(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni
männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli
tulevat.)
TYKO. Tässä taistelotanner.--Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat
mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan
ollee nyt?
PAULI. Se on jännityksestä sielussas.
TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.
PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava.
Kuinka suoritamme sen?
TYKO. Mikä on tämä?
PAULI. Naimasovinto.
TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja,
hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja
enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.--Mikä
aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten
luulet ajan kuluneeksi, Pauli?
PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.
TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.
PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.
TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.--Elma,
valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)
ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä).
Tää muistoksi sun sisareltas ota,
Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.
HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!
ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista
ja älä vaikertele nyt ja itke.
HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä,
Kuin kesäilta tämä, kuolemaas
Mä tahdon katsella.
ELMA. Nyt ylevästi
Sä katsahtelet. Kaiken perustus,
Sovinnon kruunu korkeudessa
On lemmen henki lempeä ja kaunis.--
Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon.
Oi, jospa tällä huokauksella
Mä sielun voisin ulos puhaltaa,
Pois rauhan lehditettyyn kammioon.
Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa
Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi
Kuin Unonen se silmät ummistaa.
HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.
ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin!
En kasvojasi nähnyt lähteissäni,
Sun jätin jäähyväiset jättämättä
Ja paisteess' illan koto kuumotti.
HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa
kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.
ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa
erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan
kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen
kotoon.
HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon
hänen viereensä.)
ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen,
sorean, äitittömän tytön?
HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?
ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen
ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja
on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta
sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni
ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota
kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen
ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se
näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät
sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä
ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin
vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton
kohtalo.--Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.
HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.
ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno
On kätensä kuin nurmell' illan kaste;
Ja rientääkseni luokses, ylkäni,
Mun sieluni nyt siipens kohottaa
ja kiitää läpi auerten ja sumuin
Päin korkeuden sinilakehen.
Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,
Niin kohta syleilemme hymyillen
Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut
Maan murheisella kamaralla vielä,
Niin autuasna korkeudessa
Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.
ja silloin pilvipeitteen pimeän
Mun asuntoni ympärille kierron
Ja hämäryydess' uneksuen varron,
Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa,
Siks' kun hääpäiväni on valjennut.
Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä!
Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon
ja punehdun kuin kaino Amarik,
Kun suuteleepi häntä aamun Koi.--
Nyt on se aika, aika ihana,
Kun kohtauuvi Pohjan perillä
Se morsiuskunta, jonka armas virka
On hoitaminen taivaan-isän lampun.
Nyt ei se pala eik' oo sammunut,
Vaan himmeästi paistaa ilman rannall'
Ja vuori hymiseevi Kumajan.
Oi kaunis yö, sä kuolemani yö!
Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana
Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.
HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.
ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni
niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä
elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä
kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku
taivaan hekumasta.--Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen
liehaus.--Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin
mielukkaasti.
HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?
ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.
HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.--Sinä
raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala
taivaan.
ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja
kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä
kuolen!
HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito
kaunis kuolee. (Laulaa.)
Äitiinsä etsei lapsi,
Itkien kauvan hän etsei.
Tok' viimein hän nähdä saa
Sen liehuvan liinan pelloll'.
Sinnenpä nyt kiirehtii
Hän kultasantasella tiell',
Ja elokuun aurinko paistaa.
Äiti, kosk' itkun kuulee,
Leikaten kultaista olkee,
Koht' sirppinsä heittää hän
Ja rientävi pienoist' vastaan:
Helmoihins' hän kietoo sen
Ja istuu auman äärehen,
Ja elokuun aurinko paistaa.
Autuas uni on lapsen,
Autuas katsanto äitin;
Se taivahan rantaan käy
Ja uneksuin viipyy siellä,
Koska liehtoo lounainen,
Kosk' paistaa heljä aurinko
Ja kultainen vainio läikkyy.
Hän on vaijennut.--Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön
Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Neito, makaako lapses?
HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.
TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta
koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.
HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?
TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.
PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!
HANNA. Sisar!
PAULI. Tässä olemme, tässä kasvinveljes, Pauli.
HANNA. Taivaan Jumala!
PAULI. Niin, terve, sisar! No, pois tämä häiriö kasvoiltas.
HANNA. Mieleni hämmästyy. Tulleet siis! Ja Tyko tuossa? Taidanko uskoa
tätä kaikkea?
TYKO. Usko, impi; se on totuus.
HANNA. Niissä äänissä, mikä tuttava helinä nyt! Sotakumppanit Tyko ja
Pauli!--Mutta miksi tämä teeskellys?
TYKO. Kaikki vielä selitämme, mutta nyt on aika tärkeä ja tiukka. (Yrjö
tulee.)
YRJÖ. Makaa makeasti, tyttö!
TYKO. Hän makaa kalpeana kuin kuolema. Aatteles, jos ei hän enään
heräyisi unestansa. Yrjö, tunnethan tarkoin tämän juoman vaikutuksen?
YRJÖ. Hengestänsä takaan.--Mutta aika joutuu. Viskatkaa jo hiiteen tämä
puku ja parta ja pistäkää olentonne samanmoiseen kuoreen, jossa läksitte
myrskyävään sotaan. Kaikki on valmisna; hyvin toimitettu, ja
viimein--kaikki hyvin!
HANNA. Tulleet, tulleet he, joita kauvan varroimme!
YRJÖ. Ei juuri vielä, tyttö. Näenpä tässä ainoastaan kaksi vakojata
Pariisista; mutta kohta tulevat Tyko ja Pauli ihanalla pauhinalla
niinkuin se myrsky, joka pouta-ilman tuo.--Mutta tästä kiireesti pois!
Kaikki!
HANNA. Mutta jättäisinkö tähän yksin nukkumaan armahimman lapseni! En,
vaan vartijansa tahdon olla tässä.
PAULI. Välttämätön asia.
YRJÖ. Mutta huomattuas taistelijain lähestyvän, kätkey männistön verhoon
ja viivy siellä pelotta, kunnes astumme esiin me, ja se tapahtuu koska
parhaaksi näemme.--Tulkaat! (Menee.)
TYKO. Tule, Pauli.
PAULI. Käy edelle, kohta tulen.
TYKO. Mutta miksi seisot ja mietiskelet? Miksi olet niin kelmeä?
PAULI. Mene, Tyko!
TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?
PAULI. Ei!--Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.