MARKUS. Haa!
NIILO. Haa! Että kärsitte tätä. Jumal' avita! kuumeneepa vereni. Vintiö!
Niinkö lausui hän? Surma ja kadotus! Miksi olen minä nuori ja miksi
lepää hänen kiireellänsä niin monen talven lumi?--Vintiö! Taidatteko
tätä niellä ilman veristä kamppausta?
MARKUS. En, Niilo. Tapella tahdon, tapella ennen nousua
huomispäivän.--Kuulkaatpas tänne, kumppanit!
MAUNO (ulkopuolella). Mitä tahdot?
MARKUS. Meidän täytyy tapella, taivasten nimessä! meidän täytyy tapella.
MAUNO. No, tapelkaamme.
MARKUS. Malta, kohta sammuu aurinko, mutta ennenkuin hän leimunsa
virittää taas, mä kuoleman joko annan tai saan.--Aseet, aika ja paikka,
mies?
MAUNO. Miekkoinemme kohtautkaamme kanerva-kankaalla, Jossa rajamme
sammaleinen kivipyykki seisoo.
MARKUS. Koska, koska? Se tapahtukoon pian!
MAUNO. Keski-yönä, jaa, valkeana kesä-yönä me miekastelemme.
MARKUS. Hyvä! Mun kohtaat siellä. (Niilolle.) Siinä leikissä mun onni
kerran antoi ylen, mutta toisella kertaa taasen mua suosia
taitaa.--Miekkaani kirkastamaan menen. (Menee.)
NIILO (yksin). Hyvin kaikki! Olisipa heidän ennen pistoleilla kuin
miekoilla pitänyt taistella. Ensimmäinen laukaus olis ollut Maunon ja
Markus luultavasti keikahtanut tanterelle. Pistoleita tahdon myötäni
tuoda; eipä tiedä kuinka käy. Mutta parasta toivon; sillä huomaanpa
onnen mua seuraavan. (Menee.--Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Nyt tulkoon hävitys ja kuolema!
PAULI. Niin vimmattu.
TYKO. Kaikk' on kuin unennäkö.
No, ystäväni, mistä tulimme
Ja koska tähän taivashelvettiin?
PAULI. Uraalin kaivannoista karkasimme
Ja vaelsimme matkan ankaran
Ja kotomaalle ehdeimme niin viimein;
Täss' olemme nyt tuntemattomina
Jo aikaelleet toista viikkoa.
Mut miksi kertoelen tätä sulle,
Jok' itse etunenäss' aina kuljit?
TYKO. Kun taivas näkyi, tieni jyrkästi
Helvettiin alas kääntyi. Hirmuista!
PAULI. Sä etkö taida häntä unohtaa?
TYKO. Hän kaunis on! Oi! anna mailman elää;
Vuosmiljonat, vaan ajan virrasta
Ei nouse koskaan hänen kaltaistansa.
Ja hän ei ole minun, vaikka kerran
Hän omaks' armaakseni luvattiin.
Nyt miekka tahi myrkky! Kuolon uneen
Mä tahdon vaipua hänt' unohtaaksein.
PAULI. Oi Tyko! hillitse nyt mieles vimma;
Suo ajan vaikuttaa; hänt' unohda
Ja kätke lempes toisen naisen helmaan.
Sen lupauksen teit, jos petosta
Sä Elman sydämmessä löytäisit;
Nyt löysit sen, hän unohtukoon siis.
TYKO. Enskerran hänet nähtyäni nyt,
Kun karkuretkeltämme palasimme,
Ei ollut hän niin ihana ja jalo
Mun silmissäni. Ihmeellistä kyllä.
Nyt oli hän kuin lupauksen maa,
Niinkuin se toivo ijankaikkinen,
Mailma mihin pyrkii. Kaikki, kaikki,
Mit' onnen-autuaaksi sanotaan,
Hän olennossaan yhdistävän näkyi.
Hänen huulillensa rakkaus ja murhe
On pannut makeuden salaisen,
Jok' olis herkku taivaan jumalille.
PAULI. Nyt hourit, veljein.
TYKO. Toista naista ottaa
Ja hänen kanssaan syödä, juoda, maata,
Mut sitä taivaan iloleikkiä,
Jota leikitsevät sielut lemmekkäät,
Ei saada nauttia!--
Karthagon hävityksen muistat sä,--
Tutkistelimmehan me nuoruudessa
Maapiirin urostöitä yhdessä,--
Tää suuri näytelmä ol' meille mieleen,
Tuo miekankalske tuless', sauvussa,
Mailman kahden tämä ottelu.
Mut lukeissamme, kuinka Punilaiset,
Ne jotka kuolemalta säästettiin,
Sahaaran hietikköhön vaelsi
Ja etsei itsellensä toisen kodon,
Kas silloin kuohui kyyneltemme lähteet
Ja kiilsi poskillamme kirkkaat helmet;
Se koski sydämmeen.--He etsei rauhaa
Ja rakensi Tombuktun kaupungin.
PAULI. Min siitä päätät?
TYKO. Mitä tiedetään
Nyt siitä kaupungista kansoinensa?
Se lakastui, sen sielu oli pois:
Se sinne jäi miss' asui lempensä,
Jäi partahalle sinertävän meren.
Ja niinpä Tykon sielu myös
Nyt Elman sinisilmäin lähteisin
On ainiaksi jäänyt. Tässä seison
Mä kortena ja voimattomana
Nyt enään toiseen lemmen-rakentoon.--
Sen kuvan ympär' aina
Vaan pyöreilevi aatokseni piiri,
Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä
On teroitettu, kuin maneettineula
Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa.
Sä kaunis impi, tyttö korea!
Sä lehdikköinen saari korkea!
