MAUNO (tähän asti seistyään hämmästyksissänsä). Tapahtuuko ihmeitä
vielä? Ihmeen, ihmeen edessäni näin. Elmani kuolleista nousee. Hän elää!
(Tarttuu Elmaan.) Mutta ällös kuolko, ällös kuolko samana hetkenä taas.
Avaa silmäs, tyttöni! Ylös, ylös, ylös! Minä vannon, että hänen pitää
elämän.
ELMA (tointuen). Niin, isäni. Sen rinnoilla ma lepään,
Jok' ompi sieluin hekuma ja autuus
Ja josta elämäni, toivoin tulee.
En ole kuollut, vaikka kuolla tahdoin;
Oi, anteiks' anna, taivaan vallitsija!
HANNA. Sä unijuomaa joit, et myrkkyä.
ELMA. Nyt ymmärrän.--Ja Tykoni on tullut?
HANNA. Ja veljes Pauli myös.
ELMA. Mun kaunis veljein,
Sua tervehdin.
PAULI. Mun sisareni armas!
ELMA. En petollinen ollut Tykolleni?
TYKO. Sä kuoloon asti uskollinen olit.
ELMA. Nyt alkaa elo lemmen lipun alla.
TYKO. Yö lähestyy, mun aurinkoni laskee.
ELMA. Min sanoo Tyko? Huomaa, että ompi
Se Gibeonin pyhä aurinko.
TYKO. En tiedä, mutta tyhjää hengitän.
ELMA. Sä horjut, ystäväin!
PAULI (pidellen Tykoa). Hän verta vuotaa!
YRJÖ. Oi, häntä kohdannut on rosmon luoti
Ja lävistänyt ruumiins!
ELMA. Miksi näin?
PAULI. Oi Niilo, Niilo, peto kavala!
MARKUS. Ei, piru tulisesta helvetistä.
ELMA. Gehennan savu taivaasemme nousee.
HANNA. Oh, veri vuotaa hänen rinnastaan!
ELMA. Vait', Hannani, ne ruususia ovat.
MAUNO. Ah! älä näytä vimman muotoa,
Mun tyttärein; hän ehkä tointuu vielä.
TYKO. Pois turha toivo; kuolema on tässä.
ELMA. Mut kuinka ompi tapahtunut kaikki?
HANNA. He miekasteli, viimein kaatui hän,
Mi huohottaen makaa tuossa nyt;
Sielt' lähetti hän petollisen luodin
Ja sama ampuma sun herätti.
TYKO. Se nukuttavi mun. Nyt lepoon käyn.
ELMA. Niin, lepoon, lepoon käymme molemmat;
Täss' ompi meillä sammalhieno sija.
TYKO. Ei vielä, tyttö, ensin sepel päähän!
Nyt seisot morsianna, ja nyt--»luonto,
Käy vihkimään».
ELMA. Niin, niinpä lauletaan,
Miss' on mun seppeleni?
HANNA. Tässä, Elma.
ELMA (panee seppelen päähänsä).
Sua kiitän, Hanna; sinäpä sen sidoit.--
Kas tässä seisoo morsian,
Täss' Tuonen veräjällä; jalo, tyyni,
Kuin Junon istuimella istuisin,
Ja tomun mailma kiiriskelis allain.
Nyt tule viikatteellas, enkeli;
Mä hymyilen kun katkee sydän-juuret.
TYKO (tempaisee itsensä irti Paulista, joka on pitänyt häntä).
Kas tässä oman ylkäs syleilys.
Niin, neitoni!
Hääriemumme on lyhyt; yhtäkaikki,
Tääll' ompi lyhyt kaikki ihanuus,
Niin kirjoitettiin lakiin elämän.
Mä kuolen, niin, mä kuolen. No,
Ken kuolee onnellisempana häntä,
Mi morsiamensa helmaan nukkuvi?
(Hän horjuu; Pauli ja Elma taluttavat hänet istumaan kivi-raunion
juurelle ja Elma jää istumaan hänen viereensä.)
MARKUS (erikseen). Mun Jumalani! olentoni voima,
Kuin rautatammi ennen jykevä,
Nyt menehtyy kuin korsi tulessa,
Ja poveheni rynkää pimeys.--
Mi ompi ihminen? Vaan heikko varjo,
Vaan sumuhaamu, joka haihtuu pois,
Kun korkeuden säde häntä kohtaa.
Niin väikyn tässä sorrettuna minä,
Ja myrsky ijäisyyden merestä
Nyt alkaa käydä hirveell' pauhinalla,
Ja sielu vapisee ja kauhistuu. (Ääneensä.)
Mun Tykoni, mun poikani, mua kuule!
TYKO. En oikein kuule; vasarat ja kanget
Nyt kovin paukkaut kiviseinissä.
PAULI. Jo houraus on käsittänyt miehen,
Ja aatoksensa työksentelee nyt
Uraalin uumentojen syvyydessä.
TYKO (nostaen itseänsä).
Oi Pauli! tääll' on ilma paahteinen
Ja huokausta täynnä. Kahleet pois,
Ja aukee, vuori! Vapaus meit' kutsuu
Ja kaunis impi Pohjan kunnahilla. (Kuolee.)
MAUNO (erikseen). Sydämmen viimehinen kamppaus.
MARKUS. Mun armas poikani, tok' anna kuulla
Viel' yksi sana huuliltasi tänne.
PAULI. Te ette avaa kuolleen huulia.
MARKUS. Hän on siis kuollut?
PAULI. Kuollut ompi hän
Ja kylmentynyt sydän, jonka vertaa
Ei huokeasti täällä löydetä.--
Tää onko Tykoni, mun kumppanini,
Se tulinen, se kirkas-otsainen,
Mi niinkuin humiseva lumi-aura
Tiet karkuretkellämme raivasi,
Kaikk' esteet murtaen? Et tiennytkään
Sä silloin kuolemahan rientäväs.
Nyt hyvästi, mun uljas toverini,
Ja lepää makeasti matkaltas!
ELMA. »Hyvästi, Pauli», lempeesti hän vastaa.
MARKUS. Niin, niin! Ja häneltä en anteiks' saanut.
ELMA. Ja Tyko, eikö anteiks' antais hän?
Oi katsokaat, mi tyynyys ihana
Ja kuva sovinnon on kasvoissansa.
Ja tuntuupa kuin korvaani hän kuiskais:
»Miks' viipyy Elmani?» Mä tulen, tulen,
Ja siellä rauhanmaassa kohtaumme,
Jost' äsken unta näin.
Mä laakson kauniin, ihmeellisen näin,
Se ol' kuin niittu kukkaskirjava,
Min keskell' kirkas lähde kiilsi;
Hopeakimmeltävät joutsenet
Kuin lumipilvet sinisellä taivaall'
Sen pinnall' rauhallisest' uiskeli,
Ja koivut niinkuin juhlalliset tornit
Sen partahalla rehevinä seisoi,
Ja heidän latvoissansa lenteli Kerubit ja serafit ihanat,
Ja lehto kaikui laulun helinästä.
Niin, siellä, siellä kohta yhteen tullaan.
NIILO. Haa, perkeleet! mua viskatkaa jo täältä
Luo kirottujen alas.
ELMA. Jo korkealla loistaa päivän silmä
Ja yli aavan, kanervaisen kankaan
Käy raikas aamutuuli. Ihanata
On kuolla, kuolla armaan rinnoille.
HANNA. Hän kelmentyy ja vaipuu. Elma!
ELMA. Hanna,
Mun sisareni, mitä tahdot? (Kuolee.)
HANNA (tunnustaen Elmaa). Hän kuolee, kylmenee!