MARKUS. Nyt, Mauno, elä rauhassa, peri Viitala ja yhdistä rakkaasti
molemmat kartanot. Minusta pääset nyt.
MAUNO. Markus, Markus! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Ottakaat häneltä
miekka. Hän riivauu. (Yrjö tempaisee hänen kädestänsä miekan.)
YRJÖ. Siivosti, herra!
PAULI. Eläkäät, vanha mies, jos korkeuden armoa vielä toivotte.
MARKUS. Haa! Sitäkö taitaisin toivoa minä?
HANNA. Viel' eikö loppunehet hirmutyöt?
Mä sairastun jo nähdessäni näitä.
Oi, Pauli! (Kallistuu Paulin rinnoille.)
PAULI. Urheutta vielä, Hanna!
HANNA. Mut olethan kuin jumala sä kaunis!
Murheesta, kauhusta ma tukehdun
Mut juovun myöskin lemmen hekumasta. Ooh!
MAUNO. Mä tunnen, että pian heitä seuraan;
Tok' ilauttaa, mitä näen, nuoret.
Te pyhään liittoon käytte? Erehdynkö?
PAULI. Hän morsiamein on. Mut tästä sitten.
Nyt olkoon huoli näistä uhreista.
YRJÖ. Jää tähän, Pauli, minä käyn toimeen, saattaaksemme tästä pois
näitä kuolon saaleita. (Menee.)
MARKUS. Mun Paulini ja neitoseni Hanna,
Mit' irtainta ja kiinteää on mulla,
Se saakaat kohta; ottakaat se vastaan.
Mä etsin itselleni jonkun loukon
Ja siellä säkkiin, tuhkaan pukeun
ja armoo anon, jos viel' armoo löytyy.
Mä tästä kiirehdin! (Poistuu kiivaasti.)
MAUNO. Miks' eläisin mä enään? Minun kautta
Se tähti tarhastansa syöstihin
Tuonn' alas varjoin maahan. Kuolo, riennä!
Mut luonto itse parastansa tekee,
Sen tunnen, silmäni jo himmentyy
Ja jalkain horjuu. (Hannalle.)
Taluta mua, lapsi,
Pois tästä; vuoteelleni vaivun mä
Ja sitten ummistakaat silmäin te,
ja onnellisest' eläkäät
Ja rakentakaat rauhaa, rakkautta
Taloihin, joissa vihan tuli riehui.
Ne, jotka tätä tulta kannattivat,
Nyt voimatonna ovat, laastaan pois
Kuin myrskyyn akanat.--jaa, niinpä käy;
Ja sijan saakoon henki parempi.
(Mauno, Hanna, taluttaen edellistä, menevät; Pauli katsellen Tykoa ja
Elmaa, seisoo jälellä.)