Mut minulla sua vastaan yhtä on:
Sä ensimmäisen lempes annoit ylen.
Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein?
PAULI (erikseen). Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua.
Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.
TYKO. He suutelivat!
PAULI. Mutta nyt ei siitä.
TYKO (kiivaasti). He suutelivat!
PAULI. Miksi kirkaiset
Näin villitysti? No, he suutelivat.
TYKO. Se suudelma kyykärmeen pistoksena
Mun povessani tuntui; sydämmeni
Se ainiaksi myrkyttänyt on.
Kuin kuva, vakaana, hän vastaan otti
Sen suudelman, ei rävähtänyt silmä,
Vaan hohteen kauniin, majesteetillisen,
Kuin pyhä-ehtoon purpurainen tuli,
Me poskillensa ilmestyvän näimme.
Se polttaa sielua.
PAULI. Jos polttoa
Et koe sammuttaa, vaan kiihoitat
Sen yhä kuumemmaks, niin Jumala
Sua armahtakoon, suojelkoon sun aivos.
TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön,
Kuin järkevänä yhä muistella
Sit' aarrettani, jonka kadotin.
PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! (Hetki äänettömyyttä).
TYKO (erikseen). Niin, miksikä mä vaikeroitsen tässä?
Nyt siitä loppu, eikä sanaa enään.
PAULI. No, mitä teemme? Onko nyt jo aika
Pois heittää peitteemme ja ilmoittaa,
Keit' olemme ja mistä tullaan? Elma,
Nyt kohtaa sua koston Nemesis.
Se kaiketi on sulle kuolemaksi,
Vaan oletpa sen ansainnut.--No, Tyko,
Nyt katso ylös.--Oletko sä mykkä?
TYKO. No, mitä tahdot?
PAULI. Mitä mietiskelet
Ja päätät tehdäksemme, ystäväni?
TYKO. Mua saata tästä matkallen, ja sitten
Ijankaikkiseksi pitää erota.
Mä jatkan tieni, kotiin takaisin
Sä käännyt oikeassa haamussas;
Ja sitä, että tässä olen käynyt
Äl' ilmaise, kaikk' olkoon kätkössä,
Ja sano Tuonen mun jo temmanneen.
PAULI. Mit' aiot?
TYKO. Ijäks' jättää Suomenmaan.--
Sä maa, sä tuhansien kunnasten
Ja laaksoin maa, nyt hyvästi sun jätän.
Sua lemmin. Ken ei lemmi synnyinmaataan?
En teitä unohda, te vuoret harmaat,
Te ahot kiviset ja käpykankaat
Ja korvet synkät, joissa haukat kirkuu.
Ja tätä lemmenkäyntiäni täällä,
Kuin unta ihmeellistä sitä muistan,
Kuin kangastusta taruin maailmasta.
PAULI. Sä murheen vimmoissasi päätät näin.
TYKO. On tosin ympärilläin pimeys,
Mut irti olennostani; mua likin
On vaikeus, ja on se tahtoin valo;
Mä seison siinä.--Pois nyt lähden.
PAULI. Tyko, muistanpa liiton, jonka teimme verisellä kummulla
tappeluspäivän hämärtyessä, minä muistan sen ja seuraan sinua.
TYKO. Ei, Pauli; sä suojaksi isän vanhan jäät, se on sun tehtäväs. Hän,
joka kerran pojaksensa sanoi minua, hän on rikas, menestyy elossa hyvin;
ja toiseksi, hän on minut hylännyt; kuitenkin suon hänelle alati kaikkea
hyvää. Oi, muodostukoon elämänsä toisin, muuttukoon mielensä laatu!
Isäni! sinut mun jättää täytyy ja ystäväni kaikki.--Pauli, meidän
entinen, lempeä opettajamme, eläneekö hän vielä?
PAULI. Enpä tiedä.
TYKO. Sinä muistat, kuinka hän, koska vielä lapsia olimme, sekä
ankarasti että ihanasti eteemme kuvasi mailman, jonka rannalla seisomme
elämämme päättyessä. Ei, vielä kohtaamme toisiamme. Pauli, me kohtaamme
vielä.
PAULI. Me uskomme niin.--Oi! minä seuraan sinua, minä seuraan.
TYKO. Sinä tähän jäät. En tahdo muiden elämätä riistää, en tahdo isältä
rakastettua poikaansa, vanhuutensa tukea temmata pois, ei, sitä en tahdo
tehdä. Yksin vaellan.
PAULI. Mutta mihin suunnitat matkas tästä?
TYKO. Teroitanpa kalpani nyt partaista Turkkilaista vasten. Kauvas
kulkee tieni, mutta viimein kuin vihainen myrsky mä itseni syöksen
kaarevien miekkain kilinään. Elämä on vaivaa.--Nyt, Pauli, jätän sinulle
jäähyväiset.
PAULI. Sydäntä musertaa tämä päivä. Oi!--Niin, hyvästi, Tyko!
TYKO. Niin juureva kuin isäimme viha oli meidän ystävyytemme.
PAULI. Niin juureva, niin; ja niin lämmin kuin kylmä se.
TYKO. Muistelenpa usein sinua ja synnyinmaatani ylhäällä Pohjassa
täällä.
PAULI. Koska ehtoosilla otava täällä kirkkaana loistaa, katsahda joskus
sitä kohden.
TYKO. Usein, veljeni, usein. Koska miekkaansa siellä Kaleva jälleen
kohottaa, tänne katseeni teroitan ja tiedän Paulin löytyvän
seitsentähtisen alla täällä.--Nyt, onko hyvin kaikki?
PAULI. Oi, jos niin olis!
TYKO. Nyt seuraa minua vähän matkaa, viivy muutama päivä sillä retkellä,
ja sitten takaisin palaat jalona Kuuselan poikana.