TYKO. Tuossa Yrjö, joka myöskin jättää täytyy--No, Yrjö?
YRJÖ. No, Tyko? Miksi olet niin kelmeä? Tuhannen helvettiä!
TYKO. Miksi kiroot?
YRJÖ. Kiroon, että repee maa, pamahtaa kappaleiksi kuin
tuliluoti.--Miksi teit sinä tämän?
TYKO. Kohtaloni oli, että petetyksi tulin.
YRJÖ. Puhua pois morsiamensa toiselle! Mitä sinusta aattelen?
TYKO. Mitä tahdot. Uskollisuus, kunnia, se kunnia, joka rehellisyydellä
ansaitaan, epäjumalani ovat ja johdattivat mua tässä. Ystävän, jonka
uskollisuudessaan vialliseksi huomaan, riistin povestani irti. Vaikka
seuraiskin sydämmeni muassa! Jaa, saatpa aatella minusta, mitä tahdot,
mutta nyt sinusta eroon, kaipauksella eroon, sillä sinä olit ystäväni.
YRJÖ. Mihin, Tyko?
TYKO. Tästä pois.
YRJÖ. Viivy kumminkin, kunnes näet, miten päättyy miekastelo tänä-yönä.
TYKO. Miekastelo?
YRJÖ. Ette siis tiedä, että isänne aikovat taistella kohta, vielä tänä
yönä, kankaalla lähellä Kumajan vuorta?
PAULI. Mikä hulluus! Miehet harmaapäät kävisivät veristämään
toinentoistansa!
TYKO. Sen estämme.
YRJÖ. Jos on se voimassanne.
PAULI. Mikä eri kiihoitus on saattanut heidät siihen päätökseen?
YRJÖ. Laita on tämä. Tänään maksoi Mauno velkansa Markukselle, jossa
kohtauksessa he molemmat käyttivät herjauksen kieltä, ja seuraus oli,
että Markus vaati kumppaninsa miekkaleikkiin. Mutta malttakaat: sanoipa
Martti huomanneensa, että Niilo tämän aikaan saattoi, yllyttäin
elatusisäänsä siihen.
TYKO. Sinua vintiötä! Mutta nyt sinussa löydän koukun, johon taidan
iskeä kiinni. Nyt tulee meitä kaksi.--Mutta mitä voittaa hän siitä, että
vanhat tappelevat?
YRJÖ. Jos isäs kaatuu, niin Viitala on ijäksi hänen ja vapaasti nai hän
Elmansa. Asia on selvä.
TYKO. Ymmärränpä. Hän siis kiehtoilee isäni henkeä. Sinua vintiötä,
vintiötä! Niinkö aiot maksaa ansaitsemattoman hyvyyden? (Hanna tulee.)
YRJÖ. Miksi tässä, Hanna, ja tällä murheen, kauhistuksen muodolla?
HANNA. Oi Yrjö, Yrjö!
YRJÖ. Mitä on tapahtunut?
HANNA. Kurja Elma! Ja minä olen syypää kaikkeen, minä onneton!
YRJÖ. Tyvennä mieles, tyttö, ja kerro meille asia.
HANNA. Pyhäin nimessä! teille kaikki tahdon ilmaista ja näyttää Elman
viattomuuden. Herrani, mua kuulkaat.--Elma ei koskaan ole lempinyt herra
Niiloa, ei, vaan inhoittava on hänelle tämä mies. Tykoansa hän alati
muistelee, se on ilonsa ainoa. Mutta nyt herra Mauno kaksi ehtoa pani
tyttärensä eteen, joko nähdä murhakamppaus hänen ja Viitalan herran
välillä, tai ottaa mieheksensä Niilo, joka oli hänelle luvannut summan,
minkä hän oli velkaa herra Markukselle.
TYKO (erikseen). Rupeeko valkenemaan?
HANNA. Tähän ei tahtonut Elma suostua, ei kuolemansa tähden, mutta
hellyys isäänsä kohtaan ja minun kehoitukseni saattoivat hänet viimein
kirjoittamaan nimensä naimissovintoon, siinä päätöksessä kuitenkin,
ettei hän koskaan olisi Niilon kanssa astuva morsiusvuoteelle. Tätä
petosta en lukenut juuri vääryydeksi minä, koska näimme hänen ainoastaan
tällä kurilla tahtovan maksaa vanhan velkansa Maunolle. Mutta tätäkään
petoksen muotoa ei sietänyt Elman sydän, vaan oli hän, niinkuin hän nyt
tunnustaa, päättänyt itse katkaista elämänlankansa, jos kuolema muutoin
ei häntä päästäisi täältä ennen hääpäivän lähestymistä. Mutta tuskin oli
välikirja tehty, ennenkuin hänet käsitti vimma ja kauhistus. Hän
Tykoansa muisteli ja pyhää valaansa. Mutta oliko hän pettänyt entistä
sulhastansa?--Te, herra, joka puhemiehen virkaa käytitte tässä asiassa,
muistakaat, mitkä vastaukset häneltä saitte.--Koska lemmestä hän
haasteli, se Niiloa ei kosenut, ei, mutta Tykoa, hänen ystäväänsä.
