MAUNO (erikseen). Mikä hetki ollee nyt, koska tyttäreni käy Tuonelaan ja
meidät unohtaa?
YRJÖ. Kaikki siis. Ja sinä, jonka teos tämä on, sinä hengität vielä. Oi,
riennä! sua varrotaan jo tuomiosalissa; riennä, riennä tutkintoon.
NIILO. Niin, kohta.--Markus, mun kuolemani toki pelasti teidät, jonka
olin päättänyt murhata.
YRJÖ. Se tietään. Nyt muistele vaan itseäs.
NIILO. Oikein! Myöhään vaan. Ei! Vielä pienen pilkun näen keskellä
pilvien pimeyttä; mutta se vähenee vimmatulla vauhdilla. Nyt on se pieni
kuin neulan pistos, ja nyt, nyt se peittyy. Niin juuri! (Kuolee.)
MARKUS. Mauno, suuri osa elämämme matkaa on kulunut vihassa ja vainossa
keskenämme.
MAUNO. Sen antakoon meille anteiksi taivaan Herra!
MARKUS. Oi hirmuinen pimeys sieluissamme!--Mauno, nyt pyydän sun kättäs.