmankin
kiivaan pojan aivan suunniltaan. Hurja, kaikissa intohimoissaan
hillitön luonne leimahti vihanliekissä, ja tyydyttämätön kostonhalu
kaikkia kreikkalaisia, keisaria ja Konstantinopelia vastaan oli hänen
sielunsa ainainen ajatus, joka sen täytti öin ja päivin.
Hänen isäänsä oli pidetty ainoana syyllisenä tuohon kamalaan
hovipetokseen, ja hänen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon, ja se
oli ollut melkoinen. Siten oli muinoin rikkaan ja arvossa pidetyn
Effremin poika tullut kerjäläiseksi, jolla todellakaan ei enää ollut,
mihin päänsä kallistaa ja millä nälkäänsä tyydyttää.
Siitä johtui jo aikaiseen hänen sieluunsa toinen vallitseva intohimo,
yhtä tyydyttämätön ahneus.
Kerjäten oli hän kuljeksinut pitkin Konstantinopelin katuja, oli
villien isännättömien katukoirien kanssa tapellut ruuanjätteistä, ettei
kuolisi nälkään, kunnes muudan armenialainen munkki otti hänet
huostaansa.
Mitä hätä oli aloittanut hänen henkisten voimiensa teroittamiseksi, sen
täydensi oppineen isän kasvatus. Tämä vihasi itsekin kreikkalaisia
uskonnon tähden ja hänen koulussaan kehittyi kostonhaluisesta
Tommasosta se, jona olemme hänet jo nähneet, mies, joka kauniista,
runsaista luonnonlahjoista huolimatta oli hurjien, hehkuvien
intohimojen kammottava perikuva. Ne tekivät hänet kokonaan
välinpitämättömäksi siitä, mitä uskonto, oikeus, velvollisuus ja
omatunto käskivät, kun hän vaan voi tyydyttää kostonhimoaan niitä
kohtaan, jotka olivat murhanneet hänen isänsä ja saattaneet hänet
kerjäläiseksi, ja kun hän sen ohella oli tilaisuudessa keräämään
rikkauksia, vaikkakin paheen ja vääryyden palveluksessa.
Vaikka hän sulttaanin vakoojana oli koonnut rikkauksia, pysyi hän
kuitenkin köyhänä Haikina, joka yhä kaikilla tarjona-olevilla keinoilla
koetti tuottaa turmiota kreikkalaisille ja itselleen hankkia etuja.
Rikkauksiaan ei hän käyttänyt sulostuttaakseen elämäänsä tai
auttaakseen onnettomia ja vähentääkseen tai lieventääkseen inhimillistä
kurjuutta; päinvastoin hän oikean saiturin tavoin vartioi kultasäkkiään
ja kätki ne huolellisesti lattiakivien alle viheliäisessä asunnossaan.
Ulkonäöstä päättäen ei siinä luullut asuvan miehen, jolla oli tuhansia
takanaan. Hänen onnellisimpia hetkiään olivat ne, jolloin hän
sydänyöllä koko luomakunnan nauttiessa rauhallista virkistävää unta,
voi laskea kultakolikoitaan, kurjan petoksensa hedelmiä, iloita niitä
katsellessaan ja huomatessaan niiden luvun lisääntyneen tai
onnistuneesta kolttosesta kreikkalaisten turmioksi.
Kuinka syvälle ihminen siihen suuntaan voi vajota, sen näytti Tommaso
hirvittävimmällä tavalla.
Nuo palatsivirkamiehet, jotka olivat olleet syynä hänen isänsä turmioon
ja kuolemaan, murhattiin molemmat peräkkäin keisarillisessa palatsissa
huolimatta vartioista ja lukemattomasta joukosta kaikenlaisia
palvelijoita, joita siellä hyöri kaikkialla.
Ankarimmallakaan tutkimuksella ei saatu syyllistä ilmi, mutta joka
tarkkaan olisi voinut katsoa, olisi keisarillisen palvelijan puvussa
tuntenut kukoistavan kauniin, nuoren armenialaisen, joka pirullisesti
nauraen veti höyryävän tikarin molempien uhriensa rinnasta ja sitten
yhtä jäljettömästi hävisi, kuin hän hämärän aikaan oli pujottautunut
sisälle.
Siitä lähtien karttoi hän palatsia. Verellä tahratut vaatteet
löydettiin eräästä kaupungin kolkasta ja ne tuottivat kovia kärsimyksiä
niille, joille ne ko'on ja ruumiinmuodon puolesta sopivat, vaikkakaan
tiedusteluilla ei saatu sen enempää selville. Armenialaisen Effreniin
poikaa ei kukaan epäillytkään murhaajaksi, koska oikeastaan ei kukaan
ihminen koko suuressa, avarassa Konstantinopelissa häntä tuntenut, eikä
kukaan hänestä välittänyt; sillä ei kukaan olisi arvannut häntä tuoksi
vanhuudesta kumaraiseksi ukoksi, joka laahusteli keisarikaupungin
kaduilla kaupitellen koristaan kallisarvoisia ryytejä ja voiteita
taikka myös joskus vaelsi maaseuduilla, eikä kukaan olisi luullut häntä
vaarallisimmaksi vakoojaksi, joka oli valinnut pyrkimystensä
päämääräksi kaupungin luovuttamisen turkkilaisten käsiin.