TYKO. Nyt muistan, että oli puheessansa erinomainen kaksimielisyys.
HANNA. Niin hänen täytyi isänsä onnen tähden, niin armaan Tykonsa
tähden. Mitä myrttikruunusta ja hääpäivästä hän lausui, niin omaa
peijaisjuhlaansa hän silloin tarkoitti, jona seraafien kanssa hän
korkeudessa tanssii.
PAULI (erikseen). Tämä kuuluu ihanalta.
TYKO (erikseen). Mailmani kääntyy ympäri!
YRJÖ. Mutta tilansa nyt?
HANNA. Kuolema on ainoa aatoksensa, liioin nyt, kun hän on saanut tiedon
verisestä taistelosta, johon käyvät tänä-yönä isänsä ja Viitalan herra.
Me heitä taivaan nimessä olemme rukoilleet pidättämään miekkojansa,
mutta suljettu on nyt Maunon sydän. Kylmänä kuin marmorikuva odottaa hän
määrättyä hetkeä. Ja nyt, juuri nyt tulen rukoilijana Viitalasta, mutta
ilman voittoa. Mitä jaksoin, koetin rukouksen voimalla herra Markusta
kohtaan, tartuin hänen polvihinsa, mutta turhaan kaikki. Hän, miekkaansa
hioen, pauhasi kuin ukon ilma, kirosi, syljeskeli ja väänteli silmiänsä,
uhaten tänä yönä laskea naapurinsa veren kuin tynnöristä kuohuvan
oluen.--Oi, mikä kiukkuinen kohtalo! Onnettomuuden, jota kurja Elma
tämän ankaran leikkinsä kautta tahtoi estää, sen joudutti hän sillä; ja
kauhea on yö, joka lähestyy. Hän, se katala, nyt vimmoissansa riehuu ja
etsii myrkkypulloansa, jonka hän jo kauan aikaa on pitänyt varalla.
Senpä varastin häneltä pois. Se on tässä. Ota se haltuus, Yrjö; minä
kauhistuksella tätä hirmuista juomaa kannan muassani. (Antaa hänelle
pienen pullon.)
YRJÖ. Siinä teit viisaasti. Ja mitä kosee heidän taisteloonsa, niin
toivommepa heitä taitavamme estää iskemästä yhteen.
HANNA. Sepä ei kuitenkaan turmiosta pelasta häntä, sen tiedän. Ei, ei!
Hän ei tätä taakkaa taida kantaa; niin ankarasti painaa häntä työ, jonka
hän pitää hirmuisena petoksena entistä lemmittyänsä kohtaan. Hän
kuolemaan rientää ja kiukkuisen kohtalon uhrina kaatuu.
TYKO. Siis uskotte, ylevä neito, hänen tahtovan itseänsä tämän tähden
surmata, käydä itsemurhaan? Mutta ehkä on tämä ainoastaan mitätön
uhkaus, jota konstia käyttelevät usein turhamieliset sielut.
HANNA. Herra, niin halpa ei hän ole. Minä tunnen sydämmensä, josta
kaikki turhamielisyys on pannaan pantu.--Kuitenkin tahtoo hän tämän
vimmatun teon kautta vedota muiden ihmisten tunteisin. Näin on tuumansa,
järkähtämätön päätöksensä: kuolla sammaleisen raunion juureen, samalle
paikalle, jossa taistelo on määrätty tapahtuvaksi, ja luulee hän, että
miekastelijat, tanterelle yhtyen, itsensä pidättävät verisestä työstä,
kamoen kuoleman haamua. Niin luulee hän kuolleena voivansa tehdä sen,
jota hän ei eläessä voinut; sillä syvästi hän isäänsä lempii. Ja koska
hänen kuolla täytyy kuitenkin, niin miksi ei kuolla silloin koska hän
sen kautta ehkä pelastaa taitaa hänet, jota hän rakastaa? Tämä on
aatoksensa ja päätöksensä luja, ja sen hän täyttää, jos ei häntä ajoissa
taideta estää; sillä muistakaat: toivoton vimma on valloittanut
mielensä.
YRJÖ. Vainuunpa jälkiä johonki. Hän nukkukoon kivikasan juureen
kankaalle.
HANNA. Mitä tarkoittaa Yrjö?
YRJÖ. Olenpa vähän tutkistellut luontoa ja sen salaisia voimia. Nyt
tähän pulloon toista ainetta, joka ei tapa, mutta nukuttaa makeasti
muutaman hetken ihmeellisiin uniin.--Nyt olet suostuvinas hänen
kuolemaansa, annat hänelle pullon takaisin, seuraat häntä
kanervakankaalle, ja hän nauttii juoman, luullen nielevänsä kuoleman,
mutta nukkuu ihanaan houraukseen. Älä kuitenkaan hänen muotoansa ja
tilaansa kamoksu, joka tosin on Kalman, mutta elon voima asuu hänessä
yhtähyvin; ja puol-yön aikana hänet, luullakseni, voimme jo herättää
jollain äkkisellä jyryllä. Kiväärini riemuitseva paukaus hänet
herättäköön.
HANNA. Uskaltaisimmeko harjoittaa tätä keinoa häntä kohtaan?
YRJÖ. Pelotta sen taidamme tehdä.
HANNA. Mutta mitä hyödyttäisi se?
YRJÖ. Luulenpa sen poistavan häneltä halun itseänsä menettämään.
Kuitenkin on oikea tarkoitukseni tämä. Koska ne vanhat, taistelokentällä
yhteen joutuen, näkevät tytön kuolleena edessään, ja koska he tietävät
itsensä syypäiksi hänen kuolemaansa, niin kaiketi tämä näky hieman
tempaisnee sydämmiensä tuntosuonia. Ja viimein, koska kuollut on saanut
henkensä taas, niin varmaan unohtavat he miekat sinä hetkenä, ja ehkä
myös,--oliskohan mahdotonta?--käyvät sovintoon keskenänsä. (Erittäin
Tykolle ja Paulille.) Silloin saakoot he myös poikansa kuolleista
takaisin. Jumal' avita! se hetki on taivaallinen hetki.
TYKO. Onnistukoon aikees!
YRJÖ. Neito Hanna, tämä keino sovintoon ja yleiseen riemuun, johon Elma
itse on antanut meille viittauksen, älköön menkö käsistämme koettamatta.
Juoman saatan sinulle kohta.
HANNA. Jaa, koska niin paljon siitä toivomme hyvää, sitä koettakaamme.
Mutta riennä, Yrjö, riennä! Sua varron Kuuselan portilla, sen korkean
lehmuksen alla. Ole nopea! (Menee.)
YRJÖ. Hetkessä tulen.--Kaiketi on muistossanne vielä se mainittu
kiviroukkio Kuuselan ja Viitalan rajalla?
TYKO. Hyvin muistan sen.
YRJÖ. Seisoopa siinä lähellä muutama matala mänty. Jos tahdot nyt
katsahtaa impes sydämmen pohjaan, niin mäntyin verhoon kiirehdi ennen
heitä, kuultelemaan Elman joutsenvirttä, ja ole vakaa siitä, että hän
haastelee totuuden kieltä seistessänsä edessä kasvoin kuoleman herran.
TYKO. Sinne lähdemmekö, Pauli?
PAULI. Lähtekäämme, ja tiedänpä, että kaiken epäilyksen hän poistaa
aivostasi.
YRJÖ. Niinkuin sanon, tehkäät. Leimaus ja jyrinä, pojat! Nyt keitämme
ankaran keitoksen, ja korkeus ja syvyys riemumme kuulkoon.--Mutta
vartoopa minua se sievä ja kiltti neito tuolla rehevän lehmuksen
alla.--Kankaalla kohtaumme, pojat. (Menee.)
TYKO. Siellä kohtaumme.--Mä ennen aina ystävyyden naisten välillä pidin
mitättömänä, vaan näenpä tässä ihanan poikkeuksen.
PAULI. He ovat kasvinsisareksia.
TYKO. Kaunis sisarpari!--Mutta miksi käyn sivuasioihin nyt? Oi! minä
harhailen. Aatokseni myrskyisessä mailmassa eksyen käyn, ja milloin
piirittää mua metsien yö, milloin taasen lakeus eteeni välkähtää.--Mitä
kertoili neito? Asian ihanan, ja taasen näyttää sätehensä toivon
aurinko.
PAULI. Iloista oli tätä tarinaa kuullella. Se Elman povesta on
syntyisin, sen huomata taitaa.
TYKO. Mutta rohkenenko tähän toivoon antauta? Käynkö päästämään solmua,
jonka vasta sidoin? Nytpä tahdon olla varokas, enkä mihinkään luottaa,
ennenkuin visseyden näen.--Kankaalle, Pauli! (Menevät